Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Missä vaiheessa totesit ettei uusperhe-elämä olekaan sinua varten?
Olen kertakaikkisen turhautunut uusperheellisyyteen. Pelkäsin omaa sopeutumattomuttani jo siinä vaiheessa kun tähän kelkkaan lähdin, ja nyt varmaan lentää kuraa niskaan, mutta jotenkin ajattelin että sopeudun lopulta. Muutama vuosi menikin ihan ok, mutta kun oma lapsi aikuistui ja muutti pois niin nyt tämä on muuttunut sietämättömäksi.
Miehen lapset sinänsä ovat ihan ok ja mukavia, mutta en kertakaikkiaan meinaa kestää kun ovat täällä joka toinen viikonloppu ja lomilla tietty enemmänkin. Olen koittanut järjestää nuo viikonloput täyteen omia menoja ja harrastuksia, mutta se ei sovi miehelle vaan hän mököttää kun en ole paikalla ja läsnä. Ahdistus kasvaa ja kasvaa eikä keskusteluista huolimatta tunnu löytyvän mitään keskitietä. Tykkään miehestä valtavasti ja kun olemme kahdestaan, niin kaikki on todella hyvin enkä hänestä haluaisi luopua. En vaan tiedä pystynkö odottamaan seuraavia 10 vuotta että miehen lapset eivät meillä enää niin notkuisi. Jos jostain syystä tänne muuttaisivat, niin lähtisin saman tien. Nyt kuitenkin verrattain vähän ovat niin mietin saisinko jotenkin sopeutettua itseni tähän vai pitäisikö vaan lähteä
Kommentit (1149)
Ennenkuin aloitinkaan. Ei tulisi mieleenkään alkaa uusperseileen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huoh, miksi ihmeessä joku muuttaisi yhteen ihmisen kanssa, jolla on lapsia, ja kuvittelee, että sen lapsen voi vaan sivuuttaa ja omia sen toisen aikuisen itselleen? Ihan tajuttoman lapsellista.
Vaikka miten päin kääntää, niin vanhempi ja lapsi tulee pakettina, jos saman katon alle muuttaa. Siihen kannattaa lähteä vain, jos haluaa myös sen lapsen elämäänsä. On paljon onnellisia uusperheitä, joissa bonusvanhemmalla on läheiset välit myös bonuslapseen.
Jos ei halua sitä lasta, ja kuvittelee voivansa erottaa lapsen vanhemmastaan, niin paras olisi unohtaa koko juttu. Tai vähintään asua erillään, jos on noin ongelma.
En enää jaksaisi uusperhe-elämää. Olen ollut äitipuolena, nyt omilla lapsillani on äitipuoli. Naiset yrittävät parhaansa, mies jättää lastensa hoitamisen vaimoille. Lapset ovat eri iässä erilaisia, jokaisella on hankalat kautensa. Ap:lle sanoisin, että isän on nyt joustettava. Jos et saa omaa aikaa, niin ero siitä tulee. Teidän tilanteessanne se ei kannattaisi, olette jo niin pitkällä. Teini-ikäisillä alkaa olla jo niin paljon muuta, että kohta ette saa houkuttelemallakaan heitä teille.
Vierailija kirjoitti:
Nyt jouluna tuli aikalailla viimenen niitti. Kolme vuotta olen yrittänyt. Jos olisin tiennyt että mies on käytännössä emotionaalisesti nelivuotiaan tasolla oleva, kiukutteleva, raivoava, henkisesti, verbaalisesti ja toisinaan myös fyysisesti väkivaltainen, fasistinen,kaksinaismoralistinen paska jonka lapset ovat aivan täsmälleen isänsä ja äitinsä kasvatustyön tulosta niin enpä olisi itseäni ja omia lapsiani tälle paskalle altistanut. Joka päivä kaduttaa. Joka ikinen päivä. Mun lapsille en ole kertaakaan joutunu sanomaan että älä lyö veljeäsi, älä kiusaa jne. Olin ylpeä miten ne osasivat kunnioittaa omaa kehoaan ja muita, olivat empaattisia pieniä pasifisteja, vaikka nepsylapsia molemmat. Niin näille uusio-osille se sikailu on normaalia. Miehen 15v tyttö kiusaa ja pahoinpitelee 13v veljeään, joka kiusaa ja pahoinpitelee sekä 15v että 7v siskojansa, 7v osaa kaikki temput mitä isommatkin ja mun lapset (ja minäkin) kahtoo tätä ihan kauhulla että mitä eläimiä nämä on oikein on. Hirveää. Omat 13v ja 7v joutuu sitten ottamaan osansa paskasta. Oma 13v ei suostu olemaan kotona kun nää tulee vaan menee isälleen. Miehen 7v pakotti mun 7v seksuaalisiin tekoihin ja se on kuulemma ihan ok. Että ei tarvi mun pojalla olla seksuaalista kasvurauhaa koska Anna saa olla semmonen kun on. Sekopäitä koko sakki. Nyt kun tietäis miten näistä hulluista pääsee hengissä eroon. Jeesus mikä mainos tää koko juttu oli, ja nionku kaikki aina sanoo, se yhteenmuutto ja varsinki naimisiinmeno muutti kaiken. Nyt mä oon vaan omaisuus. Kun mä haluan erota se ei merkkaa mitään. Mun pitää vaan rauhottua.
Olitko sitten kuvitellut että mies on joku timantti? Etkö selvitellyt syytä miksi hän erosi lastensa äidistä?
Vuoroviikkosysteemi on aivan luonnoton. Ei siitä tule koskaan kodikasta. Ennen lapset jäivät aina äidille jos mahdollista. Oma paikka , kaverit , koulu , perheen ystävät ja omat sukulaiset. Isän luona voi käydä kylässä. Viikonloppuna ei aina tarvitse matkustaa pois kotoa. Yksi koti lapselle on ihan hyvä. Oma sänky myös päikkäreillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vuoroviikkosysteemi on aivan luonnoton. Ei siitä tule koskaan kodikasta. Ennen lapset jäivät aina äidille jos mahdollista. Oma paikka , kaverit , koulu , perheen ystävät ja omat sukulaiset. Isän luona voi käydä kylässä. Viikonloppuna ei aina tarvitse matkustaa pois kotoa. Yksi koti lapselle on ihan hyvä. Oma sänky myös päikkäreillä.
Tämä on niin totta. Vuoroviikkosysteemiin hajoaa kaikki osapuolet. Ja ei siellä isälläkään tarvitse käydä joka toinenkaan viikonloppu, vaikka sitten pari ekstrapäivää muulloin jos siltä tuntuu. Itse ainakin jo ala-asteella halusin ennemmin olla äidin luona kavereilla viikonloput kuin väkisellä mennä isälle. Vaikkei isää ja äitipuolta vastaan mitään olekaan.
Tiedän, että äiti on minut pitänyt(ja hankkinut) vastoin isän tahtoa. Olen kiitollinen että isä on halunnut kuitenkin jonkin verran olla kanssani tekemisissä, äitini tekoa en hyväksy, näin itsekin äitinä puhuen.
Christiiina kirjoitti:
Mun nelikymppinen missserkku on muutaman vuoden ajan asunut yhdessä naisen kanssa, jolla on kaksi teini-ikäistä lasta vuoroviikoin kotona. Serkkuani on viime aikoina alkanut kyrsiä se, kun lapsilla on ollut trendien mukainen vapaa kasvatusmetodi, eikä hän saa koskaan komentaa lapsia eikä lapsilla saa teettää mitään kotitöitä.
Ymmärrän serkkuasi. En minä janoa mitään puolison lapsen komentamista vain komentamisen ilosta, mutta jos on selvästi joku asia jossa pitää opastaa tai komentaa, niin kyrsiihän se joutua vain istumaan hiljaa ja niellä kiukkua... kun se koti on kuitenkin minunkin koti, josta minä maksan puolet. Kun lapsi esim. selvästi tulee vain ärsyttämään ja häiritsemään muita, niin minusta olisi asiallista pystyä sanomaan että voitko olla hiljaa tai mennä omaan huoneeseen. Tai kun lapsi vaikka puhuu jatkuvasti ruoka suussa ja/tai leikkii ruoan tai syömisen kanssa, jotka siis ärsyttävät mua ihan saatanasti. Viimeksi sain pahaa silmää puolisolta koska hieman kiivastuin siitä kun hänen tyttärensä ruotii jatkuvasti varsinkin miesten ulkonäköä. En pidä yhtään ulkonäkökeskeisyydestä tai toisten ulkonäön jatkuvasta kommentoinnista eikä se mielestäni kuulu hyviin käytöstapoihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huh, huh! Näitä lapsiviha-kommentteja kun lukee, niin en enää yhtään ihmettele nykyisiä lasten ja nuorten mielenterveysongelmien määriä. Miten kenestäkään voi kasvaa tervettä ja hyvinvoivaa aikuista, jos joutuvat jakamaan lapsuutensa ja nuoruutensa näiden tämäntyyppisten lapsivihaajien keskellä. Kertoo myös jotain siitä, mistä ovat satujen pahat äitipuolet saaneet innoituksensa...
Sanos muuta! Yksi sen tuossa ylhäällä kiteyttää; kyse ei ole lapsista vaan ei vaan voi koskaan hyväksyä toisen ihmisen lapsia! Siis miten ihmeessä tuollaisessa ympäristössä yksikään lapsi pysyy terveenä, jos häntä ei voida hyväksyä ihan olemassa olonsa perusteella?!
Olen tuo, joka ei pysty hyväksymään lapsia.
Minun näkökulmastani ihmettelen sitä, että miksi ihmeessä äiti änkee lapsiaan paikkaan, jossa he eivät ole kauhean hyväksyttyjä? Jos minä olisin tuo äiti, niin en altistaisi lastani tälle.
Isä ei itsekään ole mitään isätyyppiä, vaan antaa lasten olla omissa huoneissaan. Hän kyllä mielellään näkee lapsiaan, mutta se tunnin näkeminen riittää.
Ei tästä ole kenellekään iloa. Miksi ihmeessä äiti toimii niin kuin toimii? Todettakoon, että äiti on ihan täyspäinen.
Sinä lähdet siitä että lapset olisivat jotenkin enemmän äidin lapsia kuin isän lapsia. Isä on saattanut aluperin jopa haluta lapsia äitiä enemmän. Totaalinen yksinhuoltajuus on raskasta. Jaksaakseen pyörittää arkea yksin (siivous, ruoanlaitto, pyykit, kokopäivätyö rahan takia, lasten sairastelut ja lääkärikäynnit, harrastuskuljetukset, läksyissä auttaminen jne) lähiäiti tarvitsee vapaansa. Silloin sinun, isän uuden puolison tehtävä on olla ystävällinen näitä lapsia kohtaan, vaikka mielessäsi et heistä pitäisikään. Heille on jo tarpeeksi rankkaa kasvaa väsyneen äidin kanssa ja reppureissata ehkä pitkäkin matka viikonloppuisin isälle. Siihen ei tarvita mitään älkää tulko tänne vihjailuja.
Olet väärässä, niin kun moni muukin lähiäiti. Tapaamissopimus ei ole sinun huilivapaatasi, tai rilluttelua varten, vaan se on sopimus jolla taataan isän ja lapsen tapaamiset siinäkin tapauksessa että sinä alkaisit hankalaksi ja sen kieltäisit. On nähty että tuollainen sopimus tarvitaan turvaamaan isän (yleensä) ja lapsen tapaamiset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huh, huh! Näitä lapsiviha-kommentteja kun lukee, niin en enää yhtään ihmettele nykyisiä lasten ja nuorten mielenterveysongelmien määriä. Miten kenestäkään voi kasvaa tervettä ja hyvinvoivaa aikuista, jos joutuvat jakamaan lapsuutensa ja nuoruutensa näiden tämäntyyppisten lapsivihaajien keskellä. Kertoo myös jotain siitä, mistä ovat satujen pahat äitipuolet saaneet innoituksensa...
Sanos muuta! Yksi sen tuossa ylhäällä kiteyttää; kyse ei ole lapsista vaan ei vaan voi koskaan hyväksyä toisen ihmisen lapsia! Siis miten ihmeessä tuollaisessa ympäristössä yksikään lapsi pysyy terveenä, jos häntä ei voida hyväksyä ihan olemassa olonsa perusteella?!
Olen tuo, joka ei pysty hyväksymään lapsia.
Minun näkökulmastani ihmettelen sitä, että miksi ihmeessä äiti änkee lapsiaan paikkaan, jossa he eivät ole kauhean hyväksyttyjä? Jos minä olisin tuo äiti, niin en altistaisi lastani tälle.
Isä ei itsekään ole mitään isätyyppiä, vaan antaa lasten olla omissa huoneissaan. Hän kyllä mielellään näkee lapsiaan, mutta se tunnin näkeminen riittää.
Ei tästä ole kenellekään iloa. Miksi ihmeessä äiti toimii niin kuin toimii? Todettakoon, että äiti on ihan täyspäinen.
Sinä lähdet siitä että lapset olisivat jotenkin enemmän äidin lapsia kuin isän lapsia. Isä on saattanut aluperin jopa haluta lapsia äitiä enemmän. Totaalinen yksinhuoltajuus on raskasta. Jaksaakseen pyörittää arkea yksin (siivous, ruoanlaitto, pyykit, kokopäivätyö rahan takia, lasten sairastelut ja lääkärikäynnit, harrastuskuljetukset, läksyissä auttaminen jne) lähiäiti tarvitsee vapaansa. Silloin sinun, isän uuden puolison tehtävä on olla ystävällinen näitä lapsia kohtaan, vaikka mielessäsi et heistä pitäisikään. Heille on jo tarpeeksi rankkaa kasvaa väsyneen äidin kanssa ja reppureissata ehkä pitkäkin matka viikonloppuisin isälle. Siihen ei tarvita mitään älkää tulko tänne vihjailuja.
En minä kyllä uhraisi lapsiani, jos arki on raskasta. Sitten vähentäisin harrastuksia ja siivousta, mutta kyllä lapsilla pitää plla olo, että ovat tervetulleita sinne, minne menevät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä juuri. Kun tuomitaan itsekkäät aikuiset, ei huomioida kilttejä karusti jätettyjä joille ei anneta vaihtoehtoja. Muutakuin kerätä ja kasata vuosien saatossa sydämen sirpaleet ja haudata ydinperhemaailmankuva, koittaa löytää haavoitettuna jotain muuta.. vaikkei itse edes halua. Ero ei todella ole aina oma tahto eikä edes oma vika.
Ja silti pitää pystyä toimimaan lasten parhaaksi.
meidän tilanteessa se jättäjä ja uuden löytäjä oli mieheni ex. Silti kun me menimme yhteen 3v eron jälkeen niin alkoi kiusanteko. Mitähän se olisikaan ollut jos mieheni olisi jättänyt exänsä minun vuokseni? Voin vain kuvitella.
Vierailija kirjoitti:
Huoh, miksi ihmeessä joku muuttaisi yhteen ihmisen kanssa, jolla on lapsia, ja kuvittelee, että sen lapsen voi vaan sivuuttaa ja omia sen toisen aikuisen itselleen? Ihan tajuttoman lapsellista.
Vaikka miten päin kääntää, niin vanhempi ja lapsi tulee pakettina, jos saman katon alle muuttaa. Siihen kannattaa lähteä vain, jos haluaa myös sen lapsen elämäänsä. On paljon onnellisia uusperheitä, joissa bonusvanhemmalla on läheiset välit myös bonuslapseen.
Jos ei halua sitä lasta, ja kuvittelee voivansa erottaa lapsen vanhemmastaan, niin paras olisi unohtaa koko juttu. Tai vähintään asua erillään, jos on noin ongelma.
Miten niin kuvittelee voivansa?Tuohan onnistuu todella usein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos. Tämä ketju saa minut pysymään hampaat irvessä ydinperheessä vaikka eroajatuksia on ollut. Tarinat ilkeistä äitipuolista ovat totista totta. Tällainen on ihminen. En sikäli syytä, en missään nimessä jaksaisi mitään vieraita lapsia elämässäni itsekään, mutta omasta vinkkelistä on selvää että omia lapsia ei ikinä mihinkään uusperhekuvioon kärsimään.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos. Tämä ketju saa minut pysymään hampaat irvessä ydinperheessä vaikka eroajatuksia on ollut. Tarinat ilkeistä äitipuolista ovat totista totta. Tällainen on ihminen. En sikäli syytä, en missään nimessä jaksaisi mitään vieraita lapsia elämässäni itsekään, mutta omasta vinkkelistä on selvää että omia lapsia ei ikinä mihinkään uusperhekuvioon kärsimään.
Hyvä päätös. Vaikka suhteessa olisi tylsää ja ongelma, niin eron jälkeen on kymmenen ongelmaa, yksi niistä on isän uusperhe.
Minä olen yllä kertonut, etten voi hyväksyä mieheni lapsia. Mutta en minä ilkeä heille ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuorempana miehenä olin kaks kertaa uusperhekuvioissa (itse lapsettomana) - nykyisin meillä on ydinperhe.
Ensimmäisessä kuviossa kumppanilla oli yksi lapsi. Se oli oikeastaan melko normaalia perhe-elämää - tulin hyvin juttuun lapsen kanssa ja minusta tulikin hänellä jonkinlainen kakkosisä. Suhde loppui, koska en hyväksynyt tiettyjä ratkaisuja, joita kumppanini elämässään teki (alkoholinkäyttö, yms.).
Toisessa kuviossa kumppanilla oli enemmän lapsia. Tässäkin tapauksessa lasten kanssa meni hyvin, mutta kumppanin kanssa huonommin. Lisäksi riesana oli pari sukulaista ja kumppanin exän uusi nainen, jotka kaikki olivat todella hankalia. Tässäkin tapauksessa lopetin suhteen, koska en halunnut jakaa elämääni sellaisen ihmisen kanssa, jollainen kumppanini oli. Tosin tässä ehkä myös oli vaikutus myös ympäristöllä, eli en jaksanut jatkuvaa vääntöä tiettyjen osapuolien kanssa.
Jos näin jälkikäteen arvioi, että oliko nuo mun uusperhekuviot hyvä homma vai ei, niin sanoisin, että jos perhe-elämää haluaa, niin kyllä kannattaa panostaa ydinperheeseen. Asiat vaan on niin paljon helpompia siinä. Sulla on niin paljon vähemmän ihmisiä, joiden kanssa tarvitsee vääntää. Toki, jos ihmiset on mukavia, niin voi se olla rikkauskin, että ihmisiä on paljon, mutta harvoin on näin.
Ikävää noissa uusperhekuvioissa lisäksi on se, että kun ero tulee, niin yhteys kumppanin lapsiin katoaa täysin. Vähän aikaa se saattaa kestää, mutta sitten loppuu kokonaan. Tämä on ollut itselleni iso menetys, mutta se täytyy vaan kestää.
Mutta jos nyt kuitenkin harkitset tai elää uusperheessä, niin mielestäni paras neuvo on se, että muista oma roolisi. Mieti tarkkaan mitkä asiat kuuluu sulle ja mitkä eivät. Nähdäkseni pahimmat kiistat tulee siitä, että aletaan aidottaa naapurin tontille, eli otetaan kantaa asioihin, jotka eivät sulle kuule.
Eli lähtökohtaisesti en suosittele:).
Sukulaisilta kuulin, että silloin, kun olen oppinut puhumaan. Olen kuulemma suunnilleen ensimmäisinä lauseina sanonut, että kun menen naimisiin, naisen pitää olla neitsyt. No, tässä sitä nyt sitten ollaan, eli menin naimisiin neitsyen kanssa.
Kyllä minun käy sääliksi noita erolapsia😓.Ovat kuin entisajan huutolaisia.Kotia joutuvat vaihtamaan joka toinen viikko,eikä isän uusi kumppani pidä heistä.Ajatelkaa naiset noita lapsia ja heidänkin tunteitaan.Ei ole lapsiparoilla helppoa🙏
Vierailija kirjoitti:
Kyllä minun käy sääliksi noita erolapsia😓.Ovat kuin entisajan huutolaisia.Kotia joutuvat vaihtamaan joka toinen viikko,eikä isän uusi kumppani pidä heistä.Ajatelkaa naiset noita lapsia ja heidänkin tunteitaan.Ei ole lapsiparoilla helppoa🙏
Piti vielä itsekin mainita juuri tuo (kirjoitin viestin 217), että kaikkein huonoimmassa asemassa näissä uusio/eroperheissä on nimenomaan lapset. Se, että välillä ollaan isän kanssa ja välillä äidin, eri osoitteissa, eri säännöillä, eri ihmisten kanssa, niin se on aivan p*rseestä verrattuna siihen, että sulla on yksi koti, jossa olla, ja jossa on sun äiti ja isä. Pallopeli on ihan eri.
Ymmärrän toki, että joskus ero on ainoa ratkaisu, mutta silti sitä toivoisi, että ihan jokainen kivi käännettäisiin ennen kuin erotaan.
Tämä! Itse tajusin aivan liian myöhään, siinä kohtaa kun meille syntyi yhteinen lapsi, mutta on otettava peili käteen ja katsottava siihen ja mietittävä jokaisen tilantanteen kohdalla mikä siinä tilanteessa ärsyttää ja miksi? Mies on sopeutunut paljon paremmin uusperhekuvioon ja jopa aikuiset lapseni pitävät hänestä todella paljon.
Lapset on kivoja ja hyvin käyttäytyviä, ehkä yksi suurin ongelma on että heidän perheessään on paljon läheisyyttä mitä minun lapsuuden kodissa ei ollut ollenkaan enkä itsekään ole kovin hyvä halailemaan tms omia lapsiani. Hänen lapset hakevat paljon läheisyyttä ja se ahdistaa minua todella paljon.
Eniten ärsyttää tietyt tavat toimia ja jotenkin se tosiasia etten jaksaisi hoitaa toisten lapsia. Itse olen ratkaissut ongelman niin että tosiaan vietän hieman enemmän aikaa muualla omissa menoissani lasten ollessa isällään. Onneksi meillä mies ei tästä ole loukkaantunut.
Kyllä kai lähtökohtaisesti uusperhekuvio muottiin mahtuvat ihmiset ovat sosiaalisia, empaattisia ja joustavia. Itsekin olen, mutta ehkä se näkyy hieman eri asioissa ja tilanteissa.
Mietin eroa päivittäin. Miehen aikuiset lapset ärsyttää niin paljon. Provosoivat kuin uhmaikäiset, yrittävät saada minulle huonon mielen, osoittavat etten ole perhettä. Menee kiusaamisen puolelle. Moukat.
Alue: Aihe vapaa
Hehheh, ei kyllä kauempana totuudesta voisi olla :D Olen naimisissa, ydinperhe, hyvät tulot ja onnellinen avioliitto. En vain arvosta pätkääkään aikuisia ihmisiä, jotka eivät kanna vastuuta lapsistaan.