Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Missä vaiheessa totesit ettei uusperhe-elämä olekaan sinua varten?
Olen kertakaikkisen turhautunut uusperheellisyyteen. Pelkäsin omaa sopeutumattomuttani jo siinä vaiheessa kun tähän kelkkaan lähdin, ja nyt varmaan lentää kuraa niskaan, mutta jotenkin ajattelin että sopeudun lopulta. Muutama vuosi menikin ihan ok, mutta kun oma lapsi aikuistui ja muutti pois niin nyt tämä on muuttunut sietämättömäksi.
Miehen lapset sinänsä ovat ihan ok ja mukavia, mutta en kertakaikkiaan meinaa kestää kun ovat täällä joka toinen viikonloppu ja lomilla tietty enemmänkin. Olen koittanut järjestää nuo viikonloput täyteen omia menoja ja harrastuksia, mutta se ei sovi miehelle vaan hän mököttää kun en ole paikalla ja läsnä. Ahdistus kasvaa ja kasvaa eikä keskusteluista huolimatta tunnu löytyvän mitään keskitietä. Tykkään miehestä valtavasti ja kun olemme kahdestaan, niin kaikki on todella hyvin enkä hänestä haluaisi luopua. En vaan tiedä pystynkö odottamaan seuraavia 10 vuotta että miehen lapset eivät meillä enää niin notkuisi. Jos jostain syystä tänne muuttaisivat, niin lähtisin saman tien. Nyt kuitenkin verrattain vähän ovat niin mietin saisinko jotenkin sopeutettua itseni tähän vai pitäisikö vaan lähteä
Kommentit (1149)
Siinä vaiheessa kun miehen exä alkoi tekemään kiusaa meille, kun tajusi että olemme yhdessä ihan pysyvästi. Its as uusperhe-elämä olisi ollutkijn ihan jees, mutta ei se että exä pyrki sen hajottamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joka toinen viikonloppu ja lomilla enemmän. Ajattelepa kun joillakin on joka toinen viikko kokonaan lapset isänsä luona.
Sanot pitäväsi miehestäsi kovasti ja että hänen lapsensakin ovat ihan ok. Missä siis todellinen ongelma? Sitä voisit pohtia jonkun ulkopuolisen kanssa ja ehkäpä jokin syvällisempi keskustelu miehenkin kanssa olisi paikallaan.
Kaikki sujui kun oma lapsesi asui vielä kotonanne. Näin sanoit. Jotenkin tuntuu että "ongelmasi" on juuri tässä. En halua sanoa että korviesi välissä, mutta jokin psykologinen merkitys tällä on ollut sinulle. Vai mistä oikeasti kyse? Mihin muihin asioihin elämässäsi olet tyytymätön, mietipä tätä.Tämä viesti on jo vanha, ja olen eri, mutta minulla ei ollut kokemusta eikä mitään tietoa siitä miltä minusta alkaisi tuntumaan kun oma lapsi muuttaa pois kotoa. Ekat puoli vuotta oli vielä lähde jees, mutta kun se iski tajuntaan että mminulla ei olieasti ole enää huollettavia itsellä, vaan saan elää täysin itsellisen aikuisen elämää vailla kenenkään perään katsomista, niin alkoi pikku hiljaa rasittamaan se että monta kertaa kuussa silti tuli lapsia taloon sotkemaan ja vaatimaan jotain jos nyt ei minulta, niin isältään. Silloin kun oma lapsi oli vielä kotona, niin ne loputkin lapset tuntuivat menevän "siinä samalla" mutta kun itsellä ei velvoitteita ollut, niin se alkoikin tuntumaan rasittavalta ja joutavalta ajan ja jaksamisen tuhlaamiselta. Toinen on onneksi jo 17, mutta toinen on vasta yläasteella, joten vielä yhdet teinikilahtelut pitäisi jaksaa katsella ennen kuin olemme mieheni kanssa molemmat vapaita. Se vaan ahdistaa, että sen jälkeen olen taas jo vuosia vanhempi, enkä saa tätä aikaa enää takaisin, aikaa jolloin voisin mennä ja tehdä ilman palloa jalassa mieheni kanssa vaikka maailman ääriin.
Ei, koko ajan pillaa puhelin ja luurin päässä pon vailla jotakin joko jompoi kumpi lapsista tai sitten lasten äiti kitisemässä jotain.
En olisi siis lähtenyt, jos olisin tiennyt, mutta myöhäistä se on joo, ellen sitten halua olla yksin, sillä missään elämäntilanteessa olevaa miestä en enää ikinä ottaisi tämän jälkeen, minulle riittää.
Tämä on tälleen uusperhekuvioita vain lapsen näkökulmasta kokeneen mielestä uusperheiden ongelma. Perustetaan "perhe", mutta kuitenkin sellaisella ajatuksella, että mulla on tässä nää mun vastuut ja mun perheenjäsenet ja niihin ei sun lapset kuulu.
Jos haluaa ajatella noin, niin silloin ei pidä ryhtyä leikkimään kotia ihmisen kanssa, jolla on lapsia. Ja sen seurauksena ei voi muuttaa yhteen ihmisen kanssa, jolla on alaikäisiä lapsia, vaikka miten olisi rakastunut ja "mutkun mä haluun". Koska sen uuden puolison alaikäisten lasten (toinen) koti on siellä, missä heidän vanhempansa asuu, vaikka nyksää miten ärsyttäisi.
En voi käsittää, miten tämä voi tulla aikuisille ihmisille täytenä yllärinä kerta toisensa jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän kyllä ettei sitä välttämättä halua elää kumppanin lasten kanssa samassa taloudessa ja uusien lasten ottaminen osaksi elämää ei ole mitenkään erityisen helppoa. Mutta jos tuosta ei pääse yli eikä ympäri, on reiluinta kaikille osapuolille että se extramamma/isä muuttaa sitten erilleen asumaan. Ikävää, että AP puhuu miesten lasten omassa kodissaan olemisesta "notkumisena." He ovat kuitenkin kotonaan isällään.
En haluaisi itsekään tuollaiseen tilanteeseen mutta ajattelisin silti että lasten edun tulee mennä edelle. Aikuinen voi aina muuttaa omilleen mutta lapsilla on vain yksi ainutlaatuinen lapsuus vanhempiensa kanssa ja heillä on oikeus viettää laadukasta aikaa kummankin vanhemman luona. Lapset varmasti aistivat että vanhemman uusi kumppani ajattelee lasten olevan nyt vain valitettavasti kylässä ja riesana.
Juuri näin. Lasten etu on etusijalla. Kaikenlaiset bonusvanhemmat tulevat AINA toisena ja jos olet sellainen - sinun tehtävä on voittaa lasten luottamus.
Jos haluat seurustella vain toisen aikuisen kanssa, etsi lapseton kumppani - itse olet tilanteesi luonut, joten ole aikuinen ja kanna vastuusi.
Minulle vaimo tulee kylläkin ensin. Kun hän on tyytyväinen, hän on tyytyväinen minuun ja lapsiini. Jos alkaisin pitämään häntä jossain alempana kuin muita, niin hän olisi tyytymätön, ja se heijastuisi minuun ja lapsiini, ja kaikki olisivat onnettomia. Nyt kaikki ovat tyytyyväisiä. Ei ole ikinä ollut tilannetta jossa olisin joutunut mitenkään valitsemaan että kumpi tulee toisena, lapset vai vaimo, kenelle tuollaisia tilanteita muka tulee, kun kaikki ovat tyytyväisiä?
m39
No et kuulosta kovin kummoiselta isältä sitten. Tämä ketjuhan on täynnä oikein lasten vihaa tihkuvien nk. bonusaikuisten tilityksiä. Lapset eivät ole valinneet elämäntilannettaan, vaan kaikki te eronneet ja eronneiden kanssa yhteen menneet aikuiset olette.
Sinä taas kuulostat katkeralta ja mustasukkaiselta ex-puolisolta, joka kihisee raivosta kun exälläsi menee hyvin, ja hänellä on rakastava kumppani vierellä, eikä sinua muistele enää kukaan. luultavasti kiusaat lasten kautta exääsi ja tämän nyksää, kun olet niin kateellinen heille. Oma lapsesikin saa mennä sen pesuveden mukana, kunhan vain saat kostosi.
Vierailija kirjoitti:
Onko joku jatkanut suhdetta hampaat irvessä ja jälkeenpäin todennut että kannatti ja sopeutui tilanteeseen/lapset aikuistuivat?
Ap
Juu suhdetta jatkettiin, mutta eri asunnoissa. Yhteen muutettiin kun lapset muuttivat omilleen.
Vierailija kirjoitti:
On kyllä jännä miten naiset eivät voi sietää muiden synnyttämiä lapsia mutta miehille tuntuu olevan varsin tavallista ottaa isällinen rooli toisen siittämille lapsille. Eksänikin pariutui lapsettoman miehen kanssa. Itse asetan lapset etusijalle enkä pahoinpitele heitä millään uusperhehelvetillä
Ei siinä mitään jännää ole. Miehet eivät ala tukkanuottasille lastensa äidin uuden miehen kanssa, vaan hoitavat omat hommansa ja antavat muiden hoitaa omansa. Naiset taas alkavat kiusanteon exmietään ja hänen uutta vaimoaan kohtaan välittömästi.
Minulla ja lasteni isällä ei ollut mitään ongelmia, kaikki hoidettiin asiallsiesti, ja exäni on mukava ihminen joka ei koskaan haukkunut nykyistä miestäni lapsille.
Mieheni exä taas vetelee raivareita jos 15vlapsella on väärät hanskat, vonkuu koko ajan käsi ojossa altusapurahaa koska täytyy olla kuulemma lisärahaa kun oli varaa mennä naimisiin kanssani ja muuta kummallista. Miehelläni ja exälläni on ok välit, mieheni exällä, ja meillä taas jäätävät. Johtuu ihan siitä miehen exästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huh, huh! Näitä lapsiviha-kommentteja kun lukee, niin en enää yhtään ihmettele nykyisiä lasten ja nuorten mielenterveysongelmien määriä. Miten kenestäkään voi kasvaa tervettä ja hyvinvoivaa aikuista, jos joutuvat jakamaan lapsuutensa ja nuoruutensa näiden tämäntyyppisten lapsivihaajien keskellä. Kertoo myös jotain siitä, mistä ovat satujen pahat äitipuolet saaneet innoituksensa...
Sanos muuta! Yksi sen tuossa ylhäällä kiteyttää; kyse ei ole lapsista vaan ei vaan voi koskaan hyväksyä toisen ihmisen lapsia! Siis miten ihmeessä tuollaisessa ympäristössä yksikään lapsi pysyy terveenä, jos häntä ei voida hyväksyä ihan olemassa olonsa perusteella?!
Olen tuo, joka ei pysty hyväksymään lapsia.
Minun näkökulmastani ihmettelen sitä, että miksi ihmeessä äiti änkee lapsiaan paikkaan, jossa he eivät ole kauhean hyväksyttyjä? Jos minä olisin tuo äiti, niin en altistaisi lastani tälle.
Isä ei itsekään ole mitään isätyyppiä, vaan antaa lasten olla omissa huoneissaan. Hän kyllä mielellään näkee lapsiaan, mutta se tunnin näkeminen riittää.
Ei tästä ole kenellekään iloa. Miksi ihmeessä äiti toimii niin kuin toimii? Todettakoon, että äiti on ihan täyspäinen.
Tuolle äidille taitaa oma aika ilman lapsia olla tärkeämpi kuin ne omat lapset. Ei kai tuota muuten voi selittää. Kun huomasin että lapseni isän uusi nainen kiusaa lastani, niin ilmoitin että asia on näin että lasta kiusataan siellä, ja hän ei nyt enää halua tulla isän ja tämän naisen luo (nainen muutti heti miehen asuntoon). Lapsen isä ja tämä nainen kertoilivat kylillä että kiellän mustasukkaisuuttani isää tapaamasta lastaan.
Ei puhettakaan että olisin pakottanut lapseni paikkaan jossa häntä vihattiin ja kiusattiin.
Toinen vaihtoehto voi olla kiristää isää toimimaan haluamallaan tavalla, eli kontrollintarve exää kohtaan. Sekin kyllä pitäisi voida jättää oman lapsen parhaaksi pois, mutta kaikki äidit eivät nyt vain ole kovin hyviä äitejä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joka toinen viikonloppu ja lomilla enemmän. Ajattelepa kun joillakin on joka toinen viikko kokonaan lapset isänsä luona.
Sanot pitäväsi miehestäsi kovasti ja että hänen lapsensakin ovat ihan ok. Missä siis todellinen ongelma? Sitä voisit pohtia jonkun ulkopuolisen kanssa ja ehkäpä jokin syvällisempi keskustelu miehenkin kanssa olisi paikallaan.
Kaikki sujui kun oma lapsesi asui vielä kotonanne. Näin sanoit. Jotenkin tuntuu että "ongelmasi" on juuri tässä. En halua sanoa että korviesi välissä, mutta jokin psykologinen merkitys tällä on ollut sinulle. Vai mistä oikeasti kyse? Mihin muihin asioihin elämässäsi olet tyytymätön, mietipä tätä.Tämä viesti on jo vanha, ja olen eri, mutta minulla ei ollut kokemusta eikä mitään tietoa siitä miltä minusta alkaisi tuntumaan kun oma lapsi muuttaa pois kotoa. Ekat puoli vuotta oli vielä lähde jees, mutta kun se iski tajuntaan että mminulla ei olieasti ole enää huollettavia itsellä, vaan saan elää täysin itsellisen aikuisen elämää vailla kenenkään perään katsomista, niin alkoi pikku hiljaa rasittamaan se että monta kertaa kuussa silti tuli lapsia taloon sotkemaan ja vaatimaan jotain jos nyt ei minulta, niin isältään. Silloin kun oma lapsi oli vielä kotona, niin ne loputkin lapset tuntuivat menevän "siinä samalla" mutta kun itsellä ei velvoitteita ollut, niin se alkoikin tuntumaan rasittavalta ja joutavalta ajan ja jaksamisen tuhlaamiselta. Toinen on onneksi jo 17, mutta toinen on vasta yläasteella, joten vielä yhdet teinikilahtelut pitäisi jaksaa katsella ennen kuin olemme mieheni kanssa molemmat vapaita. Se vaan ahdistaa, että sen jälkeen olen taas jo vuosia vanhempi, enkä saa tätä aikaa enää takaisin, aikaa jolloin voisin mennä ja tehdä ilman palloa jalassa mieheni kanssa vaikka maailman ääriin.
Ei, koko ajan pillaa puhelin ja luurin päässä pon vailla jotakin joko jompoi kumpi lapsista tai sitten lasten äiti kitisemässä jotain.
En olisi siis lähtenyt, jos olisin tiennyt, mutta myöhäistä se on joo, ellen sitten halua olla yksin, sillä missään elämäntilanteessa olevaa miestä en enää ikinä ottaisi tämän jälkeen, minulle riittää.
Tämä on tälleen uusperhekuvioita vain lapsen näkökulmasta kokeneen mielestä uusperheiden ongelma. Perustetaan "perhe", mutta kuitenkin sellaisella ajatuksella, että mulla on tässä nää mun vastuut ja mun perheenjäsenet ja niihin ei sun lapset kuulu.
Jos haluaa ajatella noin, niin silloin ei pidä ryhtyä leikkimään kotia ihmisen kanssa, jolla on lapsia. Ja sen seurauksena ei voi muuttaa yhteen ihmisen kanssa, jolla on alaikäisiä lapsia, vaikka miten olisi rakastunut ja "mutkun mä haluun". Koska sen uuden puolison alaikäisten lasten (toinen) koti on siellä, missä heidän vanhempansa asuu, vaikka nyksää miten ärsyttäisi.
En voi käsittää, miten tämä voi tulla aikuisille ihmisille täytenä yllärinä kerta toisensa jälkeen.
Minä taas en voi käsittää miten kenenkään luetun ymmärtäminen voi olla noin huonolla tasolla kuin sinulla on, mutta ihmetellähän sitä saa kukin mitä ihmettelee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ongelma olette te,jotka ette hyväksy puolison lapsia osaksi perhettä ,ei se puoliso tai lapset. Olette joukko itsekkäitä ihmisiä joiden kuuluisi pysyä yksinään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huh, huh! Näitä lapsiviha-kommentteja kun lukee, niin en enää yhtään ihmettele nykyisiä lasten ja nuorten mielenterveysongelmien määriä. Miten kenestäkään voi kasvaa tervettä ja hyvinvoivaa aikuista, jos joutuvat jakamaan lapsuutensa ja nuoruutensa näiden tämäntyyppisten lapsivihaajien keskellä. Kertoo myös jotain siitä, mistä ovat satujen pahat äitipuolet saaneet innoituksensa...
Sanos muuta! Yksi sen tuossa ylhäällä kiteyttää; kyse ei ole lapsista vaan ei vaan voi koskaan hyväksyä toisen ihmisen lapsia! Siis miten ihmeessä tuollaisessa ympäristössä yksikään lapsi pysyy terveenä, jos häntä ei voida hyväksyä ihan olemassa olonsa perusteella?!
Olen tuo, joka ei pysty hyväksymään lapsia.
Minun näkökulmastani ihmettelen sitä, että miksi ihmeessä äiti änkee lapsiaan paikkaan, jossa he eivät ole kauhean hyväksyttyjä? Jos minä olisin tuo äiti, niin en altistaisi lastani tälle.
Isä ei itsekään ole mitään isätyyppiä, vaan antaa lasten olla omissa huoneissaan. Hän kyllä mielellään näkee lapsiaan, mutta se tunnin näkeminen riittää.
Ei tästä ole kenellekään iloa. Miksi ihmeessä äiti toimii niin kuin toimii? Todettakoon, että äiti on ihan täyspäinen.
Sinä lähdet siitä että lapset olisivat jotenkin enemmän äidin lapsia kuin isän lapsia. Isä on saattanut aluperin jopa haluta lapsia äitiä enemmän. Totaalinen yksinhuoltajuus on raskasta. Jaksaakseen pyörittää arkea yksin (siivous, ruoanlaitto, pyykit, kokopäivätyö rahan takia, lasten sairastelut ja lääkärikäynnit, harrastuskuljetukset, läksyissä auttaminen jne) lähiäiti tarvitsee vapaansa. Silloin sinun, isän uuden puolison tehtävä on olla ystävällinen näitä lapsia kohtaan, vaikka mielessäsi et heistä pitäisikään. Heille on jo tarpeeksi rankkaa kasvaa väsyneen äidin kanssa ja reppureissata ehkä pitkäkin matka viikonloppuisin isälle. Siihen ei tarvita mitään älkää tulko tänne vihjailuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä nämä jutut pitää miettiä etukäteen. Jos muuttaa yhteen sellaisen kumppanin kanssa, jolla on lapsia, on otettava koko paketti vastaan. Lapset ovat täysin syyttömiä sijaiskärsijöitä ja ovat kokeneet jo vanhempiensa riidat sekä eron. Sitten kuvioihin tulee vanhemman uusi kumppani, joka ei voi sietää näitä lapsiparkoja. Pahimmassa tapauksessa pakotetaan asumaan samassa huoneessa uuden sisaruspuolen kanssa. Ei lapsilta kysytä, sopeutuvatko he tilanteeseen. Jos heidän on vain pakko, täytyy aikuistenkin olla aikuisia ja hoitaa omat ja toisen lapset valittamatta.
Omissa kodeissa asuminen voi olla hyvä ratkaisu! Omat lapset oli muuttaneet kotoa jo vuosia ennen kuin tavattiin mieheni kanssa. Miehellä oli myös aikuisia lapsia PLUS kypsän iän pikkutyyppi viikko-viikko. Kokeilin asua heillä ja totesin, että paremmin sopii etäily. Mies oletti että hoidan työn lisäksi leikkiäidin roolin. Hänellä oli työkiireitä ja mulle jäikin yhtäkkiä paitsi pyykkihuollot, ruuanlaitot, siivoukset niin myös lapsen aamu- ja iltatoimet ja kasvatusyritys, mikä oli vähän rasittavaa kun hän oli aika pilalle hemmoteltu ja passattu. Ex on kivan oloinen mutta välillä laatii semmoiset listat että lapsi isällä 5 viikonloppua peräkkäin. Hyvässä yhteisymmärryksessä muutin takaisin omaan kotiini ja oli oikea ratkaisu. Olen jo mummoiässä ja tahdon töistä päästyä vain rentoutua, tavata omia ystäviä, käydä konserteissa tm. Olin jo myös ehtinyt tottua siistiin kotiin ja kärsin niistä kengistä, repusta, takeista ja asusteista eteisen lattialla, puoliksi juoduista kaakaolaseista ja leluista pitkin poikin jne. Mies on ymmärtäväinen ja näkee että tämä toimii meille. En tiedä tarvitseeko meidän muuttaa yhteen kun pikkutyyppi on aikuinen. Ehkä, koska silloin alkaa jo eläke häämöttää ja yhdessä asuminen sinänsä oli ihan mukavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osa 1 /3
Ihmisen on vaikea tehdä järkeviä päätöksiä rakastuttuaan. En ole koskaan kuullut onnellisista uusperheistä, joissa kaikki voisivat hyvin.
Minulla on kokemusta yhdestä uusperheyritelmästä muutaman vuoden ajan ja lisäksi sellaisesta, jossa asuimme omissa asunnoissa (ja kuten tässäkin keskustelussa on kuviteltu sitä jotenkin ratkaisuksi - ei se ole).
- Toisen lapsilta ei saa vaatia mitään, ei edes samaa kuin omalta lapselta. Toimit orjana ja rahoittajana yhtäaikaa. Pitää olla muka-äiti, vaikka tosiasia on, että nainen yleensä kärsii juuri siitä syystä, että polttaa kynttilää molemmista päistä ja väsyy. Sitä katkeroituu, sitä ei osaa sanoittaa ja se saattaa näyttäyty kylmyytenä lapsia kohtaan. Toinen vanhempi ei tee asialle mitään.
- Eikä toinen vanhempi tee ylipäätään enää perheen yhdistymisen jälkeen yhtään mitään tai jos tekeekin jotain, ei ainakaan osuuttaan. Ja kun hänen lapsensakaan ei tee, nainen ei halua myöntää itselleen päätyneensä lähes orjaksi. Muttei halua olla pikkumainen, koska keskustelu saattaisi jopa kääntyä epätasapuolisen perheen- ja kodinhoidon sijasta toisen vanhemman puolustusmuurin kautta tilanteeseen, että sinä et halua tehdä hänen lapsilleen ruokaa ja huolehtia heistä eli siis et välitä heistä, suorastaan vihaat.
- Oman tilan puute, sen joku täällä mainitsikin. Kun ensin teet hälyisässä ympäristössä työpäivän, palaat kotiin teiniragen keskelle (ellet ole se vanhempi, joka hoitaa perheen sopua peliaddiktioiden avulla) ruokaa laittamaan ja sen jälkeen haluaisit kuoleman väsyneenä nukkua, mutta päädytkin pesänantajaksi (väsyneenä ja yksipuolisena kun sitä ei r..kastel.uksi voi kutsua), kun miehellä työaamut alkavat vasta paria tuntia omiasi myöhemmin ja olisithan huono nainen, jos et peiton heilutukseen taipuisi. Sitten heräät 4 tunnin yöunilla jääkaapille ja toteat, että eilen ostamasi 4 litraa maitoa on kadonnut ja juot kahvisi mustana. Peilistä katsoo zombi ja silti tunnet ristiriitaisia tunteita: Tätähän minä halusin, kai. En kai vain ole itsekäs?
...
Osa 2 /3
- Myös parisuhde kylmenee, kun ymmärtämätön toinen vanhempi ei ymmärrä, että KYSE EI OLE VIHASTA toisen lapsia kohtaan, vaan lapsista, jotka on kasvatettu - tai siis ei ole kasvatettu ollenkaan. Että kotonanne ei saisi olla samoja sääntöjä, vaan toimia heidän edesmenneen ydinperheen säännöillä. Sinä havaitset olevasi aina väärässä, aina liian tiukka, vastakkainasettelu on valmis. Jos yrität puhua asiasta, olet selvästikin toisen lapsia vastaan, ehkä jopa vihaat heitä, kun niin arvostelet.
- Lapsi, joka huomaa joutuvansa jakamaan isänsä. Ei enää osaa mitään, tarvitsee juuri isänsä apua kaikessa, pipejä puhallellaan tuntitolkulla, kato isi tätä, kato isi tuota. Mies ihastelee, kun yhtäkkiä hän onkin se "The one" lapselle, kun ydinperheaikana se oli äiti. Huomaat sitten olevasi se kolmas parisängyssänne ja isi on ihan innoissaan, kun 11-vuotias tytär haluaa nukkua hänen kanssaan. Tai lapset jo nukkumassa, laatuaikaa vanhempien kesken toisiinsa kääriytyneenä - Ei suinkaan! 11-vuotiaalla onkin tullut 5 minuutin huoneessa olon aikana painajainen, jota pitää illasta toiseen hoivata tuntikaupalla sohvalla tyttöä paijaillen niin, että illat venyvät ja lapsi on jatkuvasti kiukkuinen huonojen unien takia. Mitä tapahtui?! Tyypillisin tulkinta, kun tästä puhutaan ääneen, on se, että sinä, perheen toinen vanhempi, olet mustasukkainen. Vaivut itsetutkintaan, -inhoon ja katumukseen. Mies ei huomaa mitään olevan pielessä, vaikka perheen sijaan keskitytään valokeilassa (ja yhteisen peiton alla) olevaan esiteinityttäreen 24/7, vaikka kyse on ihan muusta.
...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osa 3 /3
- Eksä ja hänen kiusantekonsa. Mustamaalaus. TAi lapset tulevat täysin sopimattomissa vaatteissa teille ja koska vanhemmat ovat sopineet, että äidille maksetaan ja hän vaatettaa, sillä mennään. Jätetäänpä sitten sekin retki väliin, kun yhdellä lapsista ei ole kuin pitsihepeneitä ja kahdet sandaalit mukana, vaikka ulkona on jo ihan syysviileät. Ja ne soitot. Keskellä yötä ja ihan milloin vain. Vika on aina teillä, oli asia mikä tahansa. Jos et jaksa ymmärtää, olet mustasukkainen nyt lasten lisäksi sille eksällekin.
- Olet mennyt uusperheeseen, johon tulee triplamäärä ihmisiä verrattuna aiempaan yhden vanhemman kokonaisuuteen. Olet se suurempituloinen. Mitään ei olisi varaa tehdä, ellet ole vähintään maksamassa kahta kolmasosaa. Jos pientalouden aikana perheeseen riitti kaksi maitolitraa ostoskäynnillä, nyt uusperheellisenä ihmettelet aamulla, että mihin ne eilen ostetut 10 litraa katosivat jääkaapista. Tuloista ei jää enää mitään käteen, kaikki menee. Sillä sinähän olet pikkumainen, jos et yhteistaloudessa jaa rahojasi yhteistalouteen. Niin kai sen pitää mennä, kun yhteen muutetaan? Ja saat demonistatuksen perheeseesi liittyneiltä kolmelta yli 180 cm lapselta, jos kehtaat ehdottaa, että joskus voisi janojuomaksi ottaa vettäkin jo terveyssyistäkin.
Harvoin puhutaan tästä: Sinulla on uusperheessä kaikki vastuut ja työt, mutta kun ero tulee, ei mitään oikeuksia. Sydän itkee verta, kun katkera toinen vanhempi estää lastensa ja sinun yhteydenpidon. Sydän pakahtuu suruun vuosia, vieläkin. Koska niinhän pahojen, vihaavien äitipuolien sydämet tekee, eikö?
Tämä juuri. Kun tuomitaan itsekkäät aikuiset, ei huomioida kilttejä karusti jätettyjä joille ei anneta vaihtoehtoja. Muutakuin kerätä ja kasata vuosien saatossa sydämen sirpaleet ja haudata ydinperhemaailmankuva, koittaa löytää haavoitettuna jotain muuta.. vaikkei itse edes halua. Ero ei todella ole aina oma tahto eikä edes oma vika.
Tämä on kyllä yksi surullisimmista ketjuista ikinä. Voi tätä itsekkyyden määrää. Hyi saatana.
Vierailija kirjoitti:
Ongelma olette te,jotka ette hyväksy puolison lapsia osaksi perhettä ,ei se puoliso tai lapset. Olette joukko itsekkäitä ihmisiä joiden kuuluisi pysyä yksinään.
Toivottavasti noin tyhmällä ja ihmisille pahaa tahtovalla ei ole lapsia.
Tänään jo etukäteen, kun näpsäkkä nainen alkoi jutella kaupassa kanssani.
Huomasimme toisemme jo ulkona, kun ajoin parkkipaikalle.
Juteltiin jotain ruuan kallistumisesta ja mainitsi siis, että yksinhuoltajana on elämä kallista. Lapsi alkoi kiukuttelemaan huomionkipeänä/mustasukkaisena ja sanoin, että täytyy tästä lähteä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt jouluna tuli aikalailla viimenen niitti. Kolme vuotta olen yrittänyt. Jos olisin tiennyt että mies on käytännössä emotionaalisesti nelivuotiaan tasolla oleva, kiukutteleva, raivoava, henkisesti, verbaalisesti ja toisinaan myös fyysisesti väkivaltainen, fasistinen,kaksinaismoralistinen paska jonka lapset ovat aivan täsmälleen isänsä ja äitinsä kasvatustyön tulosta niin enpä olisi itseäni ja omia lapsiani tälle paskalle altistanut. Joka päivä kaduttaa. Joka ikinen päivä. Mun lapsille en ole kertaakaan joutunu sanomaan että älä lyö veljeäsi, älä kiusaa jne. Olin ylpeä miten ne osasivat kunnioittaa omaa kehoaan ja muita, olivat empaattisia pieniä pasifisteja, vaikka nepsylapsia molemmat. Niin näille uusio-osille se sikailu on normaalia. Miehen 15v tyttö kiusaa ja pahoinpitelee 13v veljeään, joka kiusaa ja pahoinpitelee sekä 15v että 7v siskojansa, 7v osaa kaikki temput mitä isommatkin ja mun lapset (ja minäkin) kahtoo tätä ihan kauhulla että mitä eläimiä nämä on oikein on. Hirveää. Omat 13v ja 7v joutuu sitten ottamaan osansa paskasta. Oma 13v ei suostu olemaan kotona kun nää tulee vaan menee isälleen. Miehen 7v pakotti mun 7v seksuaalisiin tekoihin ja se on kuulemma ihan ok. Että ei tarvi mun pojalla olla seksuaalista kasvurauhaa koska Anna saa olla semmonen kun on. Sekopäitä koko sakki. Nyt kun tietäis miten näistä hulluista pääsee hengissä eroon. Jeesus mikä mainos tää koko juttu oli, ja nionku kaikki aina sanoo, se yhteenmuutto ja varsinki naimisiinmeno muutti kaiken. Nyt mä oon vaan omaisuus. Kun mä haluan erota se ei merkkaa mitään. Mun pitää vaan rauhottua.
Turvakotiin!!!
Olen tätäkin harkinnut, monesti. Kun tässäpä tyhmyys, talo on yksin mun ja mulla on kanoja joita ei voi jättää edes päiväksi. En usko että mies lähtis nätisti tai sivistyneesti, enkä oikein itse voi jättää eläimiä hoitamatta. Talo lämpiää myös pelkällä puulla (wanha) joten jos ottasin tästä lapset ja lähtisin turvakotiin, olisi pirtti jääkylmä kun olisi turvallista tulla kotiin. Ja miten se toimisi jos vaikka soittaisin virkavallan avustamaan erotilanteessa? Tää on niin kamala umpisolmu josta ei ole tietä ulos. Meillä on yhteinen 1 vuotias vauva ja oon 17vk raskaana enkä tiiä miten ihmeessä mä tästä selviän.
Kanat? Jääkylmä pirtti? Mitä tekosyitä.
Alue: Aihe vapaa
Mun isä kyllä kiinnostui isosiskopuoleni lapsista, vaikka ei koskaan edes asunut siskon kanssa tämän omassa lapsuudessa. Käy sitten itsekseen lomilla tapaamassa heitä (asuvat ulkomailla), nykyinen vaimo matkustelee keskenään muualle. Toki onhan tuokin yksi tapa toteuttaa työelämän jälkeistä elämää uusperheessä.