Lapsi teini-ikäinen, kadun edelleen että lähdin tähän

Niin se muuttui tämäkin ketju taas velojen temmellyskentäksi, jossa vakuutellaan ja riemuitaan, kuinka oikea päätös on ollut jäädä lapsettomaksi.

Millä tavalla nämä kommentit auttavat ap:ta tai edes liittyvät aiheeseen, jossa käsitellään pettymyksen tunteita omaan vanhemmuuteen liittyen.

Vela näkee asian vain kapean sektorin kautta, jossa yhdistäväksi tekijäksi koetaan halu lapsettomuuteen, mutta tässähän on kyse laajemmasta kokonaisuudesta ja nimenomaan äitiyden näkökulmasta, josta velalla ei omakohtaista kokemusta ole.

Silti pitää tulla kommentoimaan tähän ketjuun ja kertomaan niistä omista valinnoista, kuinka viisaita ne ovatkaan olleet.

Toki teillä on lupa näistäkin asioista puhua, mutta sen voisi tehdä aiheeseen liittyvässä ketjussa, jollainen tämäkään ketju ei alunperin ollut.

Joku vela koki saaneensa vihamielisyyttä osakseen ketjussa. Minua henkilökohtaisesti ärsyttää velojen kommentoinnissa juurikin tämä aggressiivinen oman agendan esille tuominen myös tilanteissa (ketjuissa), johon se ei sovi. Muuten velat saavat puolestani olla vapaasti mitä mieltä haluavat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näissä keskusteluissa joskus ihmettelen miksei niitä lapsia ajatella ollenkaan normaaleina ihmisinä. Jokaisesta lapsesta kasvaa kutenkin oma persoonansa ja aikanaan hekin ovat aikuisia.

Minulla on kaksi teinitytärtä ja sen lisäksi että he ovat rakkaita lapsinani, he ovat upeita ihmisiä ihan sellaisenaan. Pidän heidän seurastaan ja asun ja matkustankin mielelläni heidän kanssaan.

Voisiko olla niin että ihmiset jotka eivät pidä vanhemmuudestaan, ovat jotenkin eri aaltopituudella lapsensa kanssa? Henkilökemiat ei osu yhteen? Yhdessä oleminen on kaiken kaikkiaan pakkopullaa?

Tätä mietin itsekin. Tavallaan lasta ei käsitteenä edes ole, on ihmisiä eri vaiheissa elämää. Mutta silti perhepuheessa lapsi typistetään sellaiseksi peruslapseksi josta on haittaa ja vaivaa. Onhan lapsi vauvasta alkaen oma persoonansa ja ehkä ap ja lapsensa ovat sellaisia jotka eivät muissa olosuhteissa olisi koskaan olleet kiinnostuneita toistensa seurasta.

Vanhemman ja lapsen suhde on erityinen, ihan käsitteenäkin. Se on väestötietojärjestelmässä oleva tieto, että joku alaikäinen on jonkun aikuisen HUOLLETTAVA. Huollettava tarkoittaa sitä, että hänestä pitää pitää huolta. Perushoiva, ravinto, lepo, koulutus, sivistus, tunteet, kaikki. Vanhempi ja hänen lapsensa ovat ihat käsitteellisestikin siis yhteydessä toisiin ja suhde ei ole mikään tasapuolinen kahden ihmisen suhde, vaan toinen huoltaa, toinen on huolenpidon kohteena.

Jatkuva rahanpuute on erittäin paha asia joka salakavalasti vaikuttaa lähes kaikkiin elämänosa-alueisiin.

Jopa aiemmin asioista ensisijaisesti myönteisesti ajatteleva luonne hiljalleen muokkaantuu ja alistuu, ajatellen ensisijaisesti kielteisiä näkökulmia. 

Vanhemmuudessa vähävaraisuus muuntautuu epäonnistumisen  ja turhautumisen tunteiksi jotka ovat omiaan aiheuttamaan masennusta ja ahdistuneisuutta.

Kaikesta huolimatta, niin kauan kun on elämää, on myös toivoa. Suomessa itsensä kehittäminen akateemisesti ja ammatillisesti on taloudellisesti mahdollista kaikille, avaten polkuja parempaan taloudelliseen tilanteeseen.

Tässä pari esimerkkiä joiden avulla voi päästä alkuun, muitakin vaihtoehtoja varmasti löytyy kunhan aktivoituu niitä etsimään.

https://fitech.io/fi/

https://uusyrityskeskus.fi/

Jos ahdistuneisuus ja/tai masennus ovat edenneet niin pitkälle että ne haittaavat ajattelua, lannistaen toivonkipinän ennen kuin pääsee edes alkuun, voi tietysti jutella lääkärille, jonka kautta saa asianmukaista hoitoa. Läheskään kaikki masennuksen vaiheet eivät kuitenkaan vaadi lääkehoitoa vaan avun voi saada jo esim. kognetiivisesta käyttäytymisterapiasta (https://fitmind.fi/psykoterapia/kognitiivinen-kayttaytymisterapia/)

Terveet elämäntavat, siis riittävä uni, liikunta ja terveellinen ruokavalio, eivät ole mitenkään mahdottomia juttuja kunhan on itselleen armollinen antaa muutokselle riittävästi aikaa, 6kk-12kk ainakin.

Vierailija kirjoitti:

Luuletko että mahdollisuutesi elämässä ovat ohi?? Minä luulen,että käytät lasta tekosyynä siihen, että et ole saanut elämässä muuta aikaan kuin jatkanut sukua.

TÄ MÄ. Moni äiti/isä tekee vaikka mitä elämässään, mutta toisaalta tuo on vain oire siitä ettei vanhemmuus tosiaan sovi AP:lle, kun ei saa mitään aikaiseksi eikä osaa elää omaa elämäänsä, vaan on vain jossain jatkuvassa valmiustilassa lapsen takia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaksi nepsy- lasta kohta aikuisuuteen saattaneena voin sanoa, että jos voisin valita, niin en lähtisi tähän. Multa on mennyt kaikki, mielenterveyttä myöten ja huoli lapsista on läsnä yhä, koska joudun yhä huolehtimaan heidän pärjäämisestään.

Vähän ääripään esimerkki, mutta ystäväni sairastui yh-äitinä kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön (bibo) 6 vuoden jälkeen autistisen lapsen vanhempana. Joutui osastolle tarkkailuun viikoksi, kun mielenterveyshäitiö painui psykoosin puolelle ja vasta sitten sai diagnoosin. Oli vain ajatellut, että tämä elämä nyt on vaan raskasta, pakko jaksaa. Lapsi vaati enemmän mitä äidillä oli resursseja, enkä oikein usko, että hän on mitenkään erityisen kiitollinen tai onnellinen siitä, että syntyi lapsi ja mielenterveys meni.

Jos ei jaksa, niin pitää jaksaa vaan. Ja olla kiitollinen siitä, mitä on saanut.

Vierailija kirjoitti:

Niin se muuttui tämäkin ketju taas velojen temmellyskentäksi, jossa vakuutellaan ja riemuitaan, kuinka oikea päätös on ollut jäädä lapsettomaksi.

Millä tavalla nämä kommentit auttavat ap:ta tai edes liittyvät aiheeseen, jossa käsitellään pettymyksen tunteita omaan vanhemmuuteen liittyen.

Vela näkee asian vain kapean sektorin kautta, jossa yhdistäväksi tekijäksi koetaan halu lapsettomuuteen, mutta tässähän on kyse laajemmasta kokonaisuudesta ja nimenomaan äitiyden näkökulmasta, josta velalla ei omakohtaista kokemusta ole.

Silti pitää tulla kommentoimaan tähän ketjuun ja kertomaan niistä omista valinnoista, kuinka viisaita ne ovatkaan olleet.

Toki teillä on lupa näistäkin asioista puhua, mutta sen voisi tehdä aiheeseen liittyvässä ketjussa, jollainen tämäkään ketju ei alunperin ollut.

Joku vela koki saaneensa vihamielisyyttä osakseen ketjussa. Minua henkilökohtaisesti ärsyttää velojen kommentoinnissa juurikin tämä aggressiivinen oman agendan esille tuominen myös tilanteissa (ketjuissa), johon se ei sovi. Muuten velat saavat puolestani olla vapaasti mitä mieltä haluavat.

Tämä aihe nimenomaan liittyy veloihin. Todistaa sen, ettei se veloille aina hoettu "mitään suurempaa rakkautta ja onnea ei ole kuin lisääntyminen, kadut jos et tee niin" -lussutus pidä paikkaansa.

Olen äitipuoli lapselle, jonka äiti voisi olla ap tai muut samoin ajattelevat. Mieheni on lapsen lähihuoltaja. Minua turhauttaa usein se, että joudun tekemään hommia, jotka kuuluisivat äidille. Lisäksi vaikka ohjaan ja autan, en ikinä pysty korvaamaan omaa äitiä. Sydämeni on särkynyt lukuisia kertoja kun lapsi kysyy miten minä jaksan osallistua ja pystyn, kun äitiä ei ainakaan kiinnostaisi. Tämän kokemukseni perusteella olen vahvasti sitä mieltä, että kenenkään ei pitäisi tehdä lapsia ellei niitä ihan oikeasti itse halua. Ei pidä kuunnella kuin sydäntään, yhteiskunnan ja muiden odotuksista viis.

Vierailija kirjoitti:

Olen äitipuoli lapselle, jonka äiti voisi olla ap tai muut samoin ajattelevat. Mieheni on lapsen lähihuoltaja. Minua turhauttaa usein se, että joudun tekemään hommia, jotka kuuluisivat äidille. Lisäksi vaikka ohjaan ja autan, en ikinä pysty korvaamaan omaa äitiä. Sydämeni on särkynyt lukuisia kertoja kun lapsi kysyy miten minä jaksan osallistua ja pystyn, kun äitiä ei ainakaan kiinnostaisi. Tämän kokemukseni perusteella olen vahvasti sitä mieltä, että kenenkään ei pitäisi tehdä lapsia ellei niitä ihan oikeasti itse halua. Ei pidä kuunnella kuin sydäntään, yhteiskunnan ja muiden odotuksista viis.

Miksi ihmeessä joudut tekemään hommia jotka kuuluisivat äidille?

Muuten kyllä totta joka sana.

Vierailija kirjoitti:

Siis oletko ollut kotona hoitamassa lasta teini-ikään asti????? Ja yhden lapsen hoitaminen vie noin paljon aikaa? Ei voi kuin nauraa. Kyse ei ole kyllä lapsen läsnäolosta elämässäsi,vaan kyvyttömyydestäsi tehdä kahta asiaa yhtä aikaa. Luuletko että kaikki muut äidit on kotona 15 vuotta lastaan hyysäämässä?

Mitä v i t t ua nyt taas?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen äitipuoli lapselle, jonka äiti voisi olla ap tai muut samoin ajattelevat. Mieheni on lapsen lähihuoltaja. Minua turhauttaa usein se, että joudun tekemään hommia, jotka kuuluisivat äidille. Lisäksi vaikka ohjaan ja autan, en ikinä pysty korvaamaan omaa äitiä. Sydämeni on särkynyt lukuisia kertoja kun lapsi kysyy miten minä jaksan osallistua ja pystyn, kun äitiä ei ainakaan kiinnostaisi. Tämän kokemukseni perusteella olen vahvasti sitä mieltä, että kenenkään ei pitäisi tehdä lapsia ellei niitä ihan oikeasti itse halua. Ei pidä kuunnella kuin sydäntään, yhteiskunnan ja muiden odotuksista viis.

Miksi ihmeessä joudut tekemään hommia jotka kuuluisivat äidille?

Muuten kyllä totta joka sana.

Koska äiti ei tee niitä ja sydän ei anna lapsen jäädä kokonaan paitsikaan. Mainittakoon nyt vaikka pelien katsominen tai myyjäisiin leipominen.

Käyttäjä42269 kirjoitti:

Olen todella surullinen niiden lasten puolesta joiden vanhemmat katuvat lastensa syntymää. Lapset vaistoavat vanhempiensa tunteet...hyvin. Eivät pienenä osaa sanoittaa tuntemuksiaan mutta isompina kyllä. Jokaisen vanhemmaksi aikovan olisi hyvä olla päiväkodissa muutaman viikon töissä.

Eivät kyllä mitenkään välttämättä vaistoa. Esim. itselleni tuli vanhempieni avioero täysin puskista. En siis ollut ikinä hetkeäkään ajatellut, että heillä olisi ongelmia keskenään. Tunnelma kotona oli normaali, en kuullut riitoja yms. Kummallakaan ei pitkään aikaan ollut myöskään uutta kumppania. Olin 14-vuotias. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen äitipuoli lapselle, jonka äiti voisi olla ap tai muut samoin ajattelevat. Mieheni on lapsen lähihuoltaja. Minua turhauttaa usein se, että joudun tekemään hommia, jotka kuuluisivat äidille. Lisäksi vaikka ohjaan ja autan, en ikinä pysty korvaamaan omaa äitiä. Sydämeni on särkynyt lukuisia kertoja kun lapsi kysyy miten minä jaksan osallistua ja pystyn, kun äitiä ei ainakaan kiinnostaisi. Tämän kokemukseni perusteella olen vahvasti sitä mieltä, että kenenkään ei pitäisi tehdä lapsia ellei niitä ihan oikeasti itse halua. Ei pidä kuunnella kuin sydäntään, yhteiskunnan ja muiden odotuksista viis.

Miksi ihmeessä joudut tekemään hommia jotka kuuluisivat äidille?

Muuten kyllä totta joka sana.

Koska äiti ei tee niitä ja sydän ei anna lapsen jäädä kokonaan paitsikaan. Mainittakoon nyt vaikka pelien katsominen tai myyjäisiin leipominen.

Et siis joudu, vaan teet vapaaehtoisesti.

Nostan kyllä hattua, olet varmasti lapselle tärkeä. Itse en suostuisi tuollaiseen koskaan.

Olen itse kolmen äiti ja minulla on myös bonuslapsi. Näistä kolme ovat jo parikymppisiä ja kyllä heidän olemassaolonsa on pelkkä ilo. Toki vuosien varrella on ollut väsymystä jne mutta en ole koskaan kokenut, että elämä olisi parempaa ilman heitä. Nuorin on pikkukoululainen ja hänen kanssaan on toki välillä väsyttävää mutta ei se ole jokahetkinen olotila. Bonuslapsi on kohta kolmekymppinen ja on kuin oma

Vierailija kirjoitti:

Heräsin aamulla pojanpojan,13v tekstiviesteihin, asiana kouluesitelmä. Jo se, että hän kertoi esitelmän liittyvän aiheeseen, mistä juttelimme viikonloppuna, teki päivästäni hyvän. Lasten ja lastenlasten kanssa nautitaan pienistä iloista.

Niinpä, ilot on pieniä ja surut suuria. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

olen kyllä todella pahoillani puolestasi. itse jotenkin onnenkantamoisena en tehnyt lapsia. nyt elämä on rauhallista, yrittämistä, urheilua, matkustelua ja hyvin syömistä. lapsi olisi kyllä pilannut ihan jokaisen asian, mistä nautin nyt. asiasta pitäisi keskustella enemmän, monet tekevät lapset ihan liian nuorina, elämää näkemättöminä. ymmärrän hyvin ap tuskasi.

Mun elämä on kaikkea tuota ja mulla on lapsia. Kummallinen ajatus että molempia ei voi saada.

Minulla on lapsi, ja pitkään kaduin katkerasti äidiksi tuloa. Matkustelin, urheilin, söin hyvin jne. mutta kuitenkin se lapsi nimenomaan pilasi nuo kokemukset, vaikka ne toteutinkin. Vasta kun ymmärsin, että kaikki entinen on lopullisesti mennyttä, etten enää koskaan tule kokemaan samoja kivoja juttuja kuin lapsettomana, alkoi helpottaa. 

Aluksi otin suorastaan inhorealistisen asenteen, eli mitä tahansa lähdettiin tekemään, olin sillä asenteella, että tämäkin juttu varmasti menee pilalle, lapsi kiukuttelee/sairastuu/lapsenvahti peruu jne. Sitten jos mitään ei tapahtunutkaan niin saatoin olla iloinen siitä. Aikaa myöten totuin siihen, että lapsentahtisesti on mentävä, ja siitä tuli automaatio. Nyt lapsi on jo lähes aikuinen ja voin tehdä paljon asioita taas itsekseni. Kuitenkin lapsi on edelleen otettava aina huomioon kun suunnittelen yhtään mitään. Kuitenkin elämä on aika ihanaa verrattuna kertakaikkisen hirveisiin vauva- ja taaperovuosiin. 

eri

Tämä on tärkeä pointti, ja on hyvä että sen kuulee välillä myös lapsia saaneen suusta. Itse olen vela, mutta minulla on silti melko paljon kokemusta mm. ulkomailla matkustelusta lapsiperheiden kanssa. Ja fakta tosiaan on, että matkustuksesta katoaa aivan kaikki se mikä siitä tekee itselleni nautinnollista, kun mukana on pieniä lapsia. Tuntuu oudolta, että niin usein äidit vain toitottavat, että ihan hyvin voi matkustaa ja syödä ravintoloissa ja käydä keikoilla jne lasten kanssa. Juu varmaan voit, mutta se ei ole sellaista matkustelua, ravintolasyömistä tai keikoilla käymistä, jota itse haluaisin tehdä. 

Jep. Ja olen kiitollinen siitä, että lapsista huolimatta saan myös matkustaa yksin. Itse käyn lähinnä keikoilla kotimaassa ja ulkomailla, ja varsinkin nuo jälkimmäiset saavat minulle aikaan sen ihanan irtonaisuuden tunteen, josta lapsiperhearjessa jään paitsi. Olo on ihan käsittämättömän kevyt. Toisaalta taas omien lasten kanssa on ihan ok käydä reissuilla ja vaikka syömässä, vaikka aika pieniä ovatkin. Osaavat käyttäytyä (ainakin yleensä) ja ruokailutkin onnistuvat hyvin. Mutta eihän se ihan sama asia ole, kun kuitenkin on pakko koko ajan katsoa perään ja passata. Kuitenkin haluan, että he oppivat pienestä asti esim. toimimaan ravintoloissa, hotelleissa ym. paikoissa. Omassa lapsuudenperheessäni ei matkusteltu eikä tehty muutakaan arjesta poikkeavaa vaikkei olisi ollut edes rahasta kiinni, ja on ollut aika hassua sittemmin aikuisena opetella, mitä missäkin tehdään ja miten ollaan. Lapsille haluan tarjota sen, mistä itse jäin paitsi.

Vierailija kirjoitti:

Mulle lapset on tuonut suurimman ilon ja rakkauden elämään.

No jopas! Aattelin jo lopettaa kommenttien lukemisen ku suurin osa oli ihmisten itsesäälissä rypemistä ja sit osu tuo sun kommenttis silmään. Itse en olisi ikinä kuvitellut että tulen isäksi ja kun sitten näin tapahtui 6 ja puoli vuotta sitten ajattelin ensin että nyt se on "elämä ohi". Oma isä kun kuoli kun olin 2 vuotias joten ajattelin että "Voi ei! En minä ikinä osaa olla isä". Jostain kumman syystä joka ikinen päivä kiinnyin lapseeni enemmän ja kun ajattelen asiaa. En todellakaan vaihtaisi isänä olemista pois mihinkään. Ei haittaa pätkääkään vaikka ns omat menot loppu. Olen minä edelleenkin reissannu joka puolella mutta aina on lapsi ja vaimo ollu mukana. Vuosi sitten sairastuin vakavasti ja minut on jo nyt leikattu 2 kertaa ja lisää tulossa. Aina kun olen kotiin päässy sairaalasta ja olen ollut melko huonossa kunnossa tuo lapsi on osoittanut niin aitoa rakkautta takaisinpäin että mieleen on tullut "ehkä minä sitten kuitenkin opin isäksi" Nyt tuo lapsi ja vaimo on minun tukena kun itse tarvin apua. Kaikki ns "ystävät" kyllä häipyi. Jos olisin jatkanut samaa "menoelämää" niin yksinpä tässä nyt sairastelisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis oletko ollut kotona hoitamassa lasta teini-ikään asti????? Ja yhden lapsen hoitaminen vie noin paljon aikaa? Ei voi kuin nauraa. Kyse ei ole kyllä lapsen läsnäolosta elämässäsi,vaan kyvyttömyydestäsi tehdä kahta asiaa yhtä aikaa. Luuletko että kaikki muut äidit on kotona 15 vuotta lastaan hyysäämässä?

Mitä v i t t ua nyt taas?

Oikeassahan hän on. AP ei tosiaan oikein osaa elää äitinä, ei se kaikille sovellu.

Nykyään on aivan ihme kulttuuria kun oletetaan, että on joku ns. perheenperustamisikä, kaikkien pitäisi pariutua ja mennä sitä samaa helllvetin liukuhihnaa opintoineen, urineen, puolisoineen ja lapsineen.

AINA on ollut niin, että vain osa ihmisistä pariutuu ja vain osa saa lapsia. On ollut naimattomia ihmisiä, lapsettomia ym.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitiys on välillä raastavaa, rasittavaa, väsyttävää, tylsää ja monella muulla tavalla epämiellyttävää ja raskasta.

Mutta se, että vuosien kuluessa ja lapsen kasvaessa ei koe missään vaiheessa rakastavansa omaa lastaan, on kyllä poikkeuksellista. Jos näin käy, äitiys on todellakin ollut huono valinta kaikkien kannalta.

Poikkeuksellista? Mikä sulla on tässä otoksena?

Yksi ongelma on edelleen siinä, että naiset/äidit jätetään yksin. Sekä miesten/isien sekä yhteiskunnan taholta. Tämä yhteiskunta on monin tavoin lapsivihamielinen ja tukee rakenteita, jossa äitien terveyden ja hyvinvoinnin kustannuksella yritetään saada veronmaksajia.

Haluaisitko avata tarkemmin sitä, missä mielestäsi näkyy yhteiskunnan vihamielisyys lapsia kohtaan?

Lapset eivät saa näkyä, eivätkä kuulua. Lapset eivät saa tulla paikkoihin ja tilaisuuksiin, aikuisen harrastuksiin, hiihtämään, uimaan, lentokoneeseen, junaan, lomamatkoille, hotelleihin, konserteihin, kahviloihin, näyttelyihin jne. Yhden vanhemman (tai osallistumattoman isän) perheessä tämä aiheuttaa jatkuvaa painettaa äidille supistaa elinpiiriä, koska aikuiset ihmiset ärsyyntyvät lapsista, vaikka he olisivat ihan rauhassa. 

Koulutus on ajettu alas. Koulut ovat ilman oppikirjoja, aikuisia on liian vähän, opetusryhmät ovat samankokoisia kuin suurten ikäluokkien aikaan.

Lasten ja perheiden palvelut on ajettu alas: ei ole mahdollista saada helposti tukea tai vaikka hoitajaa lapselle, jotta vanhempi voi tehdä noita asioita ilman lasta, joita ekassa kappaleessa mainittiin. Tai vaikka käydä lääkärissä. Kodinhoitajia ei enää ole.

Asuminen on kallista ja erityisesti perheasunnot.

Työelämässä naisten perheellisyys vaikuttaa merkittävästi uraan, palkkaukseen ja kaikkeen. Toki on tasa-arvoisiakin työpaikkoja, mutta syrjintä on valitettavan yleistä. Kohdistuu erityisesti äiteihin, koska äidit nyt vaan hoitaa niitä lapsia, ja synnyttää.

Päivähoitoa on ajettu alas, leikkipuistoja on suljettu.

Mutta ehkä pahin on ilmapiiri, jossa lapset eivät ole hyväksyttyjä. Ja sitä kautta lapsen äiti ei ole hyväksytty.

Täällä palstallakin on ketjuja, missä käsitellään, miten lapset lentokoneissa ja hotelleissa pilaavat loman. Tai pilaavat häät. Myös tässä ketjussa on näkökulmia, miten lapset pilaavat sitä tai tätä. On totta, että lapsiin voidaan suhtautua nuivasti, vaikkakaan kaikki eivät suhtaudu.

Tosin aikuisiinkin suhtaudutaan nuivasti. Täällä on siitäkin esimerkkejä. Toiset ovat tympeitä, toiset ei. Kehittämisen varaa on.

Itse en ahdistu yleisillä paikoilla lapsista, en edes lapsen itkusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

olen kyllä todella pahoillani puolestasi. itse jotenkin onnenkantamoisena en tehnyt lapsia. nyt elämä on rauhallista, yrittämistä, urheilua, matkustelua ja hyvin syömistä. lapsi olisi kyllä pilannut ihan jokaisen asian, mistä nautin nyt. asiasta pitäisi keskustella enemmän, monet tekevät lapset ihan liian nuorina, elämää näkemättöminä. ymmärrän hyvin ap tuskasi.

Mun elämä on kaikkea tuota ja mulla on lapsia. Kummallinen ajatus että molempia ei voi saada.

Minulla on lapsi, ja pitkään kaduin katkerasti äidiksi tuloa. Matkustelin, urheilin, söin hyvin jne. mutta kuitenkin se lapsi nimenomaan pilasi nuo kokemukset, vaikka ne toteutinkin. Vasta kun ymmärsin, että kaikki entinen on lopullisesti mennyttä, etten enää koskaan tule kokemaan samoja kivoja juttuja kuin lapsettomana, alkoi helpottaa. 

Aluksi otin suorastaan inhorealistisen asenteen, eli mitä tahansa lähdettiin tekemään, olin sillä asenteella, että tämäkin juttu varmasti menee pilalle, lapsi kiukuttelee/sairastuu/lapsenvahti peruu jne. Sitten jos mitään ei tapahtunutkaan niin saatoin olla iloinen siitä. Aikaa myöten totuin siihen, että lapsentahtisesti on mentävä, ja siitä tuli automaatio. Nyt lapsi on jo lähes aikuinen ja voin tehdä paljon asioita taas itsekseni. Kuitenkin lapsi on edelleen otettava aina huomioon kun suunnittelen yhtään mitään. Kuitenkin elämä on aika ihanaa verrattuna kertakaikkisen hirveisiin vauva- ja taaperovuosiin. 

eri

Tämä on tärkeä pointti, ja on hyvä että sen kuulee välillä myös lapsia saaneen suusta. Itse olen vela, mutta minulla on silti melko paljon kokemusta mm. ulkomailla matkustelusta lapsiperheiden kanssa. Ja fakta tosiaan on, että matkustuksesta katoaa aivan kaikki se mikä siitä tekee itselleni nautinnollista, kun mukana on pieniä lapsia. Tuntuu oudolta, että niin usein äidit vain toitottavat, että ihan hyvin voi matkustaa ja syödä ravintoloissa ja käydä keikoilla jne lasten kanssa. Juu varmaan voit, mutta se ei ole sellaista matkustelua, ravintolasyömistä tai keikoilla käymistä, jota itse haluaisin tehdä. 

Tämä, todellakin tämä. Matkustelun, ravintolaillallisten, keikoillakäymisten ja muiden huvitusten on tarkoitus olla ihanaa, rentouttavaa toimintaa ja sitä ne eivät lasten kanssa todellakaan ole.  Ainahan sitä voi ravintolaan lasten kanssa mennä, mutta ei se mikään miellyttävä kokemus ole.

Lasten kanssa olo voittaa mennen tullen rauhassa ravintolassa käymisen minun mielestäni ,mutta ihmiset ovat erilaisia.Lapset kasvavat ja heidän kanssaan kasvaa.Ei helppous aina ole antoisinta.Uusi ihminen,lapsi on niin ihana persoonana,ettei mikään maallinen elämys päihitä sitä.Sen ilon soisi kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Muistan nuoruuteni työpaikalla kun hämmästelin muutaman "paremman väen" perheitä. Lapsia kyllä oli, mutta molemmat vanhemmat matkustivat työn takia koko ajan, olivat siis molemmat tässä firmassa töissä. Lisäksi oli johtajaperheitä, joiden lapset laitettiin aina koko kesäksi, siis toukokuusta elokuun puoleen väliin, isovanhemmille monen sadan kilometrin päähän.

Muistan tuumineeni, että mitä järkeä on tehdä lapsia, jos niiden kanssa ei halua olla, vaan niitä hoitavat jotkut perhetädit tai mummat. Me tavikset tulimme perheistä, joissa lapset elivät perheessä perheen mukana ja semmoisia tuli omistakin perheistä aikanaan.

Ja kyllähän ne olivat nämä paremmat, jotka aina lässytti, miten tärkeitä lapset on ja aina kannattaa sekin elämys elämään ottaa.

Ja nämä sun työpaikan ihmiset voisivat olla täällä kommentoimassa, että "kyllä pystyi matkustelemaan ja tekemään uraan, vaikka oli lapsia".  Ei tarvinnut luopua mistään! 

Se on vaan itsestään kiinni ja siitä, miten pysähtyy oikealla tavalla fiilistelemään asiaa.