Lapsi teini-ikäinen, kadun edelleen että lähdin tähän

Käyttäjä42269 kirjoitti:

Olen todella surullinen niiden lasten puolesta joiden vanhemmat katuvat lastensa syntymää. Lapset vaistoavat vanhempiensa tunteet...hyvin. Eivät pienenä osaa sanoittaa tuntemuksiaan mutta isompina kyllä. Jokaisen vanhemmaksi aikovan olisi hyvä olla päiväkodissa muutaman viikon töissä.

Samaa mieltä. Kyllähän puolisokin tajuavat, jos heistä ei pidetä, niin miksi lapsi ei muka tajuaisi, että hänestä ei pidetä.

Eihän sitäkään pidetä normaalina ihmissuhteensa, jos ei pidä puolisostaan, mutta ns. hoitaa sen eli ruokkii tai pyykkää.

Vierailija kirjoitti:

Mulle lapset on tuonut suurimman ilon ja rakkauden elämään.

Minulle myös! Mutta erotuksena APhen minulla on taloudellisesti mennyt aina hyvin ja rahasta ei ole ollut pulaa missään vaiheessa. Itse ansaittuja siis. Uskon että tällä on yllättävän iso merkitys.

Lapset jo 13, 15 ja 16. Heidän ollessa pieniä oli ajoittain todella raskasta ja keskimmäisellä edelleen elämään haastetta tuova adhd mutta mulla jotenkin rakkaus ja läheisyys mitä oon saanut ja antanut heille on paikannut kylmää suhdetta omaan äitiin ja varmasti jotain puuttuneita kokemuksia omassa lapsuudessa. Sellainen kokemus suurimmasta rakkaudesta mitä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurimmat "ymmärtäjät" näillä äitiyttä katuvilla on aina nämä lapsettomat velat.

Miksi?

Miksi velat haluavat aina kommentoimaan näihin ketjuihin, vaikka ovat tavallaan asiassa jäävejä, eihän heillä ole kokemusta vanhemmuudesta.

Näissä ketjuissa velat saavat vahvistusta omalle päätökselleen ja tulevat kuin magneetin vetäminä, suu vaahdossa kommentoimaan että: "Siinäs nyt näette, näin minullekin olisi käynyt, jos olisin tehnyt lapsen, mutta onneksi en tehnyt!"

Mutta velathan olisivat tuossa tilanteessa, jos olisivat tehneet lapsen.

Naisen ehdollistaminen äidiksi alkaa jo nuorena. Tytöille hankitaan vauvanukkeja ja nukenvaunuja. Esiteininä viimeistään alkaa -kun sinulla on lapsia, niin asia x.

Lukiossa suositellaan hakemaan opiskelemaan alalle, jossa työaika 8-16, jotta on helpompaa sitten kun on lapsia.

Nuorena ei saa seurustella rauhassa: -onkos siinä nyt tulevien lastesi isä? -kyllä se mieli vielä sinullakin muuttuu, iloisia pikku vahinkoja voi käydä.

Opiskelujen jälkeen: -nyt on koulu paketissa niin milloinkas alkaa kuulua pienten jalkojen tepsutusta? -olette olleet jo x vuosia yhdessä, eikö olisi jo aika perustaa perhe? -milloinkas minusta tulee mummo/vaari? Avomiehen äiti antaa joululahjaksi vauvatarvikkeita.

Gynellä: - oletko varma, että haluat tämän ehkäisyn, kun olet parhaassa lapsenteköiässä.

Eron jälkeen: - milloin nyt perustat perheen, tulee kiire etsiä mies, jos useampia lapsia haluaa.

Ikää kun tulee lisää, niin muistuttelua biologisesta kellosta ja kuinka pitäisi ryhtyä nopeasti hommiin.

Onneksi on ikää sen verran, että ihmettely on jo laantunut. Läheisimmät ovat tajunneet, että jukoliste tuo on tosissaan.

Kyselijät ovat sekä läheisiä että melko tuntemattomiakin.

Vastauksen saatuaan alkaa ne klassiset perustelut vanhemmuudelle: kadut vanhana, koet rakkautta, merkitys elämälle jne. sekä muu äitiyden hehkutus ja epämukavuuksien vähättely.

Jotkut jopa suuttuvat, ja sanovat että sinussa on jotain perustavanlaatuista vikaa, kaikki normaalit haluavat lapsia, mene psykiatrille, olet itsekäs, kun et halua luopua elämästäsi toisen vuoksi, haluat vain bilettää, olet paha ihminen, joka vie (tulevalta, hypoteettiselta) kumppanilta mahdollisuuden kokea isyys.

Ja en ole julistanut päätöstäni turuilla ja toreilla, vaan kommentit tulee ilman, että kerjään verta nenästäni ja otan asian puheeksi. Läheisimmiltä on tullut rankempaakin painostamista ja kiukuttelua.

Suurin osa kommentoijista on perheellisiä. Mukaan mahtuu muutama lapseton:- kaikki eivät voi saada lapsia ja sinä heität sen mahdollisuuden hukkaan, mitä tuhlausta, etkö ajattele yhtään?

Tätä kaikkea kun on ikänsä kuunnellut, niin kyllä siinä on jonkin verran soraa kertynyt alapäähän ja vaahtoa suupieliin. Lapsia haluavat eivät varmaankaan ymmärrä, kuinka rasittavaa tuo on, kun joutuu jatkuvasti perustelemaan ja olemaan puolustuskannalla. Onneksi maailma on kehittynyt viime vuosina suvaitsevammaksi.

Painostuksen alla joku voi taipua hankkimaan lapsia ja sitten tilanne on kuin ap:llä.

Eli idea tässä vuodatuksessa on se, että painostajien pitäisi lukea tämä ketju, jotta he ymmärtäisivät, ettei pakottamalla voi kenestäkään tehdä vanhempaa ja kuinka tuhoisaa se olisi. Miltä siitä painostajasta tuntuisi, jos vaikka oma tytär kertoisi, että katuu lasta, ei rakasta sitä ja elämä on pilalla? Sitäkö painostajat haluavat läheisilleen?

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä42269 kirjoitti:

Olen todella surullinen niiden lasten puolesta joiden vanhemmat katuvat lastensa syntymää. Lapset vaistoavat vanhempiensa tunteet...hyvin. Eivät pienenä osaa sanoittaa tuntemuksiaan mutta isompina kyllä. Jokaisen vanhemmaksi aikovan olisi hyvä olla päiväkodissa muutaman viikon töissä.

Samaa mieltä. Kyllähän puolisokin tajuavat, jos heistä ei pidetä, niin miksi lapsi ei muka tajuaisi, että hänestä ei pidetä.

Eihän sitäkään pidetä normaalina ihmissuhteensa, jos ei pidä puolisostaan, mutta ns. hoitaa sen eli ruokkii tai pyykkää.

Ei se mitenkään automaattisesti tarkoita ettei lapsesta pidetä, jos vanhempi/vanhemmat miettivät että toisenlainen ratkaisu elämässä olisi ollut parempi. Ihminen on sopeutuvainen eläin, ja kiintymys ja hoivavietti omaa lasta kohtaan on biologian sanelemaa.

Heräsin aamulla pojanpojan,13v tekstiviesteihin, asiana kouluesitelmä. Jo se, että hän kertoi esitelmän liittyvän aiheeseen, mistä juttelimme viikonloppuna, teki päivästäni hyvän. Lasten ja lastenlasten kanssa nautitaan pienistä iloista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurimmat "ymmärtäjät" näillä äitiyttä katuvilla on aina nämä lapsettomat velat.

Miksi?

Miksi velat haluavat aina kommentoimaan näihin ketjuihin, vaikka ovat tavallaan asiassa jäävejä, eihän heillä ole kokemusta vanhemmuudesta.

Näissä ketjuissa velat saavat vahvistusta omalle päätökselleen ja tulevat kuin magneetin vetäminä, suu vaahdossa kommentoimaan että: "Siinäs nyt näette, näin minullekin olisi käynyt, jos olisin tehnyt lapsen, mutta onneksi en tehnyt!"

Mutta velathan olisivat tuossa tilanteessa, jos olisivat tehneet lapsen.

Naisen ehdollistaminen äidiksi alkaa jo nuorena. Tytöille hankitaan vauvanukkeja ja nukenvaunuja. Esiteininä viimeistään alkaa -kun sinulla on lapsia, niin asia x.

Lukiossa suositellaan hakemaan opiskelemaan alalle, jossa työaika 8-16, jotta on helpompaa sitten kun on lapsia.

Nuorena ei saa seurustella rauhassa: -onkos siinä nyt tulevien lastesi isä? -kyllä se mieli vielä sinullakin muuttuu, iloisia pikku vahinkoja voi käydä.

Opiskelujen jälkeen: -nyt on koulu paketissa niin milloinkas alkaa kuulua pienten jalkojen tepsutusta? -olette olleet jo x vuosia yhdessä, eikö olisi jo aika perustaa perhe? -milloinkas minusta tulee mummo/vaari? Avomiehen äiti antaa joululahjaksi vauvatarvikkeita.

Gynellä: - oletko varma, että haluat tämän ehkäisyn, kun olet parhaassa lapsenteköiässä.

Eron jälkeen: - milloin nyt perustat perheen, tulee kiire etsiä mies, jos useampia lapsia haluaa.

Ikää kun tulee lisää, niin muistuttelua biologisesta kellosta ja kuinka pitäisi ryhtyä nopeasti hommiin.

Onneksi on ikää sen verran, että ihmettely on jo laantunut. Läheisimmät ovat tajunneet, että jukoliste tuo on tosissaan.

Kyselijät ovat sekä läheisiä että melko tuntemattomiakin.

Vastauksen saatuaan alkaa ne klassiset perustelut vanhemmuudelle: kadut vanhana, koet rakkautta, merkitys elämälle jne. sekä muu äitiyden hehkutus ja epämukavuuksien vähättely.

Jotkut jopa suuttuvat, ja sanovat että sinussa on jotain perustavanlaatuista vikaa, kaikki normaalit haluavat lapsia, mene psykiatrille, olet itsekäs, kun et halua luopua elämästäsi toisen vuoksi, haluat vain bilettää, olet paha ihminen, joka vie (tulevalta, hypoteettiselta) kumppanilta mahdollisuuden kokea isyys.

Ja en ole julistanut päätöstäni turuilla ja toreilla, vaan kommentit tulee ilman, että kerjään verta nenästäni ja otan asian puheeksi. Läheisimmiltä on tullut rankempaakin painostamista ja kiukuttelua.

Suurin osa kommentoijista on perheellisiä. Mukaan mahtuu muutama lapseton:- kaikki eivät voi saada lapsia ja sinä heität sen mahdollisuuden hukkaan, mitä tuhlausta, etkö ajattele yhtään?

Tätä kaikkea kun on ikänsä kuunnellut, niin kyllä siinä on jonkin verran soraa kertynyt alapäähän ja vaahtoa suupieliin. Lapsia haluavat eivät varmaankaan ymmärrä, kuinka rasittavaa tuo on, kun joutuu jatkuvasti perustelemaan ja olemaan puolustuskannalla. Onneksi maailma on kehittynyt viime vuosina suvaitsevammaksi.

Painostuksen alla joku voi taipua hankkimaan lapsia ja sitten tilanne on kuin ap:llä.

Eli idea tässä vuodatuksessa on se, että painostajien pitäisi lukea tämä ketju, jotta he ymmärtäisivät, ettei pakottamalla voi kenestäkään tehdä vanhempaa ja kuinka tuhoisaa se olisi. Miltä siitä painostajasta tuntuisi, jos vaikka oma tytär kertoisi, että katuu lasta, ei rakasta sitä ja elämä on pilalla? Sitäkö painostajat haluavat läheisilleen?

Tämä. Puhut paljon asiaa.

Lapsettomuusaihe on täysin vapaata riistaa. Tämän asian kokee omakseen itseni ja mieheni lisäksi molempien sukulaiset, osa ystävistä, työkaverit ja jumalauta gynekologini. Työkavereillekin olen maininnut monesti ettei lapsia ole tulossa, mutta niin vain melkein viikoittain saan kuulla mitä kaikkea tiedän sitten kun mulla on lapsia. Gyne ei määrää pitkää pillerireseptiä ellen sitä erikseen vaadi. Äidilleni vapaaehtoinen lapsettomuus on hepreaa; hän keräilee innoissaan reseptikirjaa avukseni sitten kun on niitä pieniä tepsuttamassa. Isäni naureskelee miten hoivaviettini on aktivoitunut ja pian tulee lapsia, kun kysyn veljeltäni onko hän huomioinut riittävän vedenjuonnin maastopyöräillessään 35 asteen helteessä.

Anoppi on räikein. Mieheni haluaa lapsia yhtä vähän kuin minä, mutta äitinsä ei puhu asiasta kuin vain minulle. Olen kyllä sanonut että näistä asioista sinun kannattaa keskustella poikasi kanssa, mutta niin vain kyselyt lapsiaikatauluista osoitetaan aina minulle. Olen sataan kertaan sanonut etten aio tehdä lapsia kenellekään eikä hänen poikansakaan niitä halua, mutta hänen mukaansa miehet eivät ymmärrä haluta ennen kuin saavat vauvan syliinsä, raskaus tulille vaan nyt.

Kyllä tässä alkaa tosiaan mitta olemaan aika täynnä moista mussutusta. En minäkään puutu toisten lisääntymisasioihin. "Miksi teit lapsia? Harmittaako lisääntymispäätös kun lapsesi on vakavasti vammainen? Olisiko elämäsi helpompaa jos sinulla ei olisi vakavasti itsetuhoista lasta? Kaduttaako? Varmasti kaduttaa ainakin tulevaisuudessa!"

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa tahallisesti tai joissakin tapauksissa tahattomasti lapsettomaksi jääneen unelmoinnilta koko aloitus.

Minulla on lapseni. Siin paljon lapsia. He eivät ole omaisuuttani, mutta he ovat olemassa olevia läheisiäni, ihmisiä, jotka kantavat jopa samoja geenejä kuin minä.  Olisipa tyhmää kerätä omaisuutta, olla tyytyväinen asemaansa ja sitten menettää ne. Lapsissa on tulevaisuus.

Menetät sinä lapsesikin sillä hetkellä kun menehdyt. Vai ajattelitko että arkussa sitten hymistelet miten hienoa on kun geenisi jatkavat matkaansa? 😁

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

olen kyllä todella pahoillani puolestasi. itse jotenkin onnenkantamoisena en tehnyt lapsia. nyt elämä on rauhallista, yrittämistä, urheilua, matkustelua ja hyvin syömistä. lapsi olisi kyllä pilannut ihan jokaisen asian, mistä nautin nyt. asiasta pitäisi keskustella enemmän, monet tekevät lapset ihan liian nuorina, elämää näkemättöminä. ymmärrän hyvin ap tuskasi.

Mun elämä on kaikkea tuota ja mulla on lapsia. Kummallinen ajatus että molempia ei voi saada.

Synnytysten jälkeen vauriot (pahimpana virtsankarkailu) on estänyt liikunnan, ei ole rahaa matkusteluun, ei ole rahaa hyvin syömiseen. Työt joutunut valitsemaan niin, että voi kantaa vastuun lapsista.

Pahimpana on rahan puute (vaikka ole keskituloinen), joka estää paljon ja mm. yksityiset terveyspalvelut, mahdollisuuden lapsenvahtiin jne. Yhden aikuisen perheessä tilanne on hyvin erilainen kuin hyvä/isotuloisten kahden aikuisen perheeessä.

Hassua, etteivät jotkut näe etuoikeutettua tilannettaan tai voi ymmärtää muiden olosuhteita.

Yhden vanhemman perheessä tilanne on varmasti erilainen, se on täysin ymmärrettävää. Mutta perimmäinen potutukaen syy silloinkin on se, ettei parisuhde lasten isän kanssa toiminut. Mutta jopa siinä tilanteessa olisi varmaan ihan hyvästä löytää ne positiiviset puolet eikä haikailla sitä mitä nyt ei satu olemaan sillä hetkellä. Eihän sellainen haikailu vie yhtään mihinkään, vaan tekee vain onnettomammaksi ja tyytymättömämmäksi.

Ei, yhden perheen vanhemmuus ei ole perussyy, vaan ihan se, että lapsiperhe-elämä on kuormittuvaa. Hyvä puoli tässä on toki se, ettei tarvitse katsella enää laiskaa ja kontroillavaa miesoliota, mutta  se ei vaikuta suhteeseen lapsiin.

Hyvät puolet virtsankarkailusta? Ei tartte käydä vessassa?

Hyvät puolet siinä, ettei saa nukkua? On valveilla oloa enemmän?

Ihan oikeasti: jos et pysty yhtään ymmärtämään erilaisia elämäntilanteita ja sen haasteita, niin kannattaa säästää kommentit johonkin parempiin piireihin. Juuri tällaista "katso niitä hyviä puolia" -ihmiset ovat yksi PAHIMPIA ongelmia: mitätöivät toisen kokemukset ja asettuvat yläpuolelle neuvomaan, kun sitä ei ole pyydetty.

Vierailija kirjoitti:

Vielä muutama vuosi, niin elämä menee uusiksi.

Mun äiti kuoli syöpään kun nuorin lapsi oli 15. Vanhimmat jo omillaan. Nyt kun itse lähestyn samaa ikää niin onpa kamala ajatus, että eläisin vaan sitä odotellessa että lapset muuttaa pois ja kuolema korjaisi ennen sitä 48-vuotiaana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitiys on välillä raastavaa, rasittavaa, väsyttävää, tylsää ja monella muulla tavalla epämiellyttävää ja raskasta.

Mutta se, että vuosien kuluessa ja lapsen kasvaessa ei koe missään vaiheessa rakastavansa omaa lastaan, on kyllä poikkeuksellista. Jos näin käy, äitiys on todellakin ollut huono valinta kaikkien kannalta.

Poikkeuksellista? Mikä sulla on tässä otoksena?

Yksi ongelma on edelleen siinä, että naiset/äidit jätetään yksin. Sekä miesten/isien sekä yhteiskunnan taholta. Tämä yhteiskunta on monin tavoin lapsivihamielinen ja tukee rakenteita, jossa äitien terveyden ja hyvinvoinnin kustannuksella yritetään saada veronmaksajia.

Haluaisitko avata tarkemmin sitä, missä mielestäsi näkyy yhteiskunnan vihamielisyys lapsia kohtaan?

Lapset eivät saa näkyä, eivätkä kuulua. Lapset eivät saa tulla paikkoihin ja tilaisuuksiin, aikuisen harrastuksiin, hiihtämään, uimaan, lentokoneeseen, junaan, lomamatkoille, hotelleihin, konserteihin, kahviloihin, näyttelyihin jne. Yhden vanhemman (tai osallistumattoman isän) perheessä tämä aiheuttaa jatkuvaa painettaa äidille supistaa elinpiiriä, koska aikuiset ihmiset ärsyyntyvät lapsista, vaikka he olisivat ihan rauhassa. 

Koulutus on ajettu alas. Koulut ovat ilman oppikirjoja, aikuisia on liian vähän, opetusryhmät ovat samankokoisia kuin suurten ikäluokkien aikaan.

Lasten ja perheiden palvelut on ajettu alas: ei ole mahdollista saada helposti tukea tai vaikka hoitajaa lapselle, jotta vanhempi voi tehdä noita asioita ilman lasta, joita ekassa kappaleessa mainittiin. Tai vaikka käydä lääkärissä. Kodinhoitajia ei enää ole.

Asuminen on kallista ja erityisesti perheasunnot.

Työelämässä naisten perheellisyys vaikuttaa merkittävästi uraan, palkkaukseen ja kaikkeen. Toki on tasa-arvoisiakin työpaikkoja, mutta syrjintä on valitettavan yleistä. Kohdistuu erityisesti äiteihin, koska äidit nyt vaan hoitaa niitä lapsia, ja synnyttää.

Päivähoitoa on ajettu alas, leikkipuistoja on suljettu.

Mutta ehkä pahin on ilmapiiri, jossa lapset eivät ole hyväksyttyjä. Ja sitä kautta lapsen äiti ei ole hyväksytty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitiys on välillä raastavaa, rasittavaa, väsyttävää, tylsää ja monella muulla tavalla epämiellyttävää ja raskasta.

Mutta se, että vuosien kuluessa ja lapsen kasvaessa ei koe missään vaiheessa rakastavansa omaa lastaan, on kyllä poikkeuksellista. Jos näin käy, äitiys on todellakin ollut huono valinta kaikkien kannalta.

Poikkeuksellista? Mikä sulla on tässä otoksena?

Yksi ongelma on edelleen siinä, että naiset/äidit jätetään yksin. Sekä miesten/isien sekä yhteiskunnan taholta. Tämä yhteiskunta on monin tavoin lapsivihamielinen ja tukee rakenteita, jossa äitien terveyden ja hyvinvoinnin kustannuksella yritetään saada veronmaksajia.

Haluaisitko avata tarkemmin sitä, missä mielestäsi näkyy yhteiskunnan vihamielisyys lapsia kohtaan?

Lapset eivät saa näkyä, eivätkä kuulua. Lapset eivät saa tulla paikkoihin ja tilaisuuksiin, aikuisen harrastuksiin, hiihtämään, uimaan, lentokoneeseen, junaan, lomamatkoille, hotelleihin, konserteihin, kahviloihin, näyttelyihin jne. Yhden vanhemman (tai osallistumattoman isän) perheessä tämä aiheuttaa jatkuvaa painettaa äidille supistaa elinpiiriä, koska aikuiset ihmiset ärsyyntyvät lapsista, vaikka he olisivat ihan rauhassa. 

Koulutus on ajettu alas. Koulut ovat ilman oppikirjoja, aikuisia on liian vähän, opetusryhmät ovat samankokoisia kuin suurten ikäluokkien aikaan.

Lasten ja perheiden palvelut on ajettu alas: ei ole mahdollista saada helposti tukea tai vaikka hoitajaa lapselle, jotta vanhempi voi tehdä noita asioita ilman lasta, joita ekassa kappaleessa mainittiin. Tai vaikka käydä lääkärissä. Kodinhoitajia ei enää ole.

Asuminen on kallista ja erityisesti perheasunnot.

Työelämässä naisten perheellisyys vaikuttaa merkittävästi uraan, palkkaukseen ja kaikkeen. Toki on tasa-arvoisiakin työpaikkoja, mutta syrjintä on valitettavan yleistä. Kohdistuu erityisesti äiteihin, koska äidit nyt vaan hoitaa niitä lapsia, ja synnyttää.

Päivähoitoa on ajettu alas, leikkipuistoja on suljettu.

Mutta ehkä pahin on ilmapiiri, jossa lapset eivät ole hyväksyttyjä. Ja sitä kautta lapsen äiti ei ole hyväksytty.

En ole se jota lainasit, mutta mitä ihmettä? Missä päin Suomea lapset eivät saa mennä paikkoihin ja tilaisuuksiin, aikuisen harrastuksiin, hiihtämään, uimaan, lentokoneeseen, junaan, lomamatkoille, hotelleihin, konserteihin, kahviloihin ja näyttelyihin? Vai asutko jossain muussa maassa?

Olen jo lähemmäs 50-vuotias ja päivääkään en ole lapsettomuuttani katunut. Mä en todellakaan vihaa lapsia vaan olen monesti auttanut läheisiä lastenhoidossa.

Valitettavasti olen joutunut lähipiirissä näkemään äärimmäisen vakavia ongelmia liittyen lapsiin. Serkullani on useampia lapsia, osa aikuisia. Vanhin lapsista on vaikeasti mielenterveysongelmainen ja käyttää päihteitä. Ei ota apua vastaan. Nuorin on väkivaltainen eikä kykene normaaleihin sosiaalisiin kontakteihin lainkaan.

Ystävälläni on kolme alle 10 vee lasta. Jaksaminen ollut äärirajoilla jo pitkään kunnes lopulta meni psykoosiin ja joutui tahdonvastaiseen pakkohoitoon. Mies lähti koska ei halua sairasta vaimoa. Ystäväni saa onneksi paljon tukea ihan yhteiskunnan puolelta mutta tilanne on silti vaikea. Itse autan aina kun on mahdollista. Otan lapset luokseni ja onneksi tulevat mielellään jotta ystäväni saa levätä.

Tottakai nämä minun lähipiirini tilanteet edustavat vain murto-osaa perhetilanteista mutta kuitenkin panee miettimaan että miten huonosti minulle äitinä olisi voinut käydä..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu että olet vain suorittanut lapsesi vanhemmuutta etkä ole oikein koskaan pysähtynyt kokemaan sitä miltä se lapsen kanssa olo oikeasti tuntuu.

En ole ap, mutta aloitus voisi olla minun kirjoittamani, niin samanlainen kokemus on itselläni. Ja et voisi olla enempää väärässä. Olen pysähtynyt kokemaan ja kysymään itseltäni lukemattomia kertoja, miltä minusta nyt juuri tuntuu, ja vastaus on poikkeuksetta ollut se, että tuntuisi paremmalta ilman lasta. Tästä on ihan hirveä syyllisyys jo valmiiksi, joten tuollaiset väärät olettamukset ei ainakaan auta asiaa. 

Siinähän se vika onkin. Kuulostelet sitä miltä sinusta tuntuu, et sitä miltä joku tuntuu. Ne ovat kaksi eri asiaa.

Ihmisen pitää olla aistit ja tunteet avoimina sille joka tulee ulkoa päin, eikä koko ajan käpertyä tunnustelemaan vain sitä omaa sisintä.

Ei hyvä luoja. Ensin ongelma oli se ettei ole pysähdytty fiilistelemään, nyt se että on liikaa fiilistelty. :D

Kyllä, väärin fiilistelty. Siinäpä syy, miksi vanhemmuus ei tunnu nautinnolta!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurimmat "ymmärtäjät" näillä äitiyttä katuvilla on aina nämä lapsettomat velat.

Miksi?

Miksi velat haluavat aina kommentoimaan näihin ketjuihin, vaikka ovat tavallaan asiassa jäävejä, eihän heillä ole kokemusta vanhemmuudesta.

Näissä ketjuissa velat saavat vahvistusta omalle päätökselleen ja tulevat kuin magneetin vetäminä, suu vaahdossa kommentoimaan että: "Siinäs nyt näette, näin minullekin olisi käynyt, jos olisin tehnyt lapsen, mutta onneksi en tehnyt!"

Mutta velathan olisivat tuossa tilanteessa, jos olisivat tehneet lapsen.

Naisen ehdollistaminen äidiksi alkaa jo nuorena. Tytöille hankitaan vauvanukkeja ja nukenvaunuja. Esiteininä viimeistään alkaa -kun sinulla on lapsia, niin asia x.

Lukiossa suositellaan hakemaan opiskelemaan alalle, jossa työaika 8-16, jotta on helpompaa sitten kun on lapsia.

Nuorena ei saa seurustella rauhassa: -onkos siinä nyt tulevien lastesi isä? -kyllä se mieli vielä sinullakin muuttuu, iloisia pikku vahinkoja voi käydä.

Opiskelujen jälkeen: -nyt on koulu paketissa niin milloinkas alkaa kuulua pienten jalkojen tepsutusta? -olette olleet jo x vuosia yhdessä, eikö olisi jo aika perustaa perhe? -milloinkas minusta tulee mummo/vaari? Avomiehen äiti antaa joululahjaksi vauvatarvikkeita.

Gynellä: - oletko varma, että haluat tämän ehkäisyn, kun olet parhaassa lapsenteköiässä.

Eron jälkeen: - milloin nyt perustat perheen, tulee kiire etsiä mies, jos useampia lapsia haluaa.

Ikää kun tulee lisää, niin muistuttelua biologisesta kellosta ja kuinka pitäisi ryhtyä nopeasti hommiin.

Onneksi on ikää sen verran, että ihmettely on jo laantunut. Läheisimmät ovat tajunneet, että jukoliste tuo on tosissaan.

Kyselijät ovat sekä läheisiä että melko tuntemattomiakin.

Vastauksen saatuaan alkaa ne klassiset perustelut vanhemmuudelle: kadut vanhana, koet rakkautta, merkitys elämälle jne. sekä muu äitiyden hehkutus ja epämukavuuksien vähättely.

Jotkut jopa suuttuvat, ja sanovat että sinussa on jotain perustavanlaatuista vikaa, kaikki normaalit haluavat lapsia, mene psykiatrille, olet itsekäs, kun et halua luopua elämästäsi toisen vuoksi, haluat vain bilettää, olet paha ihminen, joka vie (tulevalta, hypoteettiselta) kumppanilta mahdollisuuden kokea isyys.

Ja en ole julistanut päätöstäni turuilla ja toreilla, vaan kommentit tulee ilman, että kerjään verta nenästäni ja otan asian puheeksi. Läheisimmiltä on tullut rankempaakin painostamista ja kiukuttelua.

Suurin osa kommentoijista on perheellisiä. Mukaan mahtuu muutama lapseton:- kaikki eivät voi saada lapsia ja sinä heität sen mahdollisuuden hukkaan, mitä tuhlausta, etkö ajattele yhtään?

Tätä kaikkea kun on ikänsä kuunnellut, niin kyllä siinä on jonkin verran soraa kertynyt alapäähän ja vaahtoa suupieliin. Lapsia haluavat eivät varmaankaan ymmärrä, kuinka rasittavaa tuo on, kun joutuu jatkuvasti perustelemaan ja olemaan puolustuskannalla. Onneksi maailma on kehittynyt viime vuosina suvaitsevammaksi.

Painostuksen alla joku voi taipua hankkimaan lapsia ja sitten tilanne on kuin ap:llä.

Eli idea tässä vuodatuksessa on se, että painostajien pitäisi lukea tämä ketju, jotta he ymmärtäisivät, ettei pakottamalla voi kenestäkään tehdä vanhempaa ja kuinka tuhoisaa se olisi. Miltä siitä painostajasta tuntuisi, jos vaikka oma tytär kertoisi, että katuu lasta, ei rakasta sitä ja elämä on pilalla? Sitäkö painostajat haluavat läheisilleen?

Tämä. Puhut paljon asiaa.

Lapsettomuusaihe on täysin vapaata riistaa. Tämän asian kokee omakseen itseni ja mieheni lisäksi molempien sukulaiset, osa ystävistä, työkaverit ja jumalauta gynekologini. Työkavereillekin olen maininnut monesti ettei lapsia ole tulossa, mutta niin vain melkein viikoittain saan kuulla mitä kaikkea tiedän sitten kun mulla on lapsia. Gyne ei määrää pitkää pillerireseptiä ellen sitä erikseen vaadi. Äidilleni vapaaehtoinen lapsettomuus on hepreaa; hän keräilee innoissaan reseptikirjaa avukseni sitten kun on niitä pieniä tepsuttamassa. Isäni naureskelee miten hoivaviettini on aktivoitunut ja pian tulee lapsia, kun kysyn veljeltäni onko hän huomioinut riittävän vedenjuonnin maastopyöräillessään 35 asteen helteessä.

Anoppi on räikein. Mieheni haluaa lapsia yhtä vähän kuin minä, mutta äitinsä ei puhu asiasta kuin vain minulle. Olen kyllä sanonut että näistä asioista sinun kannattaa keskustella poikasi kanssa, mutta niin vain kyselyt lapsiaikatauluista osoitetaan aina minulle. Olen sataan kertaan sanonut etten aio tehdä lapsia kenellekään eikä hänen poikansakaan niitä halua, mutta hänen mukaansa miehet eivät ymmärrä haluta ennen kuin saavat vauvan syliinsä, raskaus tulille vaan nyt.

Kyllä tässä alkaa tosiaan mitta olemaan aika täynnä moista mussutusta. En minäkään puutu toisten lisääntymisasioihin. "Miksi teit lapsia? Harmittaako lisääntymispäätös kun lapsesi on vakavasti vammainen? Olisiko elämäsi helpompaa jos sinulla ei olisi vakavasti itsetuhoista lasta? Kaduttaako? Varmasti kaduttaa ainakin tulevaisuudessa!"

Mä en ole itse ikinä huomannut mitään tuollaista painostamista elämäni aikana, mistä te kaksi puhutte. Vanhemmat haluavat lapsenlapsia, mutta heiltäkään ei tule painostusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikille vanhemmuus ei ehkä sovi, mutta lastaan ei kuitenkaan voi minnekään palauttaa. Lopulta on pelattava niillä korteilla, jotka on saanut ja löydettävä hyvä sekä kauneus niistä. Esimerkiksi voit löytää merkityksellisyyttä siitä, että olet antanut jollekin elämän. Sitähän varten lapsia syntyy.

Et voi tietää, millaista elämäsi olisi ollut ilman lasta ja lopulta siihenkin ja kaikkiin muihinkin vaihtoehtoihin kuuluu paljon ikäviä tunteita, niistä ei pois pääse.

Älä kuitenkaan anna vanhemmuutesi estää itseltäsi kaikkia sinulle tärkeitä asioita. Jos haluat opiskella ja tehdä uraa, niitä voi toteuttaa myös vanhempana ja etenkin, kun lapsesi on jo noin vanha. Hän ei enää tarvitse sinua joka hetki.

Jos elämäsi on ylitsepääsemättömän raskasta ja ikävää, kannattaa hakea ammattilaisapua terveydenhuollosta.

Jatkan vielä, että elämässä on paljon asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Pitää oppia vain hyväksymään tilanne, sillä hyväksyminen tekee lopulta elämästä helpompaa.

Yritä lisätä arkeesi asioita, joista pidät ja vähentää sellaista, mistä et pidä. Jos vaikkapa kotityöt uuvuttavat, niin teinihän voi osallistua (ja varmasti on hyvä, että muutoinkin jo osallistuu) ja saat sitä kautta kevennettyä kuormaa ja saat aikaa muulle.

Lapsuus on lopulta vain lyhyt ajanjakso elämästä. Ei mene enää kuin muutama vuosi ja sitten saat hyvin todennäköisesti kaiken ajan ja rahan itsellesi. Ja sitä aikaa on varmaan vielä monta vuosikymmentä.

Mietin, että sanonko ollenkaan, mutta minäminäminä ja mitä minä siitä saan -asenne saattaa tehdä onnettomaksi, sillä tuskin silloin saa ikinä sitä kaikkea, mitä haluaa. Onnellisimpia ovat yleensä ihmiset, jotka keskittyvät vähemmän itseensä ja antavat muille (työssä, lähipiirissä jne). Kaipa se lisää merkityksellisyyttä elämään.

Voi jankkaaja, kun et ymmärrä, että todellisuus on todellisuutta.

Esim. jos lapsella on haastetta koulussa, vaikka nepsy-piirteiden takia, ei se asia ole sellainen, että tilanteen voi vaan hyväksyä, koska lapsi kärsii. Hänen koko elämänsä voi tuhoutua epäpätevien opettajien ja tuen puutteen takia.

Samoin, jos lapsi kipeänä, ei pääse hoitoon, ei tutkita, vaan annetaan Buranaa. Pitäisikö tämä vaan hyväksyä, vaikka lapsi on todella kipeä, ei pääse kouluun, välill ei sängystäkään ylös kivun takia. Hyväksymälläkö asia hoituu vai ei?

Tai jo monesti mainittu unen puute - miten se hyväksymällä paremmaksi tulee, kun vaikutus on kumulatiivinen ja pahenee koko ajan? 

Ihmisillä on erilaiset mieltymykset. Itse olen perhekeskeinen ja saan sosiaalisen tarpeeni heiltä. Koska heitä rakastaa, se tuo elämään merkitystä ja iloa. Riippumatta siitä, että millaisia persoonia he ovat.

Mielestäni ap tuo mielipiteensä esiin sitä kautta, että hänen lapsensa on syy siihen, että hän ei voi tehdä asioita, mitä haluaa tai elää elämää, jota haluaa. Vaikka lapsi laitetaan asioiden edelle, ei se kuitenkaan estä kaikkea muuta elämää. Tämä on siis syy sille, että on jotenkin vaikea uskoa, että juuri vanhemmuus olisi se juttu, mikä häntä harmittaa (ja miksi täällä on näin paljon kommentteja vaikka suhtautumisen muuttamisesta ja ylipäätänsä kritiikkiä). Mutta voihan asia olla niinkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koko illan olen (taas) neuvotellut autismin kirjolla olevan lapsen kanssa siitä, miksi kouluun pitää mennä, vaikka joku aine tuntuu tylsältä/ tarpeettomalta. Seurauksena itsemurhalla uhkailua ja raivoamista. Kyllä, kadun katkerasti sitä, että ikinä tein lapsia. Kaikkeni olen antanut mielenterveyttä myöten, mutta se ei riitä, mikään ei riitä, minä en riitä.

Olen niin pahoillani puolestasi. Kunpa osaisin auttaa. Saatteko apua mistään perheenä?

Mitä ihmeen apua tuohon on saatavissa? Hoitoa ei ole. Ja uusi normaali alkaa olla se oireileva lapsi, ei se normaali joka käy iloisena koulua ja voi hyvin.

Ajattelin, että nepsylapsi voisi saada terapiaa tai jotain muuta apua tunteidensa hallintaan. En ihan hirveästi tiedä tästä asiasta, mutta ajattelin että jotain apua olisi saatavilla.

Käytännössä: lääkitystä autismikirjon häiriöihin ei ole.

Apu mitä on saatavissa on säännölliset keskustelut nuorisopsykiatrian poliklinikalla psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa.

Nuori juttelee, sairaanhoitaja kuuntelee. Sitten yritetään keksiä tapoja jolla nuori tulisi hyvin toimeen neurotyypillisten kanssa. Käytännössä opiskellaan autismin maskeeraamista nättiin pakettiin. Kuitenkin nämä nuoret ovat lapsesta asti yrittäneet sopeutua neurotyypillisten joukkoon. Usein heikohkoin tuloksin.

Psykiatrinen sairaanhoitaja ei useinkaan itse neurotyypillisenä osaa ollenkaan asettua esim. aspergernuoren asemaan. Hän on hyväntahtoinen, mutta katsoo asioita oman laatikkonsa sisäpuolelta.

Oma nuoreni haluaisi lopettaa nämä käynnit, kun ei koe niistä mitään hyötyä saavansa. Voiko ne lopettaa, vai onko sekin taas joku lasu- asia? Nuori on nyt 16- vuotias.

Kertokaa joku jos jotain OIKEAA apua saa jostain. Me emme ole saaneet.

Siis oletko ollut kotona hoitamassa lasta teini-ikään asti????? Ja yhden lapsen hoitaminen vie noin paljon aikaa? Ei voi kuin nauraa. Kyse ei ole kyllä lapsen läsnäolosta elämässäsi,vaan kyvyttömyydestäsi tehdä kahta asiaa yhtä aikaa. Luuletko että kaikki muut äidit on kotona 15 vuotta lastaan hyysäämässä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikille vanhemmuus ei ehkä sovi, mutta lastaan ei kuitenkaan voi minnekään palauttaa. Lopulta on pelattava niillä korteilla, jotka on saanut ja löydettävä hyvä sekä kauneus niistä. Esimerkiksi voit löytää merkityksellisyyttä siitä, että olet antanut jollekin elämän. Sitähän varten lapsia syntyy.

Et voi tietää, millaista elämäsi olisi ollut ilman lasta ja lopulta siihenkin ja kaikkiin muihinkin vaihtoehtoihin kuuluu paljon ikäviä tunteita, niistä ei pois pääse.

Älä kuitenkaan anna vanhemmuutesi estää itseltäsi kaikkia sinulle tärkeitä asioita. Jos haluat opiskella ja tehdä uraa, niitä voi toteuttaa myös vanhempana ja etenkin, kun lapsesi on jo noin vanha. Hän ei enää tarvitse sinua joka hetki.

Jos elämäsi on ylitsepääsemättömän raskasta ja ikävää, kannattaa hakea ammattilaisapua terveydenhuollosta.

Jatkan vielä, että elämässä on paljon asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Pitää oppia vain hyväksymään tilanne, sillä hyväksyminen tekee lopulta elämästä helpompaa.

Yritä lisätä arkeesi asioita, joista pidät ja vähentää sellaista, mistä et pidä. Jos vaikkapa kotityöt uuvuttavat, niin teinihän voi osallistua (ja varmasti on hyvä, että muutoinkin jo osallistuu) ja saat sitä kautta kevennettyä kuormaa ja saat aikaa muulle.

Lapsuus on lopulta vain lyhyt ajanjakso elämästä. Ei mene enää kuin muutama vuosi ja sitten saat hyvin todennäköisesti kaiken ajan ja rahan itsellesi. Ja sitä aikaa on varmaan vielä monta vuosikymmentä.

Mietin, että sanonko ollenkaan, mutta minäminäminä ja mitä minä siitä saan -asenne saattaa tehdä onnettomaksi, sillä tuskin silloin saa ikinä sitä kaikkea, mitä haluaa. Onnellisimpia ovat yleensä ihmiset, jotka keskittyvät vähemmän itseensä ja antavat muille (työssä, lähipiirissä jne). Kaipa se lisää merkityksellisyyttä elämään.

Voi jankkaaja, kun et ymmärrä, että todellisuus on todellisuutta.

Esim. jos lapsella on haastetta koulussa, vaikka nepsy-piirteiden takia, ei se asia ole sellainen, että tilanteen voi vaan hyväksyä, koska lapsi kärsii. Hänen koko elämänsä voi tuhoutua epäpätevien opettajien ja tuen puutteen takia.

Samoin, jos lapsi kipeänä, ei pääse hoitoon, ei tutkita, vaan annetaan Buranaa. Pitäisikö tämä vaan hyväksyä, vaikka lapsi on todella kipeä, ei pääse kouluun, välill ei sängystäkään ylös kivun takia. Hyväksymälläkö asia hoituu vai ei?

Tai jo monesti mainittu unen puute - miten se hyväksymällä paremmaksi tulee, kun vaikutus on kumulatiivinen ja pahenee koko ajan? 

A) Tuo ei ole jankkaamista.

B) Ap ei ole mielestäni tuonut esille, että hänen lapsensa on nepsy-lapsi.

C) Jostain syystä kuitenkin on olemassa ihmisiä, jotka kykenevät suhtautumaan väsymykseensä jopa huumorilla.

D) Todellisuus on joo todellisuutta. Ei muakaan voisi vähempään kiinnostaa olla palkkaorjuudessa, mutta koska sitä tämä elämä nyt on, niin mitä muutakaan tässä voisi. Työssäkäyminen masentaa mua, mutta onneksi mun elämässä on myös ihania asioita, joiden turvin jaksan tätä järjestelmää.

Luuletko että mahdollisuutesi elämässä ovat ohi?? Minä luulen,että käytät lasta tekosyynä siihen, että et ole saanut elämässä muuta aikaan kuin jatkanut sukua.