Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lapsi teini-ikäinen, kadun edelleen että lähdin tähän
27.09.2022 |
Jotkut ikävaiheet ovat olleet toista helpoimpia mutta missään vaiheessa ei ole ollut erityisen mukavaa tai antoisaa. Jokapäivän väsyttäviä ongelmia on 100x enemmän. Yksi iso tekijä on, että rahaa ei ole missään vaiheessa ollut tarpeeksi ja sehän olisi helpottanut elämää suuresti. Rahanmenoa ja rahasta tulevaa stressiä enemmän harmittaa kuitenkin omat unelmat. Tajusin liian myöhään mitä kaikkea olisin halunnut tehdä sen sijaan että olen kotona, komennan, siivoan, kokkaan, hoidan vaatteita, flunssia ja kaiken maailman hammaslääkäreitä ja asioita koulun ja kavereiden kanssa. Jotenkin olen selviytynyt ja se vaivan palkka on ihan hyvin voiva lapsi mutta itselleni en ole saanut tästä paljon mitään hyviä kokemuksia, sillä lapselta tai keltään muualtakaan ei toki tule kiitosta mistään. Jos olisin valinnut toisenlaisen polun olisin mahdollisesti päässyt jo pitkälle ja olisin rikkaampi, terveempi ja onnellisempi. Olen yrittänyt tavoitella niitä unelmia nyt myöhemmin mutta edellytykset eivät ole läheskään samat kuin niillä, joilla on aika puolellaan ja kaikki voimavarat käytettävissä itseensä. Mikään ei tietenkään lapsen vika ja sillekään ei mitään voi, että hetkellä jolloin lapsi on tehty ei minulla ole ollut riittävää itsetuntemusta ja elämänkokemusta. Jotenkin epäuskoinen olo silti siitä, että missään vaiheessa asiat eivät ole alkaneet tuntua siltä, että olihan tämä ihan hyvä juttu.
Kommentit (620)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
olen kyllä todella pahoillani puolestasi. itse jotenkin onnenkantamoisena en tehnyt lapsia. nyt elämä on rauhallista, yrittämistä, urheilua, matkustelua ja hyvin syömistä. lapsi olisi kyllä pilannut ihan jokaisen asian, mistä nautin nyt. asiasta pitäisi keskustella enemmän, monet tekevät lapset ihan liian nuorina, elämää näkemättöminä. ymmärrän hyvin ap tuskasi.
Mun elämä on kaikkea tuota ja mulla on lapsia. Kummallinen ajatus että molempia ei voi saada.
Minulla on lapsi, ja pitkään kaduin katkerasti äidiksi tuloa. Matkustelin, urheilin, söin hyvin jne. mutta kuitenkin se lapsi nimenomaan pilasi nuo kokemukset, vaikka ne toteutinkin. Vasta kun ymmärsin, että kaikki entinen on lopullisesti mennyttä, etten enää koskaan tule kokemaan samoja kivoja juttuja kuin lapsettomana, alkoi helpottaa.
Aluksi otin suorastaan inhorealistisen asenteen, eli mitä tahansa lähdettiin tekemään, olin sillä asenteella, että tämäkin juttu varmasti menee pilalle, lapsi kiukuttelee/sairastuu/lapsenvahti peruu jne. Sitten jos mitään ei tapahtunutkaan niin saatoin olla iloinen siitä. Aikaa myöten totuin siihen, että lapsentahtisesti on mentävä, ja siitä tuli automaatio. Nyt lapsi on jo lähes aikuinen ja voin tehdä paljon asioita taas itsekseni. Kuitenkin lapsi on edelleen otettava aina huomioon kun suunnittelen yhtään mitään. Kuitenkin elämä on aika ihanaa verrattuna kertakaikkisen hirveisiin vauva- ja taaperovuosiin.
eri
Tämä on tärkeä pointti, ja on hyvä että sen kuulee välillä myös lapsia saaneen suusta. Itse olen vela, mutta minulla on silti melko paljon kokemusta mm. ulkomailla matkustelusta lapsiperheiden kanssa. Ja fakta tosiaan on, että matkustuksesta katoaa aivan kaikki se mikä siitä tekee itselleni nautinnollista, kun mukana on pieniä lapsia. Tuntuu oudolta, että niin usein äidit vain toitottavat, että ihan hyvin voi matkustaa ja syödä ravintoloissa ja käydä keikoilla jne lasten kanssa. Juu varmaan voit, mutta se ei ole sellaista matkustelua, ravintolasyömistä tai keikoilla käymistä, jota itse haluaisin tehdä.
Tämä, todellakin tämä. Matkustelun, ravintolaillallisten, keikoillakäymisten ja muiden huvitusten on tarkoitus olla ihanaa, rentouttavaa toimintaa ja sitä ne eivät lasten kanssa todellakaan ole. Ainahan sitä voi ravintolaan lasten kanssa mennä, mutta ei se mikään miellyttävä kokemus ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän että tuo listaus merkkilaukuista ja laskuvarjohypyistä oli huono, yritin vain sillä käsittää ne kaikki mahdolliset asiat mitä ihminen nyt kuvitteleekaan siihen lapsettomaan elämään. Eri ihmisille eri haaveet ovat tärkeät ja totta kai lapsi määrittää rahankäyttöä eikä ihan kaikkea saa juuri silloin hankittua, jos lapsella on joku akuutti tarve. Aika monet asiat on kuitenkin mahdollista saada ihan siihen elämään niiden lasten kanssa. Ehkä vähän erilaisina, mutta elämä lasten kanssa muotoutuu myös alati uudenlaiseksi. Tulee uusia ikävaiheita, uusia taitoja ja toki niitä uusia haasteita. Ei kannata itse jähmettyä yhteen näkökulmaan. Hyvin harvoin se sama staattinen tilanne on sellainen kovin pitkään.
Olen itse monen lapsen totaaliyksihuoltajana päättänyt että perhemuotoni ei minua määritä. Olemme perheeni kanssa eläneet ulkomailla, olemme matkustaneet, olen opiskellut useamman tutkinnon, olen mennyt töihin haaveilemalleni alalle, nyt perustan yritystä. Olisin myös voinut itkeä kotona kun olematon mies ei auta ja juoppo mummo ei hoida lapsia ja sohva ei ole kuin naapurin Maaretin somekuvissa ja jollain lapsella on enterorokko joka vuosi. Mutta mitä hyötyä siitä olisi, jos harmittelisin jatkuvasti? Minä eläisin sitäkin elämää, ja se olisi aika lailla raskaampaa kuin tämä elämä josta tykkään. Arki on mukavaa, toki erilaista kuin arki voisi olla jos vaikka olisi aikaa harrastuksille ilman lapsia, tai jos olisi puolisonkin rahat käytössä.
Aikalailla paljon saa, kun hyväksyy sen tilanteen missä on, ja lähtee siitä eteenpäin. Elämä ei aina anna sitä mitä olet kirjaimellisesti toivonut. Hyvin monia asioita voi silti valita, kuten vaikka sen suhtautumisensa. Kaikki tunteet kannattaa elää läpi, onnen tunteet ja ärsytykset, ei ajatella että ne tunteet sinällään leimaisivat elämääsi, tai määrittäisivät elämääsi tai sinua. Kaikki tunteet menevät ohi, ja nopeammin ne menevät kun ei välttele tai pakota. Ja joo, usein elämä myös antaa juuri sitä mitä toivot. Sekin kannattaa huomioida. Ei ne lapset ole lapsia ikuisesti ja pian saat myös takaisin sen ihanan itsenäisen elämän, yhtä kokemusta rikkaampana.
Niin, siinä ihanan itsenäisen elämän takaisinsaamisessa kestää vähintään 18 vuotta. Itse on olisi valmis heittämään niin isoa osaa elämästäni ns. hukkaan - siltä lapsiperhe-elämä minusta tuntuisi.
Tuntuu pahalta ajatuskin, että joku ihmissuhde olisi hukkaan heitettyä aikaa.
Mutta elä sinä ihanaa elämääsi, äläkä hanki lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitiys on välillä raastavaa, rasittavaa, väsyttävää, tylsää ja monella muulla tavalla epämiellyttävää ja raskasta.
Mutta se, että vuosien kuluessa ja lapsen kasvaessa ei koe missään vaiheessa rakastavansa omaa lastaan, on kyllä poikkeuksellista. Jos näin käy, äitiys on todellakin ollut huono valinta kaikkien kannalta.
Poikkeuksellista? Mikä sulla on tässä otoksena?
Yksi ongelma on edelleen siinä, että naiset/äidit jätetään yksin. Sekä miesten/isien sekä yhteiskunnan taholta. Tämä yhteiskunta on monin tavoin lapsivihamielinen ja tukee rakenteita, jossa äitien terveyden ja hyvinvoinnin kustannuksella yritetään saada veronmaksajia.
Mielestäni yhteiskuntamme ei ole lapsivihamielinen vaan naisvihamielinen. Lapsiperheitähän tuetaan tuhansin eri tavoin, naisten taas odotetaan uhraavan itsensä ja terveytensä lasten eteen valittamatta. Tämä vielä 2020-luvulla.
Totta, Keski-Euroopassakin naiset ovat yleensä pienten lasten kanssa kotona ja vielä lasten ollessa isompiakin tekevät korkeintaan puolipäivä työtä,
laittavat lounaan, kun mies ja lapset käyvät kotona syömässä,ja eivät elä köyhyydessä, vaan elintaso on sama kuin muullakin perheellä, vaikka eivät sitä ns. itse tienaakkaan.
Suomessa naiset tekevät täyttä työpäivää, kolmea vuoroa, raskaita työpäiviä, ja sen jälkeen hoitavat lapset ja kodin, enemmän tai vähemmän yksin,
ja vielä sen päälle ovat köyhempiä kuin paljon helpommalla pääsevät eteläisemmät 'sisaruksensa' .
Suurella osalla ei ole edes isovanhempia tai muuta turvaverkkoa yhtään auttamassa.Saahan sitä itsensä työllä tappaa, mutta turha on niitä alkaa sättimään jotka ei samaan hulluuteen suostu.
Totta, varsinkin Suomessa - tässä ihanassa tasa-arvon maassa - äidin osa on todella huono diili. Kaikkien mainitsemiesi pointtien lisäksi moni nainen vielä maksaa kaikki lasten kulut yksin omasta pussistaan samalla kun mies käyttää palkkansa itseensä ja harrastuksiinsa. Tällainen ei tulisi Euroopassa kuuloonkaan vaan miehen kunnia-asia on elättää perhe.
saako sanoa ja todeta ääneen, että oma vanhempi on kelvoton vanhemman rooliin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän että tuo listaus merkkilaukuista ja laskuvarjohypyistä oli huono, yritin vain sillä käsittää ne kaikki mahdolliset asiat mitä ihminen nyt kuvitteleekaan siihen lapsettomaan elämään. Eri ihmisille eri haaveet ovat tärkeät ja totta kai lapsi määrittää rahankäyttöä eikä ihan kaikkea saa juuri silloin hankittua, jos lapsella on joku akuutti tarve. Aika monet asiat on kuitenkin mahdollista saada ihan siihen elämään niiden lasten kanssa. Ehkä vähän erilaisina, mutta elämä lasten kanssa muotoutuu myös alati uudenlaiseksi. Tulee uusia ikävaiheita, uusia taitoja ja toki niitä uusia haasteita. Ei kannata itse jähmettyä yhteen näkökulmaan. Hyvin harvoin se sama staattinen tilanne on sellainen kovin pitkään.
Olen itse monen lapsen totaaliyksihuoltajana päättänyt että perhemuotoni ei minua määritä. Olemme perheeni kanssa eläneet ulkomailla, olemme matkustaneet, olen opiskellut useamman tutkinnon, olen mennyt töihin haaveilemalleni alalle, nyt perustan yritystä. Olisin myös voinut itkeä kotona kun olematon mies ei auta ja juoppo mummo ei hoida lapsia ja sohva ei ole kuin naapurin Maaretin somekuvissa ja jollain lapsella on enterorokko joka vuosi. Mutta mitä hyötyä siitä olisi, jos harmittelisin jatkuvasti? Minä eläisin sitäkin elämää, ja se olisi aika lailla raskaampaa kuin tämä elämä josta tykkään. Arki on mukavaa, toki erilaista kuin arki voisi olla jos vaikka olisi aikaa harrastuksille ilman lapsia, tai jos olisi puolisonkin rahat käytössä.
Aikalailla paljon saa, kun hyväksyy sen tilanteen missä on, ja lähtee siitä eteenpäin. Elämä ei aina anna sitä mitä olet kirjaimellisesti toivonut. Hyvin monia asioita voi silti valita, kuten vaikka sen suhtautumisensa. Kaikki tunteet kannattaa elää läpi, onnen tunteet ja ärsytykset, ei ajatella että ne tunteet sinällään leimaisivat elämääsi, tai määrittäisivät elämääsi tai sinua. Kaikki tunteet menevät ohi, ja nopeammin ne menevät kun ei välttele tai pakota. Ja joo, usein elämä myös antaa juuri sitä mitä toivot. Sekin kannattaa huomioida. Ei ne lapset ole lapsia ikuisesti ja pian saat myös takaisin sen ihanan itsenäisen elämän, yhtä kokemusta rikkaampana.
Niin, siinä ihanan itsenäisen elämän takaisinsaamisessa kestää vähintään 18 vuotta. Itse on olisi valmis heittämään niin isoa osaa elämästäni ns. hukkaan - siltä lapsiperhe-elämä minusta tuntuisi.
Tuntuu pahalta ajatuskin, että joku ihmissuhde olisi hukkaan heitettyä aikaa.
Mutta elä sinä ihanaa elämääsi, äläkä hanki lapsia.
En todellakaan ole hankkimassakaan, älä sinä siitä huolehdi. Kyllä, miehen ja lasten kotiorjana ja viihdyttäjänä toimiminen olisi mielestäni hukkaanheitettyä aikaa ja siksi en siihen ryhdykään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän että tuo listaus merkkilaukuista ja laskuvarjohypyistä oli huono, yritin vain sillä käsittää ne kaikki mahdolliset asiat mitä ihminen nyt kuvitteleekaan siihen lapsettomaan elämään. Eri ihmisille eri haaveet ovat tärkeät ja totta kai lapsi määrittää rahankäyttöä eikä ihan kaikkea saa juuri silloin hankittua, jos lapsella on joku akuutti tarve. Aika monet asiat on kuitenkin mahdollista saada ihan siihen elämään niiden lasten kanssa. Ehkä vähän erilaisina, mutta elämä lasten kanssa muotoutuu myös alati uudenlaiseksi. Tulee uusia ikävaiheita, uusia taitoja ja toki niitä uusia haasteita. Ei kannata itse jähmettyä yhteen näkökulmaan. Hyvin harvoin se sama staattinen tilanne on sellainen kovin pitkään.
Olen itse monen lapsen totaaliyksihuoltajana päättänyt että perhemuotoni ei minua määritä. Olemme perheeni kanssa eläneet ulkomailla, olemme matkustaneet, olen opiskellut useamman tutkinnon, olen mennyt töihin haaveilemalleni alalle, nyt perustan yritystä. Olisin myös voinut itkeä kotona kun olematon mies ei auta ja juoppo mummo ei hoida lapsia ja sohva ei ole kuin naapurin Maaretin somekuvissa ja jollain lapsella on enterorokko joka vuosi. Mutta mitä hyötyä siitä olisi, jos harmittelisin jatkuvasti? Minä eläisin sitäkin elämää, ja se olisi aika lailla raskaampaa kuin tämä elämä josta tykkään. Arki on mukavaa, toki erilaista kuin arki voisi olla jos vaikka olisi aikaa harrastuksille ilman lapsia, tai jos olisi puolisonkin rahat käytössä.
Aikalailla paljon saa, kun hyväksyy sen tilanteen missä on, ja lähtee siitä eteenpäin. Elämä ei aina anna sitä mitä olet kirjaimellisesti toivonut. Hyvin monia asioita voi silti valita, kuten vaikka sen suhtautumisensa. Kaikki tunteet kannattaa elää läpi, onnen tunteet ja ärsytykset, ei ajatella että ne tunteet sinällään leimaisivat elämääsi, tai määrittäisivät elämääsi tai sinua. Kaikki tunteet menevät ohi, ja nopeammin ne menevät kun ei välttele tai pakota. Ja joo, usein elämä myös antaa juuri sitä mitä toivot. Sekin kannattaa huomioida. Ei ne lapset ole lapsia ikuisesti ja pian saat myös takaisin sen ihanan itsenäisen elämän, yhtä kokemusta rikkaampana.
Niin, siinä ihanan itsenäisen elämän takaisinsaamisessa kestää vähintään 18 vuotta. Itse on olisi valmis heittämään niin isoa osaa elämästäni ns. hukkaan - siltä lapsiperhe-elämä minusta tuntuisi.
Tuntuu pahalta ajatuskin, että joku ihmissuhde olisi hukkaan heitettyä aikaa.
Mutta elä sinä ihanaa elämääsi, äläkä hanki lapsia.
Olen eri, mutta kyllä mun elämässäni on valitettavasti ollut useitakin ihmissuhteita, jotka näin jälkikäteen katsottuna on olleet täysin hukkaanheitettyä aikaa. Lapseni eivät kuulu näihin.
Ei kai kukaan tervejärkinen sivistynyt ihminen tee kersoja tähän maailmaan??
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on jotenkin tabu aihe, ainakin mitä naisiin tulee. Niitä lapsia ja lapsiarkea pitäisi haluta, ja katsotaan kieroon jos ei halua. Se että sitä katuu on vielä pahempi asia ihmisille, vaikka eihän tunteilleen mitään voi.
Vierailija kirjoitti:
Ei kai kukaan tervejärkinen sivistynyt ihminen tee kersoja tähän maailmaan??
Varsinkaan tällaisessa maailmantilanteessa. Täytyy ollaa piittaamaton lapsestaan jos tekee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koko illan olen (taas) neuvotellut autismin kirjolla olevan lapsen kanssa siitä, miksi kouluun pitää mennä, vaikka joku aine tuntuu tylsältä/ tarpeettomalta. Seurauksena itsemurhalla uhkailua ja raivoamista. Kyllä, kadun katkerasti sitä, että ikinä tein lapsia. Kaikkeni olen antanut mielenterveyttä myöten, mutta se ei riitä, mikään ei riitä, minä en riitä.
Olen niin pahoillani puolestasi. Kunpa osaisin auttaa. Saatteko apua mistään perheenä?
Mitä ihmeen apua tuohon on saatavissa? Hoitoa ei ole. Ja uusi normaali alkaa olla se oireileva lapsi, ei se normaali joka käy iloisena koulua ja voi hyvin.
Ajattelin, että nepsylapsi voisi saada terapiaa tai jotain muuta apua tunteidensa hallintaan. En ihan hirveästi tiedä tästä asiasta, mutta ajattelin että jotain apua olisi saatavilla.
Mielialalääkkeet ovat käytössä ja hyvä niin. Niidenkin syömisestä väännettiin kaksi vuotta, mutta nyt onneksi lapsi suostuu ottamaan. Olisi pitänyt jo paljon aikaisemmin saada ne, mutta perheneuvola torppasi psykiatrisen avun, jota toki itse hain, mutta avunsaanti viivästyi. Niin viivästyi myös neuropsykiatriset tutkimukset, jotka halusin lapselle, mutta en saanut, koska kaikki oli vain
"vuorovaikutusongelmia". Vasta osastojaksolla asiat etenivät. Aistiyliherkkyyksiä on kaikkien aistien osalla paljon. Toimintaterapiaa on, mutta emme ole huomanneet edistystä. Itse olen pitkällä sairauslomalla ja aloitin myös mielialalääkityksen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
olen kyllä todella pahoillani puolestasi. itse jotenkin onnenkantamoisena en tehnyt lapsia. nyt elämä on rauhallista, yrittämistä, urheilua, matkustelua ja hyvin syömistä. lapsi olisi kyllä pilannut ihan jokaisen asian, mistä nautin nyt. asiasta pitäisi keskustella enemmän, monet tekevät lapset ihan liian nuorina, elämää näkemättöminä. ymmärrän hyvin ap tuskasi.
Mun elämä on kaikkea tuota ja mulla on lapsia. Kummallinen ajatus että molempia ei voi saada.
Minulla on lapsi, ja pitkään kaduin katkerasti äidiksi tuloa. Matkustelin, urheilin, söin hyvin jne. mutta kuitenkin se lapsi nimenomaan pilasi nuo kokemukset, vaikka ne toteutinkin. Vasta kun ymmärsin, että kaikki entinen on lopullisesti mennyttä, etten enää koskaan tule kokemaan samoja kivoja juttuja kuin lapsettomana, alkoi helpottaa.
Aluksi otin suorastaan inhorealistisen asenteen, eli mitä tahansa lähdettiin tekemään, olin sillä asenteella, että tämäkin juttu varmasti menee pilalle, lapsi kiukuttelee/sairastuu/lapsenvahti peruu jne. Sitten jos mitään ei tapahtunutkaan niin saatoin olla iloinen siitä. Aikaa myöten totuin siihen, että lapsentahtisesti on mentävä, ja siitä tuli automaatio. Nyt lapsi on jo lähes aikuinen ja voin tehdä paljon asioita taas itsekseni. Kuitenkin lapsi on edelleen otettava aina huomioon kun suunnittelen yhtään mitään. Kuitenkin elämä on aika ihanaa verrattuna kertakaikkisen hirveisiin vauva- ja taaperovuosiin.
eri
Tämä on tärkeä pointti, ja on hyvä että sen kuulee välillä myös lapsia saaneen suusta. Itse olen vela, mutta minulla on silti melko paljon kokemusta mm. ulkomailla matkustelusta lapsiperheiden kanssa. Ja fakta tosiaan on, että matkustuksesta katoaa aivan kaikki se mikä siitä tekee itselleni nautinnollista, kun mukana on pieniä lapsia. Tuntuu oudolta, että niin usein äidit vain toitottavat, että ihan hyvin voi matkustaa ja syödä ravintoloissa ja käydä keikoilla jne lasten kanssa. Juu varmaan voit, mutta se ei ole sellaista matkustelua, ravintolasyömistä tai keikoilla käymistä, jota itse haluaisin tehdä.
Jep. Kyllähän sitä voi käydä, mutta ei se ole sama asia. Aikoinaan vanhan opiskeluporukan pidennetylle viikonloppureissulle ulkomailla yksi otti mukaan lapsensa. Siinä meni maku tyttöjen rentoutumisreissuun. Kaikki oltiin vakaissa parisuhteissa, joten mikään dokaus ja munahaukkailureissu se ei ollut. Lapsi oli ihan kiva tyyppi, ei mitenkään vaikea. Mutta lapsi piti (tottakai) ottaa huomioon kaikessa toiminnassa ja aikatauluissa. Jos olisin etukäteen tiennyt, olisin perunut reissun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
43 täällä jälleen.
Tämä keskustelu on ollut minusta hyvin mielenkiintoinen ja jonkin verran suututtava. Suututtava siksi, että huomaan suuttumusta vapaaehtoisesti lapsettomia kohtaan niiden taholta joilla on lapsia. Minä voin oikein hyvin ymmärtää ihmisiä jotka haluavat lapsia. Ymmärrättekö te lapsia haluavat niitä ihmisiä jotka eivät halua?
Olisiko eräs syy selvään suuttumukseen lapsellisten taholta veloja kohtaan se, että se jolla on lapsia kokee lapsettomuuden valitsemisen jotenkin hyökkäyksenä hänen omaa lastaan/lapsiaan kohtaan. Ymmärrän senkin hyvin. Ymmärrän että lastaan puolustaa henkensäkin uhalla. "Tämä on minun lapseni, en ikinä voisi olla haluamatta häntä. Hän on henkilö."
Vapaaehtoisesti lapsettomilla ei ole sitä henkilöä jota he eivät halua. He (me) puhuvat yleisesti. Puhe siis kulkee väkisinkin eri tasoilla. Voisiko tässä olla yksi syy ymmärryksen puutteeseen?
Minä olen heittäytynyt maahan ja työntänyt molemmat käteni oman koirani pään ja koirani kimppuun hyökänneen rottweilerin hampaiden väliin. Epäröimättä. Tekisin sen tuhat kertaa uudestaan. En edes tuntenut kipua, vaikka useisiin sormiin tuli murtumia.
Suojeluvaisto on minulla suuri.
Ymmärrän silti ihmisiä jotka eivät halua koiraa.
On eri asia olla valitsematta tietä, jolla tulee tilanteita, kuin olla reagoimatta tilanteisiin tiellä jonka on valinnut.
Ymmärrättekö te lapsia halunneet ja saaneet yhtään siitä mitä yritän sanoa?
Toinen tähän aiheeseen liittyvä tabu on se että äidin jaksamiseen ja äitiyden miellyttävyyteen vaikuttavat myös todella paljon lasten persoonat.
Ei voida mitenkään niputtaa kaikkia lapsia yhdeksi samanlaiseksi massaksi. He, aivan kuten aikuisetkin, ovat jo vauvasta lähtien omia persoonia eroavaisuuksineen.
On todella helppoja, miellyttäviä, kepeitä, iloisia lapsia, joiden kanssa asiat sujuvat mukavasti.
Vauva nukkuu paljon, harvoin itkee ja helposti leppyy. Silloin arki on kivaa ja mielekästä.
Sitten on luonnollisesti näitä hankalia, vaativia, kitisijöitä. Se kaikki näkyy jo pienestä vauvasta asti, joku itkee kaikesta ja toinen voi olla perus tyytyväinen persoona, iloisesti heräävä aurikoinen lapsonen.
Vuosien aikana nämä erot näkyvätkin sitten kaikessa.
Tällä kaikella on mielestäni todella paljon vaikutusta äitien ja isien jaksamiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koko illan olen (taas) neuvotellut autismin kirjolla olevan lapsen kanssa siitä, miksi kouluun pitää mennä, vaikka joku aine tuntuu tylsältä/ tarpeettomalta. Seurauksena itsemurhalla uhkailua ja raivoamista. Kyllä, kadun katkerasti sitä, että ikinä tein lapsia. Kaikkeni olen antanut mielenterveyttä myöten, mutta se ei riitä, mikään ei riitä, minä en riitä.
Olen niin pahoillani puolestasi. Kunpa osaisin auttaa. Saatteko apua mistään perheenä?
Mitä ihmeen apua tuohon on saatavissa? Hoitoa ei ole. Ja uusi normaali alkaa olla se oireileva lapsi, ei se normaali joka käy iloisena koulua ja voi hyvin.
Ajattelin, että nepsylapsi voisi saada terapiaa tai jotain muuta apua tunteidensa hallintaan. En ihan hirveästi tiedä tästä asiasta, mutta ajattelin että jotain apua olisi saatavilla.
Mielialalääkkeet ovat käytössä ja hyvä niin. Niidenkin syömisestä väännettiin kaksi vuotta, mutta nyt onneksi lapsi suostuu ottamaan. Olisi pitänyt jo paljon aikaisemmin saada ne, mutta perheneuvola torppasi psykiatrisen avun, jota toki itse hain, mutta avunsaanti viivästyi. Niin viivästyi myös neuropsykiatriset tutkimukset, jotka halusin lapselle, mutta en saanut, koska kaikki oli vain
"vuorovaikutusongelmia". Vasta osastojaksolla asiat etenivät. Aistiyliherkkyyksiä on kaikkien aistien osalla paljon. Toimintaterapiaa on, mutta emme ole huomanneet edistystä. Itse olen pitkällä sairauslomalla ja aloitin myös mielialalääkityksen.
Olen pahoillani ja toivotan teille parempaa vointia tulevaan. Erityisesti jaksamista sinulle, olet todella kovassa paikassa.
Vierailija kirjoitti:
43 täällä jälleen.
Tämä keskustelu on ollut minusta hyvin mielenkiintoinen ja jonkin verran suututtava. Suututtava siksi, että huomaan suuttumusta vapaaehtoisesti lapsettomia kohtaan niiden taholta joilla on lapsia. Minä voin oikein hyvin ymmärtää ihmisiä jotka haluavat lapsia. Ymmärrättekö te lapsia haluavat niitä ihmisiä jotka eivät halua?
Olisiko eräs syy selvään suuttumukseen lapsellisten taholta veloja kohtaan se, että se jolla on lapsia kokee lapsettomuuden valitsemisen jotenkin hyökkäyksenä hänen omaa lastaan/lapsiaan kohtaan. Ymmärrän senkin hyvin. Ymmärrän että lastaan puolustaa henkensäkin uhalla. "Tämä on minun lapseni, en ikinä voisi olla haluamatta häntä. Hän on henkilö."
Vapaaehtoisesti lapsettomilla ei ole sitä henkilöä jota he eivät halua. He (me) puhuvat yleisesti. Puhe siis kulkee väkisinkin eri tasoilla. Voisiko tässä olla yksi syy ymmärryksen puutteeseen?Minä olen heittäytynyt maahan ja työntänyt molemmat käteni oman koirani pään ja koirani kimppuun hyökänneen rottweilerin hampaiden väliin. Epäröimättä. Tekisin sen tuhat kertaa uudestaan. En edes tuntenut kipua, vaikka useisiin sormiin tuli murtumia.
Suojeluvaisto on minulla suuri.Ymmärrän silti ihmisiä jotka eivät halua koiraa.
On eri asia olla valitsematta tietä, jolla tulee tilanteita, kuin olla reagoimatta tilanteisiin tiellä jonka on valinnut.
Ymmärrättekö te lapsia halunneet ja saaneet yhtään siitä mitä yritän sanoa?
Täyttä asiaa. Suuttumus vapaaehtoisesti lapsettomia kohtaan on ollut jo pitkään. En voi ymmärtää, miten jonkun henkilökohtainen päätös voi aiheuttaa joissakin yksilöissä niin paljon vihaa. Itse kun en vihaa lapsia haluavia enkä kommentoi heidän valintojaan halveksuvasti. Tiedän veloja, jotka avoimesti haukkuvat lapsiperhe-elämää, eikä se ole mielestäni oikein, mutta varmaan leimaa koko ryhmän kuspäiksi.
En koskaan lapsuudessani kohdannut onnellista lapsiperhettä.
Myös aikuisuus on osoittanut, että lähes kaikilla lapsiperheillä on enemmän ta vähemmän vakavia ongelmia ja vaikeuksia jaksaa.
Median rummutuksesta huolimatta lapset eivät tuo onnea. Näin vanhemmiten vaimoltani kysellään usein miten hän on aina hyväntuulinen ja onnellinen. Eräs syy on se, että olemme välttäneet lasten aiheuttaman taakan elämässä.
Vierailija kirjoitti:
En koskaan lapsuudessani kohdannut onnellista lapsiperhettä.
Myös aikuisuus on osoittanut, että lähes kaikilla lapsiperheillä on enemmän ta vähemmän vakavia ongelmia ja vaikeuksia jaksaa.
Median rummutuksesta huolimatta lapset eivät tuo onnea. Näin vanhemmiten vaimoltani kysellään usein miten hän on aina hyväntuulinen ja onnellinen. Eräs syy on se, että olemme välttäneet lasten aiheuttaman taakan elämässä.
Kaikki kokevat vanhemmuuden eri tavalla, tai että haluavatko ees ryhtyä koko hommaan.
Itselleni elämä ilman lapsia olisi vajaata. Mikään ei korvaa sitä rakkautta, mitä kokee omaa lasta kohtaan. Sitä paitsi lapset ovat aikuisia, 18 vuotta meni siivillä ja eletään vanhemmuuden lisäksi vapaata elämää miehen kanssa.
Ap:lle sanoisin, että nyt syytät lasta siitä, miten elämäsi on mennyt. Kuitenkin lapsen kanssa voi opiskella, tehdä työtä, toteuttaa unelmiaan. Kannattaa hakea ammattiapua. Kuulostaa siltä, että ajattelet lapsen on syypää ongelmiisi. En tiedä, auttaako tuo ajatus yksinään sinua eteenpäin
.Kannattaa hakeutua ammattiavun piiriin
Olen todella surullinen niiden lasten puolesta joiden vanhemmat katuvat lastensa syntymää. Lapset vaistoavat vanhempiensa tunteet...hyvin. Eivät pienenä osaa sanoittaa tuntemuksiaan mutta isompina kyllä. Jokaisen vanhemmaksi aikovan olisi hyvä olla päiväkodissa muutaman viikon töissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En koskaan lapsuudessani kohdannut onnellista lapsiperhettä.
Myös aikuisuus on osoittanut, että lähes kaikilla lapsiperheillä on enemmän ta vähemmän vakavia ongelmia ja vaikeuksia jaksaa.
Median rummutuksesta huolimatta lapset eivät tuo onnea. Näin vanhemmiten vaimoltani kysellään usein miten hän on aina hyväntuulinen ja onnellinen. Eräs syy on se, että olemme välttäneet lasten aiheuttaman taakan elämässä.
Kaikki kokevat vanhemmuuden eri tavalla, tai että haluavatko ees ryhtyä koko hommaan.
Itselleni elämä ilman lapsia olisi vajaata. Mikään ei korvaa sitä rakkautta, mitä kokee omaa lasta kohtaan. Sitä paitsi lapset ovat aikuisia, 18 vuotta meni siivillä ja eletään vanhemmuuden lisäksi vapaata elämää miehen kanssa.Ap:lle sanoisin, että nyt syytät lasta siitä, miten elämäsi on mennyt. Kuitenkin lapsen kanssa voi opiskella, tehdä työtä, toteuttaa unelmiaan. Kannattaa hakea ammattiapua. Kuulostaa siltä, että ajattelet lapsen on syypää ongelmiisi. En tiedä, auttaako tuo ajatus yksinään sinua eteenpäin
.Kannattaa hakeutua ammattiavun piiriin
Hyvä näkökulma!
Alue: Aihe vapaa
Tottakai se tuntuu tuolta, jos elämänasenne on se, että pitäisi saada enemmän kuin antaa, pitäisi olla enemmän rahaa matkoja, kesämökki, omakotitalo ja poreallas. Olisipa hienoa, olisiko?
Ymmärrän, ettei tuollaisessa ilmapiirissä kasvatus lapsi kauheasti anna, eihän itsekään ole saanut, muuta kuin tunteen, olen liikaa ja rasitus