Lapsi teini-ikäinen, kadun edelleen että lähdin tähän

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikille vanhemmuus ei ehkä sovi, mutta lastaan ei kuitenkaan voi minnekään palauttaa. Lopulta on pelattava niillä korteilla, jotka on saanut ja löydettävä hyvä sekä kauneus niistä. Esimerkiksi voit löytää merkityksellisyyttä siitä, että olet antanut jollekin elämän. Sitähän varten lapsia syntyy.

Et voi tietää, millaista elämäsi olisi ollut ilman lasta ja lopulta siihenkin ja kaikkiin muihinkin vaihtoehtoihin kuuluu paljon ikäviä tunteita, niistä ei pois pääse.

Älä kuitenkaan anna vanhemmuutesi estää itseltäsi kaikkia sinulle tärkeitä asioita. Jos haluat opiskella ja tehdä uraa, niitä voi toteuttaa myös vanhempana ja etenkin, kun lapsesi on jo noin vanha. Hän ei enää tarvitse sinua joka hetki.

Jos elämäsi on ylitsepääsemättömän raskasta ja ikävää, kannattaa hakea ammattilaisapua terveydenhuollosta.

Jatkan vielä, että elämässä on paljon asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Pitää oppia vain hyväksymään tilanne, sillä hyväksyminen tekee lopulta elämästä helpompaa.

Yritä lisätä arkeesi asioita, joista pidät ja vähentää sellaista, mistä et pidä. Jos vaikkapa kotityöt uuvuttavat, niin teinihän voi osallistua (ja varmasti on hyvä, että muutoinkin jo osallistuu) ja saat sitä kautta kevennettyä kuormaa ja saat aikaa muulle.

Lapsuus on lopulta vain lyhyt ajanjakso elämästä. Ei mene enää kuin muutama vuosi ja sitten saat hyvin todennäköisesti kaiken ajan ja rahan itsellesi. Ja sitä aikaa on varmaan vielä monta vuosikymmentä.

Mietin, että sanonko ollenkaan, mutta minäminäminä ja mitä minä siitä saan -asenne saattaa tehdä onnettomaksi, sillä tuskin silloin saa ikinä sitä kaikkea, mitä haluaa. Onnellisimpia ovat yleensä ihmiset, jotka keskittyvät vähemmän itseensä ja antavat muille (työssä, lähipiirissä jne). Kaipa se lisää merkityksellisyyttä elämään.

Kyllä nyt tuon jokainen ymmärtää. Mutta mietin, ymmärrätkö sinä, mikä se tunne on, kun tajuaa, että juuri noin sitä on aina elänyt, mutta ei vaan meinaa jaksaa enää. Että kyse ei ole mistään psykologisesta tempusta, vaan ihan aidosta tunteesta, että tää meni nyt väärin. Pieleen. Huti.

Lapsi on jo itsellänikin teini ja noin olen elellytkin. En haikaile itselleni aikaa enkä rahaa. En oikeastaan haikaile yhtään mitään, totean vain, että on se sääli, että ne lupaukset, joita ihan takuulla annetiin, kun lapsentekoa mietin, eivät sitten olleetkaan totta. Harmittelen sitäkin, että en luottanut itseeni enemmän, vaan menin uskomaan näitä juttuja, että sitä katuu, että ei tee lapsia varmasti. Että lapsen teko on kuin avaisi yhden ikkunan lisää elämään! Että oma lapsi kyllä korvaa kaiken muun.

Sen vuoksi en suurin surmin mene tämmöisiä puhumaan ihmiselle, joka miettii, olisko hänestä vanhemmaksi. Ei, sanon vahvasti, että kuulostele itseäsi. Älä tee lasta siinä ajatuksessa, että eihän se mitään ota, jos ei annakaan. Kyllä ottaa.

Kaikissa muissa asioissa ymmärretään, että kaikki ei sovi kaikille, eikä ole kaikille mieleen. Jopa niistä kaikkien inhomista tykyhippapussijuoksupäivistä tykkäävät jotkut ihmiset ihan aidosti. On OK sanoa, että kokeilin työpaikkana myyntiä/asiakaspalvelua/lentoemon hommaa/kiinteistövälitystä/matkailua/lastenhoitoa/opetusta/jen. enkä tykännyt, joten vaihdoin alaa. En tykännyt tästä kumppaniehdokkaasta. Tämä parisuhde ei enää antanut mitään. Tämä lemmikki ei sovikaan minulle. Tämä harrastus imee minut kuiviin vaikka se piristää muita. Tämä asuinalue ei ollutkaan sellaista, mitä ajattelin. Tällainen koti on sittenkin parempi kuin se, mitä ajattelin.

Kaikkia näitä on OK katua ja pyrkiä muuttamaan.

Vain lasten kohdalla ei tabumaisesti saa koskaan sanoa, että p4ska reissu, väärin valittu.

Siis vertaat tykypäivää tai asuntoja tuntevaan ja elävään ihmiseen. Olen sanaton.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikille vanhemmuus ei ehkä sovi, mutta lastaan ei kuitenkaan voi minnekään palauttaa. Lopulta on pelattava niillä korteilla, jotka on saanut ja löydettävä hyvä sekä kauneus niistä. Esimerkiksi voit löytää merkityksellisyyttä siitä, että olet antanut jollekin elämän. Sitähän varten lapsia syntyy.

Et voi tietää, millaista elämäsi olisi ollut ilman lasta ja lopulta siihenkin ja kaikkiin muihinkin vaihtoehtoihin kuuluu paljon ikäviä tunteita, niistä ei pois pääse.

Älä kuitenkaan anna vanhemmuutesi estää itseltäsi kaikkia sinulle tärkeitä asioita. Jos haluat opiskella ja tehdä uraa, niitä voi toteuttaa myös vanhempana ja etenkin, kun lapsesi on jo noin vanha. Hän ei enää tarvitse sinua joka hetki.

Jos elämäsi on ylitsepääsemättömän raskasta ja ikävää, kannattaa hakea ammattilaisapua terveydenhuollosta.

Jatkan vielä, että elämässä on paljon asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Pitää oppia vain hyväksymään tilanne, sillä hyväksyminen tekee lopulta elämästä helpompaa.

Yritä lisätä arkeesi asioita, joista pidät ja vähentää sellaista, mistä et pidä. Jos vaikkapa kotityöt uuvuttavat, niin teinihän voi osallistua (ja varmasti on hyvä, että muutoinkin jo osallistuu) ja saat sitä kautta kevennettyä kuormaa ja saat aikaa muulle.

Lapsuus on lopulta vain lyhyt ajanjakso elämästä. Ei mene enää kuin muutama vuosi ja sitten saat hyvin todennäköisesti kaiken ajan ja rahan itsellesi. Ja sitä aikaa on varmaan vielä monta vuosikymmentä.

Mietin, että sanonko ollenkaan, mutta minäminäminä ja mitä minä siitä saan -asenne saattaa tehdä onnettomaksi, sillä tuskin silloin saa ikinä sitä kaikkea, mitä haluaa. Onnellisimpia ovat yleensä ihmiset, jotka keskittyvät vähemmän itseensä ja antavat muille (työssä, lähipiirissä jne). Kaipa se lisää merkityksellisyyttä elämään.

Kyllä nyt tuon jokainen ymmärtää. Mutta mietin, ymmärrätkö sinä, mikä se tunne on, kun tajuaa, että juuri noin sitä on aina elänyt, mutta ei vaan meinaa jaksaa enää. Että kyse ei ole mistään psykologisesta tempusta, vaan ihan aidosta tunteesta, että tää meni nyt väärin. Pieleen. Huti.

Lapsi on jo itsellänikin teini ja noin olen elellytkin. En haikaile itselleni aikaa enkä rahaa. En oikeastaan haikaile yhtään mitään, totean vain, että on se sääli, että ne lupaukset, joita ihan takuulla annetiin, kun lapsentekoa mietin, eivät sitten olleetkaan totta. Harmittelen sitäkin, että en luottanut itseeni enemmän, vaan menin uskomaan näitä juttuja, että sitä katuu, että ei tee lapsia varmasti. Että lapsen teko on kuin avaisi yhden ikkunan lisää elämään! Että oma lapsi kyllä korvaa kaiken muun.

Sen vuoksi en suurin surmin mene tämmöisiä puhumaan ihmiselle, joka miettii, olisko hänestä vanhemmaksi. Ei, sanon vahvasti, että kuulostele itseäsi. Älä tee lasta siinä ajatuksessa, että eihän se mitään ota, jos ei annakaan. Kyllä ottaa.

Kaikissa muissa asioissa ymmärretään, että kaikki ei sovi kaikille, eikä ole kaikille mieleen. Jopa niistä kaikkien inhomista tykyhippapussijuoksupäivistä tykkäävät jotkut ihmiset ihan aidosti. On OK sanoa, että kokeilin työpaikkana myyntiä/asiakaspalvelua/lentoemon hommaa/kiinteistövälitystä/matkailua/lastenhoitoa/opetusta/jen. enkä tykännyt, joten vaihdoin alaa. En tykännyt tästä kumppaniehdokkaasta. Tämä parisuhde ei enää antanut mitään. Tämä lemmikki ei sovikaan minulle. Tämä harrastus imee minut kuiviin vaikka se piristää muita. Tämä asuinalue ei ollutkaan sellaista, mitä ajattelin. Tällainen koti on sittenkin parempi kuin se, mitä ajattelin.

Kaikkia näitä on OK katua ja pyrkiä muuttamaan.

Vain lasten kohdalla ei tabumaisesti saa koskaan sanoa, että p4ska reissu, väärin valittu.

Siis vertaat tykypäivää tai asuntoja tuntevaan ja elävään ihmiseen. Olen sanaton.

En ole tuo jota lainasit. Pointti tuossa oli se, että noita lueteltuja asioita on ok katua, koska hyväksytään, että kaikki ei ole kaikille mieleistä tai edes sovi. Niistä voi sanoa että valitsi väärin. Mutta sitä ei saa sanoa, että vanhemmuus ei ollut mieleistä eikä sovi itselle, eli teki siinä väärän valinnan. Toki noista muista asioista voi hankkiutua eroon ja vanhemmuudesta ei voi. Väärä valinta on silti väärä ja se voi kaduttaa.

Itselläni on 4-vuotias ja olen ajatellut asian niin, että yhdessä asutaan ehkä vielä sellaiset 15 vuotta. Olen kolmikymppinen eli yksineloa lapsen aikuistuttua on tiedossa rutkasti sitten myöhemmin, jos hyvin käy. Ja elin aikuiselämää pitkään ilman lasta. Tämä on vain lyhyt hetki elämässä. Varsinkin kun tajusin jättää lastenteon tähän yhteen.

Yritän ajatella postiivisesti ja ottaa kaiken kokemuksena. Rakastan lastani, vaikkei vanhemmuus osoittautunutkaan itselleni luontaiseksi jutuksi. Isovanhemmat onneksi suorastaan kilpailevat lapsenlapsen seurasta.

Paljon hyviä viestejä tässä keskustelussa.

Olis Ihanaa kun suomalaiset lopettaisivat lisääntymisen, mieluummin tilaa toisille iloisille ja elväisemmälle kulttuureille kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitiys on välillä raastavaa, rasittavaa, väsyttävää, tylsää ja monella muulla tavalla epämiellyttävää ja raskasta.

Mutta se, että vuosien kuluessa ja lapsen kasvaessa ei koe missään vaiheessa rakastavansa omaa lastaan, on kyllä poikkeuksellista. Jos näin käy, äitiys on todellakin ollut huono valinta kaikkien kannalta.

Poikkeuksellista? Mikä sulla on tässä otoksena?

Yksi ongelma on edelleen siinä, että naiset/äidit jätetään yksin. Sekä miesten/isien sekä yhteiskunnan taholta. Tämä yhteiskunta on monin tavoin lapsivihamielinen ja tukee rakenteita, jossa äitien terveyden ja hyvinvoinnin kustannuksella yritetään saada veronmaksajia.

Mielestäni yhteiskuntamme ei ole lapsivihamielinen vaan naisvihamielinen. Lapsiperheitähän tuetaan tuhansin eri tavoin, naisten taas odotetaan uhraavan itsensä ja terveytensä lasten eteen valittamatta. Tämä vielä 2020-luvulla.

Älä huoli, muutama vuosi lisää ja lapsi vetää röökiä, narkkia ja alkoo ja haistattaa sulle ja muillekin wítut päivittäin. Sitten voit tulla uudestaan tänne uhriutumaan. Itsepähän valitsit äitiyyden, mutta kaikille se ei tosiaan sovi.

Koko illan olen (taas) neuvotellut autismin kirjolla olevan lapsen kanssa siitä, miksi kouluun pitää mennä, vaikka joku aine tuntuu tylsältä/ tarpeettomalta. Seurauksena itsemurhalla uhkailua ja raivoamista. Kyllä, kadun katkerasti sitä, että ikinä tein lapsia. Kaikkeni olen antanut mielenterveyttä myöten, mutta se ei riitä, mikään ei riitä, minä en riitä.

Äitiyttä muille tuputtavat on kaikki jotenkin elämäänsä ja ratkaisuihinsa itse pettyneitä.

Vierailija kirjoitti:

Koko illan olen (taas) neuvotellut autismin kirjolla olevan lapsen kanssa siitä, miksi kouluun pitää mennä, vaikka joku aine tuntuu tylsältä/ tarpeettomalta. Seurauksena itsemurhalla uhkailua ja raivoamista. Kyllä, kadun katkerasti sitä, että ikinä tein lapsia. Kaikkeni olen antanut mielenterveyttä myöten, mutta se ei riitä, mikään ei riitä, minä en riitä.

Olen niin pahoillani puolestasi. Kunpa osaisin auttaa. Saatteko apua mistään perheenä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikille vanhemmuus ei ehkä sovi, mutta lastaan ei kuitenkaan voi minnekään palauttaa. Lopulta on pelattava niillä korteilla, jotka on saanut ja löydettävä hyvä sekä kauneus niistä. Esimerkiksi voit löytää merkityksellisyyttä siitä, että olet antanut jollekin elämän. Sitähän varten lapsia syntyy.

Et voi tietää, millaista elämäsi olisi ollut ilman lasta ja lopulta siihenkin ja kaikkiin muihinkin vaihtoehtoihin kuuluu paljon ikäviä tunteita, niistä ei pois pääse.

Älä kuitenkaan anna vanhemmuutesi estää itseltäsi kaikkia sinulle tärkeitä asioita. Jos haluat opiskella ja tehdä uraa, niitä voi toteuttaa myös vanhempana ja etenkin, kun lapsesi on jo noin vanha. Hän ei enää tarvitse sinua joka hetki.

Jos elämäsi on ylitsepääsemättömän raskasta ja ikävää, kannattaa hakea ammattilaisapua terveydenhuollosta.

Jatkan vielä, että elämässä on paljon asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Pitää oppia vain hyväksymään tilanne, sillä hyväksyminen tekee lopulta elämästä helpompaa.

Yritä lisätä arkeesi asioita, joista pidät ja vähentää sellaista, mistä et pidä. Jos vaikkapa kotityöt uuvuttavat, niin teinihän voi osallistua (ja varmasti on hyvä, että muutoinkin jo osallistuu) ja saat sitä kautta kevennettyä kuormaa ja saat aikaa muulle.

Lapsuus on lopulta vain lyhyt ajanjakso elämästä. Ei mene enää kuin muutama vuosi ja sitten saat hyvin todennäköisesti kaiken ajan ja rahan itsellesi. Ja sitä aikaa on varmaan vielä monta vuosikymmentä.

Mietin, että sanonko ollenkaan, mutta minäminäminä ja mitä minä siitä saan -asenne saattaa tehdä onnettomaksi, sillä tuskin silloin saa ikinä sitä kaikkea, mitä haluaa. Onnellisimpia ovat yleensä ihmiset, jotka keskittyvät vähemmän itseensä ja antavat muille (työssä, lähipiirissä jne). Kaipa se lisää merkityksellisyyttä elämään.

Huomaa, että sinulla ei ole kokemusta lapsista tai on kokemusta vain helpoista lapsista. Useimmat vanhemmat koittaakin saada teinin osallistumaan kotitöihin ihan jo kasvatuksellisen periaatteen takia. Teinin saaminen kotihommiin on monesti kovempi homma ja hermojen menetys kuin se, että tekisi ne vaan itse.

Vaikka voisi ajatella että ilman lapsia olisi.elämä mennyt toisin ja tehnyt sitä ja tätä niin voihan se olla että olisi aivan yhtä pettynyt ja vaillejäänyt.Ei elämää voi hallita vaan asioita on ja tapahtuu.Itse sain sekä elää pitkän nuoruuden että sain myös lapset keskimäärin vanhempana.Lapset ja perhe ovat tuoneet elämääni sen sisällön jota vuosia kaipasin (vaikka sain toteuttaa unelmia).Ja toisaalta perhe ja lapset toivat elämään myös paljon huolia ja raskaita vuosia sairauksien ja muun muodossa.Mutta olen ajatellut että sekin on elämää.Kun lapsen melkein menettää silloin osaa arvostaa sitä takkuista arkeakin heidän kanssaan.Nyt teini-ikäiset koettelevat mutta ovat niin rakkaita silti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitiys on välillä raastavaa, rasittavaa, väsyttävää, tylsää ja monella muulla tavalla epämiellyttävää ja raskasta.

Mutta se, että vuosien kuluessa ja lapsen kasvaessa ei koe missään vaiheessa rakastavansa omaa lastaan, on kyllä poikkeuksellista. Jos näin käy, äitiys on todellakin ollut huono valinta kaikkien kannalta.

Poikkeuksellista? Mikä sulla on tässä otoksena?

Yksi ongelma on edelleen siinä, että naiset/äidit jätetään yksin. Sekä miesten/isien sekä yhteiskunnan taholta. Tämä yhteiskunta on monin tavoin lapsivihamielinen ja tukee rakenteita, jossa äitien terveyden ja hyvinvoinnin kustannuksella yritetään saada veronmaksajia.

Mielestäni yhteiskuntamme ei ole lapsivihamielinen vaan naisvihamielinen. Lapsiperheitähän tuetaan tuhansin eri tavoin, naisten taas odotetaan uhraavan itsensä ja terveytensä lasten eteen valittamatta. Tämä vielä 2020-luvulla.

Totta, Keski-Euroopassakin naiset ovat yleensä pienten lasten kanssa kotona ja vielä lasten ollessa isompiakin tekevät korkeintaan puolipäivä työtä,

laittavat lounaan, kun mies ja lapset käyvät kotona syömässä,

ja eivät elä köyhyydessä, vaan elintaso on sama kuin muullakin perheellä, vaikka eivät sitä ns. itse tienaakkaan.

Suomessa naiset tekevät täyttä työpäivää, kolmea vuoroa, raskaita työpäiviä, ja sen jälkeen hoitavat lapset ja kodin, enemmän tai vähemmän yksin,

ja vielä sen päälle ovat köyhempiä kuin paljon helpommalla pääsevät eteläisemmät 'sisaruksensa' .

Suurella osalla ei ole edes isovanhempia tai muuta turvaverkkoa yhtään auttamassa.

Saahan sitä itsensä työllä tappaa, mutta turha on niitä alkaa sättimään jotka ei samaan hulluuteen suostu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koko illan olen (taas) neuvotellut autismin kirjolla olevan lapsen kanssa siitä, miksi kouluun pitää mennä, vaikka joku aine tuntuu tylsältä/ tarpeettomalta. Seurauksena itsemurhalla uhkailua ja raivoamista. Kyllä, kadun katkerasti sitä, että ikinä tein lapsia. Kaikkeni olen antanut mielenterveyttä myöten, mutta se ei riitä, mikään ei riitä, minä en riitä.

Olen niin pahoillani puolestasi. Kunpa osaisin auttaa. Saatteko apua mistään perheenä?

Mitä ihmeen apua tuohon on saatavissa? Hoitoa ei ole. Ja uusi normaali alkaa olla se oireileva lapsi, ei se normaali joka käy iloisena koulua ja voi hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu että olet vain suorittanut lapsesi vanhemmuutta etkä ole oikein koskaan pysähtynyt kokemaan sitä miltä se lapsen kanssa olo oikeasti tuntuu.

En ole ap, mutta aloitus voisi olla minun kirjoittamani, niin samanlainen kokemus on itselläni. Ja et voisi olla enempää väärässä. Olen pysähtynyt kokemaan ja kysymään itseltäni lukemattomia kertoja, miltä minusta nyt juuri tuntuu, ja vastaus on poikkeuksetta ollut se, että tuntuisi paremmalta ilman lasta. Tästä on ihan hirveä syyllisyys jo valmiiksi, joten tuollaiset väärät olettamukset ei ainakaan auta asiaa. 

Ei, ei, ei. Huomaatko nyt? Et koe asiaa sellaisena kuin se on vaan ARVOTAT kokemustasi. Laske irti kaikesta arvottamisesta ja vertailusta ja huomaat ettei elämässäsi ole minkäänlaista vikaa. Tunne ja koe. Siinä kaikki. Sinulle ei ole mitään elämää jonka pitäisi olla jossain täydellisenä ilman lasta. Elämäsi on tämä mikä se on ja olet vapaa kokemaan sen jokaisena hetkenä. Mutta itse pilaat asiat kun ajattelet että merkkilaukku tai loma-asunto lämpimässä tai unelmaura tai loputtomat ihmissuhdekiemurat tai laskuvarjohyppely tekisi kokemuksestasi äärimmäisesti parempaa. Ei se tekisi ja arvaatko jo miksi? Koska et silloinkaan kokisi, arvottaisit vain.

Huomaan että kirjoitin huonosti, kun tulkitsit noin väärin. Ensinnäkin minulla on ihan hyvä ura, eli siinä mielessä historiani poikkeaa ap:stä, toisin kuin väitin aluksi. En kuvittele, että minulle olisi jossain täydellinen elämä ilman lasta, enkä todellakaan havittele mitään merkkilaukkuja, ihmissuhdekiemuroita tai laskuvarjohyppyjä. Pärjään taloudellisesti ihan ok, ja olen edelleen yhdessä lapseni isän kanssa. Olet ihan oikeassa siinä, ettei elämässäni ole varsinaisesti mitään vikaa. 

Kyse on pelkästään siitä, että kun ajattelen ihan arkisia tilanteita, niin ne tilanteet muuten täsmälleen samanlaisina, mutta ilman lasta olisivat minusta mukavampia. Inhoan kyllä kaikkia lapsenhoitoon liittyviä pakollisia töitä, mutta niinäkin hetkinä kun sellaisia ei tarvitse hoitaa, olen huomannut ajattelevani, että pelkkä lapsen läsnäolo vähentää viihtyvyyttäni.  

Ja syyllistäjille tiedoksi: lapsi on jo kouluikäinen, ihan fiksu ja tavallinen, normaalisti kehittynyt. Ei ole ongelmia koulussa tai kotona. Tämä siltä varalta, että joku luulee lapsen elämän menevän pilalle katumuksestani. Ja todellakin varon tarkasti, etten ikinä ilmaise lapselle itselleen tuntemuksiani väärästä valinnastani. 

Vaikuttaa siis siltä, että et pidä lapsestasi, sillä et viihdy hänen kanssaan. Voiko olla niin, että kiintymyksen kanssa on ollut ongelmia? Mikä taas voi vaikuttaa lapsen kiintymyssuhteeseen ja aiheuttaa vanhempana hänelle ongelmia.

Millaisia nämä tulevat ongelmat todennäköisesti olisivat?

No, ne ovat sellaisia, että kun tämä lapsi aikanaan saa oman lapsen, se ei tunnukaan yhtään kivalta, vaan se lapsi vaan vaatii ja vaatii eikä anna mitään. Kaikki olisi ollut parempaa, jos kaikki olisi mennyt toisin ja kaikki on sen lapsen syy.

-eri

Pakko tunnustaa, että salaa vähän toivon oman lapseni jäävän lapsettomaksi. 

Lainaamasi

Väsymyksen hetket tulee varsinkin jos on hankaluuksia lapsen kanssa, itse sairaana tai ei ole rahaa tarpeeksi. Onhan se nyt kuitenkin pitkä aika huolehtia toisesta ihmisestä, lainkin mukaan täysi-ikäiseksi asti vähintään. Olen itse kadehtinut aikoinaan niitä, joilla on hyvä parisuhde, paremmat tukiverkot, enemmän lapsia tai paremmin pärjääviä lapsia tai parempi toimeentulo, lähestulkoon kaikkea mahdollista mikä muilla oli omaan tilanteeseen nähden paremmin. Mutta kuka tahansa muukin voi jäädä työttömäksi, sairastua tai tulla mitä vaan, mikä ei liity siihen lapseen mitenkään. En oikeastaan tullut ajatelleeksi tätä aikaisemmin. Nykyisin pidän huolta vain itsestäni ja jos aikuinen lapsi pärjää edes jotenkuten, niin vähät välitän vaikkei mennyt tämän paremmin. En vaan ehkä enää toivo noita asioita, mitä kaipasin aikaisemmin. Sitä kyllä toivon, että lapsella menisi hyvin, mutta siihen en voi enää vaikuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitiys on välillä raastavaa, rasittavaa, väsyttävää, tylsää ja monella muulla tavalla epämiellyttävää ja raskasta.

Mutta se, että vuosien kuluessa ja lapsen kasvaessa ei koe missään vaiheessa rakastavansa omaa lastaan, on kyllä poikkeuksellista. Jos näin käy, äitiys on todellakin ollut huono valinta kaikkien kannalta.

Poikkeuksellista? Mikä sulla on tässä otoksena?

Yksi ongelma on edelleen siinä, että naiset/äidit jätetään yksin. Sekä miesten/isien sekä yhteiskunnan taholta. Tämä yhteiskunta on monin tavoin lapsivihamielinen ja tukee rakenteita, jossa äitien terveyden ja hyvinvoinnin kustannuksella yritetään saada veronmaksajia.

Mielestäni yhteiskuntamme ei ole lapsivihamielinen vaan naisvihamielinen. Lapsiperheitähän tuetaan tuhansin eri tavoin, naisten taas odotetaan uhraavan itsensä ja terveytensä lasten eteen valittamatta. Tämä vielä 2020-luvulla.

Totta, Keski-Euroopassakin naiset ovat yleensä pienten lasten kanssa kotona ja vielä lasten ollessa isompiakin tekevät korkeintaan puolipäivä työtä,

laittavat lounaan, kun mies ja lapset käyvät kotona syömässä,

ja eivät elä köyhyydessä, vaan elintaso on sama kuin muullakin perheellä, vaikka eivät sitä ns. itse tienaakkaan.

Suomessa naiset tekevät täyttä työpäivää, kolmea vuoroa, raskaita työpäiviä, ja sen jälkeen hoitavat lapset ja kodin, enemmän tai vähemmän yksin,

ja vielä sen päälle ovat köyhempiä kuin paljon helpommalla pääsevät eteläisemmät 'sisaruksensa' .

Suurella osalla ei ole edes isovanhempia tai muuta turvaverkkoa yhtään auttamassa.

Saahan sitä itsensä työllä tappaa, mutta turha on niitä alkaa sättimään jotka ei samaan hulluuteen suostu.

Tässäkin paratiisissa on se kääntöpuoli, että ne äidit jotka eivät saa tyydytystä kotiäitiydestä ja miehen ja lasten passaamisesta saavat sitten perustella valintaansa kummastelijoille. Ehkä heidän palkkaamisensa on vielä kannattamattomampaa kuin Suomessa, jos yleinen asenne on se että äiti kuuluu kotiin (tai korkeintaan osa-aikatyöhön).

Ap:kin vihdoin tajunnut, ettei vanhemmuus ja lasten kasvatus ole yhden ihmisen hommaa.

Muistutuksena kaikille voimaantuneille "lapsen tekoon" lähteville naisille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

olen kyllä todella pahoillani puolestasi. itse jotenkin onnenkantamoisena en tehnyt lapsia. nyt elämä on rauhallista, yrittämistä, urheilua, matkustelua ja hyvin syömistä. lapsi olisi kyllä pilannut ihan jokaisen asian, mistä nautin nyt. asiasta pitäisi keskustella enemmän, monet tekevät lapset ihan liian nuorina, elämää näkemättöminä. ymmärrän hyvin ap tuskasi.

Mun elämä on kaikkea tuota ja mulla on lapsia. Kummallinen ajatus että molempia ei voi saada.

Minulla on lapsi, ja pitkään kaduin katkerasti äidiksi tuloa. Matkustelin, urheilin, söin hyvin jne. mutta kuitenkin se lapsi nimenomaan pilasi nuo kokemukset, vaikka ne toteutinkin. Vasta kun ymmärsin, että kaikki entinen on lopullisesti mennyttä, etten enää koskaan tule kokemaan samoja kivoja juttuja kuin lapsettomana, alkoi helpottaa. 

Aluksi otin suorastaan inhorealistisen asenteen, eli mitä tahansa lähdettiin tekemään, olin sillä asenteella, että tämäkin juttu varmasti menee pilalle, lapsi kiukuttelee/sairastuu/lapsenvahti peruu jne. Sitten jos mitään ei tapahtunutkaan niin saatoin olla iloinen siitä. Aikaa myöten totuin siihen, että lapsentahtisesti on mentävä, ja siitä tuli automaatio. Nyt lapsi on jo lähes aikuinen ja voin tehdä paljon asioita taas itsekseni. Kuitenkin lapsi on edelleen otettava aina huomioon kun suunnittelen yhtään mitään. Kuitenkin elämä on aika ihanaa verrattuna kertakaikkisen hirveisiin vauva- ja taaperovuosiin. 

eri

Tämä on tärkeä pointti, ja on hyvä että sen kuulee välillä myös lapsia saaneen suusta. Itse olen vela, mutta minulla on silti melko paljon kokemusta mm. ulkomailla matkustelusta lapsiperheiden kanssa. Ja fakta tosiaan on, että matkustuksesta katoaa aivan kaikki se mikä siitä tekee itselleni nautinnollista, kun mukana on pieniä lapsia. Tuntuu oudolta, että niin usein äidit vain toitottavat, että ihan hyvin voi matkustaa ja syödä ravintoloissa ja käydä keikoilla jne lasten kanssa. Juu varmaan voit, mutta se ei ole sellaista matkustelua, ravintolasyömistä tai keikoilla käymistä, jota itse haluaisin tehdä. 

Kolmen hyvin eri ikäisen lapsen äitinä (yksi erityislapsi) ymmärrän kyllä ap:n tunteet, tottakai varmasti kaikki vanhemmat voivat samaistua tuohon jollain tasolla, kaikilla vanhemmilla on myös ne negatiiviset hetket/päivät/ajat, jolloin tuntuu, että sitä vaan antaa eikä saa itse mitään.

Kuitenkin suosittelen lopettamaan oman elämän vertailun muihin ja sen sijaan, että keskittyy siihen mitä kaikkea ei ole saanut (koska lapsi), keskittyisi niihin positiivisiin asioihin, joita varmasti ap:n elämässä myös on, liittyivätpä ne sitten lapseen tai johonkin muuhun. Mieheni on taipuvainen tähän nega-ajatteluun perhe-elämästä toisinaan, vaikkakaan ei koskaan ole sanonut katuvansa lapsia. Silloin yleensä pysähdytään miettimään, miten onnekkaita oikeastaan olemmekaan. Tämä voi kuulostaa ärsyttävältä yltiöpositiivisuudelta, se ei kuitenkaan ole kirjotuksen tarkoitus, vaan se että oikeasti ihmiset ymmärtäisivät että asenne vaikuttaa elämässämme paljon siihen, olemmeko onnellisia. Jos ihminen jatkuvasti haihattelee sellaisten asioiden perään, joita ei syystä tai toisesta ole saavuttanut tai saanut, ei kai voikaan kokea onnea? Ainakaan kovin syvää. Eikä tämä päde pelkästään tähän lapsi aiheeseen.

Elämä ei aina mene suunnitelmien mukaan ja jälkikäteen ajateltuna 10 vuotta sitten olisi pitänyt valita toisin. Koska ajassa ei voi mennä taaksepäin, parempi vain hyväksyä tosiasiat ja tehdä asoita nykytilanteen sallimissa puitteissa. Tietenkin negatiiviset tunteet ovat sallittuja, en niitä haluakaan mitätöidä, mutta niihin ei mielestäni kannata jäädä vellomaan ja voivottelemaan, silloin tulee juurikin näitä epätoivon tunteita ja kokemusta, että oikeastaan elämä on ollut melko onnetonta, koska minulla ei ole asioita x ja y. Ja jos x ja y ovat ne, joiden kokee onnen tuovan, niin sitten vaan niitä asioita kohti!

Ja lisään vielä, että kaikille ei ehkä vanhemmuus sovi. Mutta sitä, millainen juuri omasta elämästä olisi tullut ilman lapsia, ei myöskään yksikään vanhempi voi tietää. Elämässä on monia muitakin seikkoja, jotka vaikuttavat sen kulkuun ja suuntaan, ei ainoastaan se onko lapsia vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koko illan olen (taas) neuvotellut autismin kirjolla olevan lapsen kanssa siitä, miksi kouluun pitää mennä, vaikka joku aine tuntuu tylsältä/ tarpeettomalta. Seurauksena itsemurhalla uhkailua ja raivoamista. Kyllä, kadun katkerasti sitä, että ikinä tein lapsia. Kaikkeni olen antanut mielenterveyttä myöten, mutta se ei riitä, mikään ei riitä, minä en riitä.

Olen niin pahoillani puolestasi. Kunpa osaisin auttaa. Saatteko apua mistään perheenä?

Mitä ihmeen apua tuohon on saatavissa? Hoitoa ei ole. Ja uusi normaali alkaa olla se oireileva lapsi, ei se normaali joka käy iloisena koulua ja voi hyvin.

Ajattelin, että nepsylapsi voisi saada terapiaa tai jotain muuta apua tunteidensa hallintaan. En ihan hirveästi tiedä tästä asiasta, mutta ajattelin että jotain apua olisi saatavilla.