Lapsi teini-ikäinen, kadun edelleen että lähdin tähän

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä18675 kirjoitti:

Tämä on tärkeä aihe ja varmasti yllättävän yleistä. Minä toivoin lasta enemmän kuin mitään ja tulinkin pienen odottelun jälkeen raskaaksi. Synnytys oli sitten todella vaikea ja vauvalla oli koliikki ja kaikki vatsavaivat mitä voi olla ja hän itki jatkuvasti ja nukkui todella surkeasti. Samalla avioliitto alkoi rakoilla kun mies "pakoili" vauvan hoitoa ja itse katkeroiduin neljän seinän sisällä huutavan vauvan kanssa ja pohdin että mitä olen mennyt tekemään. Puolen vuoden jälkeen pahin itkuisuus alkoi helpottamaan, mutta ei se silti helppoa ollut ja nukkuminen oli mitä oli. Nyt tästä on jo mennyt jonkin aikaa ja en ymmärrä miten olen selvinnyt tästä. Nyt alan vähitellen välillä jo nauttimaan tästä lapsiperheen elämästä, mutta silti välillä kadehdin lapsettomia ihmisiä ja säälin itseäni kaikesta mitä olen joutunut kokemaan. Ja todella ristiriitaiset ajatukset äitiyttä kohtaan. Rakastan lastani valtavasti, mutta silti odotan että hän kasvaa isommaksi ja elämä helpottuisi ja saisin taas enemmän omaa aikaa (nyt sitä ei käytännössä ole yhtään) ja ns "takaisin itseni". Tuntuu että olen hautautunut kaiken väsymyksen, ahdistuksen, aviokriisin, identiteettikriisin ja muiden vaikeuksien alle. Ulospäin kaikki näyttää varmaan tosi idylliseltä, sillä vain lähimmät ystäväni tietävät mitä olen käynyt viime vuosina läpi. 

Tässäkin näkyy että se taustalla ollut ajatus tekee onnettomaksi, ei se itse kokemus. Sinua harmittaa, että synnytys oli vaikea. Sen sijaan että kysyisit, kuka lupasi edes helppoa synnytystä? Sinua harmittaa vauvan koliikki. Kuka lupasi itkuttoman vauvan? Yritän vääntää tässä rautalangasta että hyvin usein me ihmiset petymme sellaiseen ideaaliin, jota ei kukaan oikeastaan edes voi taata meille. Miksei hyvä vanhemmuus sisältäisi myös niitä kaikkia ristiriitoja? Onhan hyvässä parisuhteessakin myös täysin paskoja päiviä. Tai opiskelet tutkinnon loppuun vaikka muutamasta tentistä tuli ykkönen. Jos vain kokisi elämänsä ja ajattelisi että tämä elämä tässä on minun ja täydellisen hyvä tällaisena, ei ehkä kokisi kaikkea niin vaikeana. Se ajattelu ja vertailu tekee tunteen epäonnistumisesta. Että minulla ei ollut sitä ihanaa äitiyslomaa jossa kirjoitin romaanin kun vauva nukkui ruusunpunaisena myttynä korissaan ja mies kantoi selkä vääränä pullakahveja kukkakimppuineen sänkyyn. Kannattaa tutkailla mistä nämä odotukset tulevat ja ovatko ne omien arvojen mukaisia. Voiko hyvä elämä olla myös sellaista että se on täydellistä itsessään, ei jonkin ulkopuolisen standardeilla? 

Olet todella törkeä. Lopeta hyvän sään aikana.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä avaus. Realismia. Ei sitä autuasta äitiydenrakkauden hehkuttamista. Pikkupakolla.

Niin on! Onko mikään ihme, että moni pettyy siihen ettei se vanhemmuus olekaan onnea ja mielen räjäyttävää rakkautta, kun siitä puhutaan vain, että sellaista se on kaikilla jos ei heti niin kyllä se sieltä tulee. Ei tule kaikilla jos tulisi maailmassa ei olisi yhtäkään hylättyä tai huonosti kohdeltua lasta.

Vierailija kirjoitti:

Suurimmat "ymmärtäjät" näillä äitiyttä katuvilla on aina nämä lapsettomat velat.

Miksi?

Miksi velat haluavat aina kommentoimaan näihin ketjuihin, vaikka ovat tavallaan asiassa jäävejä, eihän heillä ole kokemusta vanhemmuudesta.

Näissä ketjuissa velat saavat vahvistusta omalle päätökselleen ja tulevat kuin magneetin vetäminä, suu vaahdossa kommentoimaan että: "Siinäs nyt näette, näin minullekin olisi käynyt, jos olisin tehnyt lapsen, mutta onneksi en tehnyt!"

Vierailija kirjoitti:

Tiedän että tuo listaus merkkilaukuista ja laskuvarjohypyistä oli huono, yritin vain sillä käsittää ne kaikki mahdolliset asiat mitä ihminen nyt kuvitteleekaan siihen lapsettomaan elämään. Eri ihmisille eri haaveet ovat tärkeät ja totta kai lapsi määrittää rahankäyttöä eikä ihan kaikkea saa juuri silloin hankittua, jos lapsella on joku akuutti tarve. Aika monet asiat on kuitenkin mahdollista saada ihan siihen elämään niiden lasten kanssa. Ehkä vähän erilaisina, mutta elämä lasten kanssa muotoutuu myös alati uudenlaiseksi. Tulee uusia ikävaiheita, uusia taitoja ja toki niitä uusia haasteita. Ei kannata itse jähmettyä yhteen näkökulmaan. Hyvin harvoin se sama staattinen tilanne on sellainen kovin pitkään.  

Olen itse monen lapsen totaaliyksihuoltajana päättänyt että perhemuotoni ei minua määritä. Olemme perheeni kanssa eläneet ulkomailla, olemme matkustaneet, olen opiskellut useamman tutkinnon, olen mennyt töihin haaveilemalleni alalle, nyt perustan yritystä. Olisin myös voinut itkeä kotona kun olematon mies ei auta ja juoppo mummo ei hoida lapsia ja sohva ei ole kuin naapurin Maaretin somekuvissa ja jollain lapsella on enterorokko joka vuosi. Mutta mitä hyötyä siitä olisi, jos harmittelisin jatkuvasti? Minä eläisin sitäkin elämää, ja se olisi aika lailla raskaampaa kuin tämä elämä josta tykkään. Arki on mukavaa, toki erilaista kuin arki voisi olla jos vaikka olisi aikaa harrastuksille ilman lapsia, tai jos olisi puolisonkin rahat käytössä.

Aikalailla paljon saa, kun hyväksyy sen tilanteen missä on, ja lähtee siitä eteenpäin. Elämä ei aina anna sitä mitä olet kirjaimellisesti toivonut. Hyvin monia asioita voi silti valita, kuten vaikka sen suhtautumisensa. Kaikki tunteet kannattaa elää läpi, onnen tunteet ja ärsytykset, ei ajatella että ne tunteet sinällään leimaisivat elämääsi, tai määrittäisivät elämääsi tai sinua. Kaikki tunteet menevät ohi, ja nopeammin ne menevät kun ei välttele tai pakota. Ja joo, usein elämä myös antaa juuri sitä mitä toivot. Sekin kannattaa huomioida. Ei ne lapset ole lapsia ikuisesti ja pian saat myös takaisin sen ihanan itsenäisen elämän, yhtä kokemusta rikkaampana.  

Niin, siinä ihanan itsenäisen elämän takaisinsaamisessa kestää vähintään 18 vuotta. Itse on olisi valmis heittämään niin isoa osaa elämästäni ns. hukkaan - siltä lapsiperhe-elämä minusta tuntuisi.

Tuntuu pahalta ap:n lapsen puolesta. Että kaikista ihmisistä maailmassa oma vanhempi ei tykkää hänestä.

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu pahalta ap:n lapsen puolesta. Että kaikista ihmisistä maailmassa oma vanhempi ei tykkää hänestä.

Ja vieläpä syyttää kaikista ongelmistaan omaa lastaan, siis alaikäistä lastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurimmat "ymmärtäjät" näillä äitiyttä katuvilla on aina nämä lapsettomat velat.

Miksi?

Miksi velat haluavat aina kommentoimaan näihin ketjuihin, vaikka ovat tavallaan asiassa jäävejä, eihän heillä ole kokemusta vanhemmuudesta.

Näissä ketjuissa velat saavat vahvistusta omalle päätökselleen ja tulevat kuin magneetin vetäminä, suu vaahdossa kommentoimaan että: "Siinäs nyt näette, näin minullekin olisi käynyt, jos olisin tehnyt lapsen, mutta onneksi en tehnyt!"

Ei kai veloilla sentään rabiesta ole, vaikka joskus voivatkin olla hyökkääviä. Tosin joskus heitä kohtaan ollaan myös hyökkääviä. Tuo sitaatti on varmaan totta, mutta ei toki tuo sellaisenaan lisää keskusteluun.

Ihmiset ovat erilaisia. Itselleni lasten saaminen on ollut se unelmien täyttymys, ei ura tai koulutus, mitä myöskin olen lasten ohella hankkinut. Suomi on jotenkin lapsivihamielinen maa ( vaikka moni asia on myös hyvin kuten neuvolajärjestelmä) eikä nainenkaan saisi olla ns.naisellinen nainen joka haluaisi hoitaa omat lapsensa mahdollisimman pitkään. Heti vaan pitäisi töihin mennä kodin ulkopuolelle kun lapsi ei vielä osaa kävelläkään! Yhteiskunta ei arvosta kotiäitejä. Onneksi on osa-aikatyömahdollisuus ainakin joillakin aloilla.

Se, että omasta lapsesta ei koe mitään iloa mielestäni voisi heijastella ongelmia juurikin omassa äitisuhteessaan. Vaikea rakastaa, jos itseään ei ole rakastettu. Tai jos kumppani on jättänyt eikä osoita myöskään mitään kiinnostusta lasta kohtaan, voi vaikuttaa myös taustalla. Psykoterapia voisi auttaa. Sääli jos rakkaudettomuuden kokemus siirtyy myös lapseen äidiltä.

Täällä toinen INFP, 49-vuotias nainen.

Kirjoitit juuri samat aatokset kuin minulla on ollut. Tiesin jo nuorena, että en halua lapsia. Työpäivän jälkeen olen saanut hälykiintiöni täyteen ja kaipaan rauhaa ja hiljaisuutta. Kauhistuttaakin ajatus siitä, että väsyneenä työpäivän jälkeen kotona olisi kiljuvia nälkäisiä lapsia, joille ensimmäisenä on alettava kokkaamaan ruokaa, puhuttava ja viihdytettävä kunnes menevät nukkumaan. Rakastan rauhaani, ja mahdollisuutta nukkua, lukea, nähdä ystäviä aina välillä, ja muutenkin vapautta tehdä mitä mieleen juolahtaa. En pidä aikatauluista, liian tiukoista suunnitelmista, kovista äänistä ja sekamelskasta. Olen matkustanut paljon, asunut ulkomailla, talous on kunnossa ja minulla on hyvä parisuhde. Onneksi emme kaikki ole samasta puusta veistettyjä.

Vierailija kirjoitti:

Aika purkaa myytti, että vanhemmuus olisi jokin mahtava kokemus.

Se on pelkkää suorittamista. Kasvattamista, stressiä, huolta, vääntämistä.

Tulevaisuus on lisäksi hyvin synkkä kriiseineen. Ihmettelen, että Suomeen syntyy edes tämän verran lapsia mitä nyt.

Ei se ole mikään myytti. Suurimmalle osalle vanhempia, lapsen syntymä ja olemassaolo on isoin ja merkittävin asia elämässä. Mitä ihmettä, miksi se olisi pelkkää suorittamista, kasvattamista, stressiä huolta, vääntämistä?

Nykyään kukaan ei enää tunnu voivan ottaa huomioon ketään, ei puolisoa, ei lasta, eikä varsinkaan sukulaisia, ja nyt uusin trendi on tämä äitiyden vihaaminen, huoh.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ovat erilaisia. Itselleni lasten saaminen on ollut se unelmien täyttymys, ei ura tai koulutus, mitä myöskin olen lasten ohella hankkinut. Suomi on jotenkin lapsivihamielinen maa ( vaikka moni asia on myös hyvin kuten neuvolajärjestelmä) eikä nainenkaan saisi olla ns.naisellinen nainen joka haluaisi hoitaa omat lapsensa mahdollisimman pitkään. Heti vaan pitäisi töihin mennä kodin ulkopuolelle kun lapsi ei vielä osaa kävelläkään! Yhteiskunta ei arvosta kotiäitejä. Onneksi on osa-aikatyömahdollisuus ainakin joillakin aloilla.

Se, että omasta lapsesta ei koe mitään iloa mielestäni voisi heijastella ongelmia juurikin omassa äitisuhteessaan. Vaikea rakastaa, jos itseään ei ole rakastettu. Tai jos kumppani on jättänyt eikä osoita myöskään mitään kiinnostusta lasta kohtaan, voi vaikuttaa myös taustalla. Psykoterapia voisi auttaa. Sääli jos rakkaudettomuuden kokemus siirtyy myös lapseen äidiltä.

En tiedä tarkoititko sinä tätä, mutta usein kuulee tuota, että itsellä olisi ollut jotenkin huono lapsuus jos ei itse halua lapsia. Se kun ei monestikaan pidä paikkaansa. Miksi hakemalla haetaan jotakin tekosyytä sille ettei halua olla vanhempi siihen kun riittää yksinään syyksi ettei vain halua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika purkaa myytti, että vanhemmuus olisi jokin mahtava kokemus.

Se on pelkkää suorittamista. Kasvattamista, stressiä, huolta, vääntämistä.

Tulevaisuus on lisäksi hyvin synkkä kriiseineen. Ihmettelen, että Suomeen syntyy edes tämän verran lapsia mitä nyt.

Ei se ole mikään myytti. Suurimmalle osalle vanhempia, lapsen syntymä ja olemassaolo on isoin ja merkittävin asia elämässä. Mitä ihmettä, miksi se olisi pelkkää suorittamista, kasvattamista, stressiä huolta, vääntämistä?

Nykyään kukaan ei enää tunnu voivan ottaa huomioon ketään, ei puolisoa, ei lasta, eikä varsinkaan sukulaisia, ja nyt uusin trendi on tämä äitiyden vihaaminen, huoh.

Mikä ihmeen trendi? Nykyään tästäkin asiasta vaan puhutaan ääneen ettei monikaan enää halua lapsia eikä enää pidetä outona tai päästään vinksahtaneena kuten vaikka parikymmentä vuotta sitten sai kuulla kyllä kaikenlaista jos uskaltautui sanomaan ettei lapsia ole koska ei halua. Tai sitten väännettiin väkisin jotain lapsettomuus höpöjä että siksi ei olisi lasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurimmat "ymmärtäjät" näillä äitiyttä katuvilla on aina nämä lapsettomat velat.

Miksi?

Miksi velat haluavat aina kommentoimaan näihin ketjuihin, vaikka ovat tavallaan asiassa jäävejä, eihän heillä ole kokemusta vanhemmuudesta.

Näissä ketjuissa velat saavat vahvistusta omalle päätökselleen ja tulevat kuin magneetin vetäminä, suu vaahdossa kommentoimaan että: "Siinäs nyt näette, näin minullekin olisi käynyt, jos olisin tehnyt lapsen, mutta onneksi en tehnyt!"

Se on vain hyvä. Yleensä vapaaehtoinen lapsettomuus aiheuttaa omituisia vastareaktioita kanssaihmisissä. Haetaan vikoja ihmisestä, menneistä ihmissuhteista, elämäntyylistä ja ties mistä. Ja aina sanotaan että varmasti kadut myöhemmin kun et koskaan koe rakkautta.

Tässä on nyt yksi esimerkki että ei vanhemmuus aina ole mitään onnen ja elämäntarkoituksen täyttymystä ja syvän rakkauden ilotulitusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten muka olisit rikkaampi, terveempi ja onnellisempi ilman lasta? Ihme kuvitelmaa. Kaipaisisit varmaan lasta silloin. Pysähdy ja nauti näistä viimeisistä vuosista ennen kuin lapsi on aikuinen. Et ole osannut elää äidin roolia ja nauttia siitä.

Kirjoitat kuin tuntisit tämän ihmisen ja tietäisit kuinka hän hoitaa äidin rooliaan. Ehkä teidän supermammojen olisi aika jo hyväksyä, että lapset eivät kaikille ole se elämän suola. Kaikkia ei ole tarkoitettu vanhemmiksi. Jos joku siitä haluaa julkisesti avautua vaikkapa lohdun ja sympatian vuoksi niin tarvitseeko tänne oikeasti tulla väittämään että AP ei ole vaan osannut asennoitua äitiyteen oikein ja nauttia siitä. Minä onneksi tiedostan että minulla ei ole minkäänlaista halua hoitaa rääkyvää lasta tai pyöriä paskaisissa, pukluisissa vaatteissa, joten en lapsia yhteiskunnan ja läheisten painostuksesta huolimatta halua.

Tätä vähän epäilinkin, kun katselin yläpeukkujen määrää kommenteissa, joissa vanhemmuus koetaan pääosin negatiivisena.

Suuri osa taitaa olla veloilta, jotka tällä palstalla ovat jostain syystä innolla kommentoimassa näissä vanhemmuutta negatiivisesti käsittelevissä ketjuissa.

Suurin osa vanhemmista varmasti kokee vanhemmuuden ja lapset rikkautena ja lahjana, vaikka välillä rankkaakin on.

Se todella pieni vähemmistö on näitä vanhempia, jotka katuvat lapsiaan. Toki heillä on oikeus mielipiteeseensä, vaikka moni vanhempi ei tuollaista ajatus- ja arvomaailmaa pysty ymmärtämään.

Mistä sinä kuvittelet tietäväsi lapsiaan katuvan "vähemmistön" koon?

Vierailija kirjoitti:

Mulla lapset ovat pitäneet ruodussa. Elämän vastoinkäymisissä olisin ilman lapsia suurella todennäköisyydellä alkanut juomaan.

Siis kunnolla juomaan, paetakseni kaikkea epäoikeudenmukaisuutta, jota on tullut vastaan. Lasten takia olen käyttäytynyt, yrittänyt tsempata ja pysyä ruodussa - ja ihan kohtuullisen hyvin onnistunut.

Kohta muuttavat pois kotoa omilleen, ehkä sitten repsahtaa ja kunnolla, mene ja tiedä. Voi kun tietäisivät, kuinka paljon heidän vuokseen on tsempattu jne.

Mutta olisihan se ihanaa aurinkoisella säällä nyt istahtaa Kalliossa jonkun kivan baarin terassille ja tempoa muutama iso tuoppi - kiireettömästi, ilman että joku vinkuu tekemään ruokaa tms.

Oletkohan ns. tsempannut vähän liikaakin niiden lastesi vuoksi ja puolesta, jos ne ei pärjää edes päivää itsekseen kun menet kaljalle Kallioon, vaan soittelevat perään ja vinkuvat tekemään ruokaa, vaikka ovat sen ikäisiä että muuttavat kohta jo pois kotoa?

Sano hänelle suoraan, ettet halua häntä elämääsi ja toivoisit hänen haihtuvan vaikkapa savuna ilmaan. Kerro sun tunteista sekä siitä, miten hän on pilannut sun viime vuodet ja ala sen jälkeen etsiä hänelle sijoituspaikkaa. Kun teet tämän tarpeeksi rumasti, hän tuskin vaivaa sua enää:)

Mites tei superäitylit jotka ette kertakaikkiaan kykene ymmärtämään elämässä muuta merkitystä ja mielekkyyttä kuin ne omat lapset ja pidätte jotenkin viallisena tai omien vanhempiensa traumatisoimana ihmistä joka ei halua lapsia teette jos se onkin se oma liisapetteri jota ei lastenteko kiinnostakkaan tipan vertaa? Nyyhkitte ja painostatte jauhamalla "voivoi kun kuulisi vielä pikkuisten jalkojen tepsutusta tässä talossa" "millois teet minusta mummon" tai hypistelette ja jopa ostelette vauvojen vaatteita kun katso nyt miten söpö. Vai pidättekö sitä omaakin lastanne sitten yhtä epäkelpona ja pilalle menneenä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu että olet vain suorittanut lapsesi vanhemmuutta etkä ole oikein koskaan pysähtynyt kokemaan sitä miltä se lapsen kanssa olo oikeasti tuntuu.

En ole ap, mutta aloitus voisi olla minun kirjoittamani, niin samanlainen kokemus on itselläni. Ja et voisi olla enempää väärässä. Olen pysähtynyt kokemaan ja kysymään itseltäni lukemattomia kertoja, miltä minusta nyt juuri tuntuu, ja vastaus on poikkeuksetta ollut se, että tuntuisi paremmalta ilman lasta. Tästä on ihan hirveä syyllisyys jo valmiiksi, joten tuollaiset väärät olettamukset ei ainakaan auta asiaa. 

Ei, ei, ei. Huomaatko nyt? Et koe asiaa sellaisena kuin se on vaan ARVOTAT kokemustasi. Laske irti kaikesta arvottamisesta ja vertailusta ja huomaat ettei elämässäsi ole minkäänlaista vikaa. Tunne ja koe. Siinä kaikki. Sinulle ei ole mitään elämää jonka pitäisi olla jossain täydellisenä ilman lasta. Elämäsi on tämä mikä se on ja olet vapaa kokemaan sen jokaisena hetkenä. Mutta itse pilaat asiat kun ajattelet että merkkilaukku tai loma-asunto lämpimässä tai unelmaura tai loputtomat ihmissuhdekiemurat tai laskuvarjohyppely tekisi kokemuksestasi äärimmäisesti parempaa. Ei se tekisi ja arvaatko jo miksi? Koska et silloinkaan kokisi, arvottaisit vain.

Huomaan että kirjoitin huonosti, kun tulkitsit noin väärin. Ensinnäkin minulla on ihan hyvä ura, eli siinä mielessä historiani poikkeaa ap:stä, toisin kuin väitin aluksi. En kuvittele, että minulle olisi jossain täydellinen elämä ilman lasta, enkä todellakaan havittele mitään merkkilaukkuja, ihmissuhdekiemuroita tai laskuvarjohyppyjä. Pärjään taloudellisesti ihan ok, ja olen edelleen yhdessä lapseni isän kanssa. Olet ihan oikeassa siinä, ettei elämässäni ole varsinaisesti mitään vikaa. 

Kyse on pelkästään siitä, että kun ajattelen ihan arkisia tilanteita, niin ne tilanteet muuten täsmälleen samanlaisina, mutta ilman lasta olisivat minusta mukavampia. Inhoan kyllä kaikkia lapsenhoitoon liittyviä pakollisia töitä, mutta niinäkin hetkinä kun sellaisia ei tarvitse hoitaa, olen huomannut ajattelevani, että pelkkä lapsen läsnäolo vähentää viihtyvyyttäni.  

Ja syyllistäjille tiedoksi: lapsi on jo kouluikäinen, ihan fiksu ja tavallinen, normaalisti kehittynyt. Ei ole ongelmia koulussa tai kotona. Tämä siltä varalta, että joku luulee lapsen elämän menevän pilalle katumuksestani. Ja todellakin varon tarkasti, etten ikinä ilmaise lapselle itselleen tuntemuksiani väärästä valinnastani. 

Vaikuttaa siis siltä, että et pidä lapsestasi, sillä et viihdy hänen kanssaan. Voiko olla niin, että kiintymyksen kanssa on ollut ongelmia? Mikä taas voi vaikuttaa lapsen kiintymyssuhteeseen ja aiheuttaa vanhempana hänelle ongelmia.

Millaisia nämä tulevat ongelmat todennäköisesti olisivat?

No, ne ovat sellaisia, että kun tämä lapsi aikanaan saa oman lapsen, se ei tunnukaan yhtään kivalta, vaan se lapsi vaan vaatii ja vaatii eikä anna mitään. Kaikki olisi ollut parempaa, jos kaikki olisi mennyt toisin ja kaikki on sen lapsen syy.

-eri

Aika kivana pysynyt tämä ketju, vaikka sitä pakollista puuduttavaa velat vs. äidit -jankkausta jonkin verran onkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten muka olisit rikkaampi, terveempi ja onnellisempi ilman lasta? Ihme kuvitelmaa. Kaipaisisit varmaan lasta silloin. Pysähdy ja nauti näistä viimeisistä vuosista ennen kuin lapsi on aikuinen. Et ole osannut elää äidin roolia ja nauttia siitä.

Kirjoitat kuin tuntisit tämän ihmisen ja tietäisit kuinka hän hoitaa äidin rooliaan. Ehkä teidän supermammojen olisi aika jo hyväksyä, että lapset eivät kaikille ole se elämän suola. Kaikkia ei ole tarkoitettu vanhemmiksi. Jos joku siitä haluaa julkisesti avautua vaikkapa lohdun ja sympatian vuoksi niin tarvitseeko tänne oikeasti tulla väittämään että AP ei ole vaan osannut asennoitua äitiyteen oikein ja nauttia siitä. Minä onneksi tiedostan että minulla ei ole minkäänlaista halua hoitaa rääkyvää lasta tai pyöriä paskaisissa, pukluisissa vaatteissa, joten en lapsia yhteiskunnan ja läheisten painostuksesta huolimatta halua.

Mut anna mä arvaan: susta on ihan eri juttu poimia käsin koiranpaskaa 13 vuotta tai kaivella kissankusilaatikoita päivästä toiseen koko sen elukan elinajan?  Koska sitähän se lemmikin omistaminen on kissat mouruaa ja koirat räkyttää ja paskaa on joka paikassa.

Vai olisiko kuitenkin niin, että noi sun kuvailemat asiat on aika mikroskooppisen pieni osa vanhemmuutta, kuten mun kuvailemat asiat on mikroskooppisen pieni osa lemmikin omistamista.

Ei siinä, jokainen valitsee itse haluaako lapsia vai ei ( saako niitä on sitten eri asia), mutta nämä perustelut vaan aina kuulostaa vähä-älyisten kirjoittamilta.

Minulle, joka inhoan koiria, koiranpaskan poimiminen ei todellakaan ole mikään häviävän pieni osa lemmikin omistamista. Kuten ei ole räkyttäminenkään. 

On aivan kummallista, että koko ajan vedotaan tuohon, miten mikroskooppinen juttu vanhemmuudessa muka on lapsessa koko ajan kiinni oleminen, täydellinen vastuu lapsesta 24/7 vähintään siten, että on vastuussa, kenelle lapsen luovuttaa tunniksikin, pukluiset vaatteet tai parkuva lapsi. Kun ei ole. Kyllä suurin osa vanhemmuusta on juuri tuota ja ne täydelliset, hymyntäytteiset insta-hetket ovat huomattavasti vähäisempi osa.

Suurin osa vanhemmuudesta on suorittamista. Hetkessä lilluminen ja sen täytenä kokeminen harvinaista herkkua. 

En ymmärrä, miksi en myöntäisi tätä. Ja jokaiselle, joka miettii, jaksaako vanhemmuutta, korostan tätä. Että tietävät, mihin ovat ryhtymässä, eivätkä edes kuvittele, että se joku mystinen rakkaus poistaa suorittamisen vaikeuden elämästä. 

Vasta, kun ymmärtää, että vanhemmuus on aika paskaista ja paskaa hommaa, on valmis vanhemmaksi, oikeasti.

Kummallista, että muistan eniten hyviä hetkiä 30 vuoden aktiivisesta äitiydestä. Ensimmäinen oli helppo lapsi, vaikka elämäntilanne ei ollut alkuvuosinaan helppo. Toinen, joka syntyi vuosia myöhemmin, oli ihan erilainen ja välillä hemmetin vaikea.

Kuitenkin molemmista on ollut suuri ilo. Ihan sama, ovatko joskus kiukutelleet. Normaaleja ihmisiä, jotka osaavat hoitaa elämänsä.

Ap puhuu tilanteestaan ja tunteistaan JUURI NYT. Häntä ei kamalasti auta, että sun mieli toimii sillä tavalla, että aika kultaa muistot.

Minä olen vain sitä mieltä, että ei tuohon kannata luottaa. Että joskus sitten, kun olen tarponut mustassa suossa parisenkymmentä vuotta, tykkään, että olipas reipas lenkki.

Jostain syystä todellakin tosiasioiden kertominen, eli se, että vanhemmuus on aivan helvetin rankkaa ja se kannattaa uskoa, on joillekin vaan liikaa.

On oikeastaan aika kamalaa, että äitiyden negatiivisesta puolesta puhuminen vieläkin herättää tällaisen defenssin jossa kilpaa huudetaan, miten rakkaita ne omat lapset on.

Totta kai on. Silti joskus voi kaduttaa. Kovasti. Deal with that, myös te, joille siitä kerrotaan. Ja eihän tämä teitä kosketa, joilla on ihanat hetket ja lapset ja muistot.

Joo, ja tuon hirveän defenssin takia asiasta ei uskalleta puhua kuin anonyymisti, ja neuvolassa ja joka puolella missä ollaan omalla naamalla, pitää hehkuttaa arjen ihanuutta. Kurja maa.