Lue keskustelun säännöt.
Lapsi teini-ikäinen, kadun edelleen että lähdin tähän
27.09.2022 |
Jotkut ikävaiheet ovat olleet toista helpoimpia mutta missään vaiheessa ei ole ollut erityisen mukavaa tai antoisaa. Jokapäivän väsyttäviä ongelmia on 100x enemmän. Yksi iso tekijä on, että rahaa ei ole missään vaiheessa ollut tarpeeksi ja sehän olisi helpottanut elämää suuresti. Rahanmenoa ja rahasta tulevaa stressiä enemmän harmittaa kuitenkin omat unelmat. Tajusin liian myöhään mitä kaikkea olisin halunnut tehdä sen sijaan että olen kotona, komennan, siivoan, kokkaan, hoidan vaatteita, flunssia ja kaiken maailman hammaslääkäreitä ja asioita koulun ja kavereiden kanssa. Jotenkin olen selviytynyt ja se vaivan palkka on ihan hyvin voiva lapsi mutta itselleni en ole saanut tästä paljon mitään hyviä kokemuksia, sillä lapselta tai keltään muualtakaan ei toki tule kiitosta mistään. Jos olisin valinnut toisenlaisen polun olisin mahdollisesti päässyt jo pitkälle ja olisin rikkaampi, terveempi ja onnellisempi. Olen yrittänyt tavoitella niitä unelmia nyt myöhemmin mutta edellytykset eivät ole läheskään samat kuin niillä, joilla on aika puolellaan ja kaikki voimavarat käytettävissä itseensä. Mikään ei tietenkään lapsen vika ja sillekään ei mitään voi, että hetkellä jolloin lapsi on tehty ei minulla ole ollut riittävää itsetuntemusta ja elämänkokemusta. Jotenkin epäuskoinen olo silti siitä, että missään vaiheessa asiat eivät ole alkaneet tuntua siltä, että olihan tämä ihan hyvä juttu.
Kommentit (620)
Vierailija kirjoitti:
Miten muka olisit rikkaampi, terveempi ja onnellisempi ilman lasta? Ihme kuvitelmaa. Kaipaisisit varmaan lasta silloin. Pysähdy ja nauti näistä viimeisistä vuosista ennen kuin lapsi on aikuinen. Et ole osannut elää äidin roolia ja nauttia siitä.
Mikä sinä olet määrittelemään äidin roolin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tolleinkohan mun äiti koki meidän lapsuuden? Onpa surkeeta. Ja kyllä lapsikin sen nahoissaan tuntee.
Tuskinpa tuntee, jos et sinäkään tiedä miten äitisi sen koki?
Juuri näin! Olen vela, ja olen aina inhonnut lapsia. Sattuman oikusta jouduin kuitenkin työskentelemään päiväkodissa puoli vuotta. Jokainen päivä oli helvettiä, mutta hoidin hommani parhaani mukaan. Jälkeenpäin kuulin, että lapset kaipailevat kovasti perääni. Ja kun kävin ex-kollegan luona synttärikahveilla, niin pihalla olevat lapset suorastaan hyökkäsivät syliini, kiljuen nimeäni ja roikkuen käsissäni, vaatteissani jne. ja hokivat nimeäni ja sitä kuinka kiva olen. Kokemukseni siis on, että lapsia on todella helppo huijata.
Lapset ja koirat on samanlaisia. Sellainen tyyni ja etäinen välinpitämättömyys saa ne kuvittelemaan, että olet alfojen alfa ja hakemaan seuraasi. Luulevat, että sinä voit pitää ne turvassa tms.
Minäkin olen vela, ja kaikki lapset, sekakäyttäjät, mummelit ja koirat yrittävät aina takertua minuun. Vaikka en todellakaan mielestäni lähetä mitään helposti lähestyttävä -viboja, vaan tosiaan olen etäinen ja välinpitämätön.
Tähän muuten perustuu usein se isän suurempi auktoriteetti perheessä. Ainakin olen usein nähnyt, miten äiti rääkyy kitapurje ulkona ja lapset eivät reagoi, mutta kun isä sanoo keskusteluäänellä "nyt loppui", perseily loppuu.
Toisin sanoen ap:n lapselle on voinut muodostua hyvinkin vankka perusturvallisuus, jos ap on vaan ollut asiallinen. Ja se on loppujen lopuksi tärkeämpää kuin yletön rakkaudessa rypeminen. Osa tämän ketjun äitikommentoijista on sellaisia että melkein oksentaa tekisi mieleni, vastenmielistä ajatella että oma äiti olisi yhtä sentimentaalisen kiintynyt minuun vielä aikuisenakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että olet vain suorittanut lapsesi vanhemmuutta etkä ole oikein koskaan pysähtynyt kokemaan sitä miltä se lapsen kanssa olo oikeasti tuntuu.
En ole ap, mutta aloitus voisi olla minun kirjoittamani, niin samanlainen kokemus on itselläni. Ja et voisi olla enempää väärässä. Olen pysähtynyt kokemaan ja kysymään itseltäni lukemattomia kertoja, miltä minusta nyt juuri tuntuu, ja vastaus on poikkeuksetta ollut se, että tuntuisi paremmalta ilman lasta. Tästä on ihan hirveä syyllisyys jo valmiiksi, joten tuollaiset väärät olettamukset ei ainakaan auta asiaa.
Ei, ei, ei. Huomaatko nyt? Et koe asiaa sellaisena kuin se on vaan ARVOTAT kokemustasi. Laske irti kaikesta arvottamisesta ja vertailusta ja huomaat ettei elämässäsi ole minkäänlaista vikaa. Tunne ja koe. Siinä kaikki. Sinulle ei ole mitään elämää jonka pitäisi olla jossain täydellisenä ilman lasta. Elämäsi on tämä mikä se on ja olet vapaa kokemaan sen jokaisena hetkenä. Mutta itse pilaat asiat kun ajattelet että merkkilaukku tai loma-asunto lämpimässä tai unelmaura tai loputtomat ihmissuhdekiemurat tai laskuvarjohyppely tekisi kokemuksestasi äärimmäisesti parempaa. Ei se tekisi ja arvaatko jo miksi? Koska et silloinkaan kokisi, arvottaisit vain.
Huomaan että kirjoitin huonosti, kun tulkitsit noin väärin. Ensinnäkin minulla on ihan hyvä ura, eli siinä mielessä historiani poikkeaa ap:stä, toisin kuin väitin aluksi. En kuvittele, että minulle olisi jossain täydellinen elämä ilman lasta, enkä todellakaan havittele mitään merkkilaukkuja, ihmissuhdekiemuroita tai laskuvarjohyppyjä. Pärjään taloudellisesti ihan ok, ja olen edelleen yhdessä lapseni isän kanssa. Olet ihan oikeassa siinä, ettei elämässäni ole varsinaisesti mitään vikaa.
Kyse on pelkästään siitä, että kun ajattelen ihan arkisia tilanteita, niin ne tilanteet muuten täsmälleen samanlaisina, mutta ilman lasta olisivat minusta mukavampia. Inhoan kyllä kaikkia lapsenhoitoon liittyviä pakollisia töitä, mutta niinäkin hetkinä kun sellaisia ei tarvitse hoitaa, olen huomannut ajattelevani, että pelkkä lapsen läsnäolo vähentää viihtyvyyttäni.
Ja syyllistäjille tiedoksi: lapsi on jo kouluikäinen, ihan fiksu ja tavallinen, normaalisti kehittynyt. Ei ole ongelmia koulussa tai kotona. Tämä siltä varalta, että joku luulee lapsen elämän menevän pilalle katumuksestani. Ja todellakin varon tarkasti, etten ikinä ilmaise lapselle itselleen tuntemuksiani väärästä valinnastani.
Vaikuttaa siis siltä, että et pidä lapsestasi, sillä et viihdy hänen kanssaan. Voiko olla niin, että kiintymyksen kanssa on ollut ongelmia? Mikä taas voi vaikuttaa lapsen kiintymyssuhteeseen ja aiheuttaa vanhempana hänelle ongelmia.
Millaisia nämä tulevat ongelmat todennäköisesti olisivat?
Se voi tulla esille vaikkapa elämän muutostilanteissa ja miten ne vaikuttavat itseen. Hänellä voi olla esim. vaikea luoda (hyviä) ihmissuhteita muiden kanssa kuten puolison tai omien lapsien. Hän voi kärsiä masennuksesta, ahdistuksesta tai uupumuksesta.
Voit ottaa selvää kiintymyssuhdeteoriasta.
Normaalissa (turvallisessa) kiintymyssuhteessa vanhempi ei hoivaa lastaan pelkästä velvollisuudesta.
Ok, luin terveyskirjastosta kohdan "Kiintymyssuhdemallit". Siellä ei mainittu missään kohtaa, että pelkästä velvollisuudesta lastaan hoitava vanhempi tarjoaisi turvattoman kiintymyssuhdemallin.
Mutta niin siinä varmasti käy kuitenkin. Jotain vikaahan on pakko olla jossain. Se ei voi, ei kertakaikkiaan VOI olla niin että osa vanhemmista yksinkertaisesti katuisi päätöstään lisääntyä. Ei voi. Se on tietenkin varmaa, että jokainen lisääntymätön katuu päätöstään automaattisesti viimeistään vanhainkodissa, vaikkei koko elämänsä aikana olisi tuntenut minkäänlaista halua hankkia lapsia.
Oikeasti, miettikää nyt mitä kaikkea tässäkin ketjussa on tarjottu ongelman ytimeksi. Tässäkin lainausketjussa ilmeisesti sama kommentoija selitti ensin vääränlaisesta arvottamisesta ja sitten kiintymyssuhdemalleista. Se ei ole vaihtoehto että joskus ihmiset tekevät elämässään vääriä valintoja ja tiedostavat sen myöhemmin.
Jessus.
Ei sama ihminen. Minä puhuin kiintymyssuhteista ja olen sitä mieltä, että vanhemmuus ei ole kaikille se juttu. Toivottavasti se ymmärretään ennen kuin lapsia hankitaan, näin parempi kaikille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että olet vain suorittanut lapsesi vanhemmuutta etkä ole oikein koskaan pysähtynyt kokemaan sitä miltä se lapsen kanssa olo oikeasti tuntuu.
En ole ap, mutta aloitus voisi olla minun kirjoittamani, niin samanlainen kokemus on itselläni. Ja et voisi olla enempää väärässä. Olen pysähtynyt kokemaan ja kysymään itseltäni lukemattomia kertoja, miltä minusta nyt juuri tuntuu, ja vastaus on poikkeuksetta ollut se, että tuntuisi paremmalta ilman lasta. Tästä on ihan hirveä syyllisyys jo valmiiksi, joten tuollaiset väärät olettamukset ei ainakaan auta asiaa.
Ei, ei, ei. Huomaatko nyt? Et koe asiaa sellaisena kuin se on vaan ARVOTAT kokemustasi. Laske irti kaikesta arvottamisesta ja vertailusta ja huomaat ettei elämässäsi ole minkäänlaista vikaa. Tunne ja koe. Siinä kaikki. Sinulle ei ole mitään elämää jonka pitäisi olla jossain täydellisenä ilman lasta. Elämäsi on tämä mikä se on ja olet vapaa kokemaan sen jokaisena hetkenä. Mutta itse pilaat asiat kun ajattelet että merkkilaukku tai loma-asunto lämpimässä tai unelmaura tai loputtomat ihmissuhdekiemurat tai laskuvarjohyppely tekisi kokemuksestasi äärimmäisesti parempaa. Ei se tekisi ja arvaatko jo miksi? Koska et silloinkaan kokisi, arvottaisit vain.
Huomaan että kirjoitin huonosti, kun tulkitsit noin väärin. Ensinnäkin minulla on ihan hyvä ura, eli siinä mielessä historiani poikkeaa ap:stä, toisin kuin väitin aluksi. En kuvittele, että minulle olisi jossain täydellinen elämä ilman lasta, enkä todellakaan havittele mitään merkkilaukkuja, ihmissuhdekiemuroita tai laskuvarjohyppyjä. Pärjään taloudellisesti ihan ok, ja olen edelleen yhdessä lapseni isän kanssa. Olet ihan oikeassa siinä, ettei elämässäni ole varsinaisesti mitään vikaa.
Kyse on pelkästään siitä, että kun ajattelen ihan arkisia tilanteita, niin ne tilanteet muuten täsmälleen samanlaisina, mutta ilman lasta olisivat minusta mukavampia. Inhoan kyllä kaikkia lapsenhoitoon liittyviä pakollisia töitä, mutta niinäkin hetkinä kun sellaisia ei tarvitse hoitaa, olen huomannut ajattelevani, että pelkkä lapsen läsnäolo vähentää viihtyvyyttäni.
Ja syyllistäjille tiedoksi: lapsi on jo kouluikäinen, ihan fiksu ja tavallinen, normaalisti kehittynyt. Ei ole ongelmia koulussa tai kotona. Tämä siltä varalta, että joku luulee lapsen elämän menevän pilalle katumuksestani. Ja todellakin varon tarkasti, etten ikinä ilmaise lapselle itselleen tuntemuksiani väärästä valinnastani.
Vaikuttaa siis siltä, että et pidä lapsestasi, sillä et viihdy hänen kanssaan. Voiko olla niin, että kiintymyksen kanssa on ollut ongelmia? Mikä taas voi vaikuttaa lapsen kiintymyssuhteeseen ja aiheuttaa vanhempana hänelle ongelmia.
Millaisia nämä tulevat ongelmat todennäköisesti olisivat?
Se voi tulla esille vaikkapa elämän muutostilanteissa ja miten ne vaikuttavat itseen. Hänellä voi olla esim. vaikea luoda (hyviä) ihmissuhteita muiden kanssa kuten puolison tai omien lapsien. Hän voi kärsiä masennuksesta, ahdistuksesta tai uupumuksesta.
Voit ottaa selvää kiintymyssuhdeteoriasta.
Normaalissa (turvallisessa) kiintymyssuhteessa vanhempi ei hoivaa lastaan pelkästä velvollisuudesta.
Ok, luin terveyskirjastosta kohdan "Kiintymyssuhdemallit". Siellä ei mainittu missään kohtaa, että pelkästä velvollisuudesta lastaan hoitava vanhempi tarjoaisi turvattoman kiintymyssuhdemallin.
No se lapsi tarvitsee myös rakkautta. Kiintymyksen syntymisessä.
On myös mahdollista rakastaa ihmistä, vaikkei viihtyisikään tämän seurassa.
-eri-
Mua aina jaksaa ihmetyttää näissä keskusteluissa miksi sitä jankataan joka kerta, että lapset ovat pieniä vain hetken ja miten mahtavaa onkaan seurata sen lapsen kasvamista ja oppimista. Mitäs sitten kun lapsi onkin vammainen? Niin vammainen ettei pärjää päivääkään eikä missään asiassa ilman apua. Jokainen joka on vaikka pukenut rimpuilevaa neljä vuotiasta tietää mikä homma siinä voi olla ja mitäs sitten kun se rimpuilija on iso aikuinen 35v mies mutta käyttäytyy kuin neljä vuotias? Miten voi olla, että ei oteta huomioon lainkaan sitä, että asiat voivat mennä todella ojasta allikkoon.
Eli mitä haluan sanoa on se, että lapsia tulee tehdä vain jos on asiasta ihan täysin varma ja valmis ottamaan vastaan myös sen vaihtoehdon, että siinä lapsessa ollaan kiinni koko oma loppuelämä niin ettei juuri muuta elämään enää mahdu.
Tämä on hyvä keskustelun aihe ja toivottavasti edes yksi ihminen kyseenalaistaa haluaako todella sitä lasta ennenkuin tekee jotain peruuttamatonta ja käy näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta se vasta harmittaa, kun osa ei hoida omia lapsiaan ja ne ovat sitten muiden riesa.
4-vuotias on oven takana yksin ja ilmoittaa, että voin olla teillä 6 tuntia. Vanhemmat ei tule missään vaiheessa edes kysymään oman lapsensa perään.
Nuo vanhemmat tekevät muille vanhemmuudesta raskasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että olet vain suorittanut lapsesi vanhemmuutta etkä ole oikein koskaan pysähtynyt kokemaan sitä miltä se lapsen kanssa olo oikeasti tuntuu.
En ole ap, mutta aloitus voisi olla minun kirjoittamani, niin samanlainen kokemus on itselläni. Ja et voisi olla enempää väärässä. Olen pysähtynyt kokemaan ja kysymään itseltäni lukemattomia kertoja, miltä minusta nyt juuri tuntuu, ja vastaus on poikkeuksetta ollut se, että tuntuisi paremmalta ilman lasta. Tästä on ihan hirveä syyllisyys jo valmiiksi, joten tuollaiset väärät olettamukset ei ainakaan auta asiaa.
Ei, ei, ei. Huomaatko nyt? Et koe asiaa sellaisena kuin se on vaan ARVOTAT kokemustasi. Laske irti kaikesta arvottamisesta ja vertailusta ja huomaat ettei elämässäsi ole minkäänlaista vikaa. Tunne ja koe. Siinä kaikki. Sinulle ei ole mitään elämää jonka pitäisi olla jossain täydellisenä ilman lasta. Elämäsi on tämä mikä se on ja olet vapaa kokemaan sen jokaisena hetkenä. Mutta itse pilaat asiat kun ajattelet että merkkilaukku tai loma-asunto lämpimässä tai unelmaura tai loputtomat ihmissuhdekiemurat tai laskuvarjohyppely tekisi kokemuksestasi äärimmäisesti parempaa. Ei se tekisi ja arvaatko jo miksi? Koska et silloinkaan kokisi, arvottaisit vain.
Huomaan että kirjoitin huonosti, kun tulkitsit noin väärin. Ensinnäkin minulla on ihan hyvä ura, eli siinä mielessä historiani poikkeaa ap:stä, toisin kuin väitin aluksi. En kuvittele, että minulle olisi jossain täydellinen elämä ilman lasta, enkä todellakaan havittele mitään merkkilaukkuja, ihmissuhdekiemuroita tai laskuvarjohyppyjä. Pärjään taloudellisesti ihan ok, ja olen edelleen yhdessä lapseni isän kanssa. Olet ihan oikeassa siinä, ettei elämässäni ole varsinaisesti mitään vikaa.
Kyse on pelkästään siitä, että kun ajattelen ihan arkisia tilanteita, niin ne tilanteet muuten täsmälleen samanlaisina, mutta ilman lasta olisivat minusta mukavampia. Inhoan kyllä kaikkia lapsenhoitoon liittyviä pakollisia töitä, mutta niinäkin hetkinä kun sellaisia ei tarvitse hoitaa, olen huomannut ajattelevani, että pelkkä lapsen läsnäolo vähentää viihtyvyyttäni.
Ja syyllistäjille tiedoksi: lapsi on jo kouluikäinen, ihan fiksu ja tavallinen, normaalisti kehittynyt. Ei ole ongelmia koulussa tai kotona. Tämä siltä varalta, että joku luulee lapsen elämän menevän pilalle katumuksestani. Ja todellakin varon tarkasti, etten ikinä ilmaise lapselle itselleen tuntemuksiani väärästä valinnastani.
Vaikuttaa siis siltä, että et pidä lapsestasi, sillä et viihdy hänen kanssaan. Voiko olla niin, että kiintymyksen kanssa on ollut ongelmia? Mikä taas voi vaikuttaa lapsen kiintymyssuhteeseen ja aiheuttaa vanhempana hänelle ongelmia.
Millaisia nämä tulevat ongelmat todennäköisesti olisivat?
Se voi tulla esille vaikkapa elämän muutostilanteissa ja miten ne vaikuttavat itseen. Hänellä voi olla esim. vaikea luoda (hyviä) ihmissuhteita muiden kanssa kuten puolison tai omien lapsien. Hän voi kärsiä masennuksesta, ahdistuksesta tai uupumuksesta.
Voit ottaa selvää kiintymyssuhdeteoriasta.
Normaalissa (turvallisessa) kiintymyssuhteessa vanhempi ei hoivaa lastaan pelkästä velvollisuudesta.
Ok, luin terveyskirjastosta kohdan "Kiintymyssuhdemallit". Siellä ei mainittu missään kohtaa, että pelkästä velvollisuudesta lastaan hoitava vanhempi tarjoaisi turvattoman kiintymyssuhdemallin.
No se lapsi tarvitsee myös rakkautta. Kiintymyksen syntymisessä.
On myös mahdollista rakastaa ihmistä, vaikkei viihtyisikään tämän seurassa.
-eri-
Tämä jos mikä tekee elämästä ja äitiydestä raskasta. Olet pakosta sellaisen ihmisen seurassa, josta et mahdollisesti edes pidä.
Eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mutta se vasta harmittaa, kun osa ei hoida omia lapsiaan ja ne ovat sitten muiden riesa.
4-vuotias on oven takana yksin ja ilmoittaa, että voin olla teillä 6 tuntia. Vanhemmat ei tule missään vaiheessa edes kysymään oman lapsensa perään.
Nuo vanhemmat tekevät muille vanhemmuudesta raskasta.
Moni nyt vanhempi ei tule hoitamaan eläkkeellä olevia vanhempia eikä anoppia. Jos yhteiskunta ei hoida niin eläkeläiset jäävät hoitamatta.
Moni äiti ottaa omaa aikaa, kun lapsi muuttaa pois kotoa eikä todellakaan ala mitään eläkeläistä hoitamaan. Ei ole lakia anopin hoitamiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta se vasta harmittaa, kun osa ei hoida omia lapsiaan ja ne ovat sitten muiden riesa.
4-vuotias on oven takana yksin ja ilmoittaa, että voin olla teillä 6 tuntia. Vanhemmat ei tule missään vaiheessa edes kysymään oman lapsensa perään.
Nuo vanhemmat tekevät muille vanhemmuudesta raskasta.
Moni nyt vanhempi ei tule hoitamaan eläkkeellä olevia vanhempia eikä anoppia. Jos yhteiskunta ei hoida niin eläkeläiset jäävät hoitamatta.
Moni äiti ottaa omaa aikaa, kun lapsi muuttaa pois kotoa eikä todellakaan ala mitään eläkeläistä hoitamaan. Ei ole lakia anopin hoitamiseen.
Työt on pätkätöitä, aina joudut uuteen työpaikkaan ja silloin kun olet työtön niin haukutaan.
Eli eläkeläisiä ei tulla hoitamaan. Laki ei pakota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kunnilla ja kaupungilla ei ole siivouspalveluita eikä kauppa palveluita eläkeläisille.
Ruoat voi tilata kaupasta kotiin, kauppa ottaa kotiin kuljetus maksun ja siivouksen voi ostaa yksityiseltä.
Jos naapurin lapsi on riesa ja sanot siitä terveydenhoitajalle niin se ei tee mitään.
Eli kun sosiaaliohjaaja soittaa, että anoppi tarvitsisi apua niin ei reagoida mitenkään.
Yhteiskunta saa sitä mitä tilaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä avaus. Realismia. Ei sitä autuasta äitiydenrakkauden hehkuttamista. Pikkupakolla.
Minä aion harrastaa ja levätä, kun lapsi muuttaa pois kotoa.
Eläkeläiset saa olla ilman hoitoa.
Oma vika, jos terveydenhoitaja ei reagoi, kun sanon, että naapurin lapsi on riesa.
En minäkään reagoi siihen, että anoppi tarvitsee apua ja teki vain yhden lapsen.
En hoida anoppia, ei kiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä aion harrastaa ja levätä, kun lapsi muuttaa pois kotoa.
Eläkeläiset saa olla ilman hoitoa.
Oma vika, jos terveydenhoitaja ei reagoi, kun sanon, että naapurin lapsi on riesa.
En minäkään reagoi siihen, että anoppi tarvitsee apua ja teki vain yhden lapsen.
En hoida anoppia, ei kiinnosta.
Voi sanoa sosiaaliohjaajalle, että näytäpä se lakipykälä anopin hoitamisesta.
Ei ole sellaista.
Minulle lapseni ovat elämäni tärkein sisältö, mutta minusta on hyvä, että tällaisistakin tunteista voi avautua. En lukenut ketjua kuin vähän, mutta aloitusviestistä jäi vähän se olo, että ap "selittelee" asioita sillä, että hänellä on lapsi. Aika paljoon on elämässä mahdollisuuksia etenkin, jos lapsi on jo teini-ikäinen. Toki joillain työaloilla perheen ja työn yhdistäminen on vaikeaa ja jos on joutunut panostamaan äitiyteen, junat työelämässä menivät jo. Mutta silti sanoisin, että aika hemmetin paljon mahdollisuuksia moniin juttuihin on yhä :) Ja sekin on totta, että jos epäröi hankkiako lapsia vai ei ja päättää, ettei hanki, sekin voi mietityttää myöhemmin, vaikka olisi sitten ollut mahdollisuuksia uraan, matkusteluun, harrastuksiin jne. Vähän jäi siis vaikutelma, että ap kokee jotain keski-iän ihan normaalia "kriisiä", johon kuuluu tajuta, että tätä ja tuota en saavuttanutkaan (ainakaan vielä) ja ap selittää tätä "epäonnistumistaan" sillä, että hänellä on lapsi. En tarkoita syyllistää tms., minusta nämä ovat aika normaaleja kuvioita.
Vierailija kirjoitti:
Onneks oma asenne on teillä kohdillaan, mikään ei kelpaa paitsi sitä mitä ei saa, narsistiset äidit on kyl sen sortin suomalainen kansantauti ettei paremasta väliä.
Kaikki muutkin käy nää läpi, ei tää kivaa kenellekkään kokoaikaa ole mut joillekkin ei ikinä kun vellotaan siinä mitä ei ole ja mitä halutaan.
Käy sun lapsi sääliks, tekee varmaan hyvää itsetunnolle kattella itsesääliä ja paskaa asennetta kun trendikkäin asenne on itsesäälissä vellominen.
Tämä!
Ja syy omasta huonosta olosta laitetaan sen lapsen harteille. Lapsi tietää ihan taatusti, ainakin tiedostamattaan, että on pilannut äitinsä elämän. Toivottavasti näillä kylmien äitien lapsilla on isä, joka voi antaa tunteen siitä, että on hyväksytty ja tärkeä tai isovanhemmat.
Vierailija kirjoitti:
Minulle lapseni ovat elämäni tärkein sisältö, mutta minusta on hyvä, että tällaisistakin tunteista voi avautua. En lukenut ketjua kuin vähän, mutta aloitusviestistä jäi vähän se olo, että ap "selittelee" asioita sillä, että hänellä on lapsi. Aika paljoon on elämässä mahdollisuuksia etenkin, jos lapsi on jo teini-ikäinen. Toki joillain työaloilla perheen ja työn yhdistäminen on vaikeaa ja jos on joutunut panostamaan äitiyteen, junat työelämässä menivät jo. Mutta silti sanoisin, että aika hemmetin paljon mahdollisuuksia moniin juttuihin on yhä :) Ja sekin on totta, että jos epäröi hankkiako lapsia vai ei ja päättää, ettei hanki, sekin voi mietityttää myöhemmin, vaikka olisi sitten ollut mahdollisuuksia uraan, matkusteluun, harrastuksiin jne. Vähän jäi siis vaikutelma, että ap kokee jotain keski-iän ihan normaalia "kriisiä", johon kuuluu tajuta, että tätä ja tuota en saavuttanutkaan (ainakaan vielä) ja ap selittää tätä "epäonnistumistaan" sillä, että hänellä on lapsi. En tarkoita syyllistää tms., minusta nämä ovat aika normaaleja kuvioita.
Kotiäitejä ja työttömiä äitejä on haukuttu eli yhteiskunta saa sitä mitä tilaa, emme osallistu eläkeläisten hoitoon.
Teemme kuten terveydenhoitajat nyt, emme kuuntele.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eipä näy näitä kommetteja, kun joku perustelee, miksi haluaa elää lapsettomana. Ei todellakaan näy!
Ei vaan velan kimppuun pitää käydä ja haukkua itsekkääksi. Julistaa kuinka ei tiedä rakkaudesta eikä elämästä mitään ilman lapsia ja kuinka lapset antavat merkityksen elämälle. Lasten hankkimista ei saa julkisesti katua, mutta velojen höykyttäminen kertoo, että kaduttaa ja on kateellinen muiden valinnasta.
Tässä ketjussa nämä samat tyypit latelevat aapeelle syitä hänen kokemuksiinsa. Aapeessä on vikaa, hänen äitiydessään on vikaa, hän ei ole osannut pysähtyä nauttimaan, ehkä hän on tunnekylmä, ehkä lapsi on tunnekylmä, ehkä ap suorittaa liikaa, ehkä hän haaveilee vääristä asioista tai ehkä hän vertaa liikaa itseään muihin.
Sitä vaihtoehtoa ei näille kommentoijille yksinkertaisesti ole olemassakaan että kaikki eivät saa elämäänsä täyttymystä vanhemmuudesta.
Ehkä kommentoijat vaistoavat sen, että ap ei tule olemaan tyytyväinen koskaan. Ei edes sitten kun se lapsi on muuttanut kotoa, silloin ap vatvoo menetettyjä vuosiaan ja kertoo, miten on jo myöhäistä tehdä mitään ja nauttia mistään. Todennäköisesti ap olisi ollut yhtä tyytymätön ilmankin lasta, silloin tyytymättömyyden syy olisi vain pitänyt kipata jonkun muun harteille.
Vierailija kirjoitti:
Mua aina jaksaa ihmetyttää näissä keskusteluissa miksi sitä jankataan joka kerta, että lapset ovat pieniä vain hetken ja miten mahtavaa onkaan seurata sen lapsen kasvamista ja oppimista. Mitäs sitten kun lapsi onkin vammainen? Niin vammainen ettei pärjää päivääkään eikä missään asiassa ilman apua. Jokainen joka on vaikka pukenut rimpuilevaa neljä vuotiasta tietää mikä homma siinä voi olla ja mitäs sitten kun se rimpuilija on iso aikuinen 35v mies mutta käyttäytyy kuin neljä vuotias? Miten voi olla, että ei oteta huomioon lainkaan sitä, että asiat voivat mennä todella ojasta allikkoon.
Eli mitä haluan sanoa on se, että lapsia tulee tehdä vain jos on asiasta ihan täysin varma ja valmis ottamaan vastaan myös sen vaihtoehdon, että siinä lapsessa ollaan kiinni koko oma loppuelämä niin ettei juuri muuta elämään enää mahdu.
Tämä on hyvä keskustelun aihe ja toivottavasti edes yksi ihminen kyseenalaistaa haluaako todella sitä lasta ennenkuin tekee jotain peruuttamatonta ja käy näin.
Hyvä että otit esille myös sen, että lapsi ei välttämättä ole terve. Usein tuo mahdollisuus jää vähemmälle huomiolle. Varmaan lähtisi myrsky siitäkin, että joku kertoisi katuvansa vammaista lastaan. Todennäköisesti vähän useampikin kyseenalaistaa tämän ketjun luettuaan ja pohtii tarkemmin ja laaja-alaisemmin.
Mutta niin siinä varmasti käy kuitenkin. Jotain vikaahan on pakko olla jossain. Se ei voi, ei kertakaikkiaan VOI olla niin että osa vanhemmista yksinkertaisesti katuisi päätöstään lisääntyä. Ei voi. Se on tietenkin varmaa, että jokainen lisääntymätön katuu päätöstään automaattisesti viimeistään vanhainkodissa, vaikkei koko elämänsä aikana olisi tuntenut minkäänlaista halua hankkia lapsia.
Oikeasti, miettikää nyt mitä kaikkea tässäkin ketjussa on tarjottu ongelman ytimeksi. Tässäkin lainausketjussa ilmeisesti sama kommentoija selitti ensin vääränlaisesta arvottamisesta ja sitten kiintymyssuhdemalleista. Se ei ole vaihtoehto että joskus ihmiset tekevät elämässään vääriä valintoja ja tiedostavat sen myöhemmin.
Jessus.