Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lapsi teini-ikäinen, kadun edelleen että lähdin tähän
27.09.2022 |
Jotkut ikävaiheet ovat olleet toista helpoimpia mutta missään vaiheessa ei ole ollut erityisen mukavaa tai antoisaa. Jokapäivän väsyttäviä ongelmia on 100x enemmän. Yksi iso tekijä on, että rahaa ei ole missään vaiheessa ollut tarpeeksi ja sehän olisi helpottanut elämää suuresti. Rahanmenoa ja rahasta tulevaa stressiä enemmän harmittaa kuitenkin omat unelmat. Tajusin liian myöhään mitä kaikkea olisin halunnut tehdä sen sijaan että olen kotona, komennan, siivoan, kokkaan, hoidan vaatteita, flunssia ja kaiken maailman hammaslääkäreitä ja asioita koulun ja kavereiden kanssa. Jotenkin olen selviytynyt ja se vaivan palkka on ihan hyvin voiva lapsi mutta itselleni en ole saanut tästä paljon mitään hyviä kokemuksia, sillä lapselta tai keltään muualtakaan ei toki tule kiitosta mistään. Jos olisin valinnut toisenlaisen polun olisin mahdollisesti päässyt jo pitkälle ja olisin rikkaampi, terveempi ja onnellisempi. Olen yrittänyt tavoitella niitä unelmia nyt myöhemmin mutta edellytykset eivät ole läheskään samat kuin niillä, joilla on aika puolellaan ja kaikki voimavarat käytettävissä itseensä. Mikään ei tietenkään lapsen vika ja sillekään ei mitään voi, että hetkellä jolloin lapsi on tehty ei minulla ole ollut riittävää itsetuntemusta ja elämänkokemusta. Jotenkin epäuskoinen olo silti siitä, että missään vaiheessa asiat eivät ole alkaneet tuntua siltä, että olihan tämä ihan hyvä juttu.
Kommentit (620)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni on saanut kaiken muun, paitsi sitä lasta. Vaihtaisivat kyllä osaa kanssasi, jos voisivat.
Yritähän nauttia äitiydestä.Kisa oli kova, mutta tässä on ketjun typerin kommentti. Onnittelut.
Kiitos, juu, älä nauti äitiydestä, että kommentoijat tulevat tyytyväisiksi.
Tuo alkuperäinen kommentti oli samaa tasoa, kun joskus kouluruokailussa syyllistettiin syömään inhokkiruokaansa, koska Afrikassa jotkut näkee nälkää. Toisten tilanne ei vaikuta toisen yksilön elämään ja vain täysi pösilö keksii, että niiden muiden tilanteesta pitää tuntea syyllisyyttä. Eli kyllä oli typerin kommentti.
Äitiydestä nauttiminen rinnastetaan inhokkiruokaan....
Niin? Alkuperäisessä kommentissa ap:n täytyisi olla muka kiitollinen äitiydestä, koska jotkut muut ovat jääneet tahattomasti lapsettomiksi. Koulussa olisi pitänyt olla muka kiitollinen siitä inhokkiruuasta, koska joillain muilla ei ole ruokaa ollenkaan. Jos ap ei nauti äitiydestä, kuten on kirjoittanut, niin silloin se on hänelle sitä inhokkiruokaa, joka joidenkin logiikalla on pois muilta.
Seli Seli..
Käy selväksi, että sulle kipeä asia on jos äitiydestä nauttiiSinä et vain halua ymmärtää pointtia. Se, että joku ei nauti äitiydestä, ei ole keneltäkään tahattomasti lapsettomalta pois ja aivan naurettavaa esittää, että sellaisen henkilön tulisi tuntea huonoa omaatuntoa tunteistaan joidenkin muiden ihmisten tilanteen takia. Taitaa sinulle olla kipeä asia.
Miksi olisi, kun nautin vanhemmuudesta. Ihmettelen, miksi sinä reagoit niin voimakkaasti. Pitäisikö sinun tarkastella sitä? Jos osaat. Toki on helpompi nähdä ongelma toisen ihmisen kommentissa, kuin omassa suhteettomasti reaktiossa. Onnea jatkoon!
Ei tässä kukaan reagoi voimakkaasti, vaan yrittää saada sinut ymmärtämään lukemasi. Et ymmärtänyt koko kommenttia alkuunkaan ja jankkaat silti siitä täällä jo ties monennenetta sivua.
Ohis
Syyllistämisen ja syyllistymisen ero ei muutu, vaikka kuinka joku toinen jankkaa, edelleen. Osa tajuaa, osa ei.
T. Eri
Eikä sitä eroa tässä tarvitakaan, kun puhutaan syyllistämisestä. Lue alkuperäinen kommentti niin ymmärrät sinäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikille vanhemmuus ei ehkä sovi, mutta lastaan ei kuitenkaan voi minnekään palauttaa. Lopulta on pelattava niillä korteilla, jotka on saanut ja löydettävä hyvä sekä kauneus niistä. Esimerkiksi voit löytää merkityksellisyyttä siitä, että olet antanut jollekin elämän. Sitähän varten lapsia syntyy.
Et voi tietää, millaista elämäsi olisi ollut ilman lasta ja lopulta siihenkin ja kaikkiin muihinkin vaihtoehtoihin kuuluu paljon ikäviä tunteita, niistä ei pois pääse.
Älä kuitenkaan anna vanhemmuutesi estää itseltäsi kaikkia sinulle tärkeitä asioita. Jos haluat opiskella ja tehdä uraa, niitä voi toteuttaa myös vanhempana ja etenkin, kun lapsesi on jo noin vanha. Hän ei enää tarvitse sinua joka hetki.
Jos elämäsi on ylitsepääsemättömän raskasta ja ikävää, kannattaa hakea ammattilaisapua terveydenhuollosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni on saanut kaiken muun, paitsi sitä lasta. Vaihtaisivat kyllä osaa kanssasi, jos voisivat.
Yritähän nauttia äitiydestä.Kisa oli kova, mutta tässä on ketjun typerin kommentti. Onnittelut.
Kiitos, juu, älä nauti äitiydestä, että kommentoijat tulevat tyytyväisiksi.
Tuo alkuperäinen kommentti oli samaa tasoa, kun joskus kouluruokailussa syyllistettiin syömään inhokkiruokaansa, koska Afrikassa jotkut näkee nälkää. Toisten tilanne ei vaikuta toisen yksilön elämään ja vain täysi pösilö keksii, että niiden muiden tilanteesta pitää tuntea syyllisyyttä. Eli kyllä oli typerin kommentti.
Äitiydestä nauttiminen rinnastetaan inhokkiruokaan....
Niin? Alkuperäisessä kommentissa ap:n täytyisi olla muka kiitollinen äitiydestä, koska jotkut muut ovat jääneet tahattomasti lapsettomiksi. Koulussa olisi pitänyt olla muka kiitollinen siitä inhokkiruuasta, koska joillain muilla ei ole ruokaa ollenkaan. Jos ap ei nauti äitiydestä, kuten on kirjoittanut, niin silloin se on hänelle sitä inhokkiruokaa, joka joidenkin logiikalla on pois muilta.
Seli Seli..
Käy selväksi, että sulle kipeä asia on jos äitiydestä nauttiiSinä et vain halua ymmärtää pointtia. Se, että joku ei nauti äitiydestä, ei ole keneltäkään tahattomasti lapsettomalta pois ja aivan naurettavaa esittää, että sellaisen henkilön tulisi tuntea huonoa omaatuntoa tunteistaan joidenkin muiden ihmisten tilanteen takia. Taitaa sinulle olla kipeä asia.
Miksi olisi, kun nautin vanhemmuudesta. Ihmettelen, miksi sinä reagoit niin voimakkaasti. Pitäisikö sinun tarkastella sitä? Jos osaat. Toki on helpompi nähdä ongelma toisen ihmisen kommentissa, kuin omassa suhteettomasti reaktiossa. Onnea jatkoon!
Ei tässä kukaan reagoi voimakkaasti, vaan yrittää saada sinut ymmärtämään lukemasi. Et ymmärtänyt koko kommenttia alkuunkaan ja jankkaat silti siitä täällä jo ties monennenetta sivua.
Ohis
Syyllistämisen ja syyllistymisen ero ei muutu, vaikka kuinka joku toinen jankkaa, edelleen. Osa tajuaa, osa ei.
T. EriEikä sitä eroa tässä tarvitakaan, kun puhutaan syyllistämisestä. Lue alkuperäinen kommentti niin ymmärrät sinäkin.
Et pääse kyllä väittämään, että et reagoi voimakkaasti. Ero syntyy omassa mielessä tai sitten ei. Jaksat jankata. Tuo ei auta ap:tä yhtään jonka elämää varjostaa rahanpuute ja väsymys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten muka olisit rikkaampi, terveempi ja onnellisempi ilman lasta? Ihme kuvitelmaa. Kaipaisisit varmaan lasta silloin. Pysähdy ja nauti näistä viimeisistä vuosista ennen kuin lapsi on aikuinen. Et ole osannut elää äidin roolia ja nauttia siitä.
Kirjoitat kuin tuntisit tämän ihmisen ja tietäisit kuinka hän hoitaa äidin rooliaan. Ehkä teidän supermammojen olisi aika jo hyväksyä, että lapset eivät kaikille ole se elämän suola. Kaikkia ei ole tarkoitettu vanhemmiksi. Jos joku siitä haluaa julkisesti avautua vaikkapa lohdun ja sympatian vuoksi niin tarvitseeko tänne oikeasti tulla väittämään että AP ei ole vaan osannut asennoitua äitiyteen oikein ja nauttia siitä. Minä onneksi tiedostan että minulla ei ole minkäänlaista halua hoitaa rääkyvää lasta tai pyöriä paskaisissa, pukluisissa vaatteissa, joten en lapsia yhteiskunnan ja läheisten painostuksesta huolimatta halua.
Mut anna mä arvaan: susta on ihan eri juttu poimia käsin koiranpaskaa 13 vuotta tai kaivella kissankusilaatikoita päivästä toiseen koko sen elukan elinajan? Koska sitähän se lemmikin omistaminen on kissat mouruaa ja koirat räkyttää ja paskaa on joka paikassa.
Vai olisiko kuitenkin niin, että noi sun kuvailemat asiat on aika mikroskooppisen pieni osa vanhemmuutta, kuten mun kuvailemat asiat on mikroskooppisen pieni osa lemmikin omistamista.
Ei siinä, jokainen valitsee itse haluaako lapsia vai ei ( saako niitä on sitten eri asia), mutta nämä perustelut vaan aina kuulostaa vähä-älyisten kirjoittamilta.
Minulle, joka inhoan koiria, koiranpaskan poimiminen ei todellakaan ole mikään häviävän pieni osa lemmikin omistamista. Kuten ei ole räkyttäminenkään.
On aivan kummallista, että koko ajan vedotaan tuohon, miten mikroskooppinen juttu vanhemmuudessa muka on lapsessa koko ajan kiinni oleminen, täydellinen vastuu lapsesta 24/7 vähintään siten, että on vastuussa, kenelle lapsen luovuttaa tunniksikin, pukluiset vaatteet tai parkuva lapsi. Kun ei ole. Kyllä suurin osa vanhemmuusta on juuri tuota ja ne täydelliset, hymyntäytteiset insta-hetket ovat huomattavasti vähäisempi osa.
Suurin osa vanhemmuudesta on suorittamista. Hetkessä lilluminen ja sen täytenä kokeminen harvinaista herkkua.
En ymmärrä, miksi en myöntäisi tätä. Ja jokaiselle, joka miettii, jaksaako vanhemmuutta, korostan tätä. Että tietävät, mihin ovat ryhtymässä, eivätkä edes kuvittele, että se joku mystinen rakkaus poistaa suorittamisen vaikeuden elämästä.
Vasta, kun ymmärtää, että vanhemmuus on aika paskaista ja paskaa hommaa, on valmis vanhemmaksi, oikeasti.
Kummallista, että muistan eniten hyviä hetkiä 30 vuoden aktiivisesta äitiydestä. Ensimmäinen oli helppo lapsi, vaikka elämäntilanne ei ollut alkuvuosinaan helppo. Toinen, joka syntyi vuosia myöhemmin, oli ihan erilainen ja välillä hemmetin vaikea.
Kuitenkin molemmista on ollut suuri ilo. Ihan sama, ovatko joskus kiukutelleet. Normaaleja ihmisiä, jotka osaavat hoitaa elämänsä.Ap puhuu tilanteestaan ja tunteistaan JUURI NYT. Häntä ei kamalasti auta, että sun mieli toimii sillä tavalla, että aika kultaa muistot.
Minä olen vain sitä mieltä, että ei tuohon kannata luottaa. Että joskus sitten, kun olen tarponut mustassa suossa parisenkymmentä vuotta, tykkään, että olipas reipas lenkki.
Jostain syystä todellakin tosiasioiden kertominen, eli se, että vanhemmuus on aivan helvetin rankkaa ja se kannattaa uskoa, on joillekin vaan liikaa.
On oikeastaan aika kamalaa, että äitiyden negatiivisesta puolesta puhuminen vieläkin herättää tällaisen defenssin jossa kilpaa huudetaan, miten rakkaita ne omat lapset on.
Totta kai on. Silti joskus voi kaduttaa. Kovasti. Deal with that, myös te, joille siitä kerrotaan. Ja eihän tämä teitä kosketa, joilla on ihanat hetket ja lapset ja muistot.
Älä luule, että aika olisi kullannut muistoja tms. Kyllä muistan rankat asiat yhtä lailla, ja niitä riittää. Paremmat vain MERKITSEVÄT enemmän.
Ap taas tuntee päinvastoin, hän ei osaa iloita. Se on harmi.
AP, millaista sinulla oli silloin, kun olit lapsi? Miten vanhempasi suhtautuivat sinuun?
Ihminen toistaa useasti alitajuisesti omalle lapselleen sitä, miten häntä on kohdeltu lapsena. Monesti sitä tulee reagoitua asioihin "selkärangasta", ja jos vähän miettii saattaa huomata, että itseä on kohdeltu samalla tavalla ja jatkaa sitten sukupolvien ketjua. Jos ihminen tiedostaa oman taustansa, on mahdollista valita toimia toisella tavalla.
Varsinkin pienten lasten kanssa on paljon hommaa, koska paljon pitää hoitaa käsityönä ja moni asia vie aikaa. Isommat sitten syövät suuria määriä ruokaa taas, ja kouluasioiden kanssa saattaa olla paljonkin säätöä. Toisaalta isompia voi osallistaa kotihommien tekoon, turha niitä asioita on jättää vain aikuisten kontolle. Molempien etu, aikuinen jaksaa paremmin, kun ei kaikkea tarvitse tehdä ja lapsi oppii hoitamaan asioita.
Ajatuksen tasolla, voisiko sanan lapsi korvata sanalla ihminen? Entäpä jos kohtaisit lapsesi ihmisenä, etkä vain erilaisten toimenpiteiden kohteena tai "esineenä"? Kohtaisi lapsensa toisena ihmisenä, ominen piirteineen ja tunteineen? Tutustuisit lapseen uusin silmin, ja sitä kautta olisi mahdollista löytää välillenne uusia tasoja. Jos ajattelisit lapsesi uutena ihmisenä, johon haluat tutustua, mitä hän ajattelee, mistä pitää? Älä oleta, vaan kysele ja tutustu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen ihan ääneen sanonutkin, että olisin todennäköisesti onnellisempi ilman lapsia. Ja lapsettomana oli tarkoitus pysyäkin, mutta koska olin ja edelleen olen suhteessa miehen kanssa, joka on aina halunnut lapsia, muutin lopulta mieleni. Meillä oli asiat ihan hyvin, myös talous joten lapset eivät sinänsä vieneet meitä mihinkään "selviytymistaisteluun". Mutta onhan se myönnettävä, että kaipaan sitä tietynlaista huolettomuutta. Olen itse helposti kuormittuva, erittäin vastuuntuntoinen (ja syyllisyydentuntoinen) ja valitettavasti perinyt taipumuksen mt-ongelmiin, sekä masennus- että ahdistuneisuustaustaa löytyy. Monesti haluaisin vaan olla yksin. Vasta lasten kanssa on tajunnut sen, miten paljon sitä kuuluisaa "omaa aikaa" tarvitsen pysyäkseni tasapainossa.
Minut pelastaa vain lasten isä, joka ihan aidosti kantaa vastuunsa arjesta ja tekee oman osansa. Molemmilla on myös vapaus mennä omissa menoissaan, eikä niitä tarvitse sen enempää kysellä tai perustella, toki se on katsottava, ettei menot mene päällekkäin. Lastenhoitoapua meillä ei lähellä ole, vaan se vaatii aina isompia järjestelyitä ja on normaalissa arjessa harvinaista.
Eikä pidä käsittää väärin. Lapset ovat rakkainta mitä minulla on, ja hyppäisin milloin vaan luodin eteen heidän puolestaan. Ei tämäkään silti poista sitä tosiseikkaa, että olisin epäilemättä itse paremmassa tasapainossa ja voisin paremmin ilman.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Moni on saanut kaiken muun, paitsi sitä lasta. Vaihtaisivat kyllä osaa kanssasi, jos voisivat.
Yritähän nauttia äitiydestä.Kisa oli kova, mutta tässä on ketjun typerin kommentti. Onnittelut.
Kiitos, juu, älä nauti äitiydestä, että kommentoijat tulevat tyytyväisiksi.
Tuo alkuperäinen kommentti oli samaa tasoa, kun joskus kouluruokailussa syyllistettiin syömään inhokkiruokaansa, koska Afrikassa jotkut näkee nälkää. Toisten tilanne ei vaikuta toisen yksilön elämään ja vain täysi pösilö keksii, että niiden muiden tilanteesta pitää tuntea syyllisyyttä. Eli kyllä oli typerin kommentti.
Äitiydestä nauttiminen rinnastetaan inhokkiruokaan....
Ei, vaan syyllistäminen siitä että joku toinen haluaisi elää sitä elämää jota toinen ei koe omakseen rinnastetaan siihen, että syyllistetään joku toinen syömään koska joku toinen jossain haluaisi sen ruoan.
Älä esitä tyhmempää kuin olet.
Sinun ei tarvitse edes esittää tyhmää.
Syyllistyminen ja syyllistäminen eivät ole sama asia, tajusitko?Tajusin. Mistä revit nämä kaksi asiaa keskusteluun?
No lue ketju, auttaa kovasti. Jos et sittenkään tajua, niin ehkä ei ole sinun asia moittia toista tyhmäksi.
Niin. Eli miten syyllistyminen liittyy syyllistämiseen tässä ketjussa, kun puhutaan siitä että äitiä on turha syyllistää siitä että joku muu on lapseton? Ole kiltti ja kerro.
Tähän minäkin haluaisin vastauksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsi on teini-ikäinen, toinen jo aikuinen, ja joka päivä olen kiitollinen siitä että minulla on heidät
Vierailija kirjoitti:
Minä olen ihan ääneen sanonutkin, että olisin todennäköisesti onnellisempi ilman lapsia. Ja lapsettomana oli tarkoitus pysyäkin, mutta koska olin ja edelleen olen suhteessa miehen kanssa, joka on aina halunnut lapsia, muutin lopulta mieleni. Meillä oli asiat ihan hyvin, myös talous joten lapset eivät sinänsä vieneet meitä mihinkään "selviytymistaisteluun". Mutta onhan se myönnettävä, että kaipaan sitä tietynlaista huolettomuutta. Olen itse helposti kuormittuva, erittäin vastuuntuntoinen (ja syyllisyydentuntoinen) ja valitettavasti perinyt taipumuksen mt-ongelmiin, sekä masennus- että ahdistuneisuustaustaa löytyy. Monesti haluaisin vaan olla yksin. Vasta lasten kanssa on tajunnut sen, miten paljon sitä kuuluisaa "omaa aikaa" tarvitsen pysyäkseni tasapainossa.
Minut pelastaa vain lasten isä, joka ihan aidosti kantaa vastuunsa arjesta ja tekee oman osansa. Molemmilla on myös vapaus mennä omissa menoissaan, eikä niitä tarvitse sen enempää kysellä tai perustella, toki se on katsottava, ettei menot mene päällekkäin. Lastenhoitoapua meillä ei lähellä ole, vaan se vaatii aina isompia järjestelyitä ja on normaalissa arjessa harvinaista.
Eikä pidä käsittää väärin. Lapset ovat rakkainta mitä minulla on, ja hyppäisin milloin vaan luodin eteen heidän puolestaan. Ei tämäkään silti poista sitä tosiseikkaa, että olisin epäilemättä itse paremmassa tasapainossa ja voisin paremmin ilman.
Minä ymmärrän sinua hyvin. Tunnistan nimittäin täysin itseni tuosta kuvauksestasi. Minulla ei koskaan ole ollut varsinaista vauvakuumetta, eikä puolisonikaan ole halunnut lapsia. Meille oli siis hyvin luonnollista pysyä lapsettomina. On mukava kuulla, että joku ymmärtää, että jollekin lapsettomuus voi olla yhtä luonnollinen valinta kuin toiselle vanhemmuus, eikä siihen tarvitse liittyä mitään vihaa tai vastakkainasettelua.
Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että olet vain suorittanut lapsesi vanhemmuutta etkä ole oikein koskaan pysähtynyt kokemaan sitä miltä se lapsen kanssa olo oikeasti tuntuu.
En ole ap, mutta aloitus voisi olla minun kirjoittamani, niin samanlainen kokemus on itselläni. Ja et voisi olla enempää väärässä. Olen pysähtynyt kokemaan ja kysymään itseltäni lukemattomia kertoja, miltä minusta nyt juuri tuntuu, ja vastaus on poikkeuksetta ollut se, että tuntuisi paremmalta ilman lasta. Tästä on ihan hirveä syyllisyys jo valmiiksi, joten tuollaiset väärät olettamukset ei ainakaan auta asiaa.
Siinähän se vika onkin. Kuulostelet sitä miltä sinusta tuntuu, et sitä miltä joku tuntuu. Ne ovat kaksi eri asiaa.
Ihmisen pitää olla aistit ja tunteet avoimina sille joka tulee ulkoa päin, eikä koko ajan käpertyä tunnustelemaan vain sitä omaa sisintä.
Ei hyvä luoja. Ensin ongelma oli se ettei ole pysähdytty fiilistelemään, nyt se että on liikaa fiilistelty. :D
Ei ei ja ei, kun fiilistellään väärin! Ei äiti-ihminen saa omia tunteitaan kuulostella, vaan nöyrästi pitää katsella ympärilleen ja miettiä, mistä kaikesta ylikävelemisestään tänään päättäisi olla kiitollinen.
Jos ymmärsin nyt keskustelua lukeneena oikein, niin on vain olemassa porukka, joka aivan oikein omasta kokemuksestaan käsin ajattelevat, että se lapsen olemassa olo lopulta kyllä palkitsee kaiken ja hyvittää kaiken. Ja on mahdotonta kuvitella, että jollekin toiselle ei.
Sen vuoksi aloitetaan aivan typerä vertailu lapsen hoidon ja bilettämisen kesken, eli hokemaan, että pitää ymmärtää, että ei voi saada kaikkea. Mutta ei ymmärretä, että ei tässä ole kyse mistään bilettämisestä ja matkustelusta, vaan siitä, että perhe-elämästä ei saa sitä tyydytystä, onnea ja täyttymystä, mitä sen hoetaan joka paikassa, tässäkin ketjussa, tuovan. Ei vaan saa, vaikka kuinka aamulla peilin edessä itselleen vakuuttelisi, että mulla on kaikki hyvin näin kuin on.
Kaksi nepsy- lasta kohta aikuisuuteen saattaneena voin sanoa, että jos voisin valita, niin en lähtisi tähän. Multa on mennyt kaikki, mielenterveyttä myöten ja huoli lapsista on läsnä yhä, koska joudun yhä huolehtimaan heidän pärjäämisestään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen ihan ääneen sanonutkin, että olisin todennäköisesti onnellisempi ilman lapsia. Ja lapsettomana oli tarkoitus pysyäkin, mutta koska olin ja edelleen olen suhteessa miehen kanssa, joka on aina halunnut lapsia, muutin lopulta mieleni. Meillä oli asiat ihan hyvin, myös talous joten lapset eivät sinänsä vieneet meitä mihinkään "selviytymistaisteluun". Mutta onhan se myönnettävä, että kaipaan sitä tietynlaista huolettomuutta. Olen itse helposti kuormittuva, erittäin vastuuntuntoinen (ja syyllisyydentuntoinen) ja valitettavasti perinyt taipumuksen mt-ongelmiin, sekä masennus- että ahdistuneisuustaustaa löytyy. Monesti haluaisin vaan olla yksin. Vasta lasten kanssa on tajunnut sen, miten paljon sitä kuuluisaa "omaa aikaa" tarvitsen pysyäkseni tasapainossa.
Minut pelastaa vain lasten isä, joka ihan aidosti kantaa vastuunsa arjesta ja tekee oman osansa. Molemmilla on myös vapaus mennä omissa menoissaan, eikä niitä tarvitse sen enempää kysellä tai perustella, toki se on katsottava, ettei menot mene päällekkäin. Lastenhoitoapua meillä ei lähellä ole, vaan se vaatii aina isompia järjestelyitä ja on normaalissa arjessa harvinaista.
Eikä pidä käsittää väärin. Lapset ovat rakkainta mitä minulla on, ja hyppäisin milloin vaan luodin eteen heidän puolestaan. Ei tämäkään silti poista sitä tosiseikkaa, että olisin epäilemättä itse paremmassa tasapainossa ja voisin paremmin ilman.
Minä ymmärrän sinua hyvin. Tunnistan nimittäin täysin itseni tuosta kuvauksestasi. Minulla ei koskaan ole ollut varsinaista vauvakuumetta, eikä puolisonikaan ole halunnut lapsia. Meille oli siis hyvin luonnollista pysyä lapsettomina. On mukava kuulla, että joku ymmärtää, että jollekin lapsettomuus voi olla yhtä luonnollinen valinta kuin toiselle vanhemmuus, eikä siihen tarvitse liittyä mitään vihaa tai vastakkainasettelua.
Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!
Kiitos :) En ole koskaan itsekään ymmärtänyt vastakkainasettelua lapsettomien ja lapsellisten välillä. Ei se velojenkaan elämä monesti ole vaan pelkkää hedonismia, on vaan ihmisiä, jotka eivät koe tarvetta lisääntyä ja siihen syyt ovat yhtä moninaisia kuin ihmiset ylipäätään. Minun elämäni meni nyt toisella tavalla kuin reilusti kolmekymppiseksi asti olin ajatellut, ja näillä nyt mennään. Esikoinen syntyi, kun olin 35 ja nuorempi pari vuotta myöhemmin. Enkä tosiaan sano, että elämä olisi nyt mitenkään huonoa, mutta huolen ja stressin aiheita on varmasti moninkertaisesti verrattuna lapsettomaan elämään. Osa todellisia, osa omien korvieni välissä. Omia "tehdasasetuksiaan" on vaan kovin vaikea muuttaa niin, että voisi vaan "olla". Jos joillekin olen vähän kateellinen, niin sellaisille "happy go lucky" -tyypin ihmisille.
Vierailija kirjoitti:
Kaikille vanhemmuus ei ehkä sovi, mutta lastaan ei kuitenkaan voi minnekään palauttaa. Lopulta on pelattava niillä korteilla, jotka on saanut ja löydettävä hyvä sekä kauneus niistä. Esimerkiksi voit löytää merkityksellisyyttä siitä, että olet antanut jollekin elämän. Sitähän varten lapsia syntyy.
Et voi tietää, millaista elämäsi olisi ollut ilman lasta ja lopulta siihenkin ja kaikkiin muihinkin vaihtoehtoihin kuuluu paljon ikäviä tunteita, niistä ei pois pääse.
Älä kuitenkaan anna vanhemmuutesi estää itseltäsi kaikkia sinulle tärkeitä asioita. Jos haluat opiskella ja tehdä uraa, niitä voi toteuttaa myös vanhempana ja etenkin, kun lapsesi on jo noin vanha. Hän ei enää tarvitse sinua joka hetki.
Jos elämäsi on ylitsepääsemättömän raskasta ja ikävää, kannattaa hakea ammattilaisapua terveydenhuollosta.
Jatkan vielä, että elämässä on paljon asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Pitää oppia vain hyväksymään tilanne, sillä hyväksyminen tekee lopulta elämästä helpompaa.
Yritä lisätä arkeesi asioita, joista pidät ja vähentää sellaista, mistä et pidä. Jos vaikkapa kotityöt uuvuttavat, niin teinihän voi osallistua (ja varmasti on hyvä, että muutoinkin jo osallistuu) ja saat sitä kautta kevennettyä kuormaa ja saat aikaa muulle.
Lapsuus on lopulta vain lyhyt ajanjakso elämästä. Ei mene enää kuin muutama vuosi ja sitten saat hyvin todennäköisesti kaiken ajan ja rahan itsellesi. Ja sitä aikaa on varmaan vielä monta vuosikymmentä.
Mietin, että sanonko ollenkaan, mutta minäminäminä ja mitä minä siitä saan -asenne saattaa tehdä onnettomaksi, sillä tuskin silloin saa ikinä sitä kaikkea, mitä haluaa. Onnellisimpia ovat yleensä ihmiset, jotka keskittyvät vähemmän itseensä ja antavat muille (työssä, lähipiirissä jne). Kaipa se lisää merkityksellisyyttä elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että olet vain suorittanut lapsesi vanhemmuutta etkä ole oikein koskaan pysähtynyt kokemaan sitä miltä se lapsen kanssa olo oikeasti tuntuu.
En ole ap, mutta aloitus voisi olla minun kirjoittamani, niin samanlainen kokemus on itselläni. Ja et voisi olla enempää väärässä. Olen pysähtynyt kokemaan ja kysymään itseltäni lukemattomia kertoja, miltä minusta nyt juuri tuntuu, ja vastaus on poikkeuksetta ollut se, että tuntuisi paremmalta ilman lasta. Tästä on ihan hirveä syyllisyys jo valmiiksi, joten tuollaiset väärät olettamukset ei ainakaan auta asiaa.
Siinähän se vika onkin. Kuulostelet sitä miltä sinusta tuntuu, et sitä miltä joku tuntuu. Ne ovat kaksi eri asiaa.
Ihmisen pitää olla aistit ja tunteet avoimina sille joka tulee ulkoa päin, eikä koko ajan käpertyä tunnustelemaan vain sitä omaa sisintä.
Ei hyvä luoja. Ensin ongelma oli se ettei ole pysähdytty fiilistelemään, nyt se että on liikaa fiilistelty. :D
Ei ei ja ei, kun fiilistellään väärin! Ei äiti-ihminen saa omia tunteitaan kuulostella, vaan nöyrästi pitää katsella ympärilleen ja miettiä, mistä kaikesta ylikävelemisestään tänään päättäisi olla kiitollinen.
Jos ymmärsin nyt keskustelua lukeneena oikein, niin on vain olemassa porukka, joka aivan oikein omasta kokemuksestaan käsin ajattelevat, että se lapsen olemassa olo lopulta kyllä palkitsee kaiken ja hyvittää kaiken. Ja on mahdotonta kuvitella, että jollekin toiselle ei.
Sen vuoksi aloitetaan aivan typerä vertailu lapsen hoidon ja bilettämisen kesken, eli hokemaan, että pitää ymmärtää, että ei voi saada kaikkea. Mutta ei ymmärretä, että ei tässä ole kyse mistään bilettämisestä ja matkustelusta, vaan siitä, että perhe-elämästä ei saa sitä tyydytystä, onnea ja täyttymystä, mitä sen hoetaan joka paikassa, tässäkin ketjussa, tuovan. Ei vaan saa, vaikka kuinka aamulla peilin edessä itselleen vakuuttelisi, että mulla on kaikki hyvin näin kuin on.
Silloin ei ole hyväksynyt elämää ja tätä hetkeä sellaisena, kuin se on, vaan itsekkäästi kuvittelee sen tilalle kaikkea muuta. Vaikka elämästä ei tiedä, edes lapsettomana. Lapseton voi haikailla lasta. Joku haikailee terveyttä, allerginen koiraa, kolmas kuuluisuutta tai jotakin tiettyä juttua tyyliin talo-perunamaa-farmariauto. Eli itsekkäästi halutaan asioita, ohjata omaa elämää. Vaikkei se todellisuudessa
ole mahdollista isossa mittakaavassa. Toki itse tekee valintoja. Et voi silti tietää, mihin se johtaa. Kuten ukrainalaisetkaan eivät tienneet. Joka tämän oivaltaa, kestää jopa sellaisissa olosuhteissa, mitä sota on tuonut tullessaan.
On elämäntaito ottaa vastaan, mitä tulee,hyväksyä se aidosti ja toimia sen mukaan optimaalisesti. Kyse on halusta ja taidosta sopeutua. Tuli mitä tuli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen ihan ääneen sanonutkin, että olisin todennäköisesti onnellisempi ilman lapsia. Ja lapsettomana oli tarkoitus pysyäkin, mutta koska olin ja edelleen olen suhteessa miehen kanssa, joka on aina halunnut lapsia, muutin lopulta mieleni. Meillä oli asiat ihan hyvin, myös talous joten lapset eivät sinänsä vieneet meitä mihinkään "selviytymistaisteluun". Mutta onhan se myönnettävä, että kaipaan sitä tietynlaista huolettomuutta. Olen itse helposti kuormittuva, erittäin vastuuntuntoinen (ja syyllisyydentuntoinen) ja valitettavasti perinyt taipumuksen mt-ongelmiin, sekä masennus- että ahdistuneisuustaustaa löytyy. Monesti haluaisin vaan olla yksin. Vasta lasten kanssa on tajunnut sen, miten paljon sitä kuuluisaa "omaa aikaa" tarvitsen pysyäkseni tasapainossa.
Minut pelastaa vain lasten isä, joka ihan aidosti kantaa vastuunsa arjesta ja tekee oman osansa. Molemmilla on myös vapaus mennä omissa menoissaan, eikä niitä tarvitse sen enempää kysellä tai perustella, toki se on katsottava, ettei menot mene päällekkäin. Lastenhoitoapua meillä ei lähellä ole, vaan se vaatii aina isompia järjestelyitä ja on normaalissa arjessa harvinaista.
Eikä pidä käsittää väärin. Lapset ovat rakkainta mitä minulla on, ja hyppäisin milloin vaan luodin eteen heidän puolestaan. Ei tämäkään silti poista sitä tosiseikkaa, että olisin epäilemättä itse paremmassa tasapainossa ja voisin paremmin ilman.
Minä ymmärrän sinua hyvin. Tunnistan nimittäin täysin itseni tuosta kuvauksestasi. Minulla ei koskaan ole ollut varsinaista vauvakuumetta, eikä puolisonikaan ole halunnut lapsia. Meille oli siis hyvin luonnollista pysyä lapsettomina. On mukava kuulla, että joku ymmärtää, että jollekin lapsettomuus voi olla yhtä luonnollinen valinta kuin toiselle vanhemmuus, eikä siihen tarvitse liittyä mitään vihaa tai vastakkainasettelua.
Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!
Kiitos :) En ole koskaan itsekään ymmärtänyt vastakkainasettelua lapsettomien ja lapsellisten välillä. Ei se velojenkaan elämä monesti ole vaan pelkkää hedonismia, on vaan ihmisiä, jotka eivät koe tarvetta lisääntyä ja siihen syyt ovat yhtä moninaisia kuin ihmiset ylipäätään. Minun elämäni meni nyt toisella tavalla kuin reilusti kolmekymppiseksi asti olin ajatellut, ja näillä nyt mennään. Esikoinen syntyi, kun olin 35 ja nuorempi pari vuotta myöhemmin. Enkä tosiaan sano, että elämä olisi nyt mitenkään huonoa, mutta huolen ja stressin aiheita on varmasti moninkertaisesti verrattuna lapsettomaan elämään. Osa todellisia, osa omien korvieni välissä. Omia "tehdasasetuksiaan" on vaan kovin vaikea muuttaa niin, että voisi vaan "olla". Jos joillekin olen vähän kateellinen, niin sellaisille "happy go lucky" -tyypin ihmisille.
Ne on yleensä uskossa. Herran haltuun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että olet vain suorittanut lapsesi vanhemmuutta etkä ole oikein koskaan pysähtynyt kokemaan sitä miltä se lapsen kanssa olo oikeasti tuntuu.
En ole ap, mutta aloitus voisi olla minun kirjoittamani, niin samanlainen kokemus on itselläni. Ja et voisi olla enempää väärässä. Olen pysähtynyt kokemaan ja kysymään itseltäni lukemattomia kertoja, miltä minusta nyt juuri tuntuu, ja vastaus on poikkeuksetta ollut se, että tuntuisi paremmalta ilman lasta. Tästä on ihan hirveä syyllisyys jo valmiiksi, joten tuollaiset väärät olettamukset ei ainakaan auta asiaa.
Siinähän se vika onkin. Kuulostelet sitä miltä sinusta tuntuu, et sitä miltä joku tuntuu. Ne ovat kaksi eri asiaa.
Ihmisen pitää olla aistit ja tunteet avoimina sille joka tulee ulkoa päin, eikä koko ajan käpertyä tunnustelemaan vain sitä omaa sisintä.
Ei hyvä luoja. Ensin ongelma oli se ettei ole pysähdytty fiilistelemään, nyt se että on liikaa fiilistelty. :D
Ei ei ja ei, kun fiilistellään väärin! Ei äiti-ihminen saa omia tunteitaan kuulostella, vaan nöyrästi pitää katsella ympärilleen ja miettiä, mistä kaikesta ylikävelemisestään tänään päättäisi olla kiitollinen.
Jos ymmärsin nyt keskustelua lukeneena oikein, niin on vain olemassa porukka, joka aivan oikein omasta kokemuksestaan käsin ajattelevat, että se lapsen olemassa olo lopulta kyllä palkitsee kaiken ja hyvittää kaiken. Ja on mahdotonta kuvitella, että jollekin toiselle ei.
Sen vuoksi aloitetaan aivan typerä vertailu lapsen hoidon ja bilettämisen kesken, eli hokemaan, että pitää ymmärtää, että ei voi saada kaikkea. Mutta ei ymmärretä, että ei tässä ole kyse mistään bilettämisestä ja matkustelusta, vaan siitä, että perhe-elämästä ei saa sitä tyydytystä, onnea ja täyttymystä, mitä sen hoetaan joka paikassa, tässäkin ketjussa, tuovan. Ei vaan saa, vaikka kuinka aamulla peilin edessä itselleen vakuuttelisi, että mulla on kaikki hyvin näin kuin on.
Mitä, jos kaikesta ei odottaisikaan palkitsemisia? Keskittyisi vain hyviin puoliin. Pakkohan niitäkin on olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikille vanhemmuus ei ehkä sovi, mutta lastaan ei kuitenkaan voi minnekään palauttaa. Lopulta on pelattava niillä korteilla, jotka on saanut ja löydettävä hyvä sekä kauneus niistä. Esimerkiksi voit löytää merkityksellisyyttä siitä, että olet antanut jollekin elämän. Sitähän varten lapsia syntyy.
Et voi tietää, millaista elämäsi olisi ollut ilman lasta ja lopulta siihenkin ja kaikkiin muihinkin vaihtoehtoihin kuuluu paljon ikäviä tunteita, niistä ei pois pääse.
Älä kuitenkaan anna vanhemmuutesi estää itseltäsi kaikkia sinulle tärkeitä asioita. Jos haluat opiskella ja tehdä uraa, niitä voi toteuttaa myös vanhempana ja etenkin, kun lapsesi on jo noin vanha. Hän ei enää tarvitse sinua joka hetki.
Jos elämäsi on ylitsepääsemättömän raskasta ja ikävää, kannattaa hakea ammattilaisapua terveydenhuollosta.
Jatkan vielä, että elämässä on paljon asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Pitää oppia vain hyväksymään tilanne, sillä hyväksyminen tekee lopulta elämästä helpompaa.
Yritä lisätä arkeesi asioita, joista pidät ja vähentää sellaista, mistä et pidä. Jos vaikkapa kotityöt uuvuttavat, niin teinihän voi osallistua (ja varmasti on hyvä, että muutoinkin jo osallistuu) ja saat sitä kautta kevennettyä kuormaa ja saat aikaa muulle.
Lapsuus on lopulta vain lyhyt ajanjakso elämästä. Ei mene enää kuin muutama vuosi ja sitten saat hyvin todennäköisesti kaiken ajan ja rahan itsellesi. Ja sitä aikaa on varmaan vielä monta vuosikymmentä.
Mietin, että sanonko ollenkaan, mutta minäminäminä ja mitä minä siitä saan -asenne saattaa tehdä onnettomaksi, sillä tuskin silloin saa ikinä sitä kaikkea, mitä haluaa. Onnellisimpia ovat yleensä ihmiset, jotka keskittyvät vähemmän itseensä ja antavat muille (työssä, lähipiirissä jne). Kaipa se lisää merkityksellisyyttä elämään.
Kyllä nyt tuon jokainen ymmärtää. Mutta mietin, ymmärrätkö sinä, mikä se tunne on, kun tajuaa, että juuri noin sitä on aina elänyt, mutta ei vaan meinaa jaksaa enää. Että kyse ei ole mistään psykologisesta tempusta, vaan ihan aidosta tunteesta, että tää meni nyt väärin. Pieleen. Huti.
Lapsi on jo itsellänikin teini ja noin olen elellytkin. En haikaile itselleni aikaa enkä rahaa. En oikeastaan haikaile yhtään mitään, totean vain, että on se sääli, että ne lupaukset, joita ihan takuulla annetiin, kun lapsentekoa mietin, eivät sitten olleetkaan totta. Harmittelen sitäkin, että en luottanut itseeni enemmän, vaan menin uskomaan näitä juttuja, että sitä katuu, että ei tee lapsia varmasti. Että lapsen teko on kuin avaisi yhden ikkunan lisää elämään! Että oma lapsi kyllä korvaa kaiken muun.
Sen vuoksi en suurin surmin mene tämmöisiä puhumaan ihmiselle, joka miettii, olisko hänestä vanhemmaksi. Ei, sanon vahvasti, että kuulostele itseäsi. Älä tee lasta siinä ajatuksessa, että eihän se mitään ota, jos ei annakaan. Kyllä ottaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että olet vain suorittanut lapsesi vanhemmuutta etkä ole oikein koskaan pysähtynyt kokemaan sitä miltä se lapsen kanssa olo oikeasti tuntuu.
En ole ap, mutta aloitus voisi olla minun kirjoittamani, niin samanlainen kokemus on itselläni. Ja et voisi olla enempää väärässä. Olen pysähtynyt kokemaan ja kysymään itseltäni lukemattomia kertoja, miltä minusta nyt juuri tuntuu, ja vastaus on poikkeuksetta ollut se, että tuntuisi paremmalta ilman lasta. Tästä on ihan hirveä syyllisyys jo valmiiksi, joten tuollaiset väärät olettamukset ei ainakaan auta asiaa.
Siinähän se vika onkin. Kuulostelet sitä miltä sinusta tuntuu, et sitä miltä joku tuntuu. Ne ovat kaksi eri asiaa.
Ihmisen pitää olla aistit ja tunteet avoimina sille joka tulee ulkoa päin, eikä koko ajan käpertyä tunnustelemaan vain sitä omaa sisintä.
Ei hyvä luoja. Ensin ongelma oli se ettei ole pysähdytty fiilistelemään, nyt se että on liikaa fiilistelty. :D
Ei ei ja ei, kun fiilistellään väärin! Ei äiti-ihminen saa omia tunteitaan kuulostella, vaan nöyrästi pitää katsella ympärilleen ja miettiä, mistä kaikesta ylikävelemisestään tänään päättäisi olla kiitollinen.
Jos ymmärsin nyt keskustelua lukeneena oikein, niin on vain olemassa porukka, joka aivan oikein omasta kokemuksestaan käsin ajattelevat, että se lapsen olemassa olo lopulta kyllä palkitsee kaiken ja hyvittää kaiken. Ja on mahdotonta kuvitella, että jollekin toiselle ei.
Sen vuoksi aloitetaan aivan typerä vertailu lapsen hoidon ja bilettämisen kesken, eli hokemaan, että pitää ymmärtää, että ei voi saada kaikkea. Mutta ei ymmärretä, että ei tässä ole kyse mistään bilettämisestä ja matkustelusta, vaan siitä, että perhe-elämästä ei saa sitä tyydytystä, onnea ja täyttymystä, mitä sen hoetaan joka paikassa, tässäkin ketjussa, tuovan. Ei vaan saa, vaikka kuinka aamulla peilin edessä itselleen vakuuttelisi, että mulla on kaikki hyvin näin kuin on.
Silloin ei ole hyväksynyt elämää ja tätä hetkeä sellaisena, kuin se on, vaan itsekkäästi kuvittelee sen tilalle kaikkea muuta. Vaikka elämästä ei tiedä, edes lapsettomana. Lapseton voi haikailla lasta. Joku haikailee terveyttä, allerginen koiraa, kolmas kuuluisuutta tai jotakin tiettyä juttua tyyliin talo-perunamaa-farmariauto. Eli itsekkäästi halutaan asioita, ohjata omaa elämää. Vaikkei se todellisuudessa
ole mahdollista isossa mittakaavassa. Toki itse tekee valintoja. Et voi silti tietää, mihin se johtaa. Kuten ukrainalaisetkaan eivät tienneet. Joka tämän oivaltaa, kestää jopa sellaisissa olosuhteissa, mitä sota on tuonut tullessaan.On elämäntaito ottaa vastaan, mitä tulee,hyväksyä se aidosti ja toimia sen mukaan optimaalisesti. Kyse on halusta ja taidosta sopeutua. Tuli mitä tuli.
Et selvästi tavoittanut pointtia ollenkaan ja ukranalaisetkinko jo tähän asiaan valjastetaan. Minä olen hyväksynyt elämäni. Se ei suinkaan tarkoita, ettenkö osaisi silti - tai juuri siitä syystä - tarkastella elämääni ja valintojani kriittisesti. Pohtien niiden mielekkyyttä ja osuvuutta.
Olen oivaltanut, että valintani eivät kaikissa suhteissa ole olleet itselleni parhaita, vaikka niistä ei mitään katastrofeja olekaan seurannut. Miksi minun tämä oivallus pitäisi nyt väkisin vääntää joksikin muuksi?
Vierailija kirjoitti:
Minulla tilanne on sellainen, että kovasti haluaisin lapsen, mutta samalla tiedostan, että en pystyisi olemaan kovin hyvä äiti mm. terveydellisistä syistä. Tunnistan voimavarani ja tiedän, että minusta ei olisi siihen, mitä äitinä haluaisin olla.
Olen siis päättänyt jäädä lapsettomaksi, vaikka se surettaa minua kovasti. Ymmärrän kuitenkin sen, että minun haluni kokea äitiys ei voi mennä lapsen tarpeiden edelle. Silti minulle on useampi äiti-ihminen sanonut, että jos sinä haluat lapsen, niin anna palaa. Että kyllä ne asiat siitä lutviutuvat, ja tulet aina katumaan, jos et tee lapsia.
Tämä on asia, joka minun on hankala ymmärtää. Kun eihän tosiaan koiraakaan kukaan myy sellaiselle, joka jo etukäteen sanoo, että en sitten joka päivä pysty viemään sitä ulos. Mutta lapsi on kuitenkin ilmeisesti ihan ok tehdä tilanteeseen, jossa omien voimavarojen riittämättömyys on jo etukäteen tiedossa?
Mulla samankaltaista. Ihmettelen tosi paljon, ettei tätä voimavarakysymystä oikein huomioida. Ihmiset on niin erilaisia, mutta lastenhankinnan kohdalla kuvitellaan heidän olevan jotenkin samanlaisia. En itse halua kokea / kestäisi lastenhankinnan fyysistä puolta näin naisena. Ihmeellinen tabu sekin, juuri vähän aikaa sitten luin Hesarin kommenttipalsatalta mielipiteen, ettei äiti edes saisi pelätä kipua ja fyysisiä vammoja itselleen, koska lapsi on tärkein. Aika erikoista.
Alue: Aihe vapaa
Syyllistämisen ja syyllistymisen ero ei muutu, vaikka kuinka joku toinen jankkaa, edelleen. Osa tajuaa, osa ei.
T. Eri