Lapsi teini-ikäinen, kadun edelleen että lähdin tähän

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko ap:lla jotenkin tunnekylmä lapsi?

Tuntuu jotenkin tosi erikoiselta jos lapsi ei anna vanhemmilleen mitään positiivisia tunteita.

Eikö hän koskaan halaa, sano mitään positiivista?

Huhhuh, tämän kommentin kirjoittaja kuulostaa itse tunnekylmältä! Ja joltain uskovaiselta. Sehän tästä vielä puuttui, aletaan syyllistämään myös sitä viatonta lasta tästä tilanteesta. Jos jaksaisin, antaisin tähän kilometrin pituisen vastauksen, jossa väännän rautalangasta perus lapsen kehityspsykologiaa, kiintymyssuhdeteoriat, mallioppimiset, ympäristön merkitys lapsen ja nuoren käyttäytymiseen. Mutta sen sijaan tyydyn vain toteamaan, että kukaan lapsi ei ole pyytänyt syntymään. Aikuiset ja yhteiskunta ovat aina vastuussa siitä, minkälaisen lapsen saattaa maailmaan ja minkälaisen siitä kasvattaa. Ja tätä en sano ap:ta syyllistääkseen, vaan puolustaakseni lasta. Aivan älytön ajattelutapa tällä kommentoijalla...

Ota nyt huomioon että ap:n lapsi on jo teini. Sikäli on erikoista jos hän ei millään lailla koskaan osoita kiitosta (ei ole koskaan osoittanut?), ei välttämättä siis konkreettisesti sanoin kiittämällä vaan edes jotenkin käytöksellään. Tuolloin on ymmärrettävää että vanhempi kokee roolinsa raskaana.

Sinun kirjoituksestasi saa sellaisen käsityksen kuin lapsen epäempaattinen käytös olisi jotenkin normaalia ja tavallista. Eihän se ole.

Suurin osa osoittaa kyllä jollain tapaa kiintymystään vanhempaansa. Ja se on se mikä palkitsee ja vahvistaa vanhemman vastarakkautta.

Tietenkin voi sitäkin pohtia onko lapsen tunnekylmyys seurausta hänen kasvuympäristöstään ja kohtelustaan. Jos ap ei ole koskaan aidosti rakastanut lasta, niin kyllähän lapsi sen vaistoaa.

Aina on myös niitä, joiden empatiakyvyttömyys on synnynnäistä. Sellaisen lapsen vanhempana on raskasta ihan alusta asti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni on saanut kaiken muun, paitsi sitä lasta. Vaihtaisivat kyllä osaa kanssasi, jos voisivat.

Yritähän nauttia äitiydestä.

Kisa oli kova, mutta tässä on ketjun typerin kommentti. Onnittelut.

Kiitos, juu, älä nauti äitiydestä, että kommentoijat tulevat tyytyväisiksi.

Tuo alkuperäinen kommentti oli samaa tasoa, kun joskus kouluruokailussa syyllistettiin syömään inhokkiruokaansa, koska Afrikassa jotkut näkee nälkää. Toisten tilanne ei vaikuta toisen yksilön elämään ja vain täysi pösilö keksii, että niiden muiden tilanteesta pitää tuntea syyllisyyttä. Eli kyllä oli typerin kommentti.

Äitiydestä nauttiminen rinnastetaan inhokkiruokaan....

Niin? Alkuperäisessä kommentissa ap:n täytyisi olla muka kiitollinen äitiydestä, koska jotkut muut ovat jääneet tahattomasti lapsettomiksi. Koulussa olisi pitänyt olla muka kiitollinen siitä inhokkiruuasta, koska joillain muilla ei ole ruokaa ollenkaan. Jos ap ei nauti äitiydestä, kuten on kirjoittanut, niin silloin se on hänelle sitä inhokkiruokaa, joka joidenkin logiikalla on pois muilta.

Seli Seli..

Käy selväksi, että sulle kipeä asia on jos äitiydestä nauttii

Sinä et vain halua ymmärtää pointtia. Se, että joku ei nauti äitiydestä, ei ole keneltäkään tahattomasti lapsettomalta pois ja aivan naurettavaa esittää, että sellaisen henkilön tulisi tuntea huonoa omaatuntoa tunteistaan joidenkin muiden ihmisten tilanteen takia. Taitaa sinulle olla kipeä asia.

Miksi olisi, kun nautin vanhemmuudesta. Ihmettelen, miksi sinä reagoit niin voimakkaasti. Pitäisikö sinun tarkastella sitä? Jos osaat. Toki on helpompi nähdä ongelma toisen ihmisen kommentissa, kuin omassa suhteettomasti reaktiossa. Onnea jatkoon!

Ei tässä kukaan reagoi voimakkaasti, vaan yrittää saada sinut ymmärtämään lukemasi. Et ymmärtänyt koko kommenttia alkuunkaan ja jankkaat silti siitä täällä jo ties monennenetta sivua.

Ohis

Syyllistämisen ja syyllistymisen ero ei muutu, vaikka kuinka joku toinen jankkaa, edelleen. Osa tajuaa, osa ei.

T. Eri

Eikä sitä eroa tässä tarvitakaan, kun puhutaan syyllistämisestä. Lue alkuperäinen kommentti niin ymmärrät sinäkin.

Et pääse kyllä väittämään, että et reagoi voimakkaasti. Ero syntyy omassa mielessä tai sitten ei. Jaksat jankata. Tuo ei auta ap:tä yhtään jonka elämää varjostaa rahanpuute ja väsymys.

Kerro nyt vihdoin mikä ero? Mitä väliä sillä erolla on kun kommentissa josta puhutaan oli kyse syyllistämisestä? Älä nyt vaihda aihetta kun itse aloitit. Haluan tietää mitä kohtaa et ymmärrä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikille vanhemmuus ei ehkä sovi, mutta lastaan ei kuitenkaan voi minnekään palauttaa. Lopulta on pelattava niillä korteilla, jotka on saanut ja löydettävä hyvä sekä kauneus niistä. Esimerkiksi voit löytää merkityksellisyyttä siitä, että olet antanut jollekin elämän. Sitähän varten lapsia syntyy.

Et voi tietää, millaista elämäsi olisi ollut ilman lasta ja lopulta siihenkin ja kaikkiin muihinkin vaihtoehtoihin kuuluu paljon ikäviä tunteita, niistä ei pois pääse.

Älä kuitenkaan anna vanhemmuutesi estää itseltäsi kaikkia sinulle tärkeitä asioita. Jos haluat opiskella ja tehdä uraa, niitä voi toteuttaa myös vanhempana ja etenkin, kun lapsesi on jo noin vanha. Hän ei enää tarvitse sinua joka hetki.

Jos elämäsi on ylitsepääsemättömän raskasta ja ikävää, kannattaa hakea ammattilaisapua terveydenhuollosta.

Jatkan vielä, että elämässä on paljon asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Pitää oppia vain hyväksymään tilanne, sillä hyväksyminen tekee lopulta elämästä helpompaa.

Yritä lisätä arkeesi asioita, joista pidät ja vähentää sellaista, mistä et pidä. Jos vaikkapa kotityöt uuvuttavat, niin teinihän voi osallistua (ja varmasti on hyvä, että muutoinkin jo osallistuu) ja saat sitä kautta kevennettyä kuormaa ja saat aikaa muulle.

Lapsuus on lopulta vain lyhyt ajanjakso elämästä. Ei mene enää kuin muutama vuosi ja sitten saat hyvin todennäköisesti kaiken ajan ja rahan itsellesi. Ja sitä aikaa on varmaan vielä monta vuosikymmentä.

Mietin, että sanonko ollenkaan, mutta minäminäminä ja mitä minä siitä saan -asenne saattaa tehdä onnettomaksi, sillä tuskin silloin saa ikinä sitä kaikkea, mitä haluaa. Onnellisimpia ovat yleensä ihmiset, jotka keskittyvät vähemmän itseensä ja antavat muille (työssä, lähipiirissä jne). Kaipa se lisää merkityksellisyyttä elämään.

Kyllä nyt tuon jokainen ymmärtää. Mutta mietin, ymmärrätkö sinä, mikä se tunne on, kun tajuaa, että juuri noin sitä on aina elänyt, mutta ei vaan meinaa jaksaa enää. Että kyse ei ole mistään psykologisesta tempusta, vaan ihan aidosta tunteesta, että tää meni nyt väärin. Pieleen. Huti.

Lapsi on jo itsellänikin teini ja noin olen elellytkin. En haikaile itselleni aikaa enkä rahaa. En oikeastaan haikaile yhtään mitään, totean vain, että on se sääli, että ne lupaukset, joita ihan takuulla annetiin, kun lapsentekoa mietin, eivät sitten olleetkaan totta. Harmittelen sitäkin, että en luottanut itseeni enemmän, vaan menin uskomaan näitä juttuja, että sitä katuu, että ei tee lapsia varmasti. Että lapsen teko on kuin avaisi yhden ikkunan lisää elämään! Että oma lapsi kyllä korvaa kaiken muun.

Sen vuoksi en suurin surmin mene tämmöisiä puhumaan ihmiselle, joka miettii, olisko hänestä vanhemmaksi. Ei, sanon vahvasti, että kuulostele itseäsi. Älä tee lasta siinä ajatuksessa, että eihän se mitään ota, jos ei annakaan. Kyllä ottaa.

Myönnän että noin isossa ja peruuttamattomassa asiassa minulla ei ole kokemusta siitä, että valitsin väärin. Se ei kuitenkaan vähennä sitä sanomaa, mistä puhuin. Omien päätösten kanssa pitää oppia elämään.

Vaikka sinä, et olisi kiinnostunut omasta ajasta ja rahasta, niin Ap kertoi, kuinka häntä harmittaa se, että hänellä ei ole rahaa ja aikaa lapsen takia ja siksi toin esille, että tämä tilanne ei kestä enää pitkään, että hän kyllä vielä saa sen ajan ja rahan.

Ikävä, että sinulle on luvattu sellaista, mitä et lopulta saanutkaan. Minä itse en menisi sellaista lupaamaan. Voisin itse kertoa, että tämä sopii minulle ja miksi se sopii, mutta en voisi luvata, että se olisi oikea ratkaisu toiselle. Kaikki eivät pidä samoista asioista. Ihmiset ovat erilaisia. Kuten sanoit, niin kannattaa oppia tuntemaan itseään ja tehdä päätöksiä sen mukaan.

Mutta hae apua, jos et meinaa enää jaksaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitten kun olet vanha ja sinulla on aikaa miettiä elettyä elämääsi, niin tiedät että sillä oli tarkoitus:jälkeläinen/jälkeläiset, suvun jatkuvuus. Ainoa tapa tulla kuolemattomaksi, josta meillä on varmaa tietoa.  Jos hyvin käy, niin sinua käydään katsomassa eikä tarvitse virua märissä vaipoissa hoitolaitoksessa, kenenkään välittämättä ja ilman vieraita.

Sinusta ei 100% varmuudella tule kuolematonta vaikka tekisit 20 lasta.

Ja todennäköisyys siihen että lapsesi hoitavat sinua vanhana on nykyään aika häviävän pieni. Märissä vaipoissa tulet virumaan sinäkin, mutta joku tuo ehkä välillä kukkakimpun siihen yöpöydälle.

Joo, siis miten ihmeessä lapset tekee kenestäkään kuolemattoman? Itse voisin ajatella että vaikka Vincent van Gogh on kuolematon. Tai Schjerfbeck (lapsettomia molemmat).

Omalla mummollani oli viisi lasta. Loppuaikoina hoitokodissa ja sairaalassa heistä kävi kolme (naispuoliset, aikuiset pojat eivät käyneet) ja olivat lopenuupuneita äitinsä hoitoon kaikki. Ja mummoni oli kiva ihminen, ei mikään hirviöäiti todellakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika purkaa myytti, että vanhemmuus olisi jokin mahtava kokemus.

Se on pelkkää suorittamista. Kasvattamista, stressiä, huolta, vääntämistä.

Tulevaisuus on lisäksi hyvin synkkä kriiseineen. Ihmettelen, että Suomeen syntyy edes tämän verran lapsia mitä nyt.

Kyllä se on. Nykyään vain ei ilmeisesti osata enää nauttia siitä, kun korostetaan millaista elämän muka pitäisi olla. Kun esim. vietät perjantai-iltana, saatko intoa ja tyydytystä tehdessäsi jotakin ihanaa ihanien lastesi kanssa ja perheenä, vai etkö kestä ajatusta siitä ettet pääse ravintolaan ryyppäämään kavereiden kanssa, koska vanhempasi eivät ota lapsia hoitoon tänä viikonloppuna?

Ikään kuin tässä olisi vain nuo kaksi ääripäätä, täydellisen kunnolliset vanhemmat ja hedonistisesti rellestävät lapsettomat. Todellisuudessa suurin osa ihmisistä on jossain ääripäiden välimaastossa, asiassa kuin asiassa.

Nykyän kyllä aikuisuuden rajapyykit ovat sikäli siirtyneet että hedonismia ihannoidaan ja suureellinen ja juhliva elämäntyyli on menestymisen merkki. Toisaalta taas vanhemmuuden ihanne on aika tiukka eli lasten kanssa pitäisi viettää laatuaikaa jatkuvasti ja tarjota elämyksiä. Näiden välinen ristiriita voi joillekin olla kuluttava, ei varmasti kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni on saanut kaiken muun, paitsi sitä lasta. Vaihtaisivat kyllä osaa kanssasi, jos voisivat.

Yritähän nauttia äitiydestä.

Kisa oli kova, mutta tässä on ketjun typerin kommentti. Onnittelut.

Kiitos, juu, älä nauti äitiydestä, että kommentoijat tulevat tyytyväisiksi.

Tuo alkuperäinen kommentti oli samaa tasoa, kun joskus kouluruokailussa syyllistettiin syömään inhokkiruokaansa, koska Afrikassa jotkut näkee nälkää. Toisten tilanne ei vaikuta toisen yksilön elämään ja vain täysi pösilö keksii, että niiden muiden tilanteesta pitää tuntea syyllisyyttä. Eli kyllä oli typerin kommentti.

Äitiydestä nauttiminen rinnastetaan inhokkiruokaan....

Niin? Alkuperäisessä kommentissa ap:n täytyisi olla muka kiitollinen äitiydestä, koska jotkut muut ovat jääneet tahattomasti lapsettomiksi. Koulussa olisi pitänyt olla muka kiitollinen siitä inhokkiruuasta, koska joillain muilla ei ole ruokaa ollenkaan. Jos ap ei nauti äitiydestä, kuten on kirjoittanut, niin silloin se on hänelle sitä inhokkiruokaa, joka joidenkin logiikalla on pois muilta.

Seli Seli..

Käy selväksi, että sulle kipeä asia on jos äitiydestä nauttii

Sinä et vain halua ymmärtää pointtia. Se, että joku ei nauti äitiydestä, ei ole keneltäkään tahattomasti lapsettomalta pois ja aivan naurettavaa esittää, että sellaisen henkilön tulisi tuntea huonoa omaatuntoa tunteistaan joidenkin muiden ihmisten tilanteen takia. Taitaa sinulle olla kipeä asia.

Miksi olisi, kun nautin vanhemmuudesta. Ihmettelen, miksi sinä reagoit niin voimakkaasti. Pitäisikö sinun tarkastella sitä? Jos osaat. Toki on helpompi nähdä ongelma toisen ihmisen kommentissa, kuin omassa suhteettomasti reaktiossa. Onnea jatkoon!

Ei tässä kukaan reagoi voimakkaasti, vaan yrittää saada sinut ymmärtämään lukemasi. Et ymmärtänyt koko kommenttia alkuunkaan ja jankkaat silti siitä täällä jo ties monennenetta sivua.

Ohis

Syyllistämisen ja syyllistymisen ero ei muutu, vaikka kuinka joku toinen jankkaa, edelleen. Osa tajuaa, osa ei.

T. Eri

Eikä sitä eroa tässä tarvitakaan, kun puhutaan syyllistämisestä. Lue alkuperäinen kommentti niin ymmärrät sinäkin.

Et pääse kyllä väittämään, että et reagoi voimakkaasti. Ero syntyy omassa mielessä tai sitten ei. Jaksat jankata. Tuo ei auta ap:tä yhtään jonka elämää varjostaa rahanpuute ja väsymys.

Kerro nyt vihdoin mikä ero? Mitä väliä sillä erolla on kun kommentissa josta puhutaan oli kyse syyllistämisestä? Älä nyt vaihda aihetta kun itse aloitit. Haluan tietää mitä kohtaa et ymmärrä.

Eiköhän meille jo käynyt selväksi, että koit asian syyllistämisenä. Lopettakaa molemmat jankkaaminen!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu että olet vain suorittanut lapsesi vanhemmuutta etkä ole oikein koskaan pysähtynyt kokemaan sitä miltä se lapsen kanssa olo oikeasti tuntuu.

En ole ap, mutta aloitus voisi olla minun kirjoittamani, niin samanlainen kokemus on itselläni. Ja et voisi olla enempää väärässä. Olen pysähtynyt kokemaan ja kysymään itseltäni lukemattomia kertoja, miltä minusta nyt juuri tuntuu, ja vastaus on poikkeuksetta ollut se, että tuntuisi paremmalta ilman lasta. Tästä on ihan hirveä syyllisyys jo valmiiksi, joten tuollaiset väärät olettamukset ei ainakaan auta asiaa. 

Et kuitenkaan ole tutustunut ja huomioinut henkisellä puolella lastasi ja siksi tuo kaikki on ollut tyhjältä tuntuvaa suorittamista. Puitteet voi olla hulppeat mutta siihen kaikki jääkin.

Vierailija kirjoitti:

Näissä keskusteluissa joskus ihmettelen miksei niitä lapsia ajatella ollenkaan normaaleina ihmisinä. Jokaisesta lapsesta kasvaa kutenkin oma persoonansa ja aikanaan hekin ovat aikuisia.

Minulla on kaksi teinitytärtä ja sen lisäksi että he ovat rakkaita lapsinani, he ovat upeita ihmisiä ihan sellaisenaan. Pidän heidän seurastaan ja asun ja matkustankin mielelläni heidän kanssaan.

Voisiko olla niin että ihmiset jotka eivät pidä vanhemmuudestaan, ovat jotenkin eri aaltopituudella lapsensa kanssa? Henkilökemiat ei osu yhteen? Yhdessä oleminen on kaiken kaikkiaan pakkopullaa?

Tätä mietin itsekin. Tavallaan lasta ei käsitteenä edes ole, on ihmisiä eri vaiheissa elämää. Mutta silti perhepuheessa lapsi typistetään sellaiseksi peruslapseksi josta on haittaa ja vaivaa. Onhan lapsi vauvasta alkaen oma persoonansa ja ehkä ap ja lapsensa ovat sellaisia jotka eivät muissa olosuhteissa olisi koskaan olleet kiinnostuneita toistensa seurasta.

Minusta olisi kiva kuulla miksi se arki noin paljon kuormittaa.

Yksi lapsi vain ja hänkin jo teini. Eikö lasta osallisteta mihinkään kotitöihin? Entä puoliso?

Meillä on kaksi teiniä ja kotityöt on jaettu. Teen varmaan yhtä paljon kotitöitä nyt kuin tein silloin kun lapsia ei vielä ollutkaan. Hammaslääkärissä ja kavereiden luona käyvät itsenäisesti.

"komennan, siivoan, kokkaan, hoidan vaatteita, flunssia ja kaiken maailman hammaslääkäreitä ja asioita koulun ja kavereiden kanssa."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni on saanut kaiken muun, paitsi sitä lasta. Vaihtaisivat kyllä osaa kanssasi, jos voisivat.

Yritähän nauttia äitiydestä.

Kisa oli kova, mutta tässä on ketjun typerin kommentti. Onnittelut.

Kiitos, juu, älä nauti äitiydestä, että kommentoijat tulevat tyytyväisiksi.

Tuo alkuperäinen kommentti oli samaa tasoa, kun joskus kouluruokailussa syyllistettiin syömään inhokkiruokaansa, koska Afrikassa jotkut näkee nälkää. Toisten tilanne ei vaikuta toisen yksilön elämään ja vain täysi pösilö keksii, että niiden muiden tilanteesta pitää tuntea syyllisyyttä. Eli kyllä oli typerin kommentti.

Äitiydestä nauttiminen rinnastetaan inhokkiruokaan....

Niin? Alkuperäisessä kommentissa ap:n täytyisi olla muka kiitollinen äitiydestä, koska jotkut muut ovat jääneet tahattomasti lapsettomiksi. Koulussa olisi pitänyt olla muka kiitollinen siitä inhokkiruuasta, koska joillain muilla ei ole ruokaa ollenkaan. Jos ap ei nauti äitiydestä, kuten on kirjoittanut, niin silloin se on hänelle sitä inhokkiruokaa, joka joidenkin logiikalla on pois muilta.

Seli Seli..

Käy selväksi, että sulle kipeä asia on jos äitiydestä nauttii

Sinä et vain halua ymmärtää pointtia. Se, että joku ei nauti äitiydestä, ei ole keneltäkään tahattomasti lapsettomalta pois ja aivan naurettavaa esittää, että sellaisen henkilön tulisi tuntea huonoa omaatuntoa tunteistaan joidenkin muiden ihmisten tilanteen takia. Taitaa sinulle olla kipeä asia.

Miksi olisi, kun nautin vanhemmuudesta. Ihmettelen, miksi sinä reagoit niin voimakkaasti. Pitäisikö sinun tarkastella sitä? Jos osaat. Toki on helpompi nähdä ongelma toisen ihmisen kommentissa, kuin omassa suhteettomasti reaktiossa. Onnea jatkoon!

Ei tässä kukaan reagoi voimakkaasti, vaan yrittää saada sinut ymmärtämään lukemasi. Et ymmärtänyt koko kommenttia alkuunkaan ja jankkaat silti siitä täällä jo ties monennenetta sivua.

Ohis

Syyllistämisen ja syyllistymisen ero ei muutu, vaikka kuinka joku toinen jankkaa, edelleen. Osa tajuaa, osa ei.

T. Eri

Eikä sitä eroa tässä tarvitakaan, kun puhutaan syyllistämisestä. Lue alkuperäinen kommentti niin ymmärrät sinäkin.

Et pääse kyllä väittämään, että et reagoi voimakkaasti. Ero syntyy omassa mielessä tai sitten ei. Jaksat jankata. Tuo ei auta ap:tä yhtään jonka elämää varjostaa rahanpuute ja väsymys.

Kerro nyt vihdoin mikä ero? Mitä väliä sillä erolla on kun kommentissa josta puhutaan oli kyse syyllistämisestä? Älä nyt vaihda aihetta kun itse aloitit. Haluan tietää mitä kohtaa et ymmärrä.

Eiköhän meille jo käynyt selväksi, että koit asian syyllistämisenä. Lopettakaa molemmat jankkaaminen!

"Moni on saanut kaiken muun, paitsi sitä lasta. Vaihtaisivat kyllä osaa kanssasi, jos voisivat.

Yritähän nauttia äitiydestä."

Ei tuossa mitään kokemista ole. Syyllistämistä ihan mustaa valkoisella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikille vanhemmuus ei ehkä sovi, mutta lastaan ei kuitenkaan voi minnekään palauttaa. Lopulta on pelattava niillä korteilla, jotka on saanut ja löydettävä hyvä sekä kauneus niistä. Esimerkiksi voit löytää merkityksellisyyttä siitä, että olet antanut jollekin elämän. Sitähän varten lapsia syntyy.

Et voi tietää, millaista elämäsi olisi ollut ilman lasta ja lopulta siihenkin ja kaikkiin muihinkin vaihtoehtoihin kuuluu paljon ikäviä tunteita, niistä ei pois pääse.

Älä kuitenkaan anna vanhemmuutesi estää itseltäsi kaikkia sinulle tärkeitä asioita. Jos haluat opiskella ja tehdä uraa, niitä voi toteuttaa myös vanhempana ja etenkin, kun lapsesi on jo noin vanha. Hän ei enää tarvitse sinua joka hetki.

Jos elämäsi on ylitsepääsemättömän raskasta ja ikävää, kannattaa hakea ammattilaisapua terveydenhuollosta.

Jatkan vielä, että elämässä on paljon asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Pitää oppia vain hyväksymään tilanne, sillä hyväksyminen tekee lopulta elämästä helpompaa.

Yritä lisätä arkeesi asioita, joista pidät ja vähentää sellaista, mistä et pidä. Jos vaikkapa kotityöt uuvuttavat, niin teinihän voi osallistua (ja varmasti on hyvä, että muutoinkin jo osallistuu) ja saat sitä kautta kevennettyä kuormaa ja saat aikaa muulle.

Lapsuus on lopulta vain lyhyt ajanjakso elämästä. Ei mene enää kuin muutama vuosi ja sitten saat hyvin todennäköisesti kaiken ajan ja rahan itsellesi. Ja sitä aikaa on varmaan vielä monta vuosikymmentä.

Mietin, että sanonko ollenkaan, mutta minäminäminä ja mitä minä siitä saan -asenne saattaa tehdä onnettomaksi, sillä tuskin silloin saa ikinä sitä kaikkea, mitä haluaa. Onnellisimpia ovat yleensä ihmiset, jotka keskittyvät vähemmän itseensä ja antavat muille (työssä, lähipiirissä jne). Kaipa se lisää merkityksellisyyttä elämään.

Kyllä nyt tuon jokainen ymmärtää. Mutta mietin, ymmärrätkö sinä, mikä se tunne on, kun tajuaa, että juuri noin sitä on aina elänyt, mutta ei vaan meinaa jaksaa enää. Että kyse ei ole mistään psykologisesta tempusta, vaan ihan aidosta tunteesta, että tää meni nyt väärin. Pieleen. Huti.

Lapsi on jo itsellänikin teini ja noin olen elellytkin. En haikaile itselleni aikaa enkä rahaa. En oikeastaan haikaile yhtään mitään, totean vain, että on se sääli, että ne lupaukset, joita ihan takuulla annetiin, kun lapsentekoa mietin, eivät sitten olleetkaan totta. Harmittelen sitäkin, että en luottanut itseeni enemmän, vaan menin uskomaan näitä juttuja, että sitä katuu, että ei tee lapsia varmasti. Että lapsen teko on kuin avaisi yhden ikkunan lisää elämään! Että oma lapsi kyllä korvaa kaiken muun.

Sen vuoksi en suurin surmin mene tämmöisiä puhumaan ihmiselle, joka miettii, olisko hänestä vanhemmaksi. Ei, sanon vahvasti, että kuulostele itseäsi. Älä tee lasta siinä ajatuksessa, että eihän se mitään ota, jos ei annakaan. Kyllä ottaa.

Myönnän että noin isossa ja peruuttamattomassa asiassa minulla ei ole kokemusta siitä, että valitsin väärin. Se ei kuitenkaan vähennä sitä sanomaa, mistä puhuin. Omien päätösten kanssa pitää oppia elämään.

Vaikka sinä, et olisi kiinnostunut omasta ajasta ja rahasta, niin Ap kertoi, kuinka häntä harmittaa se, että hänellä ei ole rahaa ja aikaa lapsen takia ja siksi toin esille, että tämä tilanne ei kestä enää pitkään, että hän kyllä vielä saa sen ajan ja rahan.

Ikävä, että sinulle on luvattu sellaista, mitä et lopulta saanutkaan. Minä itse en menisi sellaista lupaamaan. Voisin itse kertoa, että tämä sopii minulle ja miksi se sopii, mutta en voisi luvata, että se olisi oikea ratkaisu toiselle. Kaikki eivät pidä samoista asioista. Ihmiset ovat erilaisia. Kuten sanoit, niin kannattaa oppia tuntemaan itseään ja tehdä päätöksiä sen mukaan.

Mutta hae apua, jos et meinaa enää jaksaa.

Olen eri ja eri tilanteessakin, mutta kyllähän suurin osa elääkin omien päätöstensä kanssa parhaan kykynsä mukaan. Nyt onkin kysymys siitä, että kun joku huomaa tehneensä kieltämättä hitokseen isossa asiassa väärän päätöksen, häntä ei varmaankaan auta se, että hoetaan, että elä päätöksesi kanssa tai että hae apua.

En näkisi, että tuossa kannattaa takertua tuohonkaan että et saanut mitä luvattiin. Oletan, että kyse on eräänlaisen elämänharhan kuplan puhkeamisesta. Ja kun sitä tuo julki, saa kyllä hyviä neuvoja jälkeen päin sellaisilta, joilla ei ole asiasta yhtään tuollaista, vaan oikeastaan päinvastainen kokemus.

Ynnä kyllä sanoisin, että tässä keskustelussa on aika voimakkaasti painottunut se, että jokaisen vanhemman tulee olla kiitollinen, nöyrä ja onnellinen lapsistaan, kun on niitä saanut ja muutenkin käsittää, että sitä saa mitä tilaa ja on itsekästä muuta odottaakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näissä keskusteluissa joskus ihmettelen miksei niitä lapsia ajatella ollenkaan normaaleina ihmisinä. Jokaisesta lapsesta kasvaa kutenkin oma persoonansa ja aikanaan hekin ovat aikuisia.

Minulla on kaksi teinitytärtä ja sen lisäksi että he ovat rakkaita lapsinani, he ovat upeita ihmisiä ihan sellaisenaan. Pidän heidän seurastaan ja asun ja matkustankin mielelläni heidän kanssaan.

Voisiko olla niin että ihmiset jotka eivät pidä vanhemmuudestaan, ovat jotenkin eri aaltopituudella lapsensa kanssa? Henkilökemiat ei osu yhteen? Yhdessä oleminen on kaiken kaikkiaan pakkopullaa?

Tätä mietin itsekin. Tavallaan lasta ei käsitteenä edes ole, on ihmisiä eri vaiheissa elämää. Mutta silti perhepuheessa lapsi typistetään sellaiseksi peruslapseksi josta on haittaa ja vaivaa. Onhan lapsi vauvasta alkaen oma persoonansa ja ehkä ap ja lapsensa ovat sellaisia jotka eivät muissa olosuhteissa olisi koskaan olleet kiinnostuneita toistensa seurasta.

Näin juuri. Minun on vaikea samaistua ap:hen tai hänen laillaan ajatteleviin, koska lapseni on sellainen ihminen, jonka seurasta pitäisin vaikkei hän edes olisi lapseni. Viihdymme yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitten kun olet vanha ja sinulla on aikaa miettiä elettyä elämääsi, niin tiedät että sillä oli tarkoitus:jälkeläinen/jälkeläiset, suvun jatkuvuus. Ainoa tapa tulla kuolemattomaksi, josta meillä on varmaa tietoa.  Jos hyvin käy, niin sinua käydään katsomassa eikä tarvitse virua märissä vaipoissa hoitolaitoksessa, kenenkään välittämättä ja ilman vieraita.

Sinusta ei 100% varmuudella tule kuolematonta vaikka tekisit 20 lasta.

Ja todennäköisyys siihen että lapsesi hoitavat sinua vanhana on nykyään aika häviävän pieni. Märissä vaipoissa tulet virumaan sinäkin, mutta joku tuo ehkä välillä kukkakimpun siihen yöpöydälle.

Joo, siis miten ihmeessä lapset tekee kenestäkään kuolemattoman? Itse voisin ajatella että vaikka Vincent van Gogh on kuolematon. Tai Schjerfbeck (lapsettomia molemmat).

Omalla mummollani oli viisi lasta. Loppuaikoina hoitokodissa ja sairaalassa heistä kävi kolme (naispuoliset, aikuiset pojat eivät käyneet) ja olivat lopenuupuneita äitinsä hoitoon kaikki. Ja mummoni oli kiva ihminen, ei mikään hirviöäiti todellakaan.

Edes van Gogh ei ole kuolematon, hänkin on kyllä unohdettu vähintään seuraavassa 2000 vuodessa. ..

Nämä jotka kuvittelevat lisääntymisen tekevän kuolemattomaksi ovat aika hassuja ja pienimielisiä - kuinka monta esi-isää tai -äitiä he itse tuntevat edes nimeltä? Yltääkö edes sadan vuoden taa? Ja miten se edes tekee kuolemattomaksi jos joku muistaa sun nimen tai jopa tietää mitä puuhasit eläessäsi? Ihan yhtä kuollut se ihminen on silti, ja maailmankaikkeuden mittakaavassa tuhatkin vuotta on murto-osan hitunen.

Vaikka joku muistaisi sinut 10 000 vuotta, olet yhä kuollut ja se muisto ei todellisuudessa enää vastaa ollenkaan sitä millainen oikeasti olit, kun sinusta olisi maailman kuuluisimpana henkilönäkin tullut vain taru. Ja kun aurinko polttaa punaisena jättiläisena maapallon (tai todennäköisemmin, ihminen toimillaan aiheuttaa itsensä joukkotuhon), häviää se viimeinenkin taru. Se, että ihmisen keskimääräisen eliniän eli noin 80 vuoden sijaan olet mukana muistoissa lasten myötä max toisen 80v, ei ole lähelläkään kuolemattomuutta...

Tää ei valitettavasti auta ketään, mutta minusta tuntuu, että aika monet näistä ongelmista (en olisi halunnut tätä, vanhemmuus ei tee minua onnelliseksi jne. -tunteet) johtuvat siitä, ettei nuorempana ole oikeastaan osattu kuunnella sitä, mitä ne omat unelmat ja toiveet ovat.

Olin aina tiennyt, et haluan opiskella x ja sit saada lapsia nuorena.

Eihän lapsia voi missään kerrostalossa kasvattaa.

Ynnä muita vastaavia, mitä ne muualta omaksutut niin sanotut itsestään selvyydet nyt ovat kenelläkin olleet.

Yksin olemisen ja itsensä kuulemisen aika on jäänyt väliin.

Hmm vaikea jotenkin samaistua. En tiedä miksi. Rakastan lapsiani enkä vaihtaisi pois, jos lapseni kuolisi koen, että elämäni olisi silloin pilalla. Mutta luulen, että vanhemmuuden kokeneminen riippuu ihmisen sisimmän tilasta. Tiedän vanhempia, jotka eivät rakasta lapsiaan ja katuvat lapsiaan. Eivät ole kovin läheisiä. On vanhempia joita ei kiinnosta olla lasten kanssa vaan mieluummin harrastavat, bilettävät (kröhöm Marin), matkustelevat, painavat duunia jne. Oma itsensä on tärkeämpi kuin oma lapsensa. Ymmärrän kyllä sen jos joskus kyllästyttää sehän on ihan luonnollista, mutta jos ihan koko ajan on tuollaisia ajatuksia ja katumusta niin se ei voi olla vaikuttamatta lapsesi. Lapset aistivat sen miten vanhemmat heidät kokevat. Sinun olisi ehkä ihan hyvä päästä juttelemaan näistä asioista ammattilaiselle, ettet katkeroituisi.

Vierailija kirjoitti:

Tää ei valitettavasti auta ketään, mutta minusta tuntuu, että aika monet näistä ongelmista (en olisi halunnut tätä, vanhemmuus ei tee minua onnelliseksi jne. -tunteet) johtuvat siitä, ettei nuorempana ole oikeastaan osattu kuunnella sitä, mitä ne omat unelmat ja toiveet ovat.

Olin aina tiennyt, et haluan opiskella x ja sit saada lapsia nuorena.

Eihän lapsia voi missään kerrostalossa kasvattaa.

Ynnä muita vastaavia, mitä ne muualta omaksutut niin sanotut itsestään selvyydet nyt ovat kenelläkin olleet.

Yksin olemisen ja itsensä kuulemisen aika on jäänyt väliin.

Foorumin softa muuten siivoaa jostain syystä lainausmerkit kokonaan pois ainakin ios-järjestelmäisellä puhelimella kirjoittaessa. Tässä toisen kappaleen kaksi ekaa virkettä esim. olivat sitaateissa.

Se on kyllä todella hyvä, että moni nainen ja mies on havahtunut siihen, että lapsia ei ole pakko tehdä. Tekee oikeasti hyvää, että lapset on aidosti haluttu maailmaan, joista kasvatetaan puolison kanssa kunnon kansalaisia ja siltikin on toteutettu omia haaveita ennen ja jälkeen. Kaikilla on erilaiset haaveet ja voimavarat selviytyä asioita, itseään kannattaa kuunnella.

Jännä, että osa tuntuu lapsen olevan niin kuin rasittava/hankala asia tai esine. Mitenköhän itse ajattelisit, jos sinua itseäsi kohdeltaisiin säännöllisesti rasittavana/hankalana asiana? Todennäköisesti et käyttäytyisi silloin kovin mukavasti. Jos lapseen suhtautuisi samalla tavalla kuin aikuiseen IHMISEEN, olisiko hänen kanssaan helpompi olla? Lapsi on oma persoonansa, jolla on omanlaisensa temperementti jo vauvasta asti.

Jos lapseen suhtautuu uteliaasti ja tutustuu häneen ihmisenä jo vauvasta asti, on kanssa käyminen hänen kanssaan helpompaa. Lapsi oppii siitä, kuinka vanhemmat kohtelevat itseään ja läheisiään. Jos kohtelet itseäsi hyvin ja kunnioittavasti, on sinun helpompi kohdella muitakin hyvin ja kunnioittavasti. Jos kunnioitat lastasi omana persoonana, kuuntelet ja reagoit ystävällisesti, niin hän vastaa sinulle samoin. Jos et kohtele itseäsi hyvi, miksi muutkaan niin tekisivät?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitten kun olet vanha ja sinulla on aikaa miettiä elettyä elämääsi, niin tiedät että sillä oli tarkoitus:jälkeläinen/jälkeläiset, suvun jatkuvuus. Ainoa tapa tulla kuolemattomaksi, josta meillä on varmaa tietoa.  Jos hyvin käy, niin sinua käydään katsomassa eikä tarvitse virua märissä vaipoissa hoitolaitoksessa, kenenkään välittämättä ja ilman vieraita.

Sinusta ei 100% varmuudella tule kuolematonta vaikka tekisit 20 lasta.

Ja todennäköisyys siihen että lapsesi hoitavat sinua vanhana on nykyään aika häviävän pieni. Märissä vaipoissa tulet virumaan sinäkin, mutta joku tuo ehkä välillä kukkakimpun siihen yöpöydälle.

Joo, siis miten ihmeessä lapset tekee kenestäkään kuolemattoman? Itse voisin ajatella että vaikka Vincent van Gogh on kuolematon. Tai Schjerfbeck (lapsettomia molemmat).

Omalla mummollani oli viisi lasta. Loppuaikoina hoitokodissa ja sairaalassa heistä kävi kolme (naispuoliset, aikuiset pojat eivät käyneet) ja olivat lopenuupuneita äitinsä hoitoon kaikki. Ja mummoni oli kiva ihminen, ei mikään hirviöäiti todellakaan.

Edes van Gogh ei ole kuolematon, hänkin on kyllä unohdettu vähintään seuraavassa 2000 vuodessa. ..

Nämä jotka kuvittelevat lisääntymisen tekevän kuolemattomaksi ovat aika hassuja ja pienimielisiä - kuinka monta esi-isää tai -äitiä he itse tuntevat edes nimeltä? Yltääkö edes sadan vuoden taa? Ja miten se edes tekee kuolemattomaksi jos joku muistaa sun nimen tai jopa tietää mitä puuhasit eläessäsi? Ihan yhtä kuollut se ihminen on silti, ja maailmankaikkeuden mittakaavassa tuhatkin vuotta on murto-osan hitunen.

Vaikka joku muistaisi sinut 10 000 vuotta, olet yhä kuollut ja se muisto ei todellisuudessa enää vastaa ollenkaan sitä millainen oikeasti olit, kun sinusta olisi maailman kuuluisimpana henkilönäkin tullut vain taru. Ja kun aurinko polttaa punaisena jättiläisena maapallon (tai todennäköisemmin, ihminen toimillaan aiheuttaa itsensä joukkotuhon), häviää se viimeinenkin taru. Se, että ihmisen keskimääräisen eliniän eli noin 80 vuoden sijaan olet mukana muistoissa lasten myötä max toisen 80v, ei ole lähelläkään kuolemattomuutta...

Ja aika säälittävän narsistista haluta "kuolemattomaksi" tekemällä tällaiseen maailmaan, jossa on paljon pahuutta ja vaaroja, lisää ihmisiä kärsimään ja lopulta kuolemaan ja maatumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu että olet vain suorittanut lapsesi vanhemmuutta etkä ole oikein koskaan pysähtynyt kokemaan sitä miltä se lapsen kanssa olo oikeasti tuntuu.

En ole ap, mutta aloitus voisi olla minun kirjoittamani, niin samanlainen kokemus on itselläni. Ja et voisi olla enempää väärässä. Olen pysähtynyt kokemaan ja kysymään itseltäni lukemattomia kertoja, miltä minusta nyt juuri tuntuu, ja vastaus on poikkeuksetta ollut se, että tuntuisi paremmalta ilman lasta. Tästä on ihan hirveä syyllisyys jo valmiiksi, joten tuollaiset väärät olettamukset ei ainakaan auta asiaa. 

Siinähän se vika onkin. Kuulostelet sitä miltä sinusta tuntuu, et sitä miltä joku tuntuu. Ne ovat kaksi eri asiaa.

Ihmisen pitää olla aistit ja tunteet avoimina sille joka tulee ulkoa päin, eikä koko ajan käpertyä tunnustelemaan vain sitä omaa sisintä.

Ei hyvä luoja. Ensin ongelma oli se ettei ole pysähdytty fiilistelemään, nyt se että on liikaa fiilistelty. :D

Ei ei ja ei, kun fiilistellään väärin! Ei äiti-ihminen saa omia tunteitaan kuulostella, vaan nöyrästi pitää katsella ympärilleen ja miettiä, mistä kaikesta ylikävelemisestään tänään päättäisi olla kiitollinen.

Jos ymmärsin nyt keskustelua lukeneena oikein, niin on vain olemassa porukka, joka aivan oikein omasta kokemuksestaan käsin ajattelevat, että se lapsen olemassa olo lopulta kyllä palkitsee kaiken ja hyvittää kaiken. Ja on mahdotonta kuvitella, että jollekin toiselle ei.

Sen vuoksi aloitetaan aivan typerä vertailu lapsen hoidon ja bilettämisen kesken, eli hokemaan, että pitää ymmärtää, että ei voi saada kaikkea. Mutta ei ymmärretä, että ei tässä ole kyse mistään bilettämisestä ja matkustelusta, vaan siitä, että perhe-elämästä ei saa sitä tyydytystä, onnea ja täyttymystä, mitä sen hoetaan joka paikassa, tässäkin ketjussa, tuovan. Ei vaan saa, vaikka kuinka aamulla peilin edessä itselleen vakuuttelisi, että mulla on kaikki hyvin näin kuin on.

Silloin ei ole hyväksynyt elämää ja tätä hetkeä sellaisena, kuin se on, vaan itsekkäästi kuvittelee sen tilalle kaikkea muuta. Vaikka elämästä ei tiedä, edes lapsettomana. Lapseton voi haikailla lasta. Joku haikailee terveyttä, allerginen koiraa, kolmas kuuluisuutta tai jotakin tiettyä juttua tyyliin talo-perunamaa-farmariauto. Eli itsekkäästi halutaan asioita, ohjata omaa elämää. Vaikkei se todellisuudessa

ole mahdollista isossa mittakaavassa. Toki itse tekee valintoja. Et voi silti tietää, mihin se johtaa. Kuten ukrainalaisetkaan eivät tienneet. Joka tämän oivaltaa, kestää jopa sellaisissa olosuhteissa, mitä sota on tuonut tullessaan.

On elämäntaito ottaa vastaan, mitä tulee,hyväksyä se aidosti ja toimia sen mukaan optimaalisesti. Kyse on halusta ja taidosta sopeutua. Tuli mitä tuli.

Ja niinhän aapeekin on tehnyt, sopeutunut.

En ymmärrä miten voidaan verrata vaikka kuuluisuuden tai rauhan ajan haikailua siihen, että haikailee olevansa lapseton. Lapsen hankkiminen on täysin oma henkilökohtainen ja vapaaehtoinen päätös, ympäristöstä johtuvat asiat (kuten sota) ei. On eri asia miettiä että oma päätös oli väärä, kuin toivoa ettei olisi allerginen koiralle.

Tässä osa puhuu nyt aidan seipäistä ja osa aidoista.

Ohis