Lapsi teini-ikäinen, kadun edelleen että lähdin tähän

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kaksi aikuista lasta. Nyt vasta tämä äitiys tuntuu - puoliksi - hyvälstä.

Se tuntuu hyvältä tuon lapsen kohdalla, joka pärjää. Ja huonolta sen kohdalla, joka on vaarassa syrjäytyä.

Ja todellakin; vanhemmuus on pelkkää antamista ja antamista. Vieläkin, vaikka lapset ovat nuoria aikuisia.

Entä jos ajattelisit että on etuoikeus saada olla siinä asemassa että annat? Lapsuus on lahja ja nimenomaan sille vanhemmalle joka saa kokea kaiken sinä ainutkertaisessa vanhemman roolissa. Lapsi aloittaa siinä ennen pitkää sen oman elämänsä mutta se lapsuus ei ole mitään mikä olisi pois sinulta. Jos koet niin niin olet missannut pointin aika lailla täydelleen. Saat kokea lapsesi ainutlaatuisuuden juuri sinun lapsenasi ja kaiken sen mitä on olla hänen vanhempansa. Se ei koskaan toistu tässä maailmankaikkedessa. Todella suuri lahja ja on sinusta kiinni millaisena sen muistat.

Noin se on, jos on jotain, mistä antaa. Pointti onkin se, että kun ei ole itse lapsena saanut, niin ei ole annettavaa. Kun on lusikalla itse saanut, ei voi kauhalla jakaa. Silloin lapsen vaatimukset vain rasittavat.

Jos ymmärrät, että et ole lapsena saanut sitä mitä olisi pitänyt, olet jo pitemmällä kuin moni muu. 

Se ymmärrys tuli vasta sitten, kun olin itse nelikymppinen. Sitä ennen ne lapset ehtivät rasittaa paljonkin.

Kyllä minä nykyään annan mielelläni.

Minusta hyvä että ap ja muut uskaltavat sanoa tämän asian, edes jossain. Asia on niin polarisoiva että helposti tulee täysityrmäys mikä ei tietenkään auta ap:ta. Mutta se mistä tuo tunne kumpuaa? Vaikea sanoa.

Itsellä tuota oli silloin kun poikani olivat kotona eli 1-2 vuotiaana. Tilanne helpotti heti kun lähtivät päiväkotiin ja joka päivä menin hakemaan heidät innolla. Siitä saa itselle tosi kovan syyllisyyden, saati että muut arvostelee siihen lisäksi. En ole pieni lapsi-tyyppiä ollenkaan vaikka lapsiani rakastankin. Nyt ovat 17 ja 18 ja huomaan että vuosi vuodelta heidän kanssaan on aina vaan kivempaa, nähdä millaisia persoonia heistä muotoutunut vuosien aikana jne.

Aika purkaa myytti, että vanhemmuus olisi jokin mahtava kokemus.

Se on pelkkää suorittamista. Kasvattamista, stressiä, huolta, vääntämistä.

Tulevaisuus on lisäksi hyvin synkkä kriiseineen. Ihmettelen, että Suomeen syntyy edes tämän verran lapsia mitä nyt.

Hei, kaikista ihmisistä pääsee eroon, myös omasta lapsesta.

Vierailija kirjoitti:

Aika purkaa myytti, että vanhemmuus olisi jokin mahtava kokemus.

Se on pelkkää suorittamista. Kasvattamista, stressiä, huolta, vääntämistä.

Tulevaisuus on lisäksi hyvin synkkä kriiseineen. Ihmettelen, että Suomeen syntyy edes tämän verran lapsia mitä nyt.

Vanhemmuus on kuitenkin useimmiten itse valittu kokemus, eikä sitä pysty perumaan, vaikka kuinka kaduttaisi. Kaikki kokemukset jäävät meihin, ja ne on kestettävä. Jos ei kestä, ainahan voi lakata olemasta. Omille lapsille kannattaa kuitenkin jokaisessa käänteessä valittaa, miten paskaa perhe-elämä on. Hehän siihen ovat syyllisiä.

Vierailija kirjoitti:

Aika purkaa myytti, että vanhemmuus olisi jokin mahtava kokemus.

Se on pelkkää suorittamista. Kasvattamista, stressiä, huolta, vääntämistä.

Tulevaisuus on lisäksi hyvin synkkä kriiseineen. Ihmettelen, että Suomeen syntyy edes tämän verran lapsia mitä nyt.

Tätä ihmettelen minäkin. Olen kolmikymppinen ja lähipiiri lisääntyy vimmatusti. Ihan aidosti mietin, että mitä näiden päässä liikkuu, nykyiselläänkin on oandemiat ja kolmannen maailmansodan uhka, lisäksi tulevaisuus hyvinvointivaltion romahtaessa ja turvattomuuden lisääntyessä ei näytä hirveän valoisalta, puhumattakaan ilmastopakolaisista ja niin edelleen. Pakko vain onnitella hymyssä suin kun tekisi mieli vain kysyä, että oletko miettinyt yhtään mitä teit, nuo lapset tulevat kärsimään hirvittävästi. I

Takavuosikymmeninä tunsivat monet ihan samoin. Sitte vaan itsekkäästi jätettiin lapsi huomiotta. Ei vastattu hänen tarpeisiin. Eihän se itse tajua eikä muista. Ei lapset huomaa, eikä toinen aikuinen kerkee havainnoida. Siihen oli helppo äidin/isän tuudittautua.

Nyt on kirjoissa tietoa vahingollisista seurauksista ja vanhempien vastuutaakka tiedostavampi. Asioista myös julkisuudessa puhutaan enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni on saanut kaiken muun, paitsi sitä lasta. Vaihtaisivat kyllä osaa kanssasi, jos voisivat.

Yritähän nauttia äitiydestä.

Kisa oli kova, mutta tässä on ketjun typerin kommentti. Onnittelut.

Kiitos, juu, älä nauti äitiydestä, että kommentoijat tulevat tyytyväisiksi.

Tuo alkuperäinen kommentti oli samaa tasoa, kun joskus kouluruokailussa syyllistettiin syömään inhokkiruokaansa, koska Afrikassa jotkut näkee nälkää. Toisten tilanne ei vaikuta toisen yksilön elämään ja vain täysi pösilö keksii, että niiden muiden tilanteesta pitää tuntea syyllisyyttä. Eli kyllä oli typerin kommentti.

Äitiydestä nauttiminen rinnastetaan inhokkiruokaan....

Ap:ltä rehellinen tunteiden purkaus.

Kommentoijien itsekkäille kommenteille kuitenkin VELA pääsee todella nauramaan. Hyvä, että kävi selväksi, miten hyvää elämä on.

Tärkeä aihe tämä! Minusta on tärkeää puhua siitäkin, että aina se vanhemmuus ei ole niin auvoisaa, kun annetaan ymmärtää. Ja tässä keskustelussa pitäisi osata erottaa "vanhemmuus" ja "lapset" toisistaan. Minulla on kaksi lasta, toinen 8kk ja toinen 2,5v. Ja voin kertoa, että niin paljon kuin heitä rakastankin, en todellakaan voi sanoa nauttivani tästä ajasta, kun he ovat niin pieniä.

Mutta! Jostain joskus luin erinomaisen kuvauksen vanhemmuudesta. Siinä kysyttiin eräältä äidiltä, että jos tietäisit kaiken mitä tiedät nyt, tekisitkö lapsia uudelleen? Haastateltu henkilö mietti ja vastasi upeasti: "Vanhemmuus on kamalaa. Se on valvomista, huolta, tuskaa, aikaa vievää, raskasta jne. Ei kukaan tykkää vanhemmuudesta. Mutta, ne lapset. Juuri he, jotka meille on suotu, juuri sellaisina kuin ovat, he ovat se juttu. Jos tietäisin uudelleen lapsen hankintaa miettiessäni, että saan juuri heidät, tekisin kaiken uudestaan hetkeäkään miettimättä". Itse ajattelen juuri näin. En voi sanoa nauttivani vanhemmuudesta ja pääsisin takuulla helpommalla ilman lapsia. Mutta heistä, juuri näistä pienistä ihmisistä, jotka me mieheni kanssa olemme maailmaan tuoneet, en luopuisi mistään hinnasta!

Ja lopuksi sanon kaikille teille äideille ja isille, että kaikki tunteet on sallittuja ja oikein. Huolehditaan lapsistamme, mutta myös itsestämme niinkuin vain on kussakin elämäntilanteessa mahdollista. Ei vanhemmuudessa muutakaan voi

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä18675 kirjoitti:

Tämä on tärkeä aihe ja varmasti yllättävän yleistä. Minä toivoin lasta enemmän kuin mitään ja tulinkin pienen odottelun jälkeen raskaaksi. Synnytys oli sitten todella vaikea ja vauvalla oli koliikki ja kaikki vatsavaivat mitä voi olla ja hän itki jatkuvasti ja nukkui todella surkeasti. Samalla avioliitto alkoi rakoilla kun mies "pakoili" vauvan hoitoa ja itse katkeroiduin neljän seinän sisällä huutavan vauvan kanssa ja pohdin että mitä olen mennyt tekemään. Puolen vuoden jälkeen pahin itkuisuus alkoi helpottamaan, mutta ei se silti helppoa ollut ja nukkuminen oli mitä oli. Nyt tästä on jo mennyt jonkin aikaa ja en ymmärrä miten olen selvinnyt tästä. Nyt alan vähitellen välillä jo nauttimaan tästä lapsiperheen elämästä, mutta silti välillä kadehdin lapsettomia ihmisiä ja säälin itseäni kaikesta mitä olen joutunut kokemaan. Ja todella ristiriitaiset ajatukset äitiyttä kohtaan. Rakastan lastani valtavasti, mutta silti odotan että hän kasvaa isommaksi ja elämä helpottuisi ja saisin taas enemmän omaa aikaa (nyt sitä ei käytännössä ole yhtään) ja ns "takaisin itseni". Tuntuu että olen hautautunut kaiken väsymyksen, ahdistuksen, aviokriisin, identiteettikriisin ja muiden vaikeuksien alle. Ulospäin kaikki näyttää varmaan tosi idylliseltä, sillä vain lähimmät ystäväni tietävät mitä olen käynyt viime vuosina läpi. 

Tässäkin näkyy että se taustalla ollut ajatus tekee onnettomaksi, ei se itse kokemus. Sinua harmittaa, että synnytys oli vaikea. Sen sijaan että kysyisit, kuka lupasi edes helppoa synnytystä? Sinua harmittaa vauvan koliikki. Kuka lupasi itkuttoman vauvan? Yritän vääntää tässä rautalangasta että hyvin usein me ihmiset petymme sellaiseen ideaaliin, jota ei kukaan oikeastaan edes voi taata meille. Miksei hyvä vanhemmuus sisältäisi myös niitä kaikkia ristiriitoja? Onhan hyvässä parisuhteessakin myös täysin paskoja päiviä. Tai opiskelet tutkinnon loppuun vaikka muutamasta tentistä tuli ykkönen. Jos vain kokisi elämänsä ja ajattelisi että tämä elämä tässä on minun ja täydellisen hyvä tällaisena, ei ehkä kokisi kaikkea niin vaikeana. Se ajattelu ja vertailu tekee tunteen epäonnistumisesta. Että minulla ei ollut sitä ihanaa äitiyslomaa jossa kirjoitin romaanin kun vauva nukkui ruusunpunaisena myttynä korissaan ja mies kantoi selkä vääränä pullakahveja kukkakimppuineen sänkyyn. Kannattaa tutkailla mistä nämä odotukset tulevat ja ovatko ne omien arvojen mukaisia. Voiko hyvä elämä olla myös sellaista että se on täydellistä itsessään, ei jonkin ulkopuolisen standardeilla? 

Miksi nää tälläset vastaukset pitää vetää näin yli! Plääh. Kukaan ei varmaankaan luule vanhemmuuden olevan ruusuilla tanssimista, mutta kukaan ei kyllä voi arvata sitä kolikon toisen puolen rankkuutta etukäteen.

Ja rankkuuksia on eriasteisia. Siitä toipuminenkin vaihtelee.

On vaikeaa antaa toiselle jotain, mitä itse on jäänyt paitsi omassa lapsuudessaan. Eli puhun rakkaudesta ja siitä, että itse on kokenut rakkaudettomuutta ja kaltoinkohtelua lapsena. Näin nämä asiat menevät sukupolvien yli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni on saanut kaiken muun, paitsi sitä lasta. Vaihtaisivat kyllä osaa kanssasi, jos voisivat.

Yritähän nauttia äitiydestä.

Kisa oli kova, mutta tässä on ketjun typerin kommentti. Onnittelut.

Kiitos, juu, älä nauti äitiydestä, että kommentoijat tulevat tyytyväisiksi.

Tuo alkuperäinen kommentti oli samaa tasoa, kun joskus kouluruokailussa syyllistettiin syömään inhokkiruokaansa, koska Afrikassa jotkut näkee nälkää. Toisten tilanne ei vaikuta toisen yksilön elämään ja vain täysi pösilö keksii, että niiden muiden tilanteesta pitää tuntea syyllisyyttä. Eli kyllä oli typerin kommentti.

Äitiydestä nauttiminen rinnastetaan inhokkiruokaan....

Niin? Alkuperäisessä kommentissa ap:n täytyisi olla muka kiitollinen äitiydestä, koska jotkut muut ovat jääneet tahattomasti lapsettomiksi. Koulussa olisi pitänyt olla muka kiitollinen siitä inhokkiruuasta, koska joillain muilla ei ole ruokaa ollenkaan. Jos ap ei nauti äitiydestä, kuten on kirjoittanut, niin silloin se on hänelle sitä inhokkiruokaa, joka joidenkin logiikalla on pois muilta.

Mulla samoja ajatuksia, paljolti. Omani vasta alakoulussa ja tarvitsevat minua, äitiä todella paljon. Olen kyllä suurimmaksi osaksi onnellinen lapsista. Mutta kun esim.joku puhu, oma äitinikin, että lapset kasvattaa vanhempia monessa asiassa niin minuun tämä ei päde. Ainut mitä olen oppinut lapsien takia pakostakin on ruuan laitto 😁

Oon varmaan jotenkin viallinen kun en koe niitä samoja mitä puhutaan että lapsi opettaa kärsivällisyyttä, empaattisuutta ym. Tai ehkä tää oravanpyörä tekee sen, että koko ajan ressi eikä oikein osaa kunnolla pysähtyä. Olen silti hyvä äiti, mutta en todellakaan tiennyt mihin ryhdyin, tämä on ollut todella raskas matka.

Kaiken lisäksi en edes tykkää muiden lapsista, nyt vielä vähemmän kuin ennen lapsia.

Sitten kun olet vanha ja sinulla on aikaa miettiä elettyä elämääsi, niin tiedät että sillä oli tarkoitus:jälkeläinen/jälkeläiset, suvun jatkuvuus. Ainoa tapa tulla kuolemattomaksi, josta meillä on varmaa tietoa.  Jos hyvin käy, niin sinua käydään katsomassa eikä tarvitse virua märissä vaipoissa hoitolaitoksessa, kenenkään välittämättä ja ilman vieraita.

Vierailija kirjoitti:

ainoa asia, mitä mä mietin, on se, että tietääköhän lapsi ton. tai siis kun aina sanotaan, että lapsi vaistoaa suhteellisen hyvin, mitä vanhemman päässä liikkuu.

ootteko huomannu teijän lapsista, että ne tietäis noi teidän ajatukset?

Kyllä se näkyy naamasta ja kyllästyneestä äänen sävystä, jopa katseesta. Yrittäisit tietoisesti tsempata, silloin teillä molemmilla olisi kivempaa ja lapsi voisi paremmin.

Puhun siis kokemuksesta ja minä yritin ja osin onnistuinkin. Todella uuvuttavaa vetää sitä roolia ilman minkäänlaista tukiverkkoa olitpa kuumeessa tai muuten uupunut valvomisesta.

Valitettavasti kodinhoitajien ammatti oli lopetettu jonkun ylen fiksun aatteen ideoimana. Olisin niin kaivannut sitä apua edes yhden x/kk!

Minulla tilanne on sellainen, että kovasti haluaisin lapsen, mutta samalla tiedostan, että en pystyisi olemaan kovin hyvä äiti mm. terveydellisistä syistä. Tunnistan voimavarani ja tiedän, että minusta ei olisi siihen, mitä äitinä haluaisin olla.

Olen siis päättänyt jäädä lapsettomaksi, vaikka se surettaa minua kovasti. Ymmärrän kuitenkin sen, että minun haluni kokea äitiys ei voi mennä lapsen tarpeiden edelle. Silti minulle on useampi äiti-ihminen sanonut, että jos sinä haluat lapsen, niin anna palaa. Että kyllä ne asiat siitä lutviutuvat, ja tulet aina katumaan, jos et tee lapsia.

Tämä on asia, joka minun on hankala ymmärtää. Kun eihän tosiaan koiraakaan kukaan myy sellaiselle, joka jo etukäteen sanoo, että en sitten joka päivä pysty viemään sitä ulos. Mutta lapsi on kuitenkin ilmeisesti ihan ok tehdä tilanteeseen, jossa omien voimavarojen riittämättömyys on jo etukäteen tiedossa?

Vierailija kirjoitti:

Mulle lapset on tuonut suurimman ilon ja rakkauden elämään.

Näin voi olla joillakin, jos joku muu tuo vaikka sen rahan kotiin. 

Vierailija kirjoitti:

Eppu Normaali: Jälkiabortti

Jännä juttu, kun veloille sanotaan, että kyllä se mieli vielä muuttuu. No nyt on ap:llä mieli muuttunut, mutta se ei olekaan ok.