On pelkkää itsepetosta väittää etteivätkö lapset muka kärsisi erosta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ero itsessään, vaan se miten se hoidetaan ja kuinka paljon lasta tuetaan ja kuunnellaan.

Minun vanhempani erosivat kun olin 11. Sen jälkeen meistä lapsista tuli vallankäyttövälineitä ja heittopusseja joita kumpikaan vanhempi ei halunnut uuteen elämäänsä. Meillä ei ollut "kahta kotia" vaan oli äidin koti ja isän koti joissa molemmissa olimme vieraita ja "vain kyläilemässä".

Mitään negatiivisia tunteita ei saanut näyttää, jos näytti niin se vanhempi jonka ne olisi pitänyt ottaa vastaan alkoi meuhaamaan kuinka "sä olet just yhtä sietämätön ja tahallasi hankala kuin äitisi/isäsi.

Minulla on terapiassa juoksemisesta edelleen voimakas ahdistuneisuushäiriö, inhottava tapa erota nopeasti heti jos ihmissuhteessani tulee konflikti-tilanne. Eräänlainen automaattinen pakorefleksi. Koko nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni olin äärimmäisen pahoinvoiva.

Sisaruksilla ei mene sen paremmin. Toinen on alkoholisoitunut ja syrjäytynyt, toinen tappoi itsensä.

Melkein sanasta sanaan kuin oma elämäni. Tsiisus että kolahti. Voimia kohtalotoverille. <3 Koko teini-ikä ja nuoruus meni jossain sumussa. Keneenkään en luottanut ja itsetuntoa en omannut. Vanhemmat meni uusiin naimisiin ja saivat uusia lapsia, me vanhat lapset ei oltu enää mitään muuta kuin heittopusseja kahden perheen välillä; taakkoja ja riesoja, jotka häiritsi uutta perheidylliä. Äitipuoli toitotti aina sitä, ettei me olla ydinperheeseen kuuluvia jäseniä. Nyt on vaikea tottua siihen, että olen ensimmäistä kertaa 100% perheenjäsen. Äiti ja vaimo. Ja oli tuota samaa, että mitään kapinaa ei saanut teini-iässä näyttää tai uhattiin lastenkodilla/ulosheittämisellä. Isän puolen sukulaiset aina halveksuivat huonoja piirteitäni sanoen, että olen aivan kuin äitini - huonossa mielessä siis.

Tunnen suurta kauhua aina, kun jossain uusperhekuviota hehkutetaan. Toisaalta ehkä jotkut voivat hoitaa sen paremmin kuin minun vanhempani aikanaan hoitivat. Meistä vanhoista lapsista yksi on itsetuhoinen ja toinen on katkaissut välit vanhempiini kokonaan 10 vuotta sitten. Minä rämmin jossain suossa, jossa koitan aina välillä pysyä vahvana ja toisinaan olen vieläkin se sama itsetunnoton ihmisromu, mikä olin joskus 15-vuotiaana. Näennäiset välit on vanhempiini, muttei kovin läheiset, enkä luota heihin ollenkaan.

Ei kaikki uusperhekuviot ole kuin suoraan jostain Disneyn sadusta pahoine äitipuolineen. Kasvoin uusperheessä, joka oli helvetti maan päällä, sisälsi monenlaista väkivaltaa ja minulle kerrottiin jo neljännellä luokalla, miten äittipuoleni on siskonsa kanssa suunnitellut minun sijoittamista toiseen perheeseen. Nykyään olen itse uusperheen bonusäiti ja omista kokemuksistani johtuen teen kaikkeni, että bonuslapsillani on hyvä olla. He kuuluvat perheeseeni ja minä heidän, ovat sanoneet minulle monesti, että eivät halua kutsua äitipuoleksi, koska sillä on niin paha kaiku. Olen kuulemma kuin toinen äiti. Ja meillä on toimiva uusperhe, aikuiset eivät riitele vaan kaikki puhalletaan yhteen hiileen. Meille kaikille lapset ovat kaikista tärkein.

Se on hyvä, että toimitte lasten etu edellä. Niin kuin sanoinkin, monet varmaan toimivat paremmin kuin omat vanhempani toimivat. Mielestäni omat vanhempani menivät puhtaasti oma itsekkyytensä edellä, lasten etu ja tunteet eivät kauheasti kiinnostaneet heitä. Siis erolasten. Me jäätiin ihan syrjään, meidät ikään kuin unohdettiin ja se on se haavoittava kokemus nimenomaan. Sitten sitä vertasi, miten ne uudet lapset olivat rakastetumpia, halutumpia ja ylipäätään kokonaisia perheissään toisin kuin me hylkiölapset. Se on se mikä tuhosi meidän itsetuntoa, ei niinkään itse ero. Kokemuksia on monenlaisia, minun kokemukseni saa karvat pystyyn uusperhe-sanan kuullessani. Joskus ero on välttämätön ja silloin toivoisin, että vanhemmat osaisivat ajatella jatkossakin lasten etua mieluummin kuin omien halujensa tyydyttämistä. Eroamista vältän viimeiseen saakka, jos se minusta on kiinni, mutta sen olen vannonut itselleni, että jos ero joskus tulee, niin en koskaan enää mene uusiin naimisiin ja hanki uusia lapsia. En koskaan halua lapsilleni samaa kokemusta mitä minä sisaruksine koettiin.

Älä oleta jokaisen uusperheen olevan tuollainen. Omalla lapsella isänsä puolelta kaksi nuorempaa sisarusta eikä todellakaan ole exä esikoistaan unohtanut.

Itse olin erotessa 26-vuotias ja mun olisi pitänyt joidenkin mielestä jäädä yksin tuon ikäisenä. Ei kiitos. Uudesta parisuhteesta huolimatta en todellakaan ole unohtanut lastani. 

Mä en tajua näitä keskusteluja ylipäätään. Eikö se nyt ole ihan itsestään selvää, että tapauksia on erilaisia. On huonoja ydinperheitä ja hyviä ydinperheitä. On huonosti hoidettuja eroja ja hyvin hoidettuja eroja. On onnellisia ja menestyneitä eroperheen lapsia ja on huonosti voivia eroperheen lapsia. On toimivia uusperheitä ja toimimattomia uusperheitä.

On ihan turhaa yrittää sanoa, että ero olisi aina huono ratkaisu. Se on ihan yhtä pätevä kommentti, kuin väittää, että kaikissa ydinperheissä on hirveää. Tapauskohtaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä on sairasta, että pitäisi väkisin jatkaa suhteessa lasten takia. Itse aloin voimaan henkisesti todella huonosti suhteessa jossa en enää halunnut olla. Ei todellakaan olisi ollut lapsen etu, että olisimme jääneet yhteen. Mä olisin kuollut henkisesti ja sekö on sitten hyvä lapsen kannalta? Puolison kannalta?

Nyt ei puhuttu puolisoiden hyvinvoinnista vaan pelkästään lasten. Teepä ihan ajatusleikki: mitä konkreettista haittaa olisi koitunut lapselle, jos olisit jäänyt hänen isänsä kanssa yhteen?

Henkisesti kuollut ja pahasti masentunut vanhempi joka ei pysty normaaliin arkeen. Todellakin olisi ollut vaikutusta lapsen elämään. Ihan paskapuhetta väittää muuta. 

Et vastannut kysymykseeni. Olet luultavasti tyypillinen itsekäs erovanhempi. Kun kysytään mitä haittaa olisi lapselle, vastaat sillä mitä SINULLE olisi käynyt. 

Mähän nimenomaan vastasin! Opettele lukemaan. Vaikeasti masentunut vanhempi joka ei pysty toimimaan arjessa ei todellakaan ole lapsen etu. Kyllä se vaikuttaa lapseen ja luo turvattomuuden tunnetta lapselle. Tyhmä pitää ihmisen olla jos ei tuota tajua. 

Vierailija kirjoitti:

Aika moni on myös täysin traumatisoitunut ydinperheessä ja kantaa niitä jälkiä vielä pitkälle aikuisenakin. Enkä edes tarkoita pelkästään päihdevanhempia, vaan ihan niitä ns. tavallisiakin perheitä, joissa kulissit on kunnossa. Monikin ydinperheessä kasvanut ystäväni vielä näin aikuisena oirehtii äiti- tai isäsuhdettaan, tai koko lapsuutta. Joillakin ollut täysin tunnekylmää meininkiä ydinperheessä, toisilla riidelty jatkuvasti ja ainoa malli keskustella parisuhteessa on sellainen mäkättäminen ja toisen jatkuva moittiminen, mistä saaneet osansa lapsetkin, joilla siitä itsetunto-ongelmia vielä aikuisenakin.

Kyllä monet lapset ihan toivoo, että vanhempansa eroaisivat ja ilmapiiri kotona helpottuisi ja itse asiassa kaikki tuntemani eroperheiden lapset ovat aikuisena päätyneet kestävään, pitkään parisuhteeseen ja ovat hyvin elämässä pärjänneitä (jopa se meidän yläasteluokalta parhaiten menestynyt poika oli eroperheen lapsi). Kyllä ne on ihan muut tekijät kuin vanhempien ero itsessään, mitkä noihin asioihin vaikuttaa.

Olen itsekin eronnut, kun lapset olivat pieniä (ainakaan nuorempi ei ollenkaan muista aikaa, kun vanhempansa asuivat yhdessä). Lapset on iloisia, fiksuja (päiväkodin henkilökunta kovasti kehuu), tavallisia lapsia. Molemmat vanhemmat olemme hyvätuloisia, meillä harrastetaan, reissataan jne. sivistetään lapsia monella tapaa.

Ei varmasti ole lasten äo tässä laskenut tai mitään muutakaan häiriintynyttä lapsille tapahtunut, mitä tässäkin ketjussa yritetään väittää. Sen sijaan vuosia jatkunut riitely oli lapsillekin kamalaa ja kyllä onnelliset vanhemmat pystyy tekemään lapsille onnellisen lapsuuden. Jos parisuhde tekee onnettomaksi, niin se kannattaa lopettaa.

Jaa, omassa tuttavapiirissäni taas kaikki eronneet (olemme n. 30-40 -vuotiaita) ovat itsekin eroperheiden lapsia. 

Kyllä lapsi joutuu prosessoimaan vanhempiensa eron. Silloin lapsen kehitys voi viivästyä. Ihmettelen, miten se suuri rakkaus voi muuttua eroon johtavaan vihaan. Minun kehoitukseni on, älkää erotko, joka ei ole ihan pakko. Rakkaus muuttaa muotoaan, mutta ehjä perhe on kaikkien etu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

-Ero aiheuttaa lapselle pysviä vaurioita

-kyvyttömyyttä luottaa aikuisena ihmisiin

-opittu tapa erota jos suhteessa pieniäkin hoidettavia ongelmia

-oravanpyörän alku jossa myös lapsenlapset elävät eroperheessä

-masennusta

-matalamman ÄO:n

-paniikkihäiriöitä

-pienemmän palkan

- elämän kestävän ahdistushäiriön

-suurta surua

-itsensä syyttelyä

-huononitsetunnon

-agressiota

-vihaa

-lapsuus loppuu eroon!!!!!!!!!

En allekirjoita MITÄÄN noista omalle tai siskoni kohdalle :D

Vanhemmat erosivat, kun olimme 12v ja 10v. No ehkä tuo "lapsuus loppuu", mutta lähinnä sillä tavalla, että meidän piti alkaa ottaa enemmän vastuuta omista tavaroistamme. Kun oli kaksi kotia, asuimme noin viikko-viikko kummallakin vanhemmalla, piti oppia pitämään huoli, että esim koulutarvikkeet oli aina mukana. Samoin harrastuskamat. Mutta mielestäni tuon ikäisinä sellaista vastuuta on jo hyvä harjoitella.

Oletko käynyt psykoterapiassa? Nimittäin monet asiat lapsuudessa on aika syvällä ihmisen sisällä niin, ettei niitä itse tiedosta. Mutta toki, jos olet psykoterapiassa käynyt penkomassa tämän sisimpäsi, eikä viitteitä ole vanhempien eron tuomista oireista löytynyt, niin sulla on ollut hyvä mäihä ja ollut jo valmiiksi turvallinen ja luottavainen ilmapiiri perheessä, joka on jatkunut sen eron jälkeenkin.

Mä olen kyllä käynyt terapiassa, siellä nousee esiin asiat jotka halutaan nostaa. Mulla on traumaattinen lapsuus täynnä menetyksiä. Kukaan terapeutti ei ole tullut kysyneeksi niistä hyvistä asioista. Muistin yhtäkkiä elävästi, miten lapsuudenystävä sanoi, "kaikilla ei voi olla niin mahtavaa äitiä kuin sinulla". Ja muistin, miten totta se oli. Miten tällainen voimamuisto on hautautunut kaiken terapian alle, kertoo siitä terapiasta ihan kaiken.

Minulla oli vastaava lapsuus ja myöskin aivan superhyvä äiti. Terapiassa terapeuttini väitti kiven kovaa, että mielikuvani äitini "mahtavuudesta" ei voinut pitää paikkaansa. Ja ei äitini tietenkään mikään täydellinen ihminen ollut, mutta minulle hän oli kaikessa epätäydellisyydessään täydellinen äiti.

Vierailija kirjoitti:

Ei ero itsessään, vaan se miten se hoidetaan ja kuinka paljon lasta tuetaan ja kuunnellaan.

Minun vanhempani erosivat kun olin 11. Sen jälkeen meistä lapsista tuli vallankäyttövälineitä ja heittopusseja joita kumpikaan vanhempi ei halunnut uuteen elämäänsä. Meillä ei ollut "kahta kotia" vaan oli äidin koti ja isän koti joissa molemmissa olimme vieraita ja "vain kyläilemässä".

Mitään negatiivisia tunteita ei saanut näyttää, jos näytti niin se vanhempi jonka ne olisi pitänyt ottaa vastaan alkoi meuhaamaan kuinka "sä olet just yhtä sietämätön ja tahallasi hankala kuin äitisi/isäsi.

Minulla on terapiassa juoksemisesta edelleen voimakas ahdistuneisuushäiriö, inhottava tapa erota nopeasti heti jos ihmissuhteessani tulee konflikti-tilanne. Eräänlainen automaattinen pakorefleksi. Koko nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni olin äärimmäisen pahoinvoiva.

Sisaruksilla ei mene sen paremmin. Toinen on alkoholisoitunut ja syrjäytynyt, toinen tappoi itsensä.

( * myötätuntoa * )

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika moni on myös täysin traumatisoitunut ydinperheessä ja kantaa niitä jälkiä vielä pitkälle aikuisenakin. Enkä edes tarkoita pelkästään päihdevanhempia, vaan ihan niitä ns. tavallisiakin perheitä, joissa kulissit on kunnossa. Monikin ydinperheessä kasvanut ystäväni vielä näin aikuisena oirehtii äiti- tai isäsuhdettaan, tai koko lapsuutta. Joillakin ollut täysin tunnekylmää meininkiä ydinperheessä, toisilla riidelty jatkuvasti ja ainoa malli keskustella parisuhteessa on sellainen mäkättäminen ja toisen jatkuva moittiminen, mistä saaneet osansa lapsetkin, joilla siitä itsetunto-ongelmia vielä aikuisenakin.

Kyllä monet lapset ihan toivoo, että vanhempansa eroaisivat ja ilmapiiri kotona helpottuisi ja itse asiassa kaikki tuntemani eroperheiden lapset ovat aikuisena päätyneet kestävään, pitkään parisuhteeseen ja ovat hyvin elämässä pärjänneitä (jopa se meidän yläasteluokalta parhaiten menestynyt poika oli eroperheen lapsi). Kyllä ne on ihan muut tekijät kuin vanhempien ero itsessään, mitkä noihin asioihin vaikuttaa.

Olen itsekin eronnut, kun lapset olivat pieniä (ainakaan nuorempi ei ollenkaan muista aikaa, kun vanhempansa asuivat yhdessä). Lapset on iloisia, fiksuja (päiväkodin henkilökunta kovasti kehuu), tavallisia lapsia. Molemmat vanhemmat olemme hyvätuloisia, meillä harrastetaan, reissataan jne. sivistetään lapsia monella tapaa.

Ei varmasti ole lasten äo tässä laskenut tai mitään muutakaan häiriintynyttä lapsille tapahtunut, mitä tässäkin ketjussa yritetään väittää. Sen sijaan vuosia jatkunut riitely oli lapsillekin kamalaa ja kyllä onnelliset vanhemmat pystyy tekemään lapsille onnellisen lapsuuden. Jos parisuhde tekee onnettomaksi, niin se kannattaa lopettaa.

Jaa, omassa tuttavapiirissäni taas kaikki eronneet (olemme n. 30-40 -vuotiaita) ovat itsekin eroperheiden lapsia. 

Jaa, mun tuttavapiirissä on eronneita eroperheiden lapsia kuin eronneita yhdinperheen lapsia. On pitkässä parisuhteessa olevia eroperheiden lapsia. Ajatella. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

-Ero aiheuttaa lapselle pysviä vaurioita

-kyvyttömyyttä luottaa aikuisena ihmisiin

-opittu tapa erota jos suhteessa pieniäkin hoidettavia ongelmia

-oravanpyörän alku jossa myös lapsenlapset elävät eroperheessä

-masennusta

-matalamman ÄO:n

-paniikkihäiriöitä

-pienemmän palkan

- elämän kestävän ahdistushäiriön

-suurta surua

-itsensä syyttelyä

-huononitsetunnon

-agressiota

-vihaa

-lapsuus loppuu eroon!!!!!!!!!

En allekirjoita MITÄÄN noista omalle tai siskoni kohdalle :D

Vanhemmat erosivat, kun olimme 12v ja 10v. No ehkä tuo "lapsuus loppuu", mutta lähinnä sillä tavalla, että meidän piti alkaa ottaa enemmän vastuuta omista tavaroistamme. Kun oli kaksi kotia, asuimme noin viikko-viikko kummallakin vanhemmalla, piti oppia pitämään huoli, että esim koulutarvikkeet oli aina mukana. Samoin harrastuskamat. Mutta mielestäni tuon ikäisinä sellaista vastuuta on jo hyvä harjoitella.

Oletko käynyt psykoterapiassa? Nimittäin monet asiat lapsuudessa on aika syvällä ihmisen sisällä niin, ettei niitä itse tiedosta. Mutta toki, jos olet psykoterapiassa käynyt penkomassa tämän sisimpäsi, eikä viitteitä ole vanhempien eron tuomista oireista löytynyt, niin sulla on ollut hyvä mäihä ja ollut jo valmiiksi turvallinen ja luottavainen ilmapiiri perheessä, joka on jatkunut sen eron jälkeenkin.

Mä olen kyllä käynyt terapiassa, siellä nousee esiin asiat jotka halutaan nostaa. Mulla on traumaattinen lapsuus täynnä menetyksiä. Kukaan terapeutti ei ole tullut kysyneeksi niistä hyvistä asioista. Muistin yhtäkkiä elävästi, miten lapsuudenystävä sanoi, "kaikilla ei voi olla niin mahtavaa äitiä kuin sinulla". Ja muistin, miten totta se oli. Miten tällainen voimamuisto on hautautunut kaiken terapian alle, kertoo siitä terapiasta ihan kaiken.

Kai sen äitisi oli helppo olla "mahtava" kun se myi itseään rahasta. Sillähän ne teidänkin kulut kustannettiin.

Se, että äitisi eläntapa oli tuollainen, on myös suurin syy siihen miksi rakastava isäsi ei jaksanut katsoa sitä pidempään, ja ero tuli.

Mitä hvetin sekoilua tämä sun viestisi on???? Mistä ihmeestä keksit tuollaista sontaa jonkun tuntemattoman viestistä???!!! Eihän tuon ihmisen viesteissä ole mitään viitettä noihin sun sairaisiin väitteisiin!!

Älä rakas ihminen huuda.

Näkeehän aivan selkeästi tuolta rivien välistä. Ei nämä väitteet ole kuitenkaan kaukana suomalaisesta voimaantuneesta totuudesta.

Rauhaa ja rakkautta Sinulle, olet arvokas.

Olet kuvottava. Sun järjettömän ajattelutavan mukaan suurin osa naisista muka myy itseään. Mene oikeasti hoitoon. Mä huudan juuri silloin kun tahdon ja sä olet juuri sellainen jolle pitää huutaa!!! Olet oksettava ihminen. Painu hvettiin rauhasi ja rakkautesi kanssa!!!!

Ihana...

Noinhan ne asia olisivat jos sinä saisit päättää. Eikö?

Taidat olla aikamoinen kissa itsekin. Miten olisi jos tulisin piipahtamaan päiväkahvilla rahapussin kanssa.

En ole mikään h**ra joten pysy hvetin kaukana musta!!! Stanan oksetus!!!! Kai pidät myös omaa äitiäsi h**rana? Olet kyllä todella sairas mieleltäsi ja toivottavasti sulla ei ole yhtäkään lasta jonka elämän pilaat oksettavilla mielipiteilläsi.

Anteeksi, et ymmärtänyt viestissäni tärkeää pointtia.

Oliko sinulla sitä kahvia, hörpätään ne pikaisesti ja selitän sitten.

Sun pointti oli naisten h**rittelu. Ei mikään muu. Sun kaltainen oksetus saa luvan pysyä hvetin kaukana musta!!!!

Väärin väärin. Pointtini on vain ja ainostaan härnääminen ja ajanviete. (lue:trollaus)

Ehkä Sinäkin opit, että kaikkea agendaa ei kannata julistaa noin tunnepohjaisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä on sairasta, että pitäisi väkisin jatkaa suhteessa lasten takia. Itse aloin voimaan henkisesti todella huonosti suhteessa jossa en enää halunnut olla. Ei todellakaan olisi ollut lapsen etu, että olisimme jääneet yhteen. Mä olisin kuollut henkisesti ja sekö on sitten hyvä lapsen kannalta? Puolison kannalta?

Nyt ei puhuttu puolisoiden hyvinvoinnista vaan pelkästään lasten. Teepä ihan ajatusleikki: mitä konkreettista haittaa olisi koitunut lapselle, jos olisit jäänyt hänen isänsä kanssa yhteen?

Henkisesti kuollut ja pahasti masentunut vanhempi joka ei pysty normaaliin arkeen. Todellakin olisi ollut vaikutusta lapsen elämään. Ihan paskapuhetta väittää muuta. 

Et vastannut kysymykseeni. Olet luultavasti tyypillinen itsekäs erovanhempi. Kun kysytään mitä haittaa olisi lapselle, vastaat sillä mitä SINULLE olisi käynyt. 

Mähän nimenomaan vastasin! Opettele lukemaan. Vaikeasti masentunut vanhempi joka ei pysty toimimaan arjessa ei todellakaan ole lapsen etu. Kyllä se vaikuttaa lapseen ja luo turvattomuuden tunnetta lapselle. Tyhmä pitää ihmisen olla jos ei tuota tajua. 

Tuo vänkääjä on varmaan joku jätetyksi tullut mies, jota nyt vain ärsyttää, että eron jälkeen ex-vaimonsa ja lapsensa elävät onnellisina ja hän todennäköisesti näkee lapsiaan vain joka toinen viikonloppu. Kun olivat yhdessä, hän teki exänsä ja lastensa elämästä onnettoman vankilan. Lasten parasta ei tosiaan osaa ajatella, jos ei ymmärrä edes sitä, että vanhemman hyvinvointi heijastuu aivan suoraan lapseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä on sairasta, että pitäisi väkisin jatkaa suhteessa lasten takia. Itse aloin voimaan henkisesti todella huonosti suhteessa jossa en enää halunnut olla. Ei todellakaan olisi ollut lapsen etu, että olisimme jääneet yhteen. Mä olisin kuollut henkisesti ja sekö on sitten hyvä lapsen kannalta? Puolison kannalta?

Nyt ei puhuttu puolisoiden hyvinvoinnista vaan pelkästään lasten. Teepä ihan ajatusleikki: mitä konkreettista haittaa olisi koitunut lapselle, jos olisit jäänyt hänen isänsä kanssa yhteen?

Henkisesti kuollut ja pahasti masentunut vanhempi joka ei pysty normaaliin arkeen. Todellakin olisi ollut vaikutusta lapsen elämään. Ihan paskapuhetta väittää muuta. 

Et vastannut kysymykseeni. Olet luultavasti tyypillinen itsekäs erovanhempi. Kun kysytään mitä haittaa olisi lapselle, vastaat sillä mitä SINULLE olisi käynyt. 

Mähän nimenomaan vastasin! Opettele lukemaan. Vaikeasti masentunut vanhempi joka ei pysty toimimaan arjessa ei todellakaan ole lapsen etu. Kyllä se vaikuttaa lapseen ja luo turvattomuuden tunnetta lapselle. Tyhmä pitää ihmisen olla jos ei tuota tajua. 

Eli mitä konkreettista haittaa siitä olisi ollut lapselle? Tuo ettei pysty toimimaan arjessa on todella epämääräinen ilmaisu. Ja oliko lapsen isä myös täysin kykenemätön huolehtimaan lapsesta? Oman veljeni vaimo on ollut pahasti masentunut, jona aikana veljeni huolehti yksin perhearjen pyörityksestä. Vaimo kuntoutui lopulta, ja on ihan taatusti heidän lastensakin kannalta parasta, etteivät veljeni ja hänen vaimonsa eronneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä on sairasta, että pitäisi väkisin jatkaa suhteessa lasten takia. Itse aloin voimaan henkisesti todella huonosti suhteessa jossa en enää halunnut olla. Ei todellakaan olisi ollut lapsen etu, että olisimme jääneet yhteen. Mä olisin kuollut henkisesti ja sekö on sitten hyvä lapsen kannalta? Puolison kannalta?

Nyt ei puhuttu puolisoiden hyvinvoinnista vaan pelkästään lasten. Teepä ihan ajatusleikki: mitä konkreettista haittaa olisi koitunut lapselle, jos olisit jäänyt hänen isänsä kanssa yhteen?

Henkisesti kuollut ja pahasti masentunut vanhempi joka ei pysty normaaliin arkeen. Todellakin olisi ollut vaikutusta lapsen elämään. Ihan paskapuhetta väittää muuta. 

Et vastannut kysymykseeni. Olet luultavasti tyypillinen itsekäs erovanhempi. Kun kysytään mitä haittaa olisi lapselle, vastaat sillä mitä SINULLE olisi käynyt. 

Mähän nimenomaan vastasin! Opettele lukemaan. Vaikeasti masentunut vanhempi joka ei pysty toimimaan arjessa ei todellakaan ole lapsen etu. Kyllä se vaikuttaa lapseen ja luo turvattomuuden tunnetta lapselle. Tyhmä pitää ihmisen olla jos ei tuota tajua. 

Eli mitä konkreettista haittaa siitä olisi ollut lapselle? Tuo ettei pysty toimimaan arjessa on todella epämääräinen ilmaisu. Ja oliko lapsen isä myös täysin kykenemätön huolehtimaan lapsesta? Oman veljeni vaimo on ollut pahasti masentunut, jona aikana veljeni huolehti yksin perhearjen pyörityksestä. Vaimo kuntoutui lopulta, ja on ihan taatusti heidän lastensakin kannalta parasta, etteivät veljeni ja hänen vaimonsa eronneet.

Huoh.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika moni on myös täysin traumatisoitunut ydinperheessä ja kantaa niitä jälkiä vielä pitkälle aikuisenakin. Enkä edes tarkoita pelkästään päihdevanhempia, vaan ihan niitä ns. tavallisiakin perheitä, joissa kulissit on kunnossa. Monikin ydinperheessä kasvanut ystäväni vielä näin aikuisena oirehtii äiti- tai isäsuhdettaan, tai koko lapsuutta. Joillakin ollut täysin tunnekylmää meininkiä ydinperheessä, toisilla riidelty jatkuvasti ja ainoa malli keskustella parisuhteessa on sellainen mäkättäminen ja toisen jatkuva moittiminen, mistä saaneet osansa lapsetkin, joilla siitä itsetunto-ongelmia vielä aikuisenakin.

Kyllä monet lapset ihan toivoo, että vanhempansa eroaisivat ja ilmapiiri kotona helpottuisi ja itse asiassa kaikki tuntemani eroperheiden lapset ovat aikuisena päätyneet kestävään, pitkään parisuhteeseen ja ovat hyvin elämässä pärjänneitä (jopa se meidän yläasteluokalta parhaiten menestynyt poika oli eroperheen lapsi). Kyllä ne on ihan muut tekijät kuin vanhempien ero itsessään, mitkä noihin asioihin vaikuttaa.

Olen itsekin eronnut, kun lapset olivat pieniä (ainakaan nuorempi ei ollenkaan muista aikaa, kun vanhempansa asuivat yhdessä). Lapset on iloisia, fiksuja (päiväkodin henkilökunta kovasti kehuu), tavallisia lapsia. Molemmat vanhemmat olemme hyvätuloisia, meillä harrastetaan, reissataan jne. sivistetään lapsia monella tapaa.

Ei varmasti ole lasten äo tässä laskenut tai mitään muutakaan häiriintynyttä lapsille tapahtunut, mitä tässäkin ketjussa yritetään väittää. Sen sijaan vuosia jatkunut riitely oli lapsillekin kamalaa ja kyllä onnelliset vanhemmat pystyy tekemään lapsille onnellisen lapsuuden. Jos parisuhde tekee onnettomaksi, niin se kannattaa lopettaa.

Jaa, omassa tuttavapiirissäni taas kaikki eronneet (olemme n. 30-40 -vuotiaita) ovat itsekin eroperheiden lapsia. 

Jaa, mun tuttavapiirissä on eronneita eroperheiden lapsia kuin eronneita yhdinperheen lapsia. On pitkässä parisuhteessa olevia eroperheiden lapsia. Ajatella. 

Niin, no tuo oli itse asiassa minunkin pointtini, siis että vanhempien erosta ei todellakaan voi ennustaa lasten tulevien liittojen kestävyyttä. Selvästi ilmaisin itseäni huonosti, kun ei viesti mennyt perille. 

-tuo jota lainasit

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika moni on myös täysin traumatisoitunut ydinperheessä ja kantaa niitä jälkiä vielä pitkälle aikuisenakin. Enkä edes tarkoita pelkästään päihdevanhempia, vaan ihan niitä ns. tavallisiakin perheitä, joissa kulissit on kunnossa. Monikin ydinperheessä kasvanut ystäväni vielä näin aikuisena oirehtii äiti- tai isäsuhdettaan, tai koko lapsuutta. Joillakin ollut täysin tunnekylmää meininkiä ydinperheessä, toisilla riidelty jatkuvasti ja ainoa malli keskustella parisuhteessa on sellainen mäkättäminen ja toisen jatkuva moittiminen, mistä saaneet osansa lapsetkin, joilla siitä itsetunto-ongelmia vielä aikuisenakin.

Kyllä monet lapset ihan toivoo, että vanhempansa eroaisivat ja ilmapiiri kotona helpottuisi ja itse asiassa kaikki tuntemani eroperheiden lapset ovat aikuisena päätyneet kestävään, pitkään parisuhteeseen ja ovat hyvin elämässä pärjänneitä (jopa se meidän yläasteluokalta parhaiten menestynyt poika oli eroperheen lapsi). Kyllä ne on ihan muut tekijät kuin vanhempien ero itsessään, mitkä noihin asioihin vaikuttaa.

Olen itsekin eronnut, kun lapset olivat pieniä (ainakaan nuorempi ei ollenkaan muista aikaa, kun vanhempansa asuivat yhdessä). Lapset on iloisia, fiksuja (päiväkodin henkilökunta kovasti kehuu), tavallisia lapsia. Molemmat vanhemmat olemme hyvätuloisia, meillä harrastetaan, reissataan jne. sivistetään lapsia monella tapaa.

Ei varmasti ole lasten äo tässä laskenut tai mitään muutakaan häiriintynyttä lapsille tapahtunut, mitä tässäkin ketjussa yritetään väittää. Sen sijaan vuosia jatkunut riitely oli lapsillekin kamalaa ja kyllä onnelliset vanhemmat pystyy tekemään lapsille onnellisen lapsuuden. Jos parisuhde tekee onnettomaksi, niin se kannattaa lopettaa.

Jaa, omassa tuttavapiirissäni taas kaikki eronneet (olemme n. 30-40 -vuotiaita) ovat itsekin eroperheiden lapsia. 

Mä olen itse eronnut ja kaveripiirin eronneissa kaikkien vanhemmat ovat edelleen yhdessä (samaa ikäluokkaa kuin sinäkin). Eli me, ketkä ollaan katsottu lapsina sitä vanhempien riitelyä ja väkisin yhdessä pysymistä, ei missään nimessä haluta tehdä niin itse. Taas ne, joiden vanhemmat ovat eronneet, kun olivat lapsia, ovat todella perhekeskeisiä näin aikuisena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä on sairasta, että pitäisi väkisin jatkaa suhteessa lasten takia. Itse aloin voimaan henkisesti todella huonosti suhteessa jossa en enää halunnut olla. Ei todellakaan olisi ollut lapsen etu, että olisimme jääneet yhteen. Mä olisin kuollut henkisesti ja sekö on sitten hyvä lapsen kannalta? Puolison kannalta?

Nyt ei puhuttu puolisoiden hyvinvoinnista vaan pelkästään lasten. Teepä ihan ajatusleikki: mitä konkreettista haittaa olisi koitunut lapselle, jos olisit jäänyt hänen isänsä kanssa yhteen?

Henkisesti kuollut ja pahasti masentunut vanhempi joka ei pysty normaaliin arkeen. Todellakin olisi ollut vaikutusta lapsen elämään. Ihan paskapuhetta väittää muuta. 

Et vastannut kysymykseeni. Olet luultavasti tyypillinen itsekäs erovanhempi. Kun kysytään mitä haittaa olisi lapselle, vastaat sillä mitä SINULLE olisi käynyt. 

Mähän nimenomaan vastasin! Opettele lukemaan. Vaikeasti masentunut vanhempi joka ei pysty toimimaan arjessa ei todellakaan ole lapsen etu. Kyllä se vaikuttaa lapseen ja luo turvattomuuden tunnetta lapselle. Tyhmä pitää ihmisen olla jos ei tuota tajua. 

Eli mitä konkreettista haittaa siitä olisi ollut lapselle? Tuo ettei pysty toimimaan arjessa on todella epämääräinen ilmaisu. Ja oliko lapsen isä myös täysin kykenemätön huolehtimaan lapsesta? Oman veljeni vaimo on ollut pahasti masentunut, jona aikana veljeni huolehti yksin perhearjen pyörityksestä. Vaimo kuntoutui lopulta, ja on ihan taatusti heidän lastensakin kannalta parasta, etteivät veljeni ja hänen vaimonsa eronneet.

Niin on täysin eri asia olla masentunut jostakin muusta syystä kuin siitä, että ahdistuu parisuhteessa jossa ei enää halua olla, kuolee henkisesti ja masentuu. 

Niin onko se se ero joka aiheuttaa lapsille kärsimystä, vai se eroon johtava tilanne perheessä? Varmasti osiltaan molemmat, erojakin on niin erilaisia. Miten sitä edes tutkitaan, sehän on selvä että erolapset ovat joutuneet elämään perheessä jossa vanhempien välit eivät ole hyvät, tai sellaiset kuin pariskunnalla kuuluisi olla? Helppo sanoa että ero aiheuttaa ongelmia, jos verrataan eroperheiden lapsia niihin joiden vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä, vaikka tosiasiassa näissä onnettomien parisuhteiden perheissä ongelmia tulisi varmasti ilman eroakin.

Olisin ollut onnellisempi, mahdollisesti, jos vanhempani olisivat eronneet aikanaan. Vielä parempi jos oisin joutunut kokonaan eroon molemmista vanhemmistani.

no kertokaa mitkä ne kolme tuhoisaa mallia ovat? En aio maksaa iltaroskalle.

Nämä ovat kulttuurimme suuria tabuja. Vanhemmuuden syyllisyys, jota peitetään valheellisella itsepetoksella. "Kyllä ne lapset pärjää, hyvin ne pärjää, kun viikko viikon perään vaihtuu koti" - selitellään. Lasten näkemyksiä ei tietenkään edes kysytä. Vanhemmalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sanoa, että pärjää. Vähän sama kuin viime viikkoisessa päiväkotikeskustelussa. Valtaosa niistä vanhemmista, jotka tyrkkäävät lapsensa hoitoon alle vuoden ikäisenä vakuuttaa, että lapsi pärjää ja voi hyvin. Taas kerran, lapsen kokemusta ei edes kysytä. Vanhempi vain päättää, että kyllä hän pärjää. Vaikka kaikki oikeasti sisimmissään tietää sen olevan huonoksi ja on huolissaan lapsestaan. Niin monet aikuiset valehtelevat jopa itselleen. Tämä siis niille, jotka eroavat itsekkäistä ja pinnallisista syistä. Tiedän, että joillekin ero on oikeasti parempi vaihtoehto kuin liitossa jatkaminen (väkivalta, hyväksikäyttö, riippuvuudet yms. yms.) mutta on kyllä niitäkin, jotka eroavat vain, koska eivät ole kasvaneet aikuisiksi ja ajattelevat vain ja ainoastaan itseään. Kivittäkää vain, mutta näitä tapauksia on nähty jo ihan liikaa.

Vierailija kirjoitti:

Niin onko se se ero joka aiheuttaa lapsille kärsimystä, vai se eroon johtava tilanne perheessä? Varmasti osiltaan molemmat, erojakin on niin erilaisia. Miten sitä edes tutkitaan, sehän on selvä että erolapset ovat joutuneet elämään perheessä jossa vanhempien välit eivät ole hyvät, tai sellaiset kuin pariskunnalla kuuluisi olla? Helppo sanoa että ero aiheuttaa ongelmia, jos verrataan eroperheiden lapsia niihin joiden vanhemmat ovat onnellisesti yhdessä, vaikka tosiasiassa näissä onnettomien parisuhteiden perheissä ongelmia tulisi varmasti ilman eroakin.

Taustalla tässä on ajatus että avioliitto on pyhä.