Lue keskustelun säännöt.
On pelkkää itsepetosta väittää etteivätkö lapset muka kärsisi erosta
12.09.2022 |
Se on ihan selvää jokaiselle. Mutta joskus tarvitaan asiantuntija sanomaan ääneen asia, jonka kaikki jo sisimmässään tietävät.
https://www.iltalehti.fi/suhteet/a/e96cdc07-dafd-43c0-90eb-62ef4e9b36e5
Kommentit (208)
Vierailija kirjoitti:
Ei ero itsessään, vaan se miten se hoidetaan ja kuinka paljon lasta tuetaan ja kuunnellaan.
Minun vanhempani erosivat kun olin 11. Sen jälkeen meistä lapsista tuli vallankäyttövälineitä ja heittopusseja joita kumpikaan vanhempi ei halunnut uuteen elämäänsä. Meillä ei ollut "kahta kotia" vaan oli äidin koti ja isän koti joissa molemmissa olimme vieraita ja "vain kyläilemässä".
Mitään negatiivisia tunteita ei saanut näyttää, jos näytti niin se vanhempi jonka ne olisi pitänyt ottaa vastaan alkoi meuhaamaan kuinka "sä olet just yhtä sietämätön ja tahallasi hankala kuin äitisi/isäsi.
Minulla on terapiassa juoksemisesta edelleen voimakas ahdistuneisuushäiriö, inhottava tapa erota nopeasti heti jos ihmissuhteessani tulee konflikti-tilanne. Eräänlainen automaattinen pakorefleksi. Koko nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni olin äärimmäisen pahoinvoiva.
Sisaruksilla ei mene sen paremmin. Toinen on alkoholisoitunut ja syrjäytynyt, toinen tappoi itsensä.
Melkein sanasta sanaan kuin oma elämäni. Tsiisus että kolahti. Voimia kohtalotoverille. <3 Koko teini-ikä ja nuoruus meni jossain sumussa. Keneenkään en luottanut ja itsetuntoa en omannut. Vanhemmat meni uusiin naimisiin ja saivat uusia lapsia, me vanhat lapset ei oltu enää mitään muuta kuin heittopusseja kahden perheen välillä; taakkoja ja riesoja, jotka häiritsi uutta perheidylliä. Äitipuoli toitotti aina sitä, ettei me olla ydinperheeseen kuuluvia jäseniä. Nyt on vaikea tottua siihen, että olen ensimmäistä kertaa 100% perheenjäsen. Äiti ja vaimo. Ja oli tuota samaa, että mitään kapinaa ei saanut teini-iässä näyttää tai uhattiin lastenkodilla/ulosheittämisellä. Isän puolen sukulaiset aina halveksuivat huonoja piirteitäni sanoen, että olen aivan kuin äitini - huonossa mielessä siis.
Tunnen suurta kauhua aina, kun jossain uusperhekuviota hehkutetaan. Toisaalta ehkä jotkut voivat hoitaa sen paremmin kuin minun vanhempani aikanaan hoitivat. Meistä vanhoista lapsista yksi on itsetuhoinen ja toinen on katkaissut välit vanhempiini kokonaan 10 vuotta sitten. Minä rämmin jossain suossa, jossa koitan aina välillä pysyä vahvana ja toisinaan olen vieläkin se sama itsetunnoton ihmisromu, mikä olin joskus 15-vuotiaana. Näennäiset välit on vanhempiini, muttei kovin läheiset, enkä luota heihin ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
-Ero aiheuttaa lapselle pysviä vaurioita
-kyvyttömyyttä luottaa aikuisena ihmisiin
-opittu tapa erota jos suhteessa pieniäkin hoidettavia ongelmia
-oravanpyörän alku jossa myös lapsenlapset elävät eroperheessä
-masennusta
-matalamman ÄO:n
-paniikkihäiriöitä
-pienemmän palkan
- elämän kestävän ahdistushäiriön
-suurta surua
-itsensä syyttelyä
-huononitsetunnon
-agressiota
-vihaa
-lapsuus loppuu eroon!!!!!!!!!
En allekirjoita MITÄÄN noista omalle tai siskoni kohdalle :D
Vanhemmat erosivat, kun olimme 12v ja 10v. No ehkä tuo "lapsuus loppuu", mutta lähinnä sillä tavalla, että meidän piti alkaa ottaa enemmän vastuuta omista tavaroistamme. Kun oli kaksi kotia, asuimme noin viikko-viikko kummallakin vanhemmalla, piti oppia pitämään huoli, että esim koulutarvikkeet oli aina mukana. Samoin harrastuskamat. Mutta mielestäni tuon ikäisinä sellaista vastuuta on jo hyvä harjoitella.Oletko käynyt psykoterapiassa? Nimittäin monet asiat lapsuudessa on aika syvällä ihmisen sisällä niin, ettei niitä itse tiedosta. Mutta toki, jos olet psykoterapiassa käynyt penkomassa tämän sisimpäsi, eikä viitteitä ole vanhempien eron tuomista oireista löytynyt, niin sulla on ollut hyvä mäihä ja ollut jo valmiiksi turvallinen ja luottavainen ilmapiiri perheessä, joka on jatkunut sen eron jälkeenkin.
Mä olen kyllä käynyt terapiassa, siellä nousee esiin asiat jotka halutaan nostaa. Mulla on traumaattinen lapsuus täynnä menetyksiä. Kukaan terapeutti ei ole tullut kysyneeksi niistä hyvistä asioista. Muistin yhtäkkiä elävästi, miten lapsuudenystävä sanoi, "kaikilla ei voi olla niin mahtavaa äitiä kuin sinulla". Ja muistin, miten totta se oli. Miten tällainen voimamuisto on hautautunut kaiken terapian alle, kertoo siitä terapiasta ihan kaiken.
Kai sen äitisi oli helppo olla "mahtava" kun se myi itseään rahasta. Sillähän ne teidänkin kulut kustannettiin.
Se, että äitisi eläntapa oli tuollainen, on myös suurin syy siihen miksi rakastava isäsi ei jaksanut katsoa sitä pidempään, ja ero tuli.
Mitä hvetin sekoilua tämä sun viestisi on???? Mistä ihmeestä keksit tuollaista sontaa jonkun tuntemattoman viestistä???!!! Eihän tuon ihmisen viesteissä ole mitään viitettä noihin sun sairaisiin väitteisiin!!
Josko vaan kaikki tajuaisivat, että hyvässä ympäristössä on lapsilla paremmat mahdollisuudet kasvaa hyviksi aikuisiksi.
Ydinperhe ei aina ole hyvä ympäristö ja eroperhe ei aina ole huono.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On itsepetosta kuvitella, etteivät lapset kärsisi teit niin tai näin. Oleellista on kärsiikö jostain enemmän tai vähemmän kuin päinvastaisesta toimesta.
Kyllä. Ja yleensä on niin, että lapset kärsisivät vähemmän vanhempien yhdessä pysymisestä kuin erosta, kun taas vanhemmilla se on yleensä toisin päin. Todella moni vaan on valmis vaihtamaan oman pahan olonsa lastensa pahaan oloon.
Kyllä lapset kärsivät enemmän riitelevistä vanhemmista kuin eronneista vanhemmista.
Tätäkin olen usein ihmetellyt. Mikä pakottaa vanhemmat riitelemään lasten nähden? Eikö olisi parempi hoitaa keskinäiset erimielisyydet kahden kesken?
Ihminen on vain ihminen eikä sitä aina osaa ajatella järkevästi kun tulee riitaa. Se on niin helppo sanoa ja neuvoa tuollaisia, mutta tositilanne on ihan eri asia. Ja vaikka vanhemmat eivät pahemmin riitelisi lasten nähden, niin kyllä lapset vaistoavat asioita ja huomaavat vanhempien jäätävät välit. Ei siinä kehity lapsille kuvaa normaalista parisuhteesta jos vanhemmat hyvä kun puhuvat toisilleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
-Ero aiheuttaa lapselle pysviä vaurioita
-kyvyttömyyttä luottaa aikuisena ihmisiin
-opittu tapa erota jos suhteessa pieniäkin hoidettavia ongelmia
-oravanpyörän alku jossa myös lapsenlapset elävät eroperheessä
-masennusta
-matalamman ÄO:n
-paniikkihäiriöitä
-pienemmän palkan
- elämän kestävän ahdistushäiriön
-suurta surua
-itsensä syyttelyä
-huononitsetunnon
-agressiota
-vihaa
-lapsuus loppuu eroon!!!!!!!!!
En allekirjoita MITÄÄN noista omalle tai siskoni kohdalle :D
Vanhemmat erosivat, kun olimme 12v ja 10v. No ehkä tuo "lapsuus loppuu", mutta lähinnä sillä tavalla, että meidän piti alkaa ottaa enemmän vastuuta omista tavaroistamme. Kun oli kaksi kotia, asuimme noin viikko-viikko kummallakin vanhemmalla, piti oppia pitämään huoli, että esim koulutarvikkeet oli aina mukana. Samoin harrastuskamat. Mutta mielestäni tuon ikäisinä sellaista vastuuta on jo hyvä harjoitella.Oletko käynyt psykoterapiassa? Nimittäin monet asiat lapsuudessa on aika syvällä ihmisen sisällä niin, ettei niitä itse tiedosta. Mutta toki, jos olet psykoterapiassa käynyt penkomassa tämän sisimpäsi, eikä viitteitä ole vanhempien eron tuomista oireista löytynyt, niin sulla on ollut hyvä mäihä ja ollut jo valmiiksi turvallinen ja luottavainen ilmapiiri perheessä, joka on jatkunut sen eron jälkeenkin.
Mä olen kyllä käynyt terapiassa, siellä nousee esiin asiat jotka halutaan nostaa. Mulla on traumaattinen lapsuus täynnä menetyksiä. Kukaan terapeutti ei ole tullut kysyneeksi niistä hyvistä asioista. Muistin yhtäkkiä elävästi, miten lapsuudenystävä sanoi, "kaikilla ei voi olla niin mahtavaa äitiä kuin sinulla". Ja muistin, miten totta se oli. Miten tällainen voimamuisto on hautautunut kaiken terapian alle, kertoo siitä terapiasta ihan kaiken.
Kai sen äitisi oli helppo olla "mahtava" kun se myi itseään rahasta. Sillähän ne teidänkin kulut kustannettiin.
Se, että äitisi eläntapa oli tuollainen, on myös suurin syy siihen miksi rakastava isäsi ei jaksanut katsoa sitä pidempään, ja ero tuli.
Mitä hvetin sekoilua tämä sun viestisi on???? Mistä ihmeestä keksit tuollaista sontaa jonkun tuntemattoman viestistä???!!! Eihän tuon ihmisen viesteissä ole mitään viitettä noihin sun sairaisiin väitteisiin!!
Älä rakas ihminen huuda.
Näkeehän aivan selkeästi tuolta rivien välistä. Ei nämä väitteet ole kuitenkaan kaukana suomalaisesta voimaantuneesta totuudesta.
Rauhaa ja rakkautta Sinulle, olet arvokas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsi ajautuu lojaliteettikriisiin, jos ero on kovin riitaisa ja vanhemmat käyttävät lapsia riidan välineenä. Lapsihan on luonnostaan lojaali molemmille vanhemmille ja riitely kriisiyttää lapsen luonnollisen kokemuksen. Ero on useimmille tavallisissa kodeissavasuville lapsille järkytys, koska se on konkreettinen muutos lapsen elämään. Lapsi joutuu totuttelemaan kahden kodin erilaisiin tapoihin ja ravaamaan kahden kodin väliä. Itselläni kokemusta tästä.
Mun vanhemmat erosivat, kun olin 8-vuotias ja toivoin että oisivat eronneet aiemmin. Isä ryyppäsi viikonloput ja hakkasi äitiäni. Alle kouluikäisenä jouduin jo puolustamaan äitiäni - tosin se puolustaminen oli sitä, että itkin ja rukoilin isääni lopettamaan. Univaikeuksista pääsin eroon yläasteella. Rytmihäiriöt loppuivat, kun muutama vuosi sitten käsittelin vihdoinkin lapsuuden kokemuksiani, kun oli parisuhde taas loppumassa sekaisin olevan tunne-elämäni takia. Tunteidensäätelyssä uskoisin olleen jotain häikkää tai sitten vanhemmilta peritty parisuhdemalli vaikutti hyvin voimakkaasti. Haastoin riitaa ja halusin "voittaa", koska äitini ei siihen pystynyt. En osannut keskustella asioista ja hermot meni nopeasti. Ois varmaan pitäny aiemmin hoitaa oma pää, koska tuntuu että muutenkin elämä mennyt sumussa. En usko, että vanhempieni ero aiheutti minkänlaista kärsimystä. Veljelläni on muuten kaksisuuntainen mielialahäiriö. Perimällä on varmasti osuutensa, mutta niin myös ympäristöllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tärkeää on minusta se, että sekä eroavat vanhemmat että ympäristö tunnistaa muutaman asian, eli että ero on iso asia lapsille, se ei ole heidän syynsä mutta he saattavat syyllistää itseään ja heitä ei saisi rangaista aikuisten ominaisuuksista ja päätöksistä.
Sukulaiset, koulun aikuiset ja tuttavaperheet voivat olla tukena ihan sillä, että luodaan jatkuvuutta; moikataan ja tehdään mitä on aina tehty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
-Ero aiheuttaa lapselle pysviä vaurioita
-kyvyttömyyttä luottaa aikuisena ihmisiin
-opittu tapa erota jos suhteessa pieniäkin hoidettavia ongelmia
-oravanpyörän alku jossa myös lapsenlapset elävät eroperheessä
-masennusta
-matalamman ÄO:n
-paniikkihäiriöitä
-pienemmän palkan
- elämän kestävän ahdistushäiriön
-suurta surua
-itsensä syyttelyä
-huononitsetunnon
-agressiota
-vihaa
-lapsuus loppuu eroon!!!!!!!!!
En allekirjoita MITÄÄN noista omalle tai siskoni kohdalle :D
Vanhemmat erosivat, kun olimme 12v ja 10v. No ehkä tuo "lapsuus loppuu", mutta lähinnä sillä tavalla, että meidän piti alkaa ottaa enemmän vastuuta omista tavaroistamme. Kun oli kaksi kotia, asuimme noin viikko-viikko kummallakin vanhemmalla, piti oppia pitämään huoli, että esim koulutarvikkeet oli aina mukana. Samoin harrastuskamat. Mutta mielestäni tuon ikäisinä sellaista vastuuta on jo hyvä harjoitella.Oletko käynyt psykoterapiassa? Nimittäin monet asiat lapsuudessa on aika syvällä ihmisen sisällä niin, ettei niitä itse tiedosta. Mutta toki, jos olet psykoterapiassa käynyt penkomassa tämän sisimpäsi, eikä viitteitä ole vanhempien eron tuomista oireista löytynyt, niin sulla on ollut hyvä mäihä ja ollut jo valmiiksi turvallinen ja luottavainen ilmapiiri perheessä, joka on jatkunut sen eron jälkeenkin.
Mä olen kyllä käynyt terapiassa, siellä nousee esiin asiat jotka halutaan nostaa. Mulla on traumaattinen lapsuus täynnä menetyksiä. Kukaan terapeutti ei ole tullut kysyneeksi niistä hyvistä asioista. Muistin yhtäkkiä elävästi, miten lapsuudenystävä sanoi, "kaikilla ei voi olla niin mahtavaa äitiä kuin sinulla". Ja muistin, miten totta se oli. Miten tällainen voimamuisto on hautautunut kaiken terapian alle, kertoo siitä terapiasta ihan kaiken.
Kai sen äitisi oli helppo olla "mahtava" kun se myi itseään rahasta. Sillähän ne teidänkin kulut kustannettiin.
Se, että äitisi eläntapa oli tuollainen, on myös suurin syy siihen miksi rakastava isäsi ei jaksanut katsoa sitä pidempään, ja ero tuli.
Mitä hvetin sekoilua tämä sun viestisi on???? Mistä ihmeestä keksit tuollaista sontaa jonkun tuntemattoman viestistä???!!! Eihän tuon ihmisen viesteissä ole mitään viitettä noihin sun sairaisiin väitteisiin!!
Älä rakas ihminen huuda.
Näkeehän aivan selkeästi tuolta rivien välistä. Ei nämä väitteet ole kuitenkaan kaukana suomalaisesta voimaantuneesta totuudesta.
Rauhaa ja rakkautta Sinulle, olet arvokas.
Olet kuvottava. Sun järjettömän ajattelutavan mukaan suurin osa naisista muka myy itseään. Mene oikeasti hoitoon. Mä huudan juuri silloin kun tahdon ja sä olet juuri sellainen jolle pitää huutaa!!! Olet oksettava ihminen. Painu hvettiin rauhasi ja rakkautesi kanssa!!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entäpä tilanteet, joissa vanhemmilla ei ole riitaa, ei ole ongelmia päihteiden kanssa tai mitään muitakaan suuria ongelmia, vanhemmat ovat ystäviä ja rakastavat toisiaan, mutta isä haluaa jättää perheensä, koska hänen mukaansa yli 20 vuotta kestäneessä suhteessa ei ole enää rakkauden alkuhuumaa? Arki rullaa ja vanhemmat tulevat toimeen toistensa kanssa ja myös haluavat toisiaan fyysisesti. Tämä ei riitä, vaan kuulemma pitää erota, eikä myöskään kuulemma haittaa, että lapset kärsivät erosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On itsepetosta kuvitella, etteivät lapset kärsisi teit niin tai näin. Oleellista on kärsiikö jostain enemmän tai vähemmän kuin päinvastaisesta toimesta.
Kyllä. Ja yleensä on niin, että lapset kärsisivät vähemmän vanhempien yhdessä pysymisestä kuin erosta, kun taas vanhemmilla se on yleensä toisin päin. Todella moni vaan on valmis vaihtamaan oman pahan olonsa lastensa pahaan oloon.
Kyllä lapset kärsivät enemmän riitelevistä vanhemmista kuin eronneista vanhemmista.
Tätäkin olen usein ihmetellyt. Mikä pakottaa vanhemmat riitelemään lasten nähden? Eikö olisi parempi hoitaa keskinäiset erimielisyydet kahden kesken?
Ihminen on vain ihminen eikä sitä aina osaa ajatella järkevästi kun tulee riitaa. Se on niin helppo sanoa ja neuvoa tuollaisia, mutta tositilanne on ihan eri asia. Ja vaikka vanhemmat eivät pahemmin riitelisi lasten nähden, niin kyllä lapset vaistoavat asioita ja huomaavat vanhempien jäätävät välit. Ei siinä kehity lapsille kuvaa normaalista parisuhteesta jos vanhemmat hyvä kun puhuvat toisilleen.
Eihän se, että vanhemmat joskus riitelevät tarkoita, etteikö heillä muuten olisi keskusteluyhteys kunnnossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mielestä on sairasta, että pitäisi väkisin jatkaa suhteessa lasten takia. Itse aloin voimaan henkisesti todella huonosti suhteessa jossa en enää halunnut olla. Ei todellakaan olisi ollut lapsen etu, että olisimme jääneet yhteen. Mä olisin kuollut henkisesti ja sekö on sitten hyvä lapsen kannalta? Puolison kannalta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On itsepetosta kuvitella, etteivät lapset kärsisi teit niin tai näin. Oleellista on kärsiikö jostain enemmän tai vähemmän kuin päinvastaisesta toimesta.
Kyllä. Ja yleensä on niin, että lapset kärsisivät vähemmän vanhempien yhdessä pysymisestä kuin erosta, kun taas vanhemmilla se on yleensä toisin päin. Todella moni vaan on valmis vaihtamaan oman pahan olonsa lastensa pahaan oloon.
Kyllä lapset kärsivät enemmän riitelevistä vanhemmista kuin eronneista vanhemmista.
Tätäkin olen usein ihmetellyt. Mikä pakottaa vanhemmat riitelemään lasten nähden? Eikö olisi parempi hoitaa keskinäiset erimielisyydet kahden kesken?
Ihminen on vain ihminen eikä sitä aina osaa ajatella järkevästi kun tulee riitaa. Se on niin helppo sanoa ja neuvoa tuollaisia, mutta tositilanne on ihan eri asia. Ja vaikka vanhemmat eivät pahemmin riitelisi lasten nähden, niin kyllä lapset vaistoavat asioita ja huomaavat vanhempien jäätävät välit. Ei siinä kehity lapsille kuvaa normaalista parisuhteesta jos vanhemmat hyvä kun puhuvat toisilleen.
Eihän se, että vanhemmat joskus riitelevät tarkoita, etteikö heillä muuten olisi keskusteluyhteys kunnnossa.
Nyt on kyse vähän isommasta kuin "joskus riitelevät".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On itsepetosta kuvitella, etteivät lapset kärsisi teit niin tai näin. Oleellista on kärsiikö jostain enemmän tai vähemmän kuin päinvastaisesta toimesta.
Kyllä. Ja yleensä on niin, että lapset kärsisivät vähemmän vanhempien yhdessä pysymisestä kuin erosta, kun taas vanhemmilla se on yleensä toisin päin. Todella moni vaan on valmis vaihtamaan oman pahan olonsa lastensa pahaan oloon.
Kyllä lapset kärsivät enemmän riitelevistä vanhemmista kuin eronneista vanhemmista.
Tätäkin olen usein ihmetellyt. Mikä pakottaa vanhemmat riitelemään lasten nähden? Eikö olisi parempi hoitaa keskinäiset erimielisyydet kahden kesken?
Ihminen on vain ihminen eikä sitä aina osaa ajatella järkevästi kun tulee riitaa. Se on niin helppo sanoa ja neuvoa tuollaisia, mutta tositilanne on ihan eri asia. Ja vaikka vanhemmat eivät pahemmin riitelisi lasten nähden, niin kyllä lapset vaistoavat asioita ja huomaavat vanhempien jäätävät välit. Ei siinä kehity lapsille kuvaa normaalista parisuhteesta jos vanhemmat hyvä kun puhuvat toisilleen.
Niin tyypillistä av:ta. "En vaan voi itselleni mitään, en ota vastuuta omista virheistäni."
Ja mikä on normaali parisuhde, kuka sen määrittelee? Omat vanhempani nukkuivat eri huoneissa enkä ikinä nähnyt heidän välillään mitään halailua tai hellyydenosoituksia. Silti heidän avioliittonsa on kestänyt yli 50 vuotta. Itse olen toisenlaisessa liitossa, joka on nyt kestänyt 23 vuotta. En osaa sanoa, kumpi parisuhde olisi normaalimpi.
M49
Aika moni on myös täysin traumatisoitunut ydinperheessä ja kantaa niitä jälkiä vielä pitkälle aikuisenakin. Enkä edes tarkoita pelkästään päihdevanhempia, vaan ihan niitä ns. tavallisiakin perheitä, joissa kulissit on kunnossa. Monikin ydinperheessä kasvanut ystäväni vielä näin aikuisena oirehtii äiti- tai isäsuhdettaan, tai koko lapsuutta. Joillakin ollut täysin tunnekylmää meininkiä ydinperheessä, toisilla riidelty jatkuvasti ja ainoa malli keskustella parisuhteessa on sellainen mäkättäminen ja toisen jatkuva moittiminen, mistä saaneet osansa lapsetkin, joilla siitä itsetunto-ongelmia vielä aikuisenakin.
Kyllä monet lapset ihan toivoo, että vanhempansa eroaisivat ja ilmapiiri kotona helpottuisi ja itse asiassa kaikki tuntemani eroperheiden lapset ovat aikuisena päätyneet kestävään, pitkään parisuhteeseen ja ovat hyvin elämässä pärjänneitä (jopa se meidän yläasteluokalta parhaiten menestynyt poika oli eroperheen lapsi). Kyllä ne on ihan muut tekijät kuin vanhempien ero itsessään, mitkä noihin asioihin vaikuttaa.
Olen itsekin eronnut, kun lapset olivat pieniä (ainakaan nuorempi ei ollenkaan muista aikaa, kun vanhempansa asuivat yhdessä). Lapset on iloisia, fiksuja (päiväkodin henkilökunta kovasti kehuu), tavallisia lapsia. Molemmat vanhemmat olemme hyvätuloisia, meillä harrastetaan, reissataan jne. sivistetään lapsia monella tapaa.
Ei varmasti ole lasten äo tässä laskenut tai mitään muutakaan häiriintynyttä lapsille tapahtunut, mitä tässäkin ketjussa yritetään väittää. Sen sijaan vuosia jatkunut riitely oli lapsillekin kamalaa ja kyllä onnelliset vanhemmat pystyy tekemään lapsille onnellisen lapsuuden. Jos parisuhde tekee onnettomaksi, niin se kannattaa lopettaa.
Hulluutta jäädä huonoon parisuhteeseen kärvistelemään. Siinä kärsii jokainen.
Kotona jos on huono ilmapiiri ja riidellään niin on lasten kannalta nimenomaan parempi erota.
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä on sairasta, että pitäisi väkisin jatkaa suhteessa lasten takia. Itse aloin voimaan henkisesti todella huonosti suhteessa jossa en enää halunnut olla. Ei todellakaan olisi ollut lapsen etu, että olisimme jääneet yhteen. Mä olisin kuollut henkisesti ja sekö on sitten hyvä lapsen kannalta? Puolison kannalta?
Tämä on juuri sitä mistä aloituksessa puhutaan. Henkisesti kuollut ei tarkoita mitään, vaan on merkityksetöntä tunnehöttöpuhetta. Lapselle on tärkeää, että hänen tarpeistaan huolehditaan. Tekeekö sen henkisesti kuollut tai elävä vanhempi, ei ole kovinkaan ratkaisevaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ero itsessään, vaan se miten se hoidetaan ja kuinka paljon lasta tuetaan ja kuunnellaan.
Minun vanhempani erosivat kun olin 11. Sen jälkeen meistä lapsista tuli vallankäyttövälineitä ja heittopusseja joita kumpikaan vanhempi ei halunnut uuteen elämäänsä. Meillä ei ollut "kahta kotia" vaan oli äidin koti ja isän koti joissa molemmissa olimme vieraita ja "vain kyläilemässä".
Mitään negatiivisia tunteita ei saanut näyttää, jos näytti niin se vanhempi jonka ne olisi pitänyt ottaa vastaan alkoi meuhaamaan kuinka "sä olet just yhtä sietämätön ja tahallasi hankala kuin äitisi/isäsi.
Minulla on terapiassa juoksemisesta edelleen voimakas ahdistuneisuushäiriö, inhottava tapa erota nopeasti heti jos ihmissuhteessani tulee konflikti-tilanne. Eräänlainen automaattinen pakorefleksi. Koko nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni olin äärimmäisen pahoinvoiva.
Sisaruksilla ei mene sen paremmin. Toinen on alkoholisoitunut ja syrjäytynyt, toinen tappoi itsensä.
Melkein sanasta sanaan kuin oma elämäni. Tsiisus että kolahti. Voimia kohtalotoverille. <3 Koko teini-ikä ja nuoruus meni jossain sumussa. Keneenkään en luottanut ja itsetuntoa en omannut. Vanhemmat meni uusiin naimisiin ja saivat uusia lapsia, me vanhat lapset ei oltu enää mitään muuta kuin heittopusseja kahden perheen välillä; taakkoja ja riesoja, jotka häiritsi uutta perheidylliä. Äitipuoli toitotti aina sitä, ettei me olla ydinperheeseen kuuluvia jäseniä. Nyt on vaikea tottua siihen, että olen ensimmäistä kertaa 100% perheenjäsen. Äiti ja vaimo. Ja oli tuota samaa, että mitään kapinaa ei saanut teini-iässä näyttää tai uhattiin lastenkodilla/ulosheittämisellä. Isän puolen sukulaiset aina halveksuivat huonoja piirteitäni sanoen, että olen aivan kuin äitini - huonossa mielessä siis.
Tunnen suurta kauhua aina, kun jossain uusperhekuviota hehkutetaan. Toisaalta ehkä jotkut voivat hoitaa sen paremmin kuin minun vanhempani aikanaan hoitivat. Meistä vanhoista lapsista yksi on itsetuhoinen ja toinen on katkaissut välit vanhempiini kokonaan 10 vuotta sitten. Minä rämmin jossain suossa, jossa koitan aina välillä pysyä vahvana ja toisinaan olen vieläkin se sama itsetunnoton ihmisromu, mikä olin joskus 15-vuotiaana. Näennäiset välit on vanhempiini, muttei kovin läheiset, enkä luota heihin ollenkaan.
Ei kaikki uusperhekuviot ole kuin suoraan jostain Disneyn sadusta pahoine äitipuolineen. Kasvoin uusperheessä, joka oli helvetti maan päällä, sisälsi monenlaista väkivaltaa ja minulle kerrottiin jo neljännellä luokalla, miten äittipuoleni on siskonsa kanssa suunnitellut minun sijoittamista toiseen perheeseen. Nykyään olen itse uusperheen bonusäiti ja omista kokemuksistani johtuen teen kaikkeni, että bonuslapsillani on hyvä olla. He kuuluvat perheeseeni ja minä heidän, ovat sanoneet minulle monesti, että eivät halua kutsua äitipuoleksi, koska sillä on niin paha kaiku. Olen kuulemma kuin toinen äiti. Ja meillä on toimiva uusperhe, aikuiset eivät riitele vaan kaikki puhalletaan yhteen hiileen. Meille kaikille lapset ovat kaikista tärkein.
Tätäkin olen usein ihmetellyt. Mikä pakottaa vanhemmat riitelemään lasten nähden? Eikö olisi parempi hoitaa keskinäiset erimielisyydet kahden kesken?