On pelkkää itsepetosta väittää etteivätkö lapset muka kärsisi erosta

Osa aikuisuudesta on hyväksyä se ettei kaikesta aikuiselämän ongelmista voi syyttää vanhempiaan. He kun tekivät sillä hetkellä parhaansa sen minkä pystyivät. Nyt aikuisena minun tulee ottaa vastuu omasta onnellisuudestani. Ja minä olen kokenut vaikka ja mitä lapsuudessani vuosia jatkuneesta hyväksikäytöstä vanhemman huumeidobönkäyttöön ja itsemurhaan asti. Silti, minä olen tässä nyt eikä syyttely auta ketään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä ovat kulttuurimme suuria tabuja. Vanhemmuuden syyllisyys, jota peitetään valheellisella itsepetoksella. "Kyllä ne lapset pärjää, hyvin ne pärjää, kun viikko viikon perään vaihtuu koti" - selitellään. Lasten näkemyksiä ei tietenkään edes kysytä. Vanhemmalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sanoa, että pärjää. Vähän sama kuin viime viikkoisessa päiväkotikeskustelussa. Valtaosa niistä vanhemmista, jotka tyrkkäävät lapsensa hoitoon alle vuoden ikäisenä vakuuttaa, että lapsi pärjää ja voi hyvin. Taas kerran, lapsen kokemusta ei edes kysytä. Vanhempi vain päättää, että kyllä hän pärjää. Vaikka kaikki oikeasti sisimmissään tietää sen olevan huonoksi ja on huolissaan lapsestaan. Niin monet aikuiset valehtelevat jopa itselleen. Tämä siis niille, jotka eroavat itsekkäistä ja pinnallisista syistä. Tiedän, että joillekin ero on oikeasti parempi vaihtoehto kuin liitossa jatkaminen (väkivalta, hyväksikäyttö, riippuvuudet yms. yms.) mutta on kyllä niitäkin, jotka eroavat vain, koska eivät ole kasvaneet aikuisiksi ja ajattelevat vain ja ainoastaan itseään. Kivittäkää vain, mutta näitä tapauksia on nähty jo ihan liikaa.

Mä en usko, että kukaan lasten vanhempi eroaa itsekkäistä ja pinnallisista syistä. Mutta on myös hyvin tavallista, että niistä todellisista syistä ei kenellekään kerrota (ainakaan puolitutuille). Sanotaan, että kasvettiin erilleen tms., vaikka oikeasti suhteessa oli kontrollointia, henkistä ja ehkä fyysistäkin väkivaltaa jne. Musta on ihan järkyttävää, että joku puolituttu sitten on kovaan ääneen tuomitsemassa, ihan kuin ne toisten asiat sulle mitenkään kuuluisi.

Jos tuo olisi totta, että suurin osa eroaa henkisen väkivallan tms vuoksi, niin silloin yksikään seuraavista parisuhteista ei pitäisi kestää. Eli olisi vain kahdenlaisia parisuhteita: elämänikäisiä tai sarjayrittäjiä. Ja tämähän ei pidä paikkansa.

Minä elän 10+ vuotta uusperheessä, jossa molemmilla omia lapsia. Meillä molemmilla on takanamme ns turha ero, eli ilman noita vakavia syitä. Eksät vain halusivat jotain muuta elämäänsä.

Ero ei tee hyvää, mutta eipä tee automaattisesti eroamatta jättäminenkään.

Se voi ikävimmissä tilanteissa olla jopa paljon vahingollisempaa kuin eron vaikutukset ikinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On itsepetosta kuvitella, etteivät lapset kärsisi teit niin tai näin. Oleellista on kärsiikö jostain enemmän tai vähemmän kuin päinvastaisesta toimesta.

Kyllä. Ja yleensä on niin, että lapset kärsisivät vähemmän vanhempien yhdessä pysymisestä kuin erosta, kun taas vanhemmilla se on yleensä toisin päin. Todella moni vaan on valmis vaihtamaan oman pahan olonsa lastensa pahaan oloon. 

Niin, ei lapset kärsi siitä, ettei vanhemmilla ole seksiä.

Eri

TÄMÄ!

On ihan uskomatonta kuinka sokeasti monet vanhemmat, varsinkin äidit, projisoivat omat tunteensa lapsiinsa. Jos vanhempien välillä ei ole hellyyttä, niin ei se lapsia haittaa. Heillehän se on normaalia elämää, jos tilanne on jatkunut pitkään. Lapsia muutenkin kiinnostaa vanhempiensa hyvinvointi huomattavasti vähemmän kuin mitä vanhemmat itse kuvittelevat. Tämän olen voinut todeta työssäni, jossa olen kohdannut ongelmaperheitä. Monet vanhemmat itse huomaamattaan kuormittavat lapsiaan aivan turhaan omilla ongelmillaan.

en ole samaa mieltä kanssasi. Mun vanhempani osoittivat minkäänlaista hellyyttä toisiaan kohtaan äärimmäisen harvoin kun olin pieni. Isäni oli ensinnäkin uskoton, toisekseen välillä aikamoinen m*lkku. Todellakin surin ja häpeilin tätä -muiden vanhemmat iloitsivat yhdessä ja halailivat & suukottelivat. Pelkäsin, että vanhempani eroavat ja muutamme äidin kanssa toiselle puolelle suomea mistä hän oli kotoisin. Kun asiat paranivat vuosien päästä heidän välillään, olin todella iloinen joka kerran kun näin kiusoittelua ja muuta vastaava kiintymyksen osoitusta heidän välillään. Olin silloin vain jo kotoa pois muuttanut nuori aikuinen. 

Minulle on vaikeaa osoittaa välittämistä kumppanilleni. Muistan välillä skarpata, mutta ajaudun tosi helposti sellaiseen viileään rinnakkaiseloon. Vaikka miestäni rakastankin kaikesta sydämestäni.

Tuot esiin tärkeän pointin. Eli kaikki parisuhteet muuttuvat ajan myötä. Riitaisat suhteet voivat kehittyä sopuisiksi ja toisinpäin. Vaikka nyt ahdistuisinkin avioliitossani, en voi tietää miten kokisin sen viiden vuoden kuluttua, jos nyt eroan. Se, mitä lapset näkevät vanhempiensa suhteesta on vain yksi vaihe siitä, eikä suinkaan suhteen koko kuva. 

Sivukysymyksenä, saitko siis jo lapsena kuulla isäsi uskottomuudesta? Melkoisen törppöä toimintaa vanhemmilta kun eivät ole osanneet pitää sitä omana tietonaan.

-eri

Mitäpä jos jokainen välttäisi tekemästä päätelmiä vieraiden ihmisten parisuhteista ja elämästä yleensä.

Vähän oli vaikea tuota uskottomuutta piilotella kun siitä syntyi meille sisarus.

Mutta eivät eronneet, jäivät yhteen, taloudellisista syistä ja epäilemättä myös "lasten vuoksi" -ts siksi, että äiti olisi vienyt lapset pois jos ero olis tullut ja vaikeuttanut a) omaa taloudellista toimeentuloaan b) isän suhdetta meihin lapsiinsa. Joten isä jäi. Ja äiti jäi. Ja elämä lipui eteenpäin päivä toisensa jälkeen. Mitään meiltä ei puuttunut, muuta kuin sellainen malli parisuhteesta, jossa osoitetaan toiselle lämpöä. Mukavaa, että vanhempani nykyisin viihtyvät yhdessä, heistä on toisilleen vanhuuden turva, joka on tietysti arvokasta. Mutta ei se vie minua takaisin lapsuuteen kokemaan sitä, että kodissa on myös vanhempien välinen rakkaus, ei vain lasten asiat, komeat seinät ja puitteet ja työ ja ura.

Yhden parisuhteen tuolla reseptillä ajoin jo seinään ja lapseni jäi kulkemaan kahden kodin väliä. Nyt olen kumppanin kanssa joka opettaa mulle, ettei tunteiden osoittaminen ole falskia, ja toiselle /yhteiselle antautuminen heikkoutta. Mutta vaikeaa on muuttaa niin syvällä olevia asenteita ja 'pehmentyä'.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä lapset kärsivät enemmän riitelevistä vanhemmista kuin eronneista vanhemmista. 

Tätäkin olen usein ihmetellyt. Mikä pakottaa vanhemmat riitelemään lasten nähden? Eikö olisi parempi hoitaa keskinäiset erimielisyydet kahden kesken?

Omassa kodissani me lapset oltiin "nynnyjä vätyksiä", kun ei uskallettu osallistua vanhempien silmittömiin riitoihin! Tällaisia ne sairaimmat vanhemmat ovat, vetävät lapsensa mukaan hulluuteensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ero itsessään, vaan se miten se hoidetaan ja kuinka paljon lasta tuetaan ja kuunnellaan.

Minun vanhempani erosivat kun olin 11. Sen jälkeen meistä lapsista tuli vallankäyttövälineitä ja heittopusseja joita kumpikaan vanhempi ei halunnut uuteen elämäänsä. Meillä ei ollut "kahta kotia" vaan oli äidin koti ja isän koti joissa molemmissa olimme vieraita ja "vain kyläilemässä".

Mitään negatiivisia tunteita ei saanut näyttää, jos näytti niin se vanhempi jonka ne olisi pitänyt ottaa vastaan alkoi meuhaamaan kuinka "sä olet just yhtä sietämätön ja tahallasi hankala kuin äitisi/isäsi.

Minulla on terapiassa juoksemisesta edelleen voimakas ahdistuneisuushäiriö, inhottava tapa erota nopeasti heti jos ihmissuhteessani tulee konflikti-tilanne. Eräänlainen automaattinen pakorefleksi. Koko nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni olin äärimmäisen pahoinvoiva.

Sisaruksilla ei mene sen paremmin. Toinen on alkoholisoitunut ja syrjäytynyt, toinen tappoi itsensä.

Melkein sanasta sanaan kuin oma elämäni. Tsiisus että kolahti. Voimia kohtalotoverille. <3 Koko teini-ikä ja nuoruus meni jossain sumussa. Keneenkään en luottanut ja itsetuntoa en omannut. Vanhemmat meni uusiin naimisiin ja saivat uusia lapsia, me vanhat lapset ei oltu enää mitään muuta kuin heittopusseja kahden perheen välillä; taakkoja ja riesoja, jotka häiritsi uutta perheidylliä. Äitipuoli toitotti aina sitä, ettei me olla ydinperheeseen kuuluvia jäseniä. Nyt on vaikea tottua siihen, että olen ensimmäistä kertaa 100% perheenjäsen. Äiti ja vaimo. Ja oli tuota samaa, että mitään kapinaa ei saanut teini-iässä näyttää tai uhattiin lastenkodilla/ulosheittämisellä. Isän puolen sukulaiset aina halveksuivat huonoja piirteitäni sanoen, että olen aivan kuin äitini - huonossa mielessä siis.

Tunnen suurta kauhua aina, kun jossain uusperhekuviota hehkutetaan. Toisaalta ehkä jotkut voivat hoitaa sen paremmin kuin minun vanhempani aikanaan hoitivat. Meistä vanhoista lapsista yksi on itsetuhoinen ja toinen on katkaissut välit vanhempiini kokonaan 10 vuotta sitten. Minä rämmin jossain suossa, jossa koitan aina välillä pysyä vahvana ja toisinaan olen vieläkin se sama itsetunnoton ihmisromu, mikä olin joskus 15-vuotiaana. Näennäiset välit on vanhempiini, muttei kovin läheiset, enkä luota heihin ollenkaan.

Ei kaikki uusperhekuviot ole kuin suoraan jostain Disneyn sadusta pahoine äitipuolineen. Kasvoin uusperheessä, joka oli helvetti maan päällä, sisälsi monenlaista väkivaltaa ja minulle kerrottiin jo neljännellä luokalla, miten äittipuoleni on siskonsa kanssa suunnitellut minun sijoittamista toiseen perheeseen. Nykyään olen itse uusperheen bonusäiti ja omista kokemuksistani johtuen teen kaikkeni, että bonuslapsillani on hyvä olla. He kuuluvat perheeseeni ja minä heidän, ovat sanoneet minulle monesti, että eivät halua kutsua äitipuoleksi, koska sillä on niin paha kaiku. Olen kuulemma kuin toinen äiti. Ja meillä on toimiva uusperhe, aikuiset eivät riitele vaan kaikki puhalletaan yhteen hiileen. Meille kaikille lapset ovat kaikista tärkein.

Se on hyvä, että toimitte lasten etu edellä. Niin kuin sanoinkin, monet varmaan toimivat paremmin kuin omat vanhempani toimivat. Mielestäni omat vanhempani menivät puhtaasti oma itsekkyytensä edellä, lasten etu ja tunteet eivät kauheasti kiinnostaneet heitä. Siis erolasten. Me jäätiin ihan syrjään, meidät ikään kuin unohdettiin ja se on se haavoittava kokemus nimenomaan. Sitten sitä vertasi, miten ne uudet lapset olivat rakastetumpia, halutumpia ja ylipäätään kokonaisia perheissään toisin kuin me hylkiölapset. Se on se mikä tuhosi meidän itsetuntoa, ei niinkään itse ero. Kokemuksia on monenlaisia, minun kokemukseni saa karvat pystyyn uusperhe-sanan kuullessani. Joskus ero on välttämätön ja silloin toivoisin, että vanhemmat osaisivat ajatella jatkossakin lasten etua mieluummin kuin omien halujensa tyydyttämistä. Eroamista vältän viimeiseen saakka, jos se minusta on kiinni, mutta sen olen vannonut itselleni, että jos ero joskus tulee, niin en koskaan enää mene uusiin naimisiin ja hanki uusia lapsia. En koskaan halua lapsilleni samaa kokemusta mitä minä sisaruksine koettiin.

Olen se joka kirjoitti tämän lainauksen ensimmäisen viestin.

Minusta tuntuu, että erolapsen pahoinvointi ja hylkäämistrauma on tabu josta ei saa puhua. En saanut osoittaa pahaa oloani lapsena ja tämäkin keskustelu osoittaa, että siitä ei saisi puhua nytkään. Negatiiviset kokemukset jyrätään ja vaiennetaan, jopa syyllistävällä tavalla.

En edelleenkään sano, että suurin ongelma olisi ero itsessään (vaikka toki sekin on lapselle hallitsematon elämänmuutos, jossa lapsen mielipidettä ei kysytä eikä huomioida, se vaikuttaa kiistatta perusturvallisuudentunteeseen), vaan se miten se hoidetaan. Moni hoitaa eron todella huonosti. Ei minunkaan vanhempani näe itsessään mitään vikaa, syyttelevät vain toisiaan.

Tottakai ero vaikuttaa ja erotessa hyvät vanhemmat ajattelevat lasta monessa vaiheessa ennen kuin päätös tehdään. Huonot eivät ajattele siellä ydinperheessäkään, saatikka erotilanteessa.

Tässä keskustelussa tulee vaan paljon mielipiteitä ns. eron puolesta, johtuen kärjistetyistä kommenteista ja asenteista, että ainoastaan se ero aiheuttaa traumoja tai ydinperheessä ollaan aina onnellisia.

Ajatteleva vanhempi varmasti pohtii paljon kumpi on lapselle parempi, elää kulissia vai erota. Ja hankkii lapselle tarvittavaa tukea ja pitää huolta ensimmäisenä lapsen hyvinvoinnista.

Tämän sinun lyhyen viestin perusteella uskaltaisin väittää, että jos vanhempasi olisivat pysyneet yhdessä, olisit keskustelussa kertomassa, että kyllä sekin traumatisoi, ettei erota.

Tästä huolimatta on tärkeä puhua myös siitä, että ero aiheuttaa lapselle myös kärsimystä. Ei se, että vanhemmat valitsee sen reitin missä kärsimystä tulee vähemmän tarkoita sitä, että siitä erosta selvittäisiin aina ilman ongelmia.

Joo olin itsekäs ja erosin lopulta miehestä jota en enää rakastanut ja ahdistuin kun piti olla saman katon alla hänen kanssaan. En saanut tunteita palaamaan vaikka koitimme saada suhdetta toimimaan. Ei ole mitään järkeä olla tuollaisessa parisuhteessa hajottamassa itsensä lisäksi puoliso ja lapsi. 

Ei todellakaan ollut uutta puolisoa katsottuna vaan vasta vuosien päästä löysin nykyisen mieheni. 

Paljon varmaan auttaisi jos ihmiset oikeasti miettisivät etukäteen ovatko he itse ja puoliso kykeneviä vanhemmiksi myös jos ja kun asiat eivät mene hyvin ja onko parisuhde vakaalla pohjalla ja hankkisivat lapsia vasta sitten. Toki monet ongelmat tulevat esiin vasta kun on jo lapsia ja arki on vaativampaa. Moni myös hankkii uusia lapsia eron jälkeen uuden kumppanin kanssa todella nopeasti ja oletettavasti silloin ei ole mietitty asioita kovinkaan perinpohjaisesti. Soisi muistettavan, että ne lapset ovat eläviä olentoja, omia yksilöitään, joilla on keskimäärin 80 vuotta elämää edessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On itsepetosta kuvitella, etteivät lapset kärsisi teit niin tai näin. Oleellista on kärsiikö jostain enemmän tai vähemmän kuin päinvastaisesta toimesta.

Kyllä. Ja yleensä on niin, että lapset kärsisivät vähemmän vanhempien yhdessä pysymisestä kuin erosta, kun taas vanhemmilla se on yleensä toisin päin. Todella moni vaan on valmis vaihtamaan oman pahan olonsa lastensa pahaan oloon. 

Kyllä lapset kärsivät enemmän riitelevistä vanhemmista kuin eronneista vanhemmista. 

Tätäkin olen usein ihmetellyt. Mikä pakottaa vanhemmat riitelemään lasten nähden? Eikö olisi parempi hoitaa keskinäiset erimielisyydet kahden kesken?

Taidat olla hyvin nuori tai erittäin naivi. Vaikka kuinka vanhemmat hoitavat "keskinäiset erimielisyydet" piilossa lapsilta, niin kyllähän lapset vaistoavat, ettei vanhempien välit ole kunnossa. Ja nyt en puhu mistän pikkuriidoista siitä, kuka vie roskat.

Olen 47-vuotias, joten en pidä itseäni hyvin nuorena. Naiivi saatan olla, mutta koskaan en ole lasteni kuullen riidellyt vaimoni kanssa, vaikka omat ongelmamme on toki meilläkin ollut. 

-lainaamasi-

Jep. Mutta sillä ei oikeastaan ole suurempaa merkitystä riitelevätkö vanhemmat lasten nähden, jos välit ovat joka tapauksessa tulehtuneet. Perhehelvetissä ylipäätään "riiteleminen" ei ole se ongelma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On itsepetosta kuvitella, etteivät lapset kärsisi teit niin tai näin. Oleellista on kärsiikö jostain enemmän tai vähemmän kuin päinvastaisesta toimesta.

Kyllä. Ja yleensä on niin, että lapset kärsisivät vähemmän vanhempien yhdessä pysymisestä kuin erosta, kun taas vanhemmilla se on yleensä toisin päin. Todella moni vaan on valmis vaihtamaan oman pahan olonsa lastensa pahaan oloon. 

Kyllä lapset kärsivät enemmän riitelevistä vanhemmista kuin eronneista vanhemmista. 

Tätäkin olen usein ihmetellyt. Mikä pakottaa vanhemmat riitelemään lasten nähden? Eikö olisi parempi hoitaa keskinäiset erimielisyydet kahden kesken?

Taidat olla hyvin nuori tai erittäin naivi. Vaikka kuinka vanhemmat hoitavat "keskinäiset erimielisyydet" piilossa lapsilta, niin kyllähän lapset vaistoavat, ettei vanhempien välit ole kunnossa. Ja nyt en puhu mistän pikkuriidoista siitä, kuka vie roskat.

Olen 47-vuotias, joten en pidä itseäni hyvin nuorena. Naiivi saatan olla, mutta koskaan en ole lasteni kuullen riidellyt vaimoni kanssa, vaikka omat ongelmamme on toki meilläkin ollut. 

-lainaamasi-

Jep. Mutta sillä ei oikeastaan ole suurempaa merkitystä riitelevätkö vanhemmat lasten nähden, jos välit ovat joka tapauksessa tulehtuneet. Perhehelvetissä ylipäätään "riiteleminen" ei ole se ongelma.

Kylläse on osa ongelmaa. Ihan varmasti on parempi ollariitelemättä kuin riidellä, jos muut asiat on samoin.

Niin?

Lapsi kärsii myös köyhyydestä, sairaudesta, mielenterveysongelmista, turvaverkottomuudesta, ulkopuolisuudesta, kiihkeästä uskonnollisuudesta, onnettomuuksien seurauksista, yksinäisyydestä, levottomasta yhteiskunnan tilasta, oppimisvaikeuksista......

Elämässä tulee eteen vaikeuksia. Huoltajan tehtävä lienee luotsata lasta läpi näiden vaikeuksien ja näin myös auttaa kasvattamaan lapsen henkistä resilienssiä. Ääripäässä sitten se helikopterivanhemmuus mikä ei sallisi minkäänlaisia vastoinkäymisiä lapsen elämässä, ei sekään hyvä lähestymistapa ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhempien välillä ei ole hellyyttä, niin ei se lapsia haittaa. Heillehän se on normaalia elämää, jos tilanne on jatkunut pitkään. Lapsia muutenkin kiinnostaa vanhempiensa hyvinvointi huomattavasti vähemmän kuin mitä vanhemmat itse kuvittelevat. Tämän olen voinut todeta työssäni, jossa olen kohdannut ongelmaperheitä. Monet vanhemmat itse huomaamattaan kuormittavat lapsiaan aivan turhaan omilla ongelmillaan.

No kyllä sitä lapsena kavereilla käydessä kateellisena seurasi, kun pariskunnat kunnioittivat ja rakastivat toisiaan. Että tällaistako sen kuuluisi olla, vanhemmat oikeasti pitävät ja välittävät toisistaan ja sillä luovat kotiin muillekin lämpimän ilmapiirin. Vieläkin kun tätä muistelen, meinaa itkettää, miksei omassa kodissa voinut olla samanlaista. Ei, siellä oli lämpötila kuin etelämantereella, joutui jatkuvasti kävelemään munankuorilla. Jos vanhemmat eivät silmittömästi riidelleet, osoittivat muuten kaikin elein ja ilmein vihaavansa toisiaan. Mutta silti "lasten takia" ei voinut erota! Me lapset keskenään mietimme jo alle kouluikäisinä, miksi ihmeessä eivät vain eroa, saataisiin mekin elää rauhassa. No, onhan sen näin myöhemmin ymmärtänyt, että sekaisin olivat ihan kumpikin, myös se ns. järkevämmältä vaikuttanut.

Aikuisiän onkin saanut sitten käyttää sen opetteluun, mikä helvetti on normaalia olemista ja eloa, mikä normaalia ihmis- ja parisuhteissa. Tämä se vasta nannaa on, yrittää tässä vaiheessa vääntää omia päähänpinttymiään uuteen uskoon.

Ehkä kamalinta mitä lapsille voi sanoa on, että vain näiden takia vanhemmat pysyttelevät yhdessä. Tuo on juuri sitä lasten vastuuttamista vanhempien omista ongelmista, joka on aina tuhoisaa!

Vierailija kirjoitti:

Nämä ovat kulttuurimme suuria tabuja. Vanhemmuuden syyllisyys, jota peitetään valheellisella itsepetoksella. "Kyllä ne lapset pärjää, hyvin ne pärjää, kun viikko viikon perään vaihtuu koti" - selitellään. Lasten näkemyksiä ei tietenkään edes kysytä. Vanhemmalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sanoa, että pärjää. Vähän sama kuin viime viikkoisessa päiväkotikeskustelussa. Valtaosa niistä vanhemmista, jotka tyrkkäävät lapsensa hoitoon alle vuoden ikäisenä vakuuttaa, että lapsi pärjää ja voi hyvin. Taas kerran, lapsen kokemusta ei edes kysytä. Vanhempi vain päättää, että kyllä hän pärjää. Vaikka kaikki oikeasti sisimmissään tietää sen olevan huonoksi ja on huolissaan lapsestaan. Niin monet aikuiset valehtelevat jopa itselleen. Tämä siis niille, jotka eroavat itsekkäistä ja pinnallisista syistä. Tiedän, että joillekin ero on oikeasti parempi vaihtoehto kuin liitossa jatkaminen (väkivalta, hyväksikäyttö, riippuvuudet yms. yms.) mutta on kyllä niitäkin, jotka eroavat vain, koska eivät ole kasvaneet aikuisiksi ja ajattelevat vain ja ainoastaan itseään. Kivittäkää vain, mutta näitä tapauksia on nähty jo ihan liikaa.

Mitä ne olisi ne muut kuin "itsekkäät ja pinnalliset" syyt erota? Eikö päihdeongelmaan sairastuneen jättäminen ole kuitenkin sekin pohjimmiltaan itsekästä? Jätän sinut, koska en osaa tai halua kanssasi koittaa voittaa addiktiotasi enkä halua elää tai kasvattaa lapsia addiktin kanssa. Välitän enemmän omasta vanhemmuudestani kuin sinun kyvystäsi olla vanhempi lapsillesi. Sama vaikka uskottomuuden kanssa. Eikö se, että omasta hyvinvoinnistaan tahtoo huolehtia ole aina pohjimmiltaan itsekästä. Mutta toisaalta aivan välttämätöntä, jotta itse jaksaa yrittää olla lapsilleen paras mahdollinen vanhempi.

Minusta kukaan ei ulkopuolelta sitä pysty tuomaroimaan mikä se parisuhteessa on, joka ajaa oman hyvinvoinnin vuoksi eroamaan. Toiselle se voi olla suhteen ulkopuoliset suhteet, jotka toista ei taas hetkauta ollenkaan. Toiselle rakkaudenkaipuu, kun toinen taas elää mielellään yksin rakkaudesta lapsiinsa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On itsepetosta kuvitella, etteivät lapset kärsisi teit niin tai näin. Oleellista on kärsiikö jostain enemmän tai vähemmän kuin päinvastaisesta toimesta.

Kyllä. Ja yleensä on niin, että lapset kärsisivät vähemmän vanhempien yhdessä pysymisestä kuin erosta, kun taas vanhemmilla se on yleensä toisin päin. Todella moni vaan on valmis vaihtamaan oman pahan olonsa lastensa pahaan oloon. 

Kyllä lapset kärsivät enemmän riitelevistä vanhemmista kuin eronneista vanhemmista. 

Tätäkin olen usein ihmetellyt. Mikä pakottaa vanhemmat riitelemään lasten nähden? Eikö olisi parempi hoitaa keskinäiset erimielisyydet kahden kesken?

Taidat olla hyvin nuori tai erittäin naivi. Vaikka kuinka vanhemmat hoitavat "keskinäiset erimielisyydet" piilossa lapsilta, niin kyllähän lapset vaistoavat, ettei vanhempien välit ole kunnossa. Ja nyt en puhu mistän pikkuriidoista siitä, kuka vie roskat.

Olen 47-vuotias, joten en pidä itseäni hyvin nuorena. Naiivi saatan olla, mutta koskaan en ole lasteni kuullen riidellyt vaimoni kanssa, vaikka omat ongelmamme on toki meilläkin ollut. 

-lainaamasi-

Jep. Mutta sillä ei oikeastaan ole suurempaa merkitystä riitelevätkö vanhemmat lasten nähden, jos välit ovat joka tapauksessa tulehtuneet. Perhehelvetissä ylipäätään "riiteleminen" ei ole se ongelma.

Vanhempani ovat kovia riitelemään asiasta kuin asiasta. En nyt aikuisenakaan haluaisi sitä kuunnella. Minulle ja sisaruksilleni olisi varmasti kelvannut jos kotona olisi ainoana muutoksena ollut vähemmän huutamista. Itse tuskin olisin pärjännyt hyvin myöskään erotilanteessa ainakaan kahden kodin mallissa, joista molemmista löytyisi katkera vanhempi ja iso osa elämää olisi ollut rampata edestakaisin. Vielä pahempaa olisi ollut jos olisi ollut uudet puolisot ja näiden edelliset lapset eikä edes omaa huonetta. Minulle he olisivat olleet vieraita ihmisiä enkä yksin viihtyvänä introverttinä olisi kestänyt sellaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika moni on myös täysin traumatisoitunut ydinperheessä ja kantaa niitä jälkiä vielä pitkälle aikuisenakin. Enkä edes tarkoita pelkästään päihdevanhempia, vaan ihan niitä ns. tavallisiakin perheitä, joissa kulissit on kunnossa. Monikin ydinperheessä kasvanut ystäväni vielä näin aikuisena oirehtii äiti- tai isäsuhdettaan, tai koko lapsuutta. Joillakin ollut täysin tunnekylmää meininkiä ydinperheessä, toisilla riidelty jatkuvasti ja ainoa malli keskustella parisuhteessa on sellainen mäkättäminen ja toisen jatkuva moittiminen, mistä saaneet osansa lapsetkin, joilla siitä itsetunto-ongelmia vielä aikuisenakin.

Kyllä monet lapset ihan toivoo, että vanhempansa eroaisivat ja ilmapiiri kotona helpottuisi ja itse asiassa kaikki tuntemani eroperheiden lapset ovat aikuisena päätyneet kestävään, pitkään parisuhteeseen ja ovat hyvin elämässä pärjänneitä (jopa se meidän yläasteluokalta parhaiten menestynyt poika oli eroperheen lapsi). Kyllä ne on ihan muut tekijät kuin vanhempien ero itsessään, mitkä noihin asioihin vaikuttaa.

Olen itsekin eronnut, kun lapset olivat pieniä (ainakaan nuorempi ei ollenkaan muista aikaa, kun vanhempansa asuivat yhdessä). Lapset on iloisia, fiksuja (päiväkodin henkilökunta kovasti kehuu), tavallisia lapsia. Molemmat vanhemmat olemme hyvätuloisia, meillä harrastetaan, reissataan jne. sivistetään lapsia monella tapaa.

Ei varmasti ole lasten äo tässä laskenut tai mitään muutakaan häiriintynyttä lapsille tapahtunut, mitä tässäkin ketjussa yritetään väittää. Sen sijaan vuosia jatkunut riitely oli lapsillekin kamalaa ja kyllä onnelliset vanhemmat pystyy tekemään lapsille onnellisen lapsuuden. Jos parisuhde tekee onnettomaksi, niin se kannattaa lopettaa.

Jaa, omassa tuttavapiirissäni taas kaikki eronneet (olemme n. 30-40 -vuotiaita) ovat itsekin eroperheiden lapsia. 

Aijaa.

Minun tuttavapiirissä (olen yli 40) on eronneita lasten vanhempia äkkiä laskettuna ainakin 20. Yhden miehen vanhemmat ovat eronneet, tosin vasta kun tämä mies oli jo muuttanut pois kotoa, mutta sittemmin palanneet takaisin yhteen. Yhden naisen äiti ja toisen isä on leskeytynyt. Kaikki muut vanhemmasta polvesta elävät yhä avioliitossa. 40-50- aikaisella 60 luvulla syntyneissä ero on niin harvinaista, että pidän väitettäsi vähän epäuskottavana 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä on sairasta, että pitäisi väkisin jatkaa suhteessa lasten takia. Itse aloin voimaan henkisesti todella huonosti suhteessa jossa en enää halunnut olla. Ei todellakaan olisi ollut lapsen etu, että olisimme jääneet yhteen. Mä olisin kuollut henkisesti ja sekö on sitten hyvä lapsen kannalta? Puolison kannalta?

Nyt ei puhuttu puolisoiden hyvinvoinnista vaan pelkästään lasten. Teepä ihan ajatusleikki: mitä konkreettista haittaa olisi koitunut lapselle, jos olisit jäänyt hänen isänsä kanssa yhteen?

Henkisesti kuollut ja pahasti masentunut vanhempi joka ei pysty normaaliin arkeen. Todellakin olisi ollut vaikutusta lapsen elämään. Ihan paskapuhetta väittää muuta. 

Et vastannut kysymykseeni. Olet luultavasti tyypillinen itsekäs erovanhempi. Kun kysytään mitä haittaa olisi lapselle, vastaat sillä mitä SINULLE olisi käynyt. 

Mähän nimenomaan vastasin! Opettele lukemaan. Vaikeasti masentunut vanhempi joka ei pysty toimimaan arjessa ei todellakaan ole lapsen etu. Kyllä se vaikuttaa lapseen ja luo turvattomuuden tunnetta lapselle. Tyhmä pitää ihmisen olla jos ei tuota tajua. 

Eli mitä konkreettista haittaa siitä olisi ollut lapselle? Tuo ettei pysty toimimaan arjessa on todella epämääräinen ilmaisu. Ja oliko lapsen isä myös täysin kykenemätön huolehtimaan lapsesta? Oman veljeni vaimo on ollut pahasti masentunut, jona aikana veljeni huolehti yksin perhearjen pyörityksestä. Vaimo kuntoutui lopulta, ja on ihan taatusti heidän lastensakin kannalta parasta, etteivät veljeni ja hänen vaimonsa eronneet.

Niin on täysin eri asia olla masentunut jostakin muusta syystä kuin siitä, että ahdistuu parisuhteessa jossa ei enää halua olla, kuolee henkisesti ja masentuu. 

No jokainenhan sen ymmärtää, että jos jokin asia masentaa niin ongelmaan on hyvä lääke hankkiutua eroon siitä masentavasta asiasta. Tuokin. Kunhan jänkkää kun on itse rakentanut päässään erosta sellaisen peikon, jonka mahdollisuus on torjuttava kieltämällä koko asia tyystin.

Jaa, mitäköhän omien vanhempieni olisi pitänyt sitten tehdä kun äidilleni selvisi että isälläni oli ollut jo vuosia toinen perhe. Jatkaa onnellisesti yhdessä vai?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä on sairasta, että pitäisi väkisin jatkaa suhteessa lasten takia. Itse aloin voimaan henkisesti todella huonosti suhteessa jossa en enää halunnut olla. Ei todellakaan olisi ollut lapsen etu, että olisimme jääneet yhteen. Mä olisin kuollut henkisesti ja sekö on sitten hyvä lapsen kannalta? Puolison kannalta?

Nyt ei puhuttu puolisoiden hyvinvoinnista vaan pelkästään lasten. Teepä ihan ajatusleikki: mitä konkreettista haittaa olisi koitunut lapselle, jos olisit jäänyt hänen isänsä kanssa yhteen?

Henkisesti kuollut ja pahasti masentunut vanhempi joka ei pysty normaaliin arkeen. Todellakin olisi ollut vaikutusta lapsen elämään. Ihan paskapuhetta väittää muuta. 

Et vastannut kysymykseeni. Olet luultavasti tyypillinen itsekäs erovanhempi. Kun kysytään mitä haittaa olisi lapselle, vastaat sillä mitä SINULLE olisi käynyt. 

Mähän nimenomaan vastasin! Opettele lukemaan. Vaikeasti masentunut vanhempi joka ei pysty toimimaan arjessa ei todellakaan ole lapsen etu. Kyllä se vaikuttaa lapseen ja luo turvattomuuden tunnetta lapselle. Tyhmä pitää ihmisen olla jos ei tuota tajua. 

Eli mitä konkreettista haittaa siitä olisi ollut lapselle? Tuo ettei pysty toimimaan arjessa on todella epämääräinen ilmaisu. Ja oliko lapsen isä myös täysin kykenemätön huolehtimaan lapsesta? Oman veljeni vaimo on ollut pahasti masentunut, jona aikana veljeni huolehti yksin perhearjen pyörityksestä. Vaimo kuntoutui lopulta, ja on ihan taatusti heidän lastensakin kannalta parasta, etteivät veljeni ja hänen vaimonsa eronneet.

Niin on täysin eri asia olla masentunut jostakin muusta syystä kuin siitä, että ahdistuu parisuhteessa jossa ei enää halua olla, kuolee henkisesti ja masentuu. 

No jokainenhan sen ymmärtää, että jos jokin asia masentaa niin ongelmaan on hyvä lääke hankkiutua eroon siitä masentavasta asiasta. Tuokin. Kunhan jänkkää kun on itse rakentanut päässään erosta sellaisen peikon, jonka mahdollisuus on torjuttava kieltämällä koko asia tyystin.

Näinhän se on. Ja väitän, että moni ero itse asiassa johtuu juuri niistä lapsista. Harvat lapset on oikeasti kivoja, fiksuja ja sellaisia että niiden kanssa jaksaa olla. 

Vierailija kirjoitti:

Veikkaan, että vain murto-osassa eroja syynä on alkoholismi tai väkivaltaisuus. Ainakin tuttuja katsellessa, erotaan, kun kyllästytään puolisoon ja arkeen. Suurin osa eroaa ihan itsekkäistä syistä, halutaan itselle jotain parempaa. Tämä kyllä tiedostetaan ja omaa syyllisyyttä paetaan hokemalla fraaseja "parempi kaksi onnellista kotia kuin yksi onneton", "lapset kyllä sopeutuu", "onnelliset vanhemmat on tärkeitä lapsille" jne. Itsepetosta. Hoetaan, että lapsi ei saa oikeanlaista mallia parisuhteesta. No onko automaatio, että eron jälkeen löytyy uusi suhde? Eihän sinkkuvanhemmat anna minkäänlasita mallia.

Lasten ainoa, ainutkertainen lapsuus ja se halutaan pilata etsimällä omaa onnea. Lapset ovat lapsia vain hetken ja sitten on loppuelämä aikaa etsiä sitä omaa onneaan.

Itse ole eroperheestä ja pidän isäni ratkaisua lähteä todella itsekkäänä. Äidistä tuli onneton, en uskaltanut näyttää negatiivisia tunteita jotta en kuormittaisi äitiä lisää, meille tuli taloudellisesti tiukkaa ja jouduin luopumaan paljosta. Luojan kiitos sentään sain asua yhdessä kodissa. Kaikista kauheinta olisi ollut vaihtaa kokoajan "kotia" (mikä silloin edes olisi koti?), jsosa olisi ihmisiä vaihtuvilla kokooonpanoilla uusien puolisoiden ja heidän lastensa myötä.

Ei ole myöskään niin, että tsadaa, nyt erotaan ja nyt yhtäkkiä kaikki ovat onnellisia. Ero on kipeä asia myös aikuisille ja pitää tehdä surutyö siitä, tätä lapset myös todistavat. Yksikin vuosi on todella pitkä aika lapsen elämässä. 

Aika äärimmäinen syytös, että lapsen elämä pilataan erolla. Pilataan? Vähän nyt suhteellisuuden tajua. Elämässä tulee eteen vaikeuksia, myös täällä etuoikeutetussa läntisessä maailmassa. Noin 6 miljardin maapallon asukkaan lapsuus on pilattu jos mittarit on ihmissuhde, jota rasittaa toisen tai oma suru ja taloudelliset menetykset tai toimeentulon vaikeus. Aika lohduton ajatus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika moni on myös täysin traumatisoitunut ydinperheessä ja kantaa niitä jälkiä vielä pitkälle aikuisenakin. Enkä edes tarkoita pelkästään päihdevanhempia, vaan ihan niitä ns. tavallisiakin perheitä, joissa kulissit on kunnossa. Monikin ydinperheessä kasvanut ystäväni vielä näin aikuisena oirehtii äiti- tai isäsuhdettaan, tai koko lapsuutta. Joillakin ollut täysin tunnekylmää meininkiä ydinperheessä, toisilla riidelty jatkuvasti ja ainoa malli keskustella parisuhteessa on sellainen mäkättäminen ja toisen jatkuva moittiminen, mistä saaneet osansa lapsetkin, joilla siitä itsetunto-ongelmia vielä aikuisenakin.

Kyllä monet lapset ihan toivoo, että vanhempansa eroaisivat ja ilmapiiri kotona helpottuisi ja itse asiassa kaikki tuntemani eroperheiden lapset ovat aikuisena päätyneet kestävään, pitkään parisuhteeseen ja ovat hyvin elämässä pärjänneitä (jopa se meidän yläasteluokalta parhaiten menestynyt poika oli eroperheen lapsi). Kyllä ne on ihan muut tekijät kuin vanhempien ero itsessään, mitkä noihin asioihin vaikuttaa.

Olen itsekin eronnut, kun lapset olivat pieniä (ainakaan nuorempi ei ollenkaan muista aikaa, kun vanhempansa asuivat yhdessä). Lapset on iloisia, fiksuja (päiväkodin henkilökunta kovasti kehuu), tavallisia lapsia. Molemmat vanhemmat olemme hyvätuloisia, meillä harrastetaan, reissataan jne. sivistetään lapsia monella tapaa.

Ei varmasti ole lasten äo tässä laskenut tai mitään muutakaan häiriintynyttä lapsille tapahtunut, mitä tässäkin ketjussa yritetään väittää. Sen sijaan vuosia jatkunut riitely oli lapsillekin kamalaa ja kyllä onnelliset vanhemmat pystyy tekemään lapsille onnellisen lapsuuden. Jos parisuhde tekee onnettomaksi, niin se kannattaa lopettaa.

Jaa, omassa tuttavapiirissäni taas kaikki eronneet (olemme n. 30-40 -vuotiaita) ovat itsekin eroperheiden lapsia. 

Aijaa.

Minun tuttavapiirissä (olen yli 40) on eronneita lasten vanhempia äkkiä laskettuna ainakin 20. Yhden miehen vanhemmat ovat eronneet, tosin vasta kun tämä mies oli jo muuttanut pois kotoa, mutta sittemmin palanneet takaisin yhteen. Yhden naisen äiti ja toisen isä on leskeytynyt. Kaikki muut vanhemmasta polvesta elävät yhä avioliitossa. 40-50- aikaisella 60 luvulla syntyneissä ero on niin harvinaista, että pidän väitettäsi vähän epäuskottavana 

Erilaisista taustoista tulevien on varmasti vaikeaa kuvitella toisenlaista todellisuutta. Tuo että tunnet "ainakin 20" eronnutta lasten vanhempaa kertookin jo enemmän kuin luuletkaan omista sosiaalisista ympyröistäsi.