On pelkkää itsepetosta väittää etteivätkö lapset muka kärsisi erosta

Vierailija kirjoitti:

Totta kai ne kärsii mutta kun usein se vaihtoehto että eroa ei tule on vielä pahempi. Aina ei vaan ole sitä vaihtoehtoa, että olisi mahdollista palauttaa perhe-elämä tasapainoiseksi ja hyväksi. Vaihtoehto on jatkaminen perhehel vetissä tai ero.

Juuri näin. Totta kai lapset kärsii erosta, mutta on tilanteita, joissa vaihtoehto on vielä huonompi. Valitettavasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä on sairasta, että pitäisi väkisin jatkaa suhteessa lasten takia. Itse aloin voimaan henkisesti todella huonosti suhteessa jossa en enää halunnut olla. Ei todellakaan olisi ollut lapsen etu, että olisimme jääneet yhteen. Mä olisin kuollut henkisesti ja sekö on sitten hyvä lapsen kannalta? Puolison kannalta?

Nyt ei puhuttu puolisoiden hyvinvoinnista vaan pelkästään lasten. Teepä ihan ajatusleikki: mitä konkreettista haittaa olisi koitunut lapselle, jos olisit jäänyt hänen isänsä kanssa yhteen?

Henkisesti kuollut ja pahasti masentunut vanhempi joka ei pysty normaaliin arkeen. Todellakin olisi ollut vaikutusta lapsen elämään. Ihan paskapuhetta väittää muuta. 

Et vastannut kysymykseeni. Olet luultavasti tyypillinen itsekäs erovanhempi. Kun kysytään mitä haittaa olisi lapselle, vastaat sillä mitä SINULLE olisi käynyt. 

Mähän nimenomaan vastasin! Opettele lukemaan. Vaikeasti masentunut vanhempi joka ei pysty toimimaan arjessa ei todellakaan ole lapsen etu. Kyllä se vaikuttaa lapseen ja luo turvattomuuden tunnetta lapselle. Tyhmä pitää ihmisen olla jos ei tuota tajua. 

Tuo vänkääjä on varmaan joku jätetyksi tullut mies, jota nyt vain ärsyttää, että eron jälkeen ex-vaimonsa ja lapsensa elävät onnellisina ja hän todennäköisesti näkee lapsiaan vain joka toinen viikonloppu. Kun olivat yhdessä, hän teki exänsä ja lastensa elämästä onnettoman vankilan. Lasten parasta ei tosiaan osaa ajatella, jos ei ymmärrä edes sitä, että vanhemman hyvinvointi heijastuu aivan suoraan lapseen.

Kasvatusalan ammattilaisena olen vahvasti eri mieltä. Olen nähnyt vanhempia, jotka voivat parisuhteessaan todella huonosti, mutta silti onnistuvat pitämään lapsensa hyvinvoinnista esimerkillisesti huolta. Sitten on näitä, jotka taas päinvastoin pyrkivät tekemään lapsistaan terapeuttejaan, ja panevat lastensa päälle aivan järkyttävän taakan. Lapsen voinnista ei voi päätellä, kuinka hyvin hänen vanhempansa voivat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ero itsessään, vaan se miten se hoidetaan ja kuinka paljon lasta tuetaan ja kuunnellaan.

Minun vanhempani erosivat kun olin 11. Sen jälkeen meistä lapsista tuli vallankäyttövälineitä ja heittopusseja joita kumpikaan vanhempi ei halunnut uuteen elämäänsä. Meillä ei ollut "kahta kotia" vaan oli äidin koti ja isän koti joissa molemmissa olimme vieraita ja "vain kyläilemässä".

Mitään negatiivisia tunteita ei saanut näyttää, jos näytti niin se vanhempi jonka ne olisi pitänyt ottaa vastaan alkoi meuhaamaan kuinka "sä olet just yhtä sietämätön ja tahallasi hankala kuin äitisi/isäsi.

Minulla on terapiassa juoksemisesta edelleen voimakas ahdistuneisuushäiriö, inhottava tapa erota nopeasti heti jos ihmissuhteessani tulee konflikti-tilanne. Eräänlainen automaattinen pakorefleksi. Koko nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni olin äärimmäisen pahoinvoiva.

Sisaruksilla ei mene sen paremmin. Toinen on alkoholisoitunut ja syrjäytynyt, toinen tappoi itsensä.

Melkein sanasta sanaan kuin oma elämäni. Tsiisus että kolahti. Voimia kohtalotoverille. <3 Koko teini-ikä ja nuoruus meni jossain sumussa. Keneenkään en luottanut ja itsetuntoa en omannut. Vanhemmat meni uusiin naimisiin ja saivat uusia lapsia, me vanhat lapset ei oltu enää mitään muuta kuin heittopusseja kahden perheen välillä; taakkoja ja riesoja, jotka häiritsi uutta perheidylliä. Äitipuoli toitotti aina sitä, ettei me olla ydinperheeseen kuuluvia jäseniä. Nyt on vaikea tottua siihen, että olen ensimmäistä kertaa 100% perheenjäsen. Äiti ja vaimo. Ja oli tuota samaa, että mitään kapinaa ei saanut teini-iässä näyttää tai uhattiin lastenkodilla/ulosheittämisellä. Isän puolen sukulaiset aina halveksuivat huonoja piirteitäni sanoen, että olen aivan kuin äitini - huonossa mielessä siis.

Tunnen suurta kauhua aina, kun jossain uusperhekuviota hehkutetaan. Toisaalta ehkä jotkut voivat hoitaa sen paremmin kuin minun vanhempani aikanaan hoitivat. Meistä vanhoista lapsista yksi on itsetuhoinen ja toinen on katkaissut välit vanhempiini kokonaan 10 vuotta sitten. Minä rämmin jossain suossa, jossa koitan aina välillä pysyä vahvana ja toisinaan olen vieläkin se sama itsetunnoton ihmisromu, mikä olin joskus 15-vuotiaana. Näennäiset välit on vanhempiini, muttei kovin läheiset, enkä luota heihin ollenkaan.

Ei kaikki uusperhekuviot ole kuin suoraan jostain Disneyn sadusta pahoine äitipuolineen. Kasvoin uusperheessä, joka oli helvetti maan päällä, sisälsi monenlaista väkivaltaa ja minulle kerrottiin jo neljännellä luokalla, miten äittipuoleni on siskonsa kanssa suunnitellut minun sijoittamista toiseen perheeseen. Nykyään olen itse uusperheen bonusäiti ja omista kokemuksistani johtuen teen kaikkeni, että bonuslapsillani on hyvä olla. He kuuluvat perheeseeni ja minä heidän, ovat sanoneet minulle monesti, että eivät halua kutsua äitipuoleksi, koska sillä on niin paha kaiku. Olen kuulemma kuin toinen äiti. Ja meillä on toimiva uusperhe, aikuiset eivät riitele vaan kaikki puhalletaan yhteen hiileen. Meille kaikille lapset ovat kaikista tärkein.

Se on hyvä, että toimitte lasten etu edellä. Niin kuin sanoinkin, monet varmaan toimivat paremmin kuin omat vanhempani toimivat. Mielestäni omat vanhempani menivät puhtaasti oma itsekkyytensä edellä, lasten etu ja tunteet eivät kauheasti kiinnostaneet heitä. Siis erolasten. Me jäätiin ihan syrjään, meidät ikään kuin unohdettiin ja se on se haavoittava kokemus nimenomaan. Sitten sitä vertasi, miten ne uudet lapset olivat rakastetumpia, halutumpia ja ylipäätään kokonaisia perheissään toisin kuin me hylkiölapset. Se on se mikä tuhosi meidän itsetuntoa, ei niinkään itse ero. Kokemuksia on monenlaisia, minun kokemukseni saa karvat pystyyn uusperhe-sanan kuullessani. Joskus ero on välttämätön ja silloin toivoisin, että vanhemmat osaisivat ajatella jatkossakin lasten etua mieluummin kuin omien halujensa tyydyttämistä. Eroamista vältän viimeiseen saakka, jos se minusta on kiinni, mutta sen olen vannonut itselleni, että jos ero joskus tulee, niin en koskaan enää mene uusiin naimisiin ja hanki uusia lapsia. En koskaan halua lapsilleni samaa kokemusta mitä minä sisaruksine koettiin.

Olen se joka kirjoitti tämän lainauksen ensimmäisen viestin.

Minusta tuntuu, että erolapsen pahoinvointi ja hylkäämistrauma on tabu josta ei saa puhua. En saanut osoittaa pahaa oloani lapsena ja tämäkin keskustelu osoittaa, että siitä ei saisi puhua nytkään. Negatiiviset kokemukset jyrätään ja vaiennetaan, jopa syyllistävällä tavalla.

En edelleenkään sano, että suurin ongelma olisi ero itsessään (vaikka toki sekin on lapselle hallitsematon elämänmuutos, jossa lapsen mielipidettä ei kysytä eikä huomioida, se vaikuttaa kiistatta perusturvallisuudentunteeseen), vaan se miten se hoidetaan. Moni hoitaa eron todella huonosti. Ei minunkaan vanhempani näe itsessään mitään vikaa, syyttelevät vain toisiaan.

Vierailija kirjoitti:

Nämä ovat kulttuurimme suuria tabuja. Vanhemmuuden syyllisyys, jota peitetään valheellisella itsepetoksella. "Kyllä ne lapset pärjää, hyvin ne pärjää, kun viikko viikon perään vaihtuu koti" - selitellään. Lasten näkemyksiä ei tietenkään edes kysytä. Vanhemmalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sanoa, että pärjää. Vähän sama kuin viime viikkoisessa päiväkotikeskustelussa. Valtaosa niistä vanhemmista, jotka tyrkkäävät lapsensa hoitoon alle vuoden ikäisenä vakuuttaa, että lapsi pärjää ja voi hyvin. Taas kerran, lapsen kokemusta ei edes kysytä. Vanhempi vain päättää, että kyllä hän pärjää. Vaikka kaikki oikeasti sisimmissään tietää sen olevan huonoksi ja on huolissaan lapsestaan. Niin monet aikuiset valehtelevat jopa itselleen. Tämä siis niille, jotka eroavat itsekkäistä ja pinnallisista syistä. Tiedän, että joillekin ero on oikeasti parempi vaihtoehto kuin liitossa jatkaminen (väkivalta, hyväksikäyttö, riippuvuudet yms. yms.) mutta on kyllä niitäkin, jotka eroavat vain, koska eivät ole kasvaneet aikuisiksi ja ajattelevat vain ja ainoastaan itseään. Kivittäkää vain, mutta näitä tapauksia on nähty jo ihan liikaa.

Mä en usko, että kukaan lasten vanhempi eroaa itsekkäistä ja pinnallisista syistä. Mutta on myös hyvin tavallista, että niistä todellisista syistä ei kenellekään kerrota (ainakaan puolitutuille). Sanotaan, että kasvettiin erilleen tms., vaikka oikeasti suhteessa oli kontrollointia, henkistä ja ehkä fyysistäkin väkivaltaa jne. Musta on ihan järkyttävää, että joku puolituttu sitten on kovaan ääneen tuomitsemassa, ihan kuin ne toisten asiat sulle mitenkään kuuluisi.

Vierailija kirjoitti:

Nämä ovat kulttuurimme suuria tabuja. Vanhemmuuden syyllisyys, jota peitetään valheellisella itsepetoksella. "Kyllä ne lapset pärjää, hyvin ne pärjää, kun viikko viikon perään vaihtuu koti" - selitellään. Lasten näkemyksiä ei tietenkään edes kysytä. Vanhemmalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sanoa, että pärjää. Vähän sama kuin viime viikkoisessa päiväkotikeskustelussa. Valtaosa niistä vanhemmista, jotka tyrkkäävät lapsensa hoitoon alle vuoden ikäisenä vakuuttaa, että lapsi pärjää ja voi hyvin. Taas kerran, lapsen kokemusta ei edes kysytä. Vanhempi vain päättää, että kyllä hän pärjää. Vaikka kaikki oikeasti sisimmissään tietää sen olevan huonoksi ja on huolissaan lapsestaan. Niin monet aikuiset valehtelevat jopa itselleen. Tämä siis niille, jotka eroavat itsekkäistä ja pinnallisista syistä. Tiedän, että joillekin ero on oikeasti parempi vaihtoehto kuin liitossa jatkaminen (väkivalta, hyväksikäyttö, riippuvuudet yms. yms.) mutta on kyllä niitäkin, jotka eroavat vain, koska eivät ole kasvaneet aikuisiksi ja ajattelevat vain ja ainoastaan itseään. Kivittäkää vain, mutta näitä tapauksia on nähty jo ihan liikaa.

Vasta joku kirjoitti, oliko jopa Hesarissa kolumnissa että oma lapsi ei voi tulla viereen yöllä kun häiritsee uutta puolisoa. Että siitä on pikkuisen huono omatunto.

Aivan käsittämätöntä, ja sitten uskotellaan itselleen että lapset eivät kärsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On itsepetosta kuvitella, etteivät lapset kärsisi teit niin tai näin. Oleellista on kärsiikö jostain enemmän tai vähemmän kuin päinvastaisesta toimesta.

Kyllä. Ja yleensä on niin, että lapset kärsisivät vähemmän vanhempien yhdessä pysymisestä kuin erosta, kun taas vanhemmilla se on yleensä toisin päin. Todella moni vaan on valmis vaihtamaan oman pahan olonsa lastensa pahaan oloon. 

Niin, ei lapset kärsi siitä, ettei vanhemmilla ole seksiä.

Eri

TÄMÄ!

On ihan uskomatonta kuinka sokeasti monet vanhemmat, varsinkin äidit, projisoivat omat tunteensa lapsiinsa. Jos vanhempien välillä ei ole hellyyttä, niin ei se lapsia haittaa. Heillehän se on normaalia elämää, jos tilanne on jatkunut pitkään. Lapsia muutenkin kiinnostaa vanhempiensa hyvinvointi huomattavasti vähemmän kuin mitä vanhemmat itse kuvittelevat. Tämän olen voinut todeta työssäni, jossa olen kohdannut ongelmaperheitä. Monet vanhemmat itse huomaamattaan kuormittavat lapsiaan aivan turhaan omilla ongelmillaan.

en ole samaa mieltä kanssasi. Mun vanhempani osoittivat minkäänlaista hellyyttä toisiaan kohtaan äärimmäisen harvoin kun olin pieni. Isäni oli ensinnäkin uskoton, toisekseen välillä aikamoinen m*lkku. Todellakin surin ja häpeilin tätä -muiden vanhemmat iloitsivat yhdessä ja halailivat & suukottelivat. Pelkäsin, että vanhempani eroavat ja muutamme äidin kanssa toiselle puolelle suomea mistä hän oli kotoisin. Kun asiat paranivat vuosien päästä heidän välillään, olin todella iloinen joka kerran kun näin kiusoittelua ja muuta vastaava kiintymyksen osoitusta heidän välillään. Olin silloin vain jo kotoa pois muuttanut nuori aikuinen. 

Minulle on vaikeaa osoittaa välittämistä kumppanilleni. Muistan välillä skarpata, mutta ajaudun tosi helposti sellaiseen viileään rinnakkaiseloon. Vaikka miestäni rakastankin kaikesta sydämestäni.

Vierailija kirjoitti:

Mä en tajua näitä keskusteluja ylipäätään. Eikö se nyt ole ihan itsestään selvää, että tapauksia on erilaisia. On huonoja ydinperheitä ja hyviä ydinperheitä. On huonosti hoidettuja eroja ja hyvin hoidettuja eroja. On onnellisia ja menestyneitä eroperheen lapsia ja on huonosti voivia eroperheen lapsia. On toimivia uusperheitä ja toimimattomia uusperheitä.

On ihan turhaa yrittää sanoa, että ero olisi aina huono ratkaisu. Se on ihan yhtä pätevä kommentti, kuin väittää, että kaikissa ydinperheissä on hirveää. Tapauskohtaista.

Niinpä. Ja siis on varmasti totta että eroperheen lapsilla on keskimäärin enemmän ongelmia, tietenkin on. Tasapainoinen, onnellinen ydinperhe olisi ilman muuta paras ympäristö kasvaa, mutta ei kaikki vanhemmat vaan pysty semmoista järjestämään, ja vaihtoehdoiksi jää elää onnettomassa ydinperheessä tai eroperheessä. Molemmat näistä aiheuttaa lapselle todennäköisesti jonkinlaisia ongelmia, kumpi sitten on parempi vaihtoehto, se riippuu tilanteesta.

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhempien välillä ei ole hellyyttä, niin ei se lapsia haittaa. Heillehän se on normaalia elämää, jos tilanne on jatkunut pitkään. Lapsia muutenkin kiinnostaa vanhempiensa hyvinvointi huomattavasti vähemmän kuin mitä vanhemmat itse kuvittelevat. Tämän olen voinut todeta työssäni, jossa olen kohdannut ongelmaperheitä. Monet vanhemmat itse huomaamattaan kuormittavat lapsiaan aivan turhaan omilla ongelmillaan.

No kyllä sitä lapsena kavereilla käydessä kateellisena seurasi, kun pariskunnat kunnioittivat ja rakastivat toisiaan. Että tällaistako sen kuuluisi olla, vanhemmat oikeasti pitävät ja välittävät toisistaan ja sillä luovat kotiin muillekin lämpimän ilmapiirin. Vieläkin kun tätä muistelen, meinaa itkettää, miksei omassa kodissa voinut olla samanlaista. Ei, siellä oli lämpötila kuin etelämantereella, joutui jatkuvasti kävelemään munankuorilla. Jos vanhemmat eivät silmittömästi riidelleet, osoittivat muuten kaikin elein ja ilmein vihaavansa toisiaan. Mutta silti "lasten takia" ei voinut erota! Me lapset keskenään mietimme jo alle kouluikäisinä, miksi ihmeessä eivät vain eroa, saataisiin mekin elää rauhassa. No, onhan sen näin myöhemmin ymmärtänyt, että sekaisin olivat ihan kumpikin, myös se ns. järkevämmältä vaikuttanut.

Aikuisiän onkin saanut sitten käyttää sen opetteluun, mikä helvetti on normaalia olemista ja eloa, mikä normaalia ihmis- ja parisuhteissa. Tämä se vasta nannaa on, yrittää tässä vaiheessa vääntää omia päähänpinttymiään uuteen uskoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ero itsessään, vaan se miten se hoidetaan ja kuinka paljon lasta tuetaan ja kuunnellaan.

Minun vanhempani erosivat kun olin 11. Sen jälkeen meistä lapsista tuli vallankäyttövälineitä ja heittopusseja joita kumpikaan vanhempi ei halunnut uuteen elämäänsä. Meillä ei ollut "kahta kotia" vaan oli äidin koti ja isän koti joissa molemmissa olimme vieraita ja "vain kyläilemässä".

Mitään negatiivisia tunteita ei saanut näyttää, jos näytti niin se vanhempi jonka ne olisi pitänyt ottaa vastaan alkoi meuhaamaan kuinka "sä olet just yhtä sietämätön ja tahallasi hankala kuin äitisi/isäsi.

Minulla on terapiassa juoksemisesta edelleen voimakas ahdistuneisuushäiriö, inhottava tapa erota nopeasti heti jos ihmissuhteessani tulee konflikti-tilanne. Eräänlainen automaattinen pakorefleksi. Koko nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni olin äärimmäisen pahoinvoiva.

Sisaruksilla ei mene sen paremmin. Toinen on alkoholisoitunut ja syrjäytynyt, toinen tappoi itsensä.

Melkein sanasta sanaan kuin oma elämäni. Tsiisus että kolahti. Voimia kohtalotoverille. <3 Koko teini-ikä ja nuoruus meni jossain sumussa. Keneenkään en luottanut ja itsetuntoa en omannut. Vanhemmat meni uusiin naimisiin ja saivat uusia lapsia, me vanhat lapset ei oltu enää mitään muuta kuin heittopusseja kahden perheen välillä; taakkoja ja riesoja, jotka häiritsi uutta perheidylliä. Äitipuoli toitotti aina sitä, ettei me olla ydinperheeseen kuuluvia jäseniä. Nyt on vaikea tottua siihen, että olen ensimmäistä kertaa 100% perheenjäsen. Äiti ja vaimo. Ja oli tuota samaa, että mitään kapinaa ei saanut teini-iässä näyttää tai uhattiin lastenkodilla/ulosheittämisellä. Isän puolen sukulaiset aina halveksuivat huonoja piirteitäni sanoen, että olen aivan kuin äitini - huonossa mielessä siis.

Tunnen suurta kauhua aina, kun jossain uusperhekuviota hehkutetaan. Toisaalta ehkä jotkut voivat hoitaa sen paremmin kuin minun vanhempani aikanaan hoitivat. Meistä vanhoista lapsista yksi on itsetuhoinen ja toinen on katkaissut välit vanhempiini kokonaan 10 vuotta sitten. Minä rämmin jossain suossa, jossa koitan aina välillä pysyä vahvana ja toisinaan olen vieläkin se sama itsetunnoton ihmisromu, mikä olin joskus 15-vuotiaana. Näennäiset välit on vanhempiini, muttei kovin läheiset, enkä luota heihin ollenkaan.

Ei kaikki uusperhekuviot ole kuin suoraan jostain Disneyn sadusta pahoine äitipuolineen. Kasvoin uusperheessä, joka oli helvetti maan päällä, sisälsi monenlaista väkivaltaa ja minulle kerrottiin jo neljännellä luokalla, miten äittipuoleni on siskonsa kanssa suunnitellut minun sijoittamista toiseen perheeseen. Nykyään olen itse uusperheen bonusäiti ja omista kokemuksistani johtuen teen kaikkeni, että bonuslapsillani on hyvä olla. He kuuluvat perheeseeni ja minä heidän, ovat sanoneet minulle monesti, että eivät halua kutsua äitipuoleksi, koska sillä on niin paha kaiku. Olen kuulemma kuin toinen äiti. Ja meillä on toimiva uusperhe, aikuiset eivät riitele vaan kaikki puhalletaan yhteen hiileen. Meille kaikille lapset ovat kaikista tärkein.

Se on hyvä, että toimitte lasten etu edellä. Niin kuin sanoinkin, monet varmaan toimivat paremmin kuin omat vanhempani toimivat. Mielestäni omat vanhempani menivät puhtaasti oma itsekkyytensä edellä, lasten etu ja tunteet eivät kauheasti kiinnostaneet heitä. Siis erolasten. Me jäätiin ihan syrjään, meidät ikään kuin unohdettiin ja se on se haavoittava kokemus nimenomaan. Sitten sitä vertasi, miten ne uudet lapset olivat rakastetumpia, halutumpia ja ylipäätään kokonaisia perheissään toisin kuin me hylkiölapset. Se on se mikä tuhosi meidän itsetuntoa, ei niinkään itse ero. Kokemuksia on monenlaisia, minun kokemukseni saa karvat pystyyn uusperhe-sanan kuullessani. Joskus ero on välttämätön ja silloin toivoisin, että vanhemmat osaisivat ajatella jatkossakin lasten etua mieluummin kuin omien halujensa tyydyttämistä. Eroamista vältän viimeiseen saakka, jos se minusta on kiinni, mutta sen olen vannonut itselleni, että jos ero joskus tulee, niin en koskaan enää mene uusiin naimisiin ja hanki uusia lapsia. En koskaan halua lapsilleni samaa kokemusta mitä minä sisaruksine koettiin.

Olen se joka kirjoitti tämän lainauksen ensimmäisen viestin.

Minusta tuntuu, että erolapsen pahoinvointi ja hylkäämistrauma on tabu josta ei saa puhua. En saanut osoittaa pahaa oloani lapsena ja tämäkin keskustelu osoittaa, että siitä ei saisi puhua nytkään. Negatiiviset kokemukset jyrätään ja vaiennetaan, jopa syyllistävällä tavalla.

En edelleenkään sano, että suurin ongelma olisi ero itsessään (vaikka toki sekin on lapselle hallitsematon elämänmuutos, jossa lapsen mielipidettä ei kysytä eikä huomioida, se vaikuttaa kiistatta perusturvallisuudentunteeseen), vaan se miten se hoidetaan. Moni hoitaa eron todella huonosti. Ei minunkaan vanhempani näe itsessään mitään vikaa, syyttelevät vain toisiaan.

Täysin samaa mieltä kanssasi, ehdottomasti tämä aihe on vielä suuri tabu, josta pitäisi keskustella enemmän. Iso osa nuorista nykyään voi huonosti, ties kuinka monet kärsii hiljaa itsekseen näistä samoista haavoista. Ei auta ketään, että omia kokemuksia vielä jyrätään, pikemminkin vain katkeroittaa. Olen myös sitä mieltä, että ero itsessään, vaikka onkin järkyttävä ja lapsen perusturvallisuuden murentava tapahtuma, ei vielä välttämättä ole niin tuhoavaa, vaan ratkaisevaa on, miten se eron jälkipyykki hoidetaan. Hämmentävää nähdä aikuisia, jotka ovat niin itsekkäitä ja lapsellisia. Ajattelevat vain itseään ja pikkumaisuuttaan, kun pitäisi huolehtia lapsista ja asettaa heidät etusijalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On itsepetosta kuvitella, etteivät lapset kärsisi teit niin tai näin. Oleellista on kärsiikö jostain enemmän tai vähemmän kuin päinvastaisesta toimesta.

Kyllä. Ja yleensä on niin, että lapset kärsisivät vähemmän vanhempien yhdessä pysymisestä kuin erosta, kun taas vanhemmilla se on yleensä toisin päin. Todella moni vaan on valmis vaihtamaan oman pahan olonsa lastensa pahaan oloon. 

Kyllä lapset kärsivät enemmän riitelevistä vanhemmista kuin eronneista vanhemmista. 

Tätäkin olen usein ihmetellyt. Mikä pakottaa vanhemmat riitelemään lasten nähden? Eikö olisi parempi hoitaa keskinäiset erimielisyydet kahden kesken?

Taidat olla hyvin nuori tai erittäin naivi. Vaikka kuinka vanhemmat hoitavat "keskinäiset erimielisyydet" piilossa lapsilta, niin kyllähän lapset vaistoavat, ettei vanhempien välit ole kunnossa. Ja nyt en puhu mistän pikkuriidoista siitä, kuka vie roskat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On itsepetosta kuvitella, etteivät lapset kärsisi teit niin tai näin. Oleellista on kärsiikö jostain enemmän tai vähemmän kuin päinvastaisesta toimesta.

Kyllä. Ja yleensä on niin, että lapset kärsisivät vähemmän vanhempien yhdessä pysymisestä kuin erosta, kun taas vanhemmilla se on yleensä toisin päin. Todella moni vaan on valmis vaihtamaan oman pahan olonsa lastensa pahaan oloon. 

Niin, ei lapset kärsi siitä, ettei vanhemmilla ole seksiä.

Eri

TÄMÄ!

On ihan uskomatonta kuinka sokeasti monet vanhemmat, varsinkin äidit, projisoivat omat tunteensa lapsiinsa. Jos vanhempien välillä ei ole hellyyttä, niin ei se lapsia haittaa. Heillehän se on normaalia elämää, jos tilanne on jatkunut pitkään. Lapsia muutenkin kiinnostaa vanhempiensa hyvinvointi huomattavasti vähemmän kuin mitä vanhemmat itse kuvittelevat. Tämän olen voinut todeta työssäni, jossa olen kohdannut ongelmaperheitä. Monet vanhemmat itse huomaamattaan kuormittavat lapsiaan aivan turhaan omilla ongelmillaan.

en ole samaa mieltä kanssasi. Mun vanhempani osoittivat minkäänlaista hellyyttä toisiaan kohtaan äärimmäisen harvoin kun olin pieni. Isäni oli ensinnäkin uskoton, toisekseen välillä aikamoinen m*lkku. Todellakin surin ja häpeilin tätä -muiden vanhemmat iloitsivat yhdessä ja halailivat & suukottelivat. Pelkäsin, että vanhempani eroavat ja muutamme äidin kanssa toiselle puolelle suomea mistä hän oli kotoisin. Kun asiat paranivat vuosien päästä heidän välillään, olin todella iloinen joka kerran kun näin kiusoittelua ja muuta vastaava kiintymyksen osoitusta heidän välillään. Olin silloin vain jo kotoa pois muuttanut nuori aikuinen. 

Minulle on vaikeaa osoittaa välittämistä kumppanilleni. Muistan välillä skarpata, mutta ajaudun tosi helposti sellaiseen viileään rinnakkaiseloon. Vaikka miestäni rakastankin kaikesta sydämestäni.

Tuot esiin tärkeän pointin. Eli kaikki parisuhteet muuttuvat ajan myötä. Riitaisat suhteet voivat kehittyä sopuisiksi ja toisinpäin. Vaikka nyt ahdistuisinkin avioliitossani, en voi tietää miten kokisin sen viiden vuoden kuluttua, jos nyt eroan. Se, mitä lapset näkevät vanhempiensa suhteesta on vain yksi vaihe siitä, eikä suinkaan suhteen koko kuva. 

Sivukysymyksenä, saitko siis jo lapsena kuulla isäsi uskottomuudesta? Melkoisen törppöä toimintaa vanhemmilta kun eivät ole osanneet pitää sitä omana tietonaan.

-eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On itsepetosta kuvitella, etteivät lapset kärsisi teit niin tai näin. Oleellista on kärsiikö jostain enemmän tai vähemmän kuin päinvastaisesta toimesta.

Kyllä. Ja yleensä on niin, että lapset kärsisivät vähemmän vanhempien yhdessä pysymisestä kuin erosta, kun taas vanhemmilla se on yleensä toisin päin. Todella moni vaan on valmis vaihtamaan oman pahan olonsa lastensa pahaan oloon. 

Niin, ei lapset kärsi siitä, ettei vanhemmilla ole seksiä.

Eri

TÄMÄ!

On ihan uskomatonta kuinka sokeasti monet vanhemmat, varsinkin äidit, projisoivat omat tunteensa lapsiinsa. Jos vanhempien välillä ei ole hellyyttä, niin ei se lapsia haittaa. Heillehän se on normaalia elämää, jos tilanne on jatkunut pitkään. Lapsia muutenkin kiinnostaa vanhempiensa hyvinvointi huomattavasti vähemmän kuin mitä vanhemmat itse kuvittelevat. Tämän olen voinut todeta työssäni, jossa olen kohdannut ongelmaperheitä. Monet vanhemmat itse huomaamattaan kuormittavat lapsiaan aivan turhaan omilla ongelmillaan.

en ole samaa mieltä kanssasi. Mun vanhempani osoittivat minkäänlaista hellyyttä toisiaan kohtaan äärimmäisen harvoin kun olin pieni. Isäni oli ensinnäkin uskoton, toisekseen välillä aikamoinen m*lkku. Todellakin surin ja häpeilin tätä -muiden vanhemmat iloitsivat yhdessä ja halailivat & suukottelivat. Pelkäsin, että vanhempani eroavat ja muutamme äidin kanssa toiselle puolelle suomea mistä hän oli kotoisin. Kun asiat paranivat vuosien päästä heidän välillään, olin todella iloinen joka kerran kun näin kiusoittelua ja muuta vastaava kiintymyksen osoitusta heidän välillään. Olin silloin vain jo kotoa pois muuttanut nuori aikuinen. 

Minulle on vaikeaa osoittaa välittämistä kumppanilleni. Muistan välillä skarpata, mutta ajaudun tosi helposti sellaiseen viileään rinnakkaiseloon. Vaikka miestäni rakastankin kaikesta sydämestäni.

öööh..kirjottaja kirjottaa omasta kokemuksestaan, haukkumatta tai osottelematta ketään sormella. Ja joku mamma painaa peukun alas? Mikä siinäkin on tarkotus, sanoa että kirjoittaja sun henk.koht kokemuksesi on väärä kun se ei nyt yhtään sovi siihen mitä MINÄ ajattelen lasten ajattelevan?

Vanhempani erosivat kun olin kuudennella luokalla. Seiskalla sairastuin masennukseen, sattumaako? Don't think so.

Itekin nyt jälkikäteen olen toivonut että vanhemmat olisivat eronneet.

Faija oli kuusi vuotta masennuslääkkeissä oleva zombi, jolta ei saanut mitään neuvoja elämään.

Kertaakaan en ole nähnyt heidän halaavan tai suutelevan, ei mitään rakkauden tai hellyyden osoituksia toisiaan kohtaan. En muista olisiko kumpikaan heistä minua tai veljeä edes halannut.

Mutta pahinta olivat koko peruskouluajan kestäneet melkein jokavuotiset 2-4 viikon huutotappelut, erouhkauksineen ja mykkäkouluineen.

Siinä nyt sitten lapsuutta kun kauhussa elät ja mietit että onko se nyt ohi tämän perheen osalta ja yrität samalla jostain veljen vaistosta/velvollisuudesta toimia "isänä" pikkuveljelle.

Varmasti pienempi paha jos olisivat eronneet.

Nyt (M)28v masennus-kausista kärsivä, estynyt ja kammoan ideaa intiimistä suhteesta jota ikävä kyllä joku aivon osa aina silloin tällöin muistuttaa ja saa vähäksi aikaa kaipaamaan mistä seuraa vaan kauhea henkinen konflikti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On itsepetosta kuvitella, etteivät lapset kärsisi teit niin tai näin. Oleellista on kärsiikö jostain enemmän tai vähemmän kuin päinvastaisesta toimesta.

Kyllä. Ja yleensä on niin, että lapset kärsisivät vähemmän vanhempien yhdessä pysymisestä kuin erosta, kun taas vanhemmilla se on yleensä toisin päin. Todella moni vaan on valmis vaihtamaan oman pahan olonsa lastensa pahaan oloon. 

Kyllä lapset kärsivät enemmän riitelevistä vanhemmista kuin eronneista vanhemmista. 

Tätäkin olen usein ihmetellyt. Mikä pakottaa vanhemmat riitelemään lasten nähden? Eikö olisi parempi hoitaa keskinäiset erimielisyydet kahden kesken?

Taidat olla hyvin nuori tai erittäin naivi. Vaikka kuinka vanhemmat hoitavat "keskinäiset erimielisyydet" piilossa lapsilta, niin kyllähän lapset vaistoavat, ettei vanhempien välit ole kunnossa. Ja nyt en puhu mistän pikkuriidoista siitä, kuka vie roskat.

Olen 47-vuotias, joten en pidä itseäni hyvin nuorena. Naiivi saatan olla, mutta koskaan en ole lasteni kuullen riidellyt vaimoni kanssa, vaikka omat ongelmamme on toki meilläkin ollut. 

-lainaamasi-

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä ovat kulttuurimme suuria tabuja. Vanhemmuuden syyllisyys, jota peitetään valheellisella itsepetoksella. "Kyllä ne lapset pärjää, hyvin ne pärjää, kun viikko viikon perään vaihtuu koti" - selitellään. Lasten näkemyksiä ei tietenkään edes kysytä. Vanhemmalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin sanoa, että pärjää. Vähän sama kuin viime viikkoisessa päiväkotikeskustelussa. Valtaosa niistä vanhemmista, jotka tyrkkäävät lapsensa hoitoon alle vuoden ikäisenä vakuuttaa, että lapsi pärjää ja voi hyvin. Taas kerran, lapsen kokemusta ei edes kysytä. Vanhempi vain päättää, että kyllä hän pärjää. Vaikka kaikki oikeasti sisimmissään tietää sen olevan huonoksi ja on huolissaan lapsestaan. Niin monet aikuiset valehtelevat jopa itselleen. Tämä siis niille, jotka eroavat itsekkäistä ja pinnallisista syistä. Tiedän, että joillekin ero on oikeasti parempi vaihtoehto kuin liitossa jatkaminen (väkivalta, hyväksikäyttö, riippuvuudet yms. yms.) mutta on kyllä niitäkin, jotka eroavat vain, koska eivät ole kasvaneet aikuisiksi ja ajattelevat vain ja ainoastaan itseään. Kivittäkää vain, mutta näitä tapauksia on nähty jo ihan liikaa.

Mä en usko, että kukaan lasten vanhempi eroaa itsekkäistä ja pinnallisista syistä. Mutta on myös hyvin tavallista, että niistä todellisista syistä ei kenellekään kerrota (ainakaan puolitutuille). Sanotaan, että kasvettiin erilleen tms., vaikka oikeasti suhteessa oli kontrollointia, henkistä ja ehkä fyysistäkin väkivaltaa jne. Musta on ihan järkyttävää, että joku puolituttu sitten on kovaan ääneen tuomitsemassa, ihan kuin ne toisten asiat sulle mitenkään kuuluisi.

Kyllä jotkut eroaa vaikka sen takia, että löytää jonkun nuoremman/viehättävämmän tms tilalle. Tai ärsyttää jotkut pikkuasiat liikaa. Tai jotain muuta hevon peetä. Kyllä se on itsekäs ja pinnallinen syy erota.

Veikkaan, että vain murto-osassa eroja syynä on alkoholismi tai väkivaltaisuus. Ainakin tuttuja katsellessa, erotaan, kun kyllästytään puolisoon ja arkeen. Suurin osa eroaa ihan itsekkäistä syistä, halutaan itselle jotain parempaa. Tämä kyllä tiedostetaan ja omaa syyllisyyttä paetaan hokemalla fraaseja "parempi kaksi onnellista kotia kuin yksi onneton", "lapset kyllä sopeutuu", "onnelliset vanhemmat on tärkeitä lapsille" jne. Itsepetosta. Hoetaan, että lapsi ei saa oikeanlaista mallia parisuhteesta. No onko automaatio, että eron jälkeen löytyy uusi suhde? Eihän sinkkuvanhemmat anna minkäänlasita mallia.

Lasten ainoa, ainutkertainen lapsuus ja se halutaan pilata etsimällä omaa onnea. Lapset ovat lapsia vain hetken ja sitten on loppuelämä aikaa etsiä sitä omaa onneaan.

Itse ole eroperheestä ja pidän isäni ratkaisua lähteä todella itsekkäänä. Äidistä tuli onneton, en uskaltanut näyttää negatiivisia tunteita jotta en kuormittaisi äitiä lisää, meille tuli taloudellisesti tiukkaa ja jouduin luopumaan paljosta. Luojan kiitos sentään sain asua yhdessä kodissa. Kaikista kauheinta olisi ollut vaihtaa kokoajan "kotia" (mikä silloin edes olisi koti?), jsosa olisi ihmisiä vaihtuvilla kokooonpanoilla uusien puolisoiden ja heidän lastensa myötä.

Ei ole myöskään niin, että tsadaa, nyt erotaan ja nyt yhtäkkiä kaikki ovat onnellisia. Ero on kipeä asia myös aikuisille ja pitää tehdä surutyö siitä, tätä lapset myös todistavat. Yksikin vuosi on todella pitkä aika lapsen elämässä. 

Vanhempani, koko ikänsä yhdessä, naimisissa 50 vuotta mutta äitini on hyvin tunnekylmä ihminen joka hallitsi perheessä välillä dominoiden, välillä uhriuten ja marttyyrimaisesti. Isäni meni vain mukana, ei koskaan väittänyt vastaan. Mutta yhdessä pysytään vaikka läpi harmaan kiven, mehän emme eroa! Meidät kasvatettiin tässä ja tuloksena vuosien terapia ja tunnelukot ja kaikki mahdollinen. Joten hyvänen aika, pilatkaa vaikka sitten oma elämänne, mutta älkää lasten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä on sairasta, että pitäisi väkisin jatkaa suhteessa lasten takia. Itse aloin voimaan henkisesti todella huonosti suhteessa jossa en enää halunnut olla. Ei todellakaan olisi ollut lapsen etu, että olisimme jääneet yhteen. Mä olisin kuollut henkisesti ja sekö on sitten hyvä lapsen kannalta? Puolison kannalta?

Tämä on juuri sitä mistä aloituksessa puhutaan. Henkisesti kuollut ei tarkoita mitään, vaan on merkityksetöntä tunnehöttöpuhetta. Lapselle on tärkeää, että hänen tarpeistaan huolehditaan. Tekeekö sen henkisesti kuollut tai elävä vanhempi, ei ole kovinkaan ratkaisevaa.

Lapsilla on myös emotionaalisia tarpeita, joihin eivät "henkisesti kuolleet"=psyykkisesti sairaat vanhemmat pysty vastaamaan. Ei todellakaan riitä se, että vain fyysisistä tarpeista pitää huolen.

Jaa. Epäilen lapsen kärsineen enemmän vaimon väkivaltaisuudesta. Käytti väkivaltaa myös lapsen nähden ja lapsi otti nämä tapaukset aina raskaasti.