Miksi on väärin omistaa elämänsä lapselleen, jos näin haluaa tehdä?

No olen minäkin sillä tavalla omistanut elämäni lapsilleni että vietän heidän kanssaan mahdollisimman paljon aikaa, teemme juttuja yhdessä. Toivon että olisimme läheisiä heidän muutettuaan kotoaan pois, mutta se on toki heidän päätettävissään. Lapseni ovat läheisiä myös isovanhempiensa kanssa.

Sellainen vanhempi, joka omistautuu täysin lapselleen, ei osaa koskaan päästää irti. Ei näe, että se lapsi on oma, erillinen itsensä.

Äitini oli omistautunut. Olen nyt yli 40-vuotias ja edelleen minun pitäisi soittaa joka päivä, raportoida kenen kanssa olen ja missä, hän on jatkuvasti huolissaan (syytä ei ole ja hänen pitäisi se tietää) ja soittelee, että "onhan kaikki hyvin". Äiti ei koskaan kuitenkaan tule kylään tai ole millään tasolla kiinnostunut "saavutuksistani". Mikään uraihminen en ole, mutta kuitenkin pärjännyt ihan hyvin.

Mietin myös, että millainen puoliso sallii omistautuvan käytöksen. No, minun isäni oli täysin välinpitämätön. Omalla tavallaan rakasti, mutta ei huolehtinut.

On muuten tuttu ilmiö täältä tosi elämästäkin, että lapsille ja kodille omistautunut nainen nakertaa joidenkin toisten naisten sielua niin hirveästi.

Mulle työ antaa jo ihan tarpeeksi omaa aikaa, tykkään vapaa-ajalla puuhastella perheen kanssa ja perheelle. En kaipaa mitään sirkushuveja, ties mitä puuhanaisprojekteja, kahvittelupiirejä, bileiltoja sun muita "tyttöjen kanssa" -rientoja. Olen oikein tyytyväinen siihen, että töiden jälkeen olen voinut omistautua vain perheelle.

Meillä ollaan jo nyt siinä ajassa, että lapsilla on yhä enemmän ihan omia juttujaan ja olen usein yksin kotona, tai miehen kanssa. Meilläkin on pitkälti omat juttumme. Ei mulla ole ollut vaikeuksia siirtyä lapsille omistetusta ajasta puuhastelemaan enemmän omien puuhien parissa. Edelleenkin tykkää puuhata kotona ja omalla pihalla. Se joka ajattelee mun elämää tylsänä, on lähinnä hänen itsensä ongelma.

Vierailija kirjoitti:

Se on vaarallista. Ystäväni teki juuri niin. Kävi osapäivätöissä, että pystyi paremmin valvomaan lapsen läksyt., koska lapsi oli vaativassa koulussa. Istui vieressä vahtimassa, että tehtävät tuli tehtyä. Joka päivä, monta vuotta. Kaikki tehtiin lapsen ehdoilla, asunto, lomat. Ystäväpiiriä ei juuri kertynyt, koska hän oli aina varattu lapsen menojen vuoksi.

Kun lapsi täytti 16 vuotta, hän haistatti pitkät, lopetti koulun, ei hakeutunut opiskelemaan ja istuu kotona yöt pelaten, päivät nukkuen ja vetäen roskaruokaa.

Eivät auttaneet äidin uhraukset.

Minun mieheni on kasvatettu samaan tyyliin. Nuorempana hän oli syrjäytynyt ja inhottava ihminen. Nyt ei ole enää syrjäytynyt, mutta itsekeskeisyys ja etuoikeutettu olo paistavat läpi hänen toiminnassaan. En olisi aivan väärässä, jos nimittäisin häntä narsistiksi.. Ero on vireillä.

Ei ap kuulosta ripustautuneelta tukahduttajalta vaan ihmiseltä, joka haluaa nähdä valtavasti vaivaa, että lapsella olisi elämässä todella paljon hyviä asioita ja monessa jutussa jopa ne parhaat asiat. Tekee sen vähän itsensä kustannuksella mutta eipä siinä mitään, jos sen on valmis tekemään. Ja tällainen sitten ärsyttää niitä äitejä, jotka eivät jaksa tai viitsi panostaa lapseensa kovin paljon. Heillä alkaa omatunto kolkuttamaan kun kuulevat sellaisesta äidistä kuin ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on vaarallista. Ystäväni teki juuri niin. Kävi osapäivätöissä, että pystyi paremmin valvomaan lapsen läksyt., koska lapsi oli vaativassa koulussa. Istui vieressä vahtimassa, että tehtävät tuli tehtyä. Joka päivä, monta vuotta. Kaikki tehtiin lapsen ehdoilla, asunto, lomat. Ystäväpiiriä ei juuri kertynyt, koska hän oli aina varattu lapsen menojen vuoksi.

Kun lapsi täytti 16 vuotta, hän haistatti pitkät, lopetti koulun, ei hakeutunut opiskelemaan ja istuu kotona yöt pelaten, päivät nukkuen ja vetäen roskaruokaa.

Eivät auttaneet äidin uhraukset.

Minun mieheni on kasvatettu samaan tyyliin. Nuorempana hän oli syrjäytynyt ja inhottava ihminen. Nyt ei ole enää syrjäytynyt, mutta itsekeskeisyys ja etuoikeutettu olo paistavat läpi hänen toiminnassaan. En olisi aivan väärässä, jos nimittäisin häntä narsistiksi.. Ero on vireillä.

Ulkomailla, esim. Jenkeissä, Saksassa jne on erittäin tavallista, että äiti on vai osapäivätyössä ja joka päivä valvoo lapsen läksyt vieressä istuen ja lomat tehdään lasten ehdoilla jne. Lapsi saa ekan kerran olla yksin kotona joskus 12-vuotiaana jos silloinkaan. Jos tällainen toiminta tuottaisi narsisteja tai muuten häiriintyneitä, niin niitähän olisi nuo maat pullollaan.

On tervettä omistautumista ja sairasta omistavaa omistautumista. Terveellä on rajat itselleen ja kunnioittaa lapsen rajoja. Sairas kontrolloi ja "huolehtii" rajattomasti, muttei ole edes oikeasti kiinnostunut lapsesta kuin osana itseään. Apn kirjoituksesta ei voi tietää hänen kykyään terveisiin rajoihin.

Lapseni ja mieheni on minulle tärkeintä maailmassa, mutta ei koko elämäni silti pyöri heidän ympärillään, vaan minulla on omakin elämä. Minulla on työ, ystäviä näen satunnaisesti (pitkä välimatka, niin emme voi nähdä kovin usein) ja tykkään harrastaa itsekseni minulle mieluisia asioita (lukeminen, liikunta jne). Lapselle tekee hyvää nähdä, että vanhemmilla on muutakin elämää kuin perhearki. Minun onnellisuuteni ei saa olla kiinni lapsestani ja miehestäni, vaan minä itse vastaan omasta onnellisuudestani. Tottakai toivon, että minulla on läheiset välit lapsen kanssa vielä hänen kasvaessaan. Siihen pyrin sillä, että olen lapselle läsnä, tuen ja kuuntelen, mutta annan hänen kasvaa omaksi persoonakseen. Lapsi ei ole minun jatkeeni, vaan ihan oma yksilönsä.

Lapsemme on vielä pieni ja haluan satsata yhteiseen aikaan ja vuorovaikutukseen hänen kanssaan. Minulle tärkeintä on, että olen lapselle läsnä. Leikitään, ulkoillaan, tehdään arkisia asioita. Lapsi on tyytyväinen ja nauttii, kun me vanhemmat vietetään yhdessä hänen kanssaan aikaa. On hauska seurata sitä, kuinka lapsi kasvaa omaksi persoonakseen ja saadaan vanhempina tukea lasta siinä, mikä on hänelle mielekästä. Lapsi saa ikätason mukaisesti olla päättämässä asioistaan, kumman paidan pukee päälle, mikä kirja luetaan jne. Haluan kasvattaa rakkautta ja rajoja antamalla lapsen niin, että hän voi sitten aikanaan elää itsenäisesti ja pärjää, kun meitä vanhempia ei enää ole. 

Vierailija kirjoitti:

Lapseni ja mieheni on minulle tärkeintä maailmassa, mutta ei koko elämäni silti pyöri heidän ympärillään, vaan minulla on omakin elämä. Minulla on työ, ystäviä näen satunnaisesti (pitkä välimatka, niin emme voi nähdä kovin usein) ja tykkään harrastaa itsekseni minulle mieluisia asioita (lukeminen, liikunta jne). Lapselle tekee hyvää nähdä, että vanhemmilla on muutakin elämää kuin perhearki. Minun onnellisuuteni ei saa olla kiinni lapsestani ja miehestäni, vaan minä itse vastaan omasta onnellisuudestani. Tottakai toivon, että minulla on läheiset välit lapsen kanssa vielä hänen kasvaessaan. Siihen pyrin sillä, että olen lapselle läsnä, tuen ja kuuntelen, mutta annan hänen kasvaa omaksi persoonakseen. Lapsi ei ole minun jatkeeni, vaan ihan oma yksilönsä.

Lapsemme on vielä pieni ja haluan satsata yhteiseen aikaan ja vuorovaikutukseen hänen kanssaan. Minulle tärkeintä on, että olen lapselle läsnä. Leikitään, ulkoillaan, tehdään arkisia asioita. Lapsi on tyytyväinen ja nauttii, kun me vanhemmat vietetään yhdessä hänen kanssaan aikaa. On hauska seurata sitä, kuinka lapsi kasvaa omaksi persoonakseen ja saadaan vanhempina tukea lasta siinä, mikä on hänelle mielekästä. Lapsi saa ikätason mukaisesti olla päättämässä asioistaan, kumman paidan pukee päälle, mikä kirja luetaan jne. Haluan kasvattaa rakkautta ja rajoja antamalla lapsen niin, että hän voi sitten aikanaan elää itsenäisesti ja pärjää, kun meitä vanhempia ei enää ole. 

Mihin tällä itseäsi ylentävällä kirjoituksella pyrit? Joo joo ymmärretään me, että olet täydellinen äiti, mutta miten se ap:hen liittyy? Siten, että haluat kertoa miten hienosti sinä hoidat elämän ja ap ei?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapseni ja mieheni on minulle tärkeintä maailmassa, mutta ei koko elämäni silti pyöri heidän ympärillään, vaan minulla on omakin elämä. Minulla on työ, ystäviä näen satunnaisesti (pitkä välimatka, niin emme voi nähdä kovin usein) ja tykkään harrastaa itsekseni minulle mieluisia asioita (lukeminen, liikunta jne). Lapselle tekee hyvää nähdä, että vanhemmilla on muutakin elämää kuin perhearki. Minun onnellisuuteni ei saa olla kiinni lapsestani ja miehestäni, vaan minä itse vastaan omasta onnellisuudestani. Tottakai toivon, että minulla on läheiset välit lapsen kanssa vielä hänen kasvaessaan. Siihen pyrin sillä, että olen lapselle läsnä, tuen ja kuuntelen, mutta annan hänen kasvaa omaksi persoonakseen. Lapsi ei ole minun jatkeeni, vaan ihan oma yksilönsä.

Lapsemme on vielä pieni ja haluan satsata yhteiseen aikaan ja vuorovaikutukseen hänen kanssaan. Minulle tärkeintä on, että olen lapselle läsnä. Leikitään, ulkoillaan, tehdään arkisia asioita. Lapsi on tyytyväinen ja nauttii, kun me vanhemmat vietetään yhdessä hänen kanssaan aikaa. On hauska seurata sitä, kuinka lapsi kasvaa omaksi persoonakseen ja saadaan vanhempina tukea lasta siinä, mikä on hänelle mielekästä. Lapsi saa ikätason mukaisesti olla päättämässä asioistaan, kumman paidan pukee päälle, mikä kirja luetaan jne. Haluan kasvattaa rakkautta ja rajoja antamalla lapsen niin, että hän voi sitten aikanaan elää itsenäisesti ja pärjää, kun meitä vanhempia ei enää ole. 

Mihin tällä itseäsi ylentävällä kirjoituksella pyrit? Joo joo ymmärretään me, että olet täydellinen äiti, mutta miten se ap:hen liittyy? Siten, että haluat kertoa miten hienosti sinä hoidat elämän ja ap ei?

Minä en ole täydellinen äiti, enkä sellaista tavoittele. Sitä halusin sanoa, että kaikki lapseen satsaaminen ei ole "ripustautumista" tai läheisriippuvuutta, vaan ihan tervettä vanhemmuutta. Kaltaisiani vanhempia on paljon, jotka nauttivat perhe-elämästä ja haluavat viettää aikaa lastensa kanssa, kun nämä ovat pieniä.

Ei tuossa minusta mitään pahaa ole.

Vierailija kirjoitti:

Kunhan muut eivät joudu kärsimään siitä.

Lupaat tulla kanssani teatteriin, mutta viime hetkellä perut, koska lapsesi haluaakin mennä huvipuistoon. Olet jatkuvasti poissa töistä, koska lapsesi on sairaana ja me muut joudumme tekemään sinun hommasi. Jos tulet töihin, selostat koko ajan, mitä lapsesi on tehnyt ja näytät kuvia. Pilaat häät, hautajaiset ja oopperat tuomalla lapsesi sinne mellastamaan. Soitat minulle, mutta kesken puhelun jätät minut roikkumaan ja vastaat toiseen puheluun, koska parikymppinen lapsesi soittaa ja omistautuneena äitinä sinun on pakko vastata ihan heti.

Mun täytyy vastata parikymppiselle lapselleni koska hän ei ole terve. On ollut vähän pakko omistautua lapselle, kun ei sitä ole voinut oikein jättää mihinkään tienposkeenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sun elämä, saat toki tehdä mitä haluat, mutta älä pilaa lastesi elämää ripustautumalla heihin. Ja heillä ei ole mitään velvollisuutta olla sun elämä. Sikäli olisi ihan hyvä, kun olisi se omakin elämä.

En odota lapselta, että minä olisin heidän elämän sisältö tai että he olisi isompana riipouvaisia minusta. En tarkoittanut sellaista ollenkaan. Ap

Mitä sinä tarkoitit? Pahaa on se, jos alat elää lastesi kautta niin, että määräät heidän harrastukset, koulutuksen, ystävät ym. sen mukaan, mitä sinä itse olet ajatellut. Entä sitten, kun lapset ovat aikuisia ja heillä on omat perheet?

En määrää lapsen harrastuksia, itse lapsi saa ne valita omien mieltymystensä mukaan. Sama koskee myöhemmin koulutusta, tulen kannustamaan juuri siinä mitä lapsi itse haluaa. En määrää ystäviäkään kunhan ei huonoissa porukoissa liiku, ja tämän verran kai jokainen fiksu vanhempi tekee. Ap

Ei välttämättä. En koe erityisen fiksuna, että lapsi saa tehdä juuri niin kuin haluaa. Kyllä hyvä vanhempi myös miettii, että onko esim harrastus sopiva. Ei se aina ole hyvn vanhemman merkki, että antaa lapsensa tehdä kaikki päätökset.

Vierailija kirjoitti:

No olen minäkin sillä tavalla omistanut elämäni lapsilleni että vietän heidän kanssaan mahdollisimman paljon aikaa, teemme juttuja yhdessä. Toivon että olisimme läheisiä heidän muutettuaan kotoaan pois, mutta se on toki heidän päätettävissään. Lapseni ovat läheisiä myös isovanhempiensa kanssa.

Tämä on sitä tervettä omistautumista. Epäterveellistä on tehdä kaikki asiat lapsen ehdoilla, lapsen toiveiden mukaisesti, alistuen täysin lapselleen. Siitä tulee ihan satavarmasti ongelmia, kun se päivä tulee eteen kun oikeasti joutuu sanomaan lapselleen ei ensimmäistä kertaa - koska sellainen päivä ihan varmasti tulee. Jos lapsi on silloin 16-vuotias teini, jota mamma on paaponut koko elämän, viettänyt jokaisen tuntinsa kokkaamalla vaadittuja ruokia, shoppailemass vaadittuja vaatteita, kuskaten vaadittuihin paikkoihin, niin se "ei" on lapselle iso shokki, joka voi pilata koko suhteen. Kyllä lapselle terveellisesti omistautunut vanhempi osaa asettaa lempeät rajat ja etenkin opettaa lasta hyväksymään pettymyksiä, eikä curling-vanhemman lailla lakaista täydellinen tie lapselle.