Miksi on väärin omistaa elämänsä lapselleen, jos näin haluaa tehdä?

Vierailija kirjoitti:

Kunhan muut eivät joudu kärsimään siitä.

Lupaat tulla kanssani teatteriin, mutta viime hetkellä perut, koska lapsesi haluaakin mennä huvipuistoon. Olet jatkuvasti poissa töistä, koska lapsesi on sairaana ja me muut joudumme tekemään sinun hommasi. Jos tulet töihin, selostat koko ajan, mitä lapsesi on tehnyt ja näytät kuvia. Pilaat häät, hautajaiset ja oopperat tuomalla lapsesi sinne mellastamaan. Soitat minulle, mutta kesken puhelun jätät minut roikkumaan ja vastaat toiseen puheluun, koska parikymppinen lapsesi soittaa ja omistautuneena äitinä sinun on pakko vastata ihan heti.

Tähän jatkona vielä aviomies joka on vain lompakko ja talonmies kuplan ulkopuolella...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan auttais mielipiteen muodostamisessa, jos ap kuvais mitä omistautumisella tarkoittaa, millä tavoin omistautuu

Elämän sisältö on vain lapsi ja lapsen asiat. Ei ole omia harrastuksia itsellä eikä juuri ystäviä, vaan työn ulkopuolinen aika menee joko lapsen kanssa tai vaikka lapsen huonetta sisustaen, parhaita mahdollisia lastenvaatteita ja varusteita tuntikausia googlaillen ja selvitellen, kasvatusoppaita lukien, lapselle ruokaa tehden ja leipoen, lapselle leluja ommellen jne. Ap

Mediassa on ollut nuoria naisia ja sitten näitä keski-ikäisiä naisia, jotka todellakin tällä hetkellä käyttäytyvät kuten ap. Fiksuimmat niistä ovat tilanneet netistä sellaisen ääntelevän, mahdollisimman oikeaa ihmisihoa ja painoa imitoivan vauvanuken, jota hellivät, hoitavat ja vaatettavat juuri esim. ompelemalla itse, tilaamalla oheistuotteita, sisusta alla ja leikkimällä vauvanhoitoleikkiä.

Kiinnostava ilmiö, muttei aivan tavaton historiassa. Mielestäni siinä ei ole mitään pahaa tai vaarallista niin kauan, kun toiminnan kohde on juurikin nukke. Kun kyseessä on oikea kehittyvä lapsi vaikuttaa varhainen kasvuympäristö ihmisen identiteetin, psyyken ja sosiaalisten taitojen kehitykseen pitkälle tulevaisuuteen. Omakuva voi vääristyä ja sulkeutuneessa symbioosisuhteessa äitiin ihmisen itsenäistymiskehitys voi vääristyä. Jo antiikissa on kirjoitettu tarina Oidipuksesta ja tähän myyttiin viitataan kehityspsykologian termillä Oidipus-kompleksi.

Ap:n kannattaa keskustella neuvolassakin tai vaikka asiansa osaavalla terapeutilla juuri näistä vauva palstalla kertomistaan mietteistä ja toimintatavoista sekä niiden vaikutuksesta nyt 5-vuotiaan ihmisen tulevaisuuteen. Ja ihan ap:n omasta elämästä ja tarpeista.

PS. 5-vuotias osaa jo itse osallistua omien vaatteidensa valitsemiseen, auttaa ruuanlaitossa, harjoitella pettymysten sietoa (elintärkeä taito yhteiskunnassa ja eskarissa & koulussa), maistella rohkeasti uusia makuja, siivota omaa huonettaan ja järjestää lelujaan, suunnitella tulevia leikkejään ja liittyä joukkuepeliharrastuksiin.

Hyvää kasvun aikaa teidän perheelle, yhdessä ja erikseen! Ps. Älä kiellä lapselta isää. Se on tärkeä suhde heille kahdelle, vaikkei sinulle olisikaan.

Ehkä alitajuntaisesti tiedät itsekin että ripustaudut liikaa lapseen vaikka täällä vakuutteletkin että se on vain lempiruokien tekemistä. Kuulostaa nimittäin siltä että miehesi ei ole koskaan kotona ja olet tehnyt lapsestasi elämäsi sisällön - se ei ole tervettä. Lapsi saa myös hyvästä ja terveestä vanhempiensa parisuhteesta eväät elämään. Mitä teet kun lapsi kasvaa ja haluaa mennä, nähdä ja kokea ja oletkin enemmän ja enemmän yksin? Onko elämä sitten enää nautinnollista? Kannattaa miettiä.

Lapsesta kasvaa narsisti tuolla menolla. Olen nähnyt vierestä. Eli todellakin teet haittaa ihmiskunnalle, kun tuotat itsekeskeisiä hirviöitä jälkeläisinä.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä alitajuntaisesti tiedät itsekin että ripustaudut liikaa lapseen vaikka täällä vakuutteletkin että se on vain lempiruokien tekemistä. Kuulostaa nimittäin siltä että miehesi ei ole koskaan kotona ja olet tehnyt lapsestasi elämäsi sisällön - se ei ole tervettä. Lapsi saa myös hyvästä ja terveestä vanhempiensa parisuhteesta eväät elämään. Mitä teet kun lapsi kasvaa ja haluaa mennä, nähdä ja kokea ja oletkin enemmän ja enemmän yksin? Onko elämä sitten enää nautinnollista? Kannattaa miettiä.

Eiköhän ap ole tuota miettinyt ja eiköhän hän tiedä että hänen parisuhde on etäinen kun mies on aina pois. Ap kirjoittaa tietäväsä että on kuin yh. Katkeruus ja pettymys miestä kohtaan kuuluu läpi. Miten voi yksin kotona korjata parisuhteen, jos toinen ei ole ikinä läsnä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan auttais mielipiteen muodostamisessa, jos ap kuvais mitä omistautumisella tarkoittaa, millä tavoin omistautuu

Elämän sisältö on vain lapsi ja lapsen asiat. Ei ole omia harrastuksia itsellä eikä juuri ystäviä, vaan työn ulkopuolinen aika menee joko lapsen kanssa tai vaikka lapsen huonetta sisustaen, parhaita mahdollisia lastenvaatteita ja varusteita tuntikausia googlaillen ja selvitellen, kasvatusoppaita lukien, lapselle ruokaa tehden ja leipoen, lapselle leluja ommellen jne. Ap

Tämä kuulostaa hyvältä. Aikansa. Lasten kouluikään asti.

Miksi aikansa? Mitä pahaa siinä on, jos samaa jatkaa, kun lapsi kuitenkin käy jo itse harrastuksissa, kavereilla jne? Mitä pahaa siinä on jos sen ajan itse käytän vaikka jonkun lapsen lempiruoan kokkaamiseen?

Ap

Kuka nyt on ollut sitä mieltä että lempiruuan kokkaaminen olisi väärin? Ongelma tulee siinä jos lapselle antaa aina kaiken mitä hän haluaa. Ei voi kasvaa normaaliksi yhteiskunnan jäseneksi jos on oppinut olemaan päällikkö jota kaikki muut palvovat ja joka päättää kaikesta.

Lempiruuan kokkaaminen on väärin, jos se tapahtuu liian usein. Minun äitini kokkasi minulle lempiruokaani liian usein. Jouduin lopulta sanomaan hänelle, että haluan syödä muuta ruokaa.

Riippuu miten ajattelee sen lapselle omistautumisen. Olen myös näitä, jotka tykkää panostaa lapseen. Minullakin on yksi lapsi (kouluikäinen) niin kuin ilmeisesti aloittajallakin. Yhden kanssa on helppo omistautua lapselle ja silti panostaa myös omaan elämään. Lapsi on silti aina se tärkein.

Meillä omistautuminen näkyy lähinnä niin, että käytän aikaa, rahaa ja vaivaa lapseen todella paljon. Lapsella on kallis harrastus(hänen itse valitsema), jossa voisi saada parempaa valmennusta muuttamalla ulkomaille. Harkitsemme tätä tosissamme. Lapsi tykkää tietyn tyylisistä/merkkisistä vaatteista, joten käytän aikaa ja vaivaa, että ostan niitä alennuksista lapselleni. Käytän myös aina joulu- ja synttärilahjojen suunnitteluun ja ostoon kuukausia. Viime viikolla ostin jo ensimmäiset lahjat jouluksi.

Nämä varmaan ovat ihan perusvanhemmuutta, mutta olen myös aina panostanut lapsen mielenkiinnon kohteisiin niin, että lapsella on ollut mahdollisuudet toteuttaa itseään ja oppia uutta sekä ollut tukena koulussa ja kaverisuhteissa tarvittaessa.

Mutta minulla on kyllä myös oma elämä, ystäviä ja paljon kaikkea mihin lapsi ei sisälly. En pidä järkevänä omistautua 100% vain lapselle. Siinä hukkaa identiteettinsä ja tukahduttaa lapsen.

Ei ole vain yhtä käyttäytymismallia,

Ihmiset ovat erilaisia omine elämäntarinoineen ja perheet ovat erilaisia..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap on keksitty hahmo, mutta mulla viimeinenkin lapsi tuli aikuisikään. Muuta en tehnyt kuin elin lapsilleni ja nautin siitä. Nyt on aikaa itselleni, joten keksin uusia harrastuksia. Aina ihmettelin miksi pitäisi olla ns omaa aikaa. Mihin sitä tarvitaan koko ajan? Nyt mulla on omaa aikaa ennen lastenlapsia, joita toivottavasti saan hoitaa.

Juu, täällä nyt vähän ylitulkitaan. Jos aloitus on totta, niin ap käy kuitenkin töissä. En ihan ymmärrä miksi pienten lasten vanhemmilla pitäisi olla vielä jotain muutakin omaa sen lisäksi? Toki saa olla, mutta ei se mikään pakko ja hyvän ihmisen mittari ole.

Itselläni vuorokaudessa on 24 h, joista 9 h menee työhön matkoineen, 7-8 h unta, noin 2 h kotitöihin (sisältää myös pihan), loput ajasta on lapsille. Kuten ap, minäkin harrastan käsitöitä ja silloinkin valmistan lapsille. Joskus jotain itsellenikin, mutta lapsilla on suurin tarve.

Teen ruokaa lapsille, pesen lasten pyykkejä, siivoan lasten sotkuja, käytän lapsia harrastamassa, hankin lapsille vaatteita ja varusteita, säilön lapsille puutarhan ja metsän satoa ym, ym. Tätä se nyt vaan on. Onhan tämä hyvin epäitsekästä aikaa.

No etkö sinä pese koko perheen pyykit, valmista kaikkien ruoat ja eivätkö muut saa satoa syödä? Jätät omat vaatteet ostamatta?

Ap on nainen, jonka miestä ei kiinnosta perhe, lapai eikä parisuhde. Ennen lasta ap näyttää tehneen uraa ja omistautuneen uralle. No tuli lapsi ja tietenkin piti vähentää työntekoa ja antaa aikaa lapselle. Ap teki sen, mies ei. Mutta ap ei ole löytänyt mahdollisuutta omalle ajalle ja omalle elämälle siinä samalla. Miten olisikaan, kun mies on aina töissä eikä viisivuotiasta ja pienenpää voi jättää yksin kotiin mennäkseen itse johonkin omaan. Ap selittelee itselleen omistavansa elämänsä lapselleen koska haluaa. Todellisuudessa hän joutui tekemään niin pakon edessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sun elämä, saat toki tehdä mitä haluat, mutta älä pilaa lastesi elämää ripustautumalla heihin. Ja heillä ei ole mitään velvollisuutta olla sun elämä. Sikäli olisi ihan hyvä, kun olisi se omakin elämä.

En odota lapselta, että minä olisin heidän elämän sisältö tai että he olisi isompana riipouvaisia minusta. En tarkoittanut sellaista ollenkaan. Ap

Mitä sinä tarkoitit? Pahaa on se, jos alat elää lastesi kautta niin, että määräät heidän harrastukset, koulutuksen, ystävät ym. sen mukaan, mitä sinä itse olet ajatellut. Entä sitten, kun lapset ovat aikuisia ja heillä on omat perheet?

Miksikö pienten lasten vanhemmilla - myös äidillä! - pitäisi olla omaa aikaa? Lasteni ollessa pieniä totesin joskus, että en nyt jaksa enkä tarkoita , että olisin väsynyt. Silloin yksi alle kouluikäinen totesi " kyllä minä ymmärrän, mitä sinä tarkoitat". Eli kun ei ole mitään omaa, sitä vaan uupuu siihen samaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sun elämä, saat toki tehdä mitä haluat, mutta älä pilaa lastesi elämää ripustautumalla heihin. Ja heillä ei ole mitään velvollisuutta olla sun elämä. Sikäli olisi ihan hyvä, kun olisi se omakin elämä.

En odota lapselta, että minä olisin heidän elämän sisältö tai että he olisi isompana riipouvaisia minusta. En tarkoittanut sellaista ollenkaan. Ap

Mitä sinä tarkoitit? Pahaa on se, jos alat elää lastesi kautta niin, että määräät heidän harrastukset, koulutuksen, ystävät ym. sen mukaan, mitä sinä itse olet ajatellut. Entä sitten, kun lapset ovat aikuisia ja heillä on omat perheet?

En määrää lapsen harrastuksia, itse lapsi saa ne valita omien mieltymystensä mukaan. Sama koskee myöhemmin koulutusta, tulen kannustamaan juuri siinä mitä lapsi itse haluaa. En määrää ystäviäkään kunhan ei huonoissa porukoissa liiku, ja tämän verran kai jokainen fiksu vanhempi tekee. Ap

Ei siinä ole mitään väärää.

Ei varsinkaan silloin, jos ymmärtää seuraukset.

Jos keskittyy lapsiin, eikä ystäviin, töihin eikä parisuhteeseen, voi jäädä aika toimettomaksi siinä vaiheessa kun lapset itsenäistyy.

Mutta jos se on ok, tai on varma siitä että pystyy keski-iässä rakentamaan elämästään version 2.0, niin ei kai siinä ole ongelmaa.

Se on vaarallista. Ystäväni teki juuri niin. Kävi osapäivätöissä, että pystyi paremmin valvomaan lapsen läksyt., koska lapsi oli vaativassa koulussa. Istui vieressä vahtimassa, että tehtävät tuli tehtyä. Joka päivä, monta vuotta. Kaikki tehtiin lapsen ehdoilla, asunto, lomat. Ystäväpiiriä ei juuri kertynyt, koska hän oli aina varattu lapsen menojen vuoksi.

Kun lapsi täytti 16 vuotta, hän haistatti pitkät, lopetti koulun, ei hakeutunut opiskelemaan ja istuu kotona yöt pelaten, päivät nukkuen ja vetäen roskaruokaa.

Eivät auttaneet äidin uhraukset.

Vierailija kirjoitti:

Ei siinä ole mitään väärää.

Ei varsinkaan silloin, jos ymmärtää seuraukset.

Jos keskittyy lapsiin, eikä ystäviin, töihin eikä parisuhteeseen, voi jäädä aika toimettomaksi siinä vaiheessa kun lapset itsenäistyy.

Mutta jos se on ok, tai on varma siitä että pystyy keski-iässä rakentamaan elämästään version 2.0, niin ei kai siinä ole ongelmaa.

Ei minulla ole koko aikuisiällä ollut harrastuksia eikä juuri ystäviä. Ap

Vierailija kirjoitti:

Se on vaarallista. Ystäväni teki juuri niin. Kävi osapäivätöissä, että pystyi paremmin valvomaan lapsen läksyt., koska lapsi oli vaativassa koulussa. Istui vieressä vahtimassa, että tehtävät tuli tehtyä. Joka päivä, monta vuotta. Kaikki tehtiin lapsen ehdoilla, asunto, lomat. Ystäväpiiriä ei juuri kertynyt, koska hän oli aina varattu lapsen menojen vuoksi.

Kun lapsi täytti 16 vuotta, hän haistatti pitkät, lopetti koulun, ei hakeutunut opiskelemaan ja istuu kotona yöt pelaten, päivät nukkuen ja vetäen roskaruokaa.

Eivät auttaneet äidin uhraukset.

No mikä tässä oli vaarallista? Panostus meni yhkä hukkaan tai sitten ilman panostusta lapselle olisi käynyt vielä huonommin. Mutta mikä oli se vaarallinen osuus?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap on keksitty hahmo, mutta mulla viimeinenkin lapsi tuli aikuisikään. Muuta en tehnyt kuin elin lapsilleni ja nautin siitä. Nyt on aikaa itselleni, joten keksin uusia harrastuksia. Aina ihmettelin miksi pitäisi olla ns omaa aikaa. Mihin sitä tarvitaan koko ajan? Nyt mulla on omaa aikaa ennen lastenlapsia, joita toivottavasti saan hoitaa.

Juu, täällä nyt vähän ylitulkitaan. Jos aloitus on totta, niin ap käy kuitenkin töissä. En ihan ymmärrä miksi pienten lasten vanhemmilla pitäisi olla vielä jotain muutakin omaa sen lisäksi? Toki saa olla, mutta ei se mikään pakko ja hyvän ihmisen mittari ole.

Itselläni vuorokaudessa on 24 h, joista 9 h menee työhön matkoineen, 7-8 h unta, noin 2 h kotitöihin (sisältää myös pihan), loput ajasta on lapsille. Kuten ap, minäkin harrastan käsitöitä ja silloinkin valmistan lapsille. Joskus jotain itsellenikin, mutta lapsilla on suurin tarve.

Teen ruokaa lapsille, pesen lasten pyykkejä, siivoan lasten sotkuja, käytän lapsia harrastamassa, hankin lapsille vaatteita ja varusteita, säilön lapsille puutarhan ja metsän satoa ym, ym. Tätä se nyt vaan on. Onhan tämä hyvin epäitsekästä aikaa.

No etkö sinä pese koko perheen pyykit, valmista kaikkien ruoat ja eivätkö muut saa satoa syödä? Jätät omat vaatteet ostamatta?

Totta kai! Mutta nyt pyykki on suurimmaksi osaksi lasten. Töissä on työvaatteet, jotka menevät pesulaan, kotona mun pyykkiä tulee hyvin vähän. Käytännössä pyykkihuolto koostuu lasten vaatteista. Myös ruoan laittoon panostaa eri lailla, kun on lapset. Ilman lapsia omat talven marjat olisi kerätty kahdella käynnillä metsässä, nyt se vaatii useita kertoja + käsittelyyn menevä aika kotona. Ja itselleni ostan harvoin vaatteita, en edes vuosittain, koska ei ole tarvetta. Lasten vaatteiden ja harrastusvarusteiden perässä saa laukata useamman vapaapäivän vuodessa.

Vierailija kirjoitti:

Ap on nainen, jonka miestä ei kiinnosta perhe, lapai eikä parisuhde. Ennen lasta ap näyttää tehneen uraa ja omistautuneen uralle. No tuli lapsi ja tietenkin piti vähentää työntekoa ja antaa aikaa lapselle. Ap teki sen, mies ei. Mutta ap ei ole löytänyt mahdollisuutta omalle ajalle ja omalle elämälle siinä samalla. Miten olisikaan, kun mies on aina töissä eikä viisivuotiasta ja pienenpää voi jättää yksin kotiin mennäkseen itse johonkin omaan. Ap selittelee itselleen omistavansa elämänsä lapselleen koska haluaa. Todellisuudessa hän joutui tekemään niin pakon edessä.

Perusta oma ketju, jossa sinä voit olla ap ja esittää tuon tulkinnan omasta elämästäsi aloituksena.

Ei vaikuta hyvältä, kun projisoit omat ongelmasi toiseen kirjoittajaan ja täytät tämän ketjun aloittajan viestien kaikki tyhjät kolot omilla tulkinnoillasi. On selvä, että sinua harmittaa oma suhteesi omaan mieheesi tai isääsi, muttei se oikeuta esittämään asiaa tämän ketjun ap:n tarinana.

Välittäminen ja rakkaus on eri asia kuin symbioottinen lapseen ripustautuminen. Pienen vauvan kanssa on normaalia, että vauva on kaiken keskipiste. Kasvaessaan lapsi tarvitsee ( sopivasti) kokemusta siitä, että äidillä on omaakin elämää, jolloin lapsi kokee myös ulkopuolisuutta. Normaalisti lapsi kokee tätä, kun näkee äidin ja idän yhdessä eikä voi syrjäyttää kumpaakaan heistä. Tai kun äiti menee omaan harrastukseen, jolloin erossaoloa tulee myös äidin aloitteesta. Vanhemman pitää pystyä sanomaan lapselle ei, ja ottaa vastaan siitä syntyvä mielipaha. Lapsen maailma vääristyy jos hän on kaiken keskipiste. Ja on valtava taakka lapselle olla psyykkisesti vastuussa vanhempansa onnellisuudesta. Lopulta lapsi lähtee maailmalle-olette kaksi erillistä yksilöä. Lapsi ei voi kasvaa omaksi itsekseen, jos hän ei voi kokea riittävää erillisyyttä äidistä. Kietoutunut tai tukahduttava suhde on riski lapsen mielenterveydelle.