Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien osuus lasten ystävyydessä?
14.08.2022 |
Nyt kun koulut ovat taas alkaneet, päästään tutun ongelman äärelle. Koululaisten ystävyyssuhteisiin.
Meillä on kaksi lasta. Toisella pyyhkii kaveriasioissa hyvin ja onkin lähes aamusta iltaan menossa kavereiden kanssa vapaa-aikana. Koulupäivien jälkeiset illat täyttyy myös kavereiden kanssa olemisesta.
Sen sijaan toinen lapsemme ei jaa samaa kokemusta. Meinasin kirjoittaa että hän on jäänyt vähän yksin, mutta ei se oikeastaan niinkään ole. Koulussa esimerkiksi on kavereita, mutta ilmeisesti viettää siellä aikaansa lähinnä nuorempien kanssa. Ei itse koe asiaa mitenkään ongelmana mutta me vanhemmat tietysti toivottavaisiin että hyvä ystävä löytyisi omasta ikäluokasta.
Vapaa-ajalla seuraa löytyy myös omanikäisistä lapsista kunhan mä järjestän asian.
Välillä sovin jonkun toisen vanhemman kanssa, että lapsi y tulee meille kylään ja että meidän lapsi voi tulla heille kylään. Tavallaan pitäisi varmaan olla helpottunut mutta tämäkin on vähän ongelmallinen asia. Toisaalta meidän lapsi on koulussa (viime vuonna jo) joutunut kuulemaan harmittelua asiasta. Tyyliin, "Miten mun äiti nyt sopii kysymättä multa, olin jo sopinut että menen Eetulle pelaamaan". Ymmärrän kyllä spontaanin reaktion ja ehkä onkin ollut väärin sopia vanhempien kesken kysymättä lapsilta mutta taas mun mielestä vanhempihan nuo kaveriasiat hoitaa.
Tänä lukuvuonna, jota on tosin jatkunut vasta pari päivää ja huomenna lisää, on tullut mulle itselleni uusi asia. Tuttuun tapaan viestittelin yhdelle äidille sopiakseni lasten kyläilyistä. Tämä äiti vastasi että juttelee lapsensa kanssa ensin ja katsotaan sitten. Myöhemmin ilmoitti että lapsi oli ehtinyt sopia jo jonkun muun kanssa. Ehdotin sitten ihan tiettyä päivää jolloin lapset voisivat vuoroin olla vaikka meillä tai heillä, esim. maanantaisin. Tuon lapsen äiti laittoi, että tuon ikäiset (nelosluokkalaiset) sopii jo paljon keskenäänkin vanhemmilta varmistellen eikä oikein tunne oikeaksi hirveästi tässä vaiheessa ohjailla sitä, kenen kanssa lapsi on. Ja että meidän lapsi on tervetullut heille joku toinen kerta mutta heidän lapsi viettää aikaa mielummin muutaman muun kanssa eikä vanhemmat siksikään halua kiintiöidä jotain tiettyä päivää meidän lapselle.
Juttelin parin muun kanssa asiasta yleisluontoisesti ja ilmeisesti on ihan yleinen ajatus että ei enää vanhemmat sovi keskenään paitsi jos pitää miettiä kyytejä, ja vanhemmat ei tavallaan määrittele kenen kanssa ollaan ja kenen ei. Tavallaan ymmärrän tavallaan en.
Haluaisin ajatuksia. Siitä että lapsi viettää aikaa nuorempien kanssa, ja siitä sopiiko tuon ikäiset todellakin tai kuuluuko sopia, noin paljon keskenään.
Ymmärrän myös ei voi pakottaa- ajatuksen, mutta sitten en kuitenkaan. Miksi ei voi pakottaa? Eikö olisi kaikkien etu jos kaikki mahtuisivat mukaan?
Kommentit (312)
Minulla on myös kaksi lasta, joista esikoinen on sosiaalinen ja nuorempi omissa oloissa viihtyvä. Kun oli tullut katsottua päiväkoti-, koulu ja kaverisuhteita sosiaalisesti lahjakkaan tytön näkökulmasta, ei tulisi mieleeni yrittää pakottaa muita sopeutumaan kuopukseni maailmaan.
Vaikka lapsi on kuinka reipas ja sosiaalinen tahansa, on silti raskasta kannatella ihmissuhteita. Olla liian usein se, joka laitetaan "haastavan" pariksi ja ryhmätöiden projektinvetäjäksi. Jokaisella on oikeus lapsuuteen ilman liikaa vastuuta.
Muita ei voi muuttaa, vain itseään ja omaa asennettaan. Me vanhemmat voimme olla apuna, mutta vain lapsi itse voi rakentaa kaverisuhteensa ja saada ne kantamaan. Epäonnistumisistakin oppii, erityisesti jos niistä on turvallista jutella vanhempien kanssa ja saada lohtua suruihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on myös kaksi lasta, joista esikoinen on sosiaalinen ja nuorempi omissa oloissa viihtyvä. Kun oli tullut katsottua päiväkoti-, koulu ja kaverisuhteita sosiaalisesti lahjakkaan tytön näkökulmasta, ei tulisi mieleeni yrittää pakottaa muita sopeutumaan kuopukseni maailmaan.
Vaikka lapsi on kuinka reipas ja sosiaalinen tahansa, on silti raskasta kannatella ihmissuhteita. Olla liian usein se, joka laitetaan "haastavan" pariksi ja ryhmätöiden projektinvetäjäksi. Jokaisella on oikeus lapsuuteen ilman liikaa vastuuta.
Muita ei voi muuttaa, vain itseään ja omaa asennettaan. Me vanhemmat voimme olla apuna, mutta vain lapsi itse voi rakentaa kaverisuhteensa ja saada ne kantamaan. Epäonnistumisistakin oppii, erityisesti jos niistä on turvallista jutella vanhempien kanssa ja saada lohtua suruihin.
Usein ei ymmärretä, että se sosiaalinen lahjakkuuskaan ei aina tule ilman kuormitusta. Lapsi voi olla hyvin herkkä aistimaan muiden tarpeita/ajatuksia, minkä kautta sitten osaa toimia heitä miellyttävällä tavalla. Se saattaa kuitenkin olla hyvin kuormittavaa itse lapselle ja vaikka näennäisesti haastavammassa seurassa leikkiminen sujuisi hyvin ("meidän lapsi tykkää aina leikkiä x kanssa"), voi sen sujuvan tilanteen ylläpitäminen olla sosiaaliselle lapselle suuri ponnistus ja vaatia esimerkiksi omien toiveiden syrjään laittamista.
Moi, täällä Villen äiti. Kirjoittelinkin tänne aiemmin ja kerroin, että poikani on pyytänyt välillä Pekkaa viettämään aikaa kanssaan koska Pekka on yksinäinen eikä kavereita kai oikein ole. Ajatus tässä on ollut se, että olen halunnut opettaa huomioimaan toisia ja pyytämään mukaan niitäkin, jotka ei nyt aivan parhaita kavereita ole.
Näin viidesluokkalaisen pojan kohdalla ei kuitenkaan tunnu mielekkäältä sopia hänen ohitseen asioita, kun muutenkin tapaamme asioista jutella. Ville on hoitanut paljolti kaveriasioitaan itse, vanhempien kesken on jotain varmisteltu, sovittu kuljetuksista (esim. mahdolliset yhteiset harrastukset kyläilyaikana) ja tätä rataa. Villen ollessa pienempi hoidin tätä puolta tietysti enemmän ja vähän kaikkien kanssa, mutta nyt on tietyt kaverit alkaneet vakiintua vähän enemmän ja muutenkin orastavia murkkujuttuja olla ilmassa.
Villen äitinä minusta tuntuu, että Pekan kotoa ladataan aika isojakin odotuksia Villeen sekä pariin muuhun poikaan. Täytyy sanoa, että olen yrittänyt, ja kyllähän pojat ihan toimeen tulevat. Mutta käytännössä Ville on Pekan kanssa vain, koska me tätä ehdotetaan. En minäkään vietä aikaani Sirkan kanssa, jos yhteistä ei vain löydy yrityksistä huolimatta.
Pekan kotona tätä ei oikein ymmärretä, vaan ihmetellään vain että miksi kaikki eivät voi olla yhdessä.
Olisikin mukava kuulla jonkun toisen Villen äidiltä, mitä tämä ratkaistaan ja puolestaan Pekan äidiltä, että mitä konkreettisesti te odotatte meidän tekevän. Koska minulta loppuu konstit. En minä voi pakottaa Villeä ystäväksi kenellekään, jos ystävyys ei vain ota syntyäkseen.
Vanhemmilla on merkitys siinä, miten sosiaalisen lapsen kasvattaa.
Se alkaa päiväkodista. Kun nuorimmainen meni päiväkotiin, järjestin syntymäpäiväjuhlat, jonne kutsuttiin 5- 6 kaveria päiväkodista. Tyttö itse valitsi keitä halusi.
Oikein onnistuneet ja kuvat synttärit olivatkin.
Sitten muutimme paikkakuntaa ja alkoi peruskoulu.
Kaikki uusia ja tuntemattomia.
Synttärit pian koulun alun jälkeen. Katsoin ja valitsin taas 5 tyttöä, joista aistin että ovat samanhenkisiä oman tyttären kanssa.
Ihan nappivalinta oli ja jälleen hauskat kutsut.
Niitä synttäreitä pidettiin useana vuonna ja sitten lapsi päätti, ettei enää halua sellaisia pitää.
Kuitenkin ystävyyssuhteet ja siteet olivat ja osa pysyi aikuisuuteen saakka.
Katson, että vanhemmilla ja heidän toimillaan on isokin merkitys miten lapsi luotsataan eteenpäin ja hän saa kavereita, eikä jää yksin, jos ei ehdottomasti halua olla yksin. Kouluaikana myös yökyläilyt olivat suosiossa ja lujittivat ystävyyssuhteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on myös kaksi lasta, joista esikoinen on sosiaalinen ja nuorempi omissa oloissa viihtyvä. Kun oli tullut katsottua päiväkoti-, koulu ja kaverisuhteita sosiaalisesti lahjakkaan tytön näkökulmasta, ei tulisi mieleeni yrittää pakottaa muita sopeutumaan kuopukseni maailmaan.
Vaikka lapsi on kuinka reipas ja sosiaalinen tahansa, on silti raskasta kannatella ihmissuhteita. Olla liian usein se, joka laitetaan "haastavan" pariksi ja ryhmätöiden projektinvetäjäksi. Jokaisella on oikeus lapsuuteen ilman liikaa vastuuta.
Muita ei voi muuttaa, vain itseään ja omaa asennettaan. Me vanhemmat voimme olla apuna, mutta vain lapsi itse voi rakentaa kaverisuhteensa ja saada ne kantamaan. Epäonnistumisistakin oppii, erityisesti jos niistä on turvallista jutella vanhempien kanssa ja saada lohtua suruihin.
Usein ei ymmärretä, että se sosiaalinen lahjakkuuskaan ei aina tule ilman kuormitusta. Lapsi voi olla hyvin herkkä aistimaan muiden tarpeita/ajatuksia, minkä kautta sitten osaa toimia heitä miellyttävällä tavalla. Se saattaa kuitenkin olla hyvin kuormittavaa itse lapselle ja vaikka näennäisesti haastavammassa seurassa leikkiminen sujuisi hyvin ("meidän lapsi tykkää aina leikkiä x kanssa"), voi sen sujuvan tilanteen ylläpitäminen olla sosiaaliselle lapselle suuri ponnistus ja vaatia esimerkiksi omien toiveiden syrjään laittamista.
Tyttöni on juuri tällainen. Kolmevuotiaana hän oli ainoa, jonka seurassa pari vuotta vanhempi ryhmän ongelmatapaus leikki ilman konflikteja. Ryhmän aikuiset olivat innoissaan, kun poika pysyi poissa ongelmista edes hetken, minä enemmän kauhuissani. Jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt olla tiukka ja vaatia, ettei tyttöä jätetä ainakaan yksin eikä liian pitkäksi aikaa tilanteeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässähän tuli taustalla hauska pohdinta omaan lapsuuteen. Minulla on 2 vuotta vanhempi isosisko (itsekin olen siis nainen), joka on ulospäinsuuntautuneempi ja hieman pontevampi, itse olen taas aina ollut aika arka ja pohtivampi. Muistan lapsuudesta pysyvän tunteen siitä, miten minulla ei koskaan ollut "auktoriteettiä" tai sananvaltaa ja sisko oli aina pomo. Yksi elävä muistikuva on siitä, kun leikimme pienenä koulua naapureiden kanssa ja siskon toimiessa opettajana leikki meni oikein sujuvasti. Kun taas oli minun vuoro olla opettaja, alkoi sisko tahallaan häiriköidä, eikä tavallaan antanut minulle sitä opettajan aktoriteetin roolia. Vastaavia tapahtui usein, sisko oli leikeissä aina se "johtaja", ja riitatilanteissa hän aina "voitti" enkä kokenut tulleeni kuulluksi.
Omat lapsuusajan kaverit taas muistelevat minun olleen hyvinkin pomotteleva ja yritin aina ottaa johtajan roolia. Luulen että iso syy tuohon oli se, että kompensoin kotona kokemaani alistettua asemaa. Edelleenkin minulla on toisinaan vaikeuksia pitää omia rajoja, toisaalta taas saatan olla hyvinkin vahva melipiteissäni ja niistä kiinni pitämisessä. Aktoriteettiaseman suhteen esimerkiksi työelämässä minulle on tärkeää olla tietoinen, miten asiassa voin konkreettisesti edetä, jos asemaani kyseenalaistetaan.
Ja yleisesti välit siskoon ovat oikein hyvät ja lapsuudessakin tulimme hyvin toimeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No voisitko jollekin muulle vanhemmalle avautua, että olet hiukan huolissasi pojan kaveriasioista.
Olen avautunut ja vanhemmat aina sanovat ymmärtävänsä. Ovat jutelleet omien lastensa kanssa ja poika pääsee kyllä kylään jos minä kysyn ja järjestän mutta ei muuten. Lapset eivät pyydä häntä omasta aloitteesta eivätkä myöskään kysy saako meille tulla.
Eli ei kai ole muuta keinoa kuin näin koettaa järjestää.
Mitä ajattelit tehdä sitten, kun nuo toiset lapset eivät enää halua olla sun lapsesi kanssa, vaikka miten järjestäisit? Esim kun lapsista tulee esiteinejä ja teinejä?
Eihän kukaan voi tietää, onko omalla lapsella muutaman vuoden päästä kavereita. Mitä sinä ajattelit tehdä, jos niin käy?
Mun ei tarvitse tehdä yhtään mitään, koska lapseni ovat aina osanneet solmia itsekin kaverisuhteita. Toki lapselle on kurjaa, jos paras ystävä muuttaakin kauas, mutta sitten ollaan niiden muiden kavereiden kanssa ja ystävystytään uusien kanssa. Johan koulussakin luokat muuttuvat, koulu vaihtuu viimeistään yläkouluun siirryttäessä jne. Pitää osata saada kavereita niistä lapsista ja teineistä.
Mutta mitä jos lapsesi vaikka vaihtaa ryhmää ja tulee uudessa ryhmässä kiusatuksi? Onko sitten vanhemman ok puuttua? Vai onko se noloa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kysyit ajatuksia asiasta. Meillä on myös nelosluokkalainen, enkä ole kyllä enää vuosiin sopinut mitään kaveritreffejä hänen puolestaan. Meillä on myös nuorempi ja vanhempi lapsi, ja myös vanhemman kohdalla alkoivat itsekseen sopia kaverimenojaan silloin kun aloittivat koulun, eli ekaluokkalaisina. Eskarissa sovittiin vielä usein vanhempien kesken miten lapset tapaavat, jos esim oli sen verran matkaa ettei voinut lasta yksin päästää.
Voisin olla varma, että meidän nelosluokkalainen vetäisi aikamoiset herneet nenään, jos kertoisin, että äiti onkin sopinut sinulle täksi illaksi Juuson leikkimään😅
Niin, ja tästä lähtien vietät Juuson kanssa kaikki maanantait.
En tosiaankaan sovi kaveritreffejä enää nelosluokkalaiselle. Hassu ajatuskin. Meillä sen ikäinen lapsi itse kysyy, että voiko mennä sinne tai tuonne varmistaen, ettei ole muuta pakollista koko perheen menoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yleisesti lapsille on varmasti hyvä, että löytyy useampia viiteryhmiä joihin kuulua. Valitettavasti varsinkin pienemmillä paikkakunnilla sieltä omalta luokalta ei välttämättä löydy samantyylisiä kavereita, vaikka sinänsä juttuun tullaankin. Toiset tykkää videopeleistä kun itse haluaisi pelata jalkapalloa, jne. Joskus se hieman eri kaupungissa asuva serkku voi olla elämän pelastus, tai harrastusryhmän tyypit. Voi myös olla se mummolan naapurissa myöskin mummolassa aikaa viettävä kaveri, jota nähdään viikko vuodessa. Toisaalta videopeleistä innostuva lapsi voi oikeasti rakentaa laajan kaveripiirin sinne pelimaailmaan. Jos maailmasta löytyy edes yksi tai muutama tyyppi, joiden kanssa on kiva olla, niin maailmassa kyllä pärjää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No voisitko jollekin muulle vanhemmalle avautua, että olet hiukan huolissasi pojan kaveriasioista.
Olen avautunut ja vanhemmat aina sanovat ymmärtävänsä. Ovat jutelleet omien lastensa kanssa ja poika pääsee kyllä kylään jos minä kysyn ja järjestän mutta ei muuten. Lapset eivät pyydä häntä omasta aloitteesta eivätkä myöskään kysy saako meille tulla.
Eli ei kai ole muuta keinoa kuin näin koettaa järjestää.
Mitä ajattelit tehdä sitten, kun nuo toiset lapset eivät enää halua olla sun lapsesi kanssa, vaikka miten järjestäisit? Esim kun lapsista tulee esiteinejä ja teinejä?
Eihän kukaan voi tietää, onko omalla lapsella muutaman vuoden päästä kavereita. Mitä sinä ajattelit tehdä, jos niin käy?
Mun ei tarvitse tehdä yhtään mitään, koska lapseni ovat aina osanneet solmia itsekin kaverisuhteita. Toki lapselle on kurjaa, jos paras ystävä muuttaakin kauas, mutta sitten ollaan niiden muiden kavereiden kanssa ja ystävystytään uusien kanssa. Johan koulussakin luokat muuttuvat, koulu vaihtuu viimeistään yläkouluun siirryttäessä jne. Pitää osata saada kavereita niistä lapsista ja teineistä.
Mutta mitä jos lapsesi vaikka vaihtaa ryhmää ja tulee uudessa ryhmässä kiusatuksi? Onko sitten vanhemman ok puuttua? Vai onko se noloa?
Koulukiusaamiseen tietenkin pitää puuttua. Niin vanhempien kuin opettajan sekä tarpeen vaatiessa rehtorinkin. Lapsella on kuitenkin hyvä olla muitakin kavereita kuin vain koulukaverit. Ja nimenomaan sellaisia, joihin lapsi on itse solminut kaverisuhteen. Koska tätä taitoa tarvitaan myös silloin, kun lapsi vaihtaa ryhmää, vaihtaa koulua, vaihtaa harrastusta tai muuttaa toiselle paikkakunnalle. Ja myös silloin, kun lapset kasvavat ja se aiempi kaveri kehittyy ja muuttuu eri suuntaan kuin lapsi itse, lapsella täytyy olla valmiudet löytää uusia kavereita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ettekö puutu, jos vaikka jotain 10-vuotiasta kiusattaisiin? Kun aika moni sanoo että 10-vuotiaat pärjää ilman aikuista kaiken vapaa-ajan? Itse ajattelen että joo, ovat jo aika isoja, mutta kuitenkin edelleen lapsia. Sosiaaliset taidot vielä kehitteillä.
Vierailija kirjoitti:
Ettekö puutu, jos vaikka jotain 10-vuotiasta kiusattaisiin? Kun aika moni sanoo että 10-vuotiaat pärjää ilman aikuista kaiken vapaa-ajan? Itse ajattelen että joo, ovat jo aika isoja, mutta kuitenkin edelleen lapsia. Sosiaaliset taidot vielä kehitteillä.
Tietenkin puutun, jos näen jotain lasta kiusattavan. Mutta kiusaaminen on ihan eri asia kuin se, että Ville on sopinut menevänsä Eeron kanssa ulos eikä halua olla Pekan kanssa, vaikka Pekan äiti haluaisi Villen olevan Pekan eikä Eeron kanssa. Ymmärrätkö pointin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En oikein ymmärrä, miksi aloittaja yrittää väkisin saada samanikäiset viettämään aikaa lapsensa kanssa, sen sijaan että tukisi ilmeisesti olemassaolevia kaverisuhteita nuorempiin lapsiin.
Kaikki myötätuntoni Villen äidille.
Samainen ihmistyyppi löytyy usein laihdutusvinkkiketjusta kertomassa, kuinka hänenkin pitäisi saada nostettua painoaan pari kiloa, tai huonojen turvaverkkojen vertaistukiketjusta kertomassa, että vaikka isovanhemmat auttavat monta kertaa viikossa, niin on se kiitollisuudenvelkakin aika rankkaa.
Jostakin syystä he eivät koskaan aloita näille vaikeuksilleen omaa ketjua, vaan ne aina tulevat mieleen jonkun toisen vaikeuksien yhteydessä.
Vierailija kirjoitti:
En oikein ymmärrä, miksi aloittaja yrittää väkisin saada samanikäiset viettämään aikaa lapsensa kanssa, sen sijaan että tukisi ilmeisesti olemassaolevia kaverisuhteita nuorempiin lapsiin.
Minä ymmärrän vallan hyvin. Siirtymä yläkouluun voi olla aika ankara, jos sosiaalinen verkosto perustuu pari vuotta nuorempiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alussa kuulostat ihan fiksulta, mutta sitten menee provoilun puolelle tuo "miksi ei voi pakottaa?" ja "sopiiko lapset muka keskenään?" Sinähän itse kerroit, että vanhepi lapsesi hoitaa asiat itse.
Mikä sinua siis mukamas hämmästyttää? Olisiko ok, jos joku toinen äiti pakottaisin vanhemman lapsesi hänen oman lapsensa kanssa leikkimään?
Ei ole tarkoitus provoilla, sori nyt vaan jos siltä kuulostaa. Ihan oikeasti kuitenkin pohdin tätä. En pohdi tätä toisen lapsemme kohdalla koska hänellä niitä kavereita on paljon ja siksi on helppo hoitaa nämä asiat itse. Olisi varmasti pitänyt muotoilla asia paremmin.
En tarkoita, että pitäisi jatkuvasti pakottaa olemaan jonkun tietyn lapsen kanssa mutta onko sekään oikein, että yksi ei jotenkin pääse mukaan?
Olemme kyselleet oman lapsemme osuutta asioihin eli että onko tehnyt jotain ja siksi muut eivät halua olla hänen kanssa. Syyt on vähän erikoisia eli kai vain pitää tulkita niin että joku persoonissa ei vain kohtaa.
Pointtini sille että vanhempien pitäisi ohjailla näitä asioita on se että jokaisen pitäisi saada kuulua joukkoon.
Eri asia ohjailla ja tukea kuin hoitaa kaikki lapsen puolesta. Voithan sinä rohkaista lastasi pyytämään Mattia tai Maijaa teille koulun jälkeen leikkimään, mutta älä hoida sitä lapsesi puolesta. Lapsen pitää opetella itse hoitamaan asioita oman ikätasonsa mukaisesti ja kyllä alakouluikäinen voi jo opetella hoitamaan ystävyyssuhteitaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein ymmärrä, miksi aloittaja yrittää väkisin saada samanikäiset viettämään aikaa lapsensa kanssa, sen sijaan että tukisi ilmeisesti olemassaolevia kaverisuhteita nuorempiin lapsiin.
Minä ymmärrän vallan hyvin. Siirtymä yläkouluun voi olla aika ankara, jos sosiaalinen verkosto perustuu pari vuotta nuorempiin.
Ohis...mun lapsillani on ollut sekä itseään nuorempia että itseään vanhempia kavereita. Eihän lapsen sosiaalisten verkostojen edes pidä muodostua pelkästään luokkakavereista. Koulussakin suurin osa ajasta vietetään oppitunneilla eikä välitunneilla. Valtaosa lapsen vapaa-ajasta on koulupäivän ulkopuolella ja silloin on aivan yhdentekevää, ollaanko samalla luokalla (tai edes samassa koulussa) tai samana vuonna syntyneitä. Ja voihan se saman ikäinenkin olla rinnakkaisluokalla ja välitunnitkin mahdollisesti eri aikaan.
Kun lapsi alkaa olla n 10v tai vanhempi, ei enää vanhempien osuudella ystävyyssuhteiden muodostamiseen ole sijaa. Lapsi osaa valita ystävänsä. Voi ja pitää tukea siten, että lapsi saa tuoda kotiin ystäviään ja kannustaakin siihen.
Tässä tilanteessa vanhemman tehtävä on tuottaa lapselle pettymys ja kertoa, ettei nämä lapset ehkä ehdi näkeemään, heillä on niin paljon harrastuksia tai muuta. Ja että enää ei ota yhteyttä heihin. Itsestään ei kannata tehdä hölmöä eikä kerjäläistä. Oman seuran tuputtaminen on hirveää jotenkin ja lapselle pitää opettaa ettei se ole ok.