Lue keskustelun säännöt.
Vanhempien osuus lasten ystävyydessä?
14.08.2022 |
Nyt kun koulut ovat taas alkaneet, päästään tutun ongelman äärelle. Koululaisten ystävyyssuhteisiin.
Meillä on kaksi lasta. Toisella pyyhkii kaveriasioissa hyvin ja onkin lähes aamusta iltaan menossa kavereiden kanssa vapaa-aikana. Koulupäivien jälkeiset illat täyttyy myös kavereiden kanssa olemisesta.
Sen sijaan toinen lapsemme ei jaa samaa kokemusta. Meinasin kirjoittaa että hän on jäänyt vähän yksin, mutta ei se oikeastaan niinkään ole. Koulussa esimerkiksi on kavereita, mutta ilmeisesti viettää siellä aikaansa lähinnä nuorempien kanssa. Ei itse koe asiaa mitenkään ongelmana mutta me vanhemmat tietysti toivottavaisiin että hyvä ystävä löytyisi omasta ikäluokasta.
Vapaa-ajalla seuraa löytyy myös omanikäisistä lapsista kunhan mä järjestän asian.
Välillä sovin jonkun toisen vanhemman kanssa, että lapsi y tulee meille kylään ja että meidän lapsi voi tulla heille kylään. Tavallaan pitäisi varmaan olla helpottunut mutta tämäkin on vähän ongelmallinen asia. Toisaalta meidän lapsi on koulussa (viime vuonna jo) joutunut kuulemaan harmittelua asiasta. Tyyliin, "Miten mun äiti nyt sopii kysymättä multa, olin jo sopinut että menen Eetulle pelaamaan". Ymmärrän kyllä spontaanin reaktion ja ehkä onkin ollut väärin sopia vanhempien kesken kysymättä lapsilta mutta taas mun mielestä vanhempihan nuo kaveriasiat hoitaa.
Tänä lukuvuonna, jota on tosin jatkunut vasta pari päivää ja huomenna lisää, on tullut mulle itselleni uusi asia. Tuttuun tapaan viestittelin yhdelle äidille sopiakseni lasten kyläilyistä. Tämä äiti vastasi että juttelee lapsensa kanssa ensin ja katsotaan sitten. Myöhemmin ilmoitti että lapsi oli ehtinyt sopia jo jonkun muun kanssa. Ehdotin sitten ihan tiettyä päivää jolloin lapset voisivat vuoroin olla vaikka meillä tai heillä, esim. maanantaisin. Tuon lapsen äiti laittoi, että tuon ikäiset (nelosluokkalaiset) sopii jo paljon keskenäänkin vanhemmilta varmistellen eikä oikein tunne oikeaksi hirveästi tässä vaiheessa ohjailla sitä, kenen kanssa lapsi on. Ja että meidän lapsi on tervetullut heille joku toinen kerta mutta heidän lapsi viettää aikaa mielummin muutaman muun kanssa eikä vanhemmat siksikään halua kiintiöidä jotain tiettyä päivää meidän lapselle.
Juttelin parin muun kanssa asiasta yleisluontoisesti ja ilmeisesti on ihan yleinen ajatus että ei enää vanhemmat sovi keskenään paitsi jos pitää miettiä kyytejä, ja vanhemmat ei tavallaan määrittele kenen kanssa ollaan ja kenen ei. Tavallaan ymmärrän tavallaan en.
Haluaisin ajatuksia. Siitä että lapsi viettää aikaa nuorempien kanssa, ja siitä sopiiko tuon ikäiset todellakin tai kuuluuko sopia, noin paljon keskenään.
Ymmärrän myös ei voi pakottaa- ajatuksen, mutta sitten en kuitenkaan. Miksi ei voi pakottaa? Eikö olisi kaikkien etu jos kaikki mahtuisivat mukaan?
Kommentit (312)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein ymmärrä, miksi aloittaja yrittää väkisin saada samanikäiset viettämään aikaa lapsensa kanssa, sen sijaan että tukisi ilmeisesti olemassaolevia kaverisuhteita nuorempiin lapsiin.
Minä ymmärrän vallan hyvin. Siirtymä yläkouluun voi olla aika ankara, jos sosiaalinen verkosto perustuu pari vuotta nuorempiin.
Ohis...mun lapsillani on ollut sekä itseään nuorempia että itseään vanhempia kavereita. Eihän lapsen sosiaalisten verkostojen edes pidä muodostua pelkästään luokkakavereista. Koulussakin suurin osa ajasta vietetään oppitunneilla eikä välitunneilla. Valtaosa lapsen vapaa-ajasta on koulupäivän ulkopuolella ja silloin on aivan yhdentekevää, ollaanko samalla luokalla (tai edes samassa koulussa) tai samana vuonna syntyneitä. Ja voihan se saman ikäinenkin olla rinnakkaisluokalla ja välitunnitkin mahdollisesti eri aikaan.
Nykypäivänä lapset saavat hyvin pitkälti itse muodostaa työryhmänsä, joten on se aika kylmää kyytiä, jos ei luokkakavereiden joukossa ole ollenkaan ystäviä. Oli jo minun aikanani välkällä aika kurjaa.
Ymmärrän, mutta tässä ketjussa nyt kuitenkin puhutaan kavereista, joiden kanssa ollaan vapaa-ajalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olenko tosiaan ainoa jonka mielestä olisi ok sanoa että tänään olet nyt Villen kanssa ja huomenna voit itse valita?
Lapsi olisi niiden nuorempien kanssa jos en yhtään puutu.
Tuo on ok sinun oman lapsen kohdalla, varsinkin jos pidät asiaa tärkeänä hänen kehityksen kannalta. Vastaavaa ei voi kuitenkaan vaatia siltä lapselta, joka "pakotetaan" leikkimään toisen kanssa sen vuoksi, että sillä toisella ei ole kavereita tai joutuu opettelemaan sosiaalista vuorovaikutusta. Toinen äitikin on aika hankalassa paikassa, jos hänen lapsi ei oikeasti viihdy oman lapsesi kanssa.
Jos lapsesi kerran koulussa viihtyy nuorempien kanssa eikä jutut omanikäisten kanssa oikein suju, niin kyllähän hänen vuorovaikutustaidoissa jotain erilaista on. Yksinkertaisimmillaan kyse voi olla siitä, että hän tykkää pomottaa, mihin nuoremmat suostuvat mutta mikä ärsyttää omanikäisiä. Tai hän on vain kehityksessä hieman hitaampi, jolloin yhteiset asiat löytyvät nuorempien kanssa. Asiaa voi joko lähteä aktiivisesti selvittämään esimerkiksi opettajien kautta, tai sitten vain toivoa, että asia muuttuu kasvun myötä. Aiemmin mainitut harrastusryhmät omanikäisten kanssa voisivat olla tähän yksi hyvin sopiva ratkaisu, sellainen mikä on ohjattua toimintaa ja oikeasti kaikki otetaan mukaan.
Tunnen tällaisen lapsen, pari vuotta vanhemman tosin, jolla ei ole juuri ikäisiään kavereita. Hänen kohdallaan kyse on nimenomaan sosiaalisista taidoista. Vanhemmat ovat aina tehneet kaikki tämän ainoan lapsosensa puolesta. Isovanhemmat myös. Sinänsä kivaa lapselle, mutta tämä lapsi on tottunut siihen, että muut ihmiset ovat häntä varten. Esim. kaverien tehtävä on viihdyttää häntä. Juttelin tästä kaveriasiasta hänen kanssaan ja kysyin mitä hän kokee antavansa ystävälle tai kaverille. Lapsi oli aivan hämmästynyt. Hänellä ei ollut käynyt mielessäkään, että hänelläkin pitäisi olla jotain annettavaa ystävyyssuhteeseen. Mielestään kaverin hommahan se on keksiä mitä tehdään ja hän sitten hyväksyy tai ei. Kysyin, että voisiko välillä tehdä kaverinkin mieliksi, vuorotellen ja kompromisseja tehden. Tuntui olevan ihan vieras konsepti.
Omat lapset vielä päiväkodissa, mutta jos mietin, mitä itse tein 10-vuotiaana, niin ei minun vanhemmat kyllä koskaan sopineet mitään kaveritapaamisia mun puolesta. Itse ne sovittiin ja vanhemmille ehkä soitettiin kaverin luota ja kerrottiin, missä ollaan (kun ei ollut kännykkää).
Ymmärrän toki sen tilanteen, jos lapsella ei ole kavereita ja vanhemmalla on yhteys jonkun samanikäisen vanhempaan, niin toki voi ehdottaa jotain yhteistä tekemistä. Se kuitenkin pitäisi olla ikään kuin kutsu, ja toinen sitten katsoo, sopiiko vai ei.
Ehkä voisi olla luontevampaa ohjata lapsi esim. johonkin häntä kiinnostavaan harrastukseen, jossa tapaisi muita, joilla on samoja kiinnostuksen kohteita. Voisi sieltä saada kavereita.
Ymmärrän melko hyvin tuon porukan ulkopuolelle jäämisen mutta ketään ei voi eikä kannata pakottaa olemaan jonkun toisen kanssa. Normaali lapsi huomaa tilanteen aika nopeasti ja siitä tulee paha mieli.
Meillä on myös lapsi joka on ollut aika vähän koulukavereiden kanssa vapaa-aikana. Opet ovat kertoneet että on pidetty luokkakavereiden keskuudessa (ei kiusaamista, saanut reilun kaverin mainintaa) mutta silti kaverit löytyneet kotipihasta. Usein nuorempiakin kun moni lopettaa ulkoilun ja pihaleikit kun aloittaa koulun. Ollaan lapsen kanssa juteltu ja jää vähän se käsitys että ei jaksa jatkuvaa pelaamista ja puhelimella oloa. Haluaisin lapselle omanikäistä seuraa jotta ei jäisi porukan ulkopuolelle mutta toisaalta mietin että rakastan häntä juuri sellaisena kuin hän on.
Onko aloittaja edes varma, että lapsi haluaa viettää vapaa-aikaa kavereiden/"kavereiden" kanssa?
Itse olen ihan pikkulapsesta asti ollut introvertti, ja olisin varmaan kuollut uupumukseen, jos vanhempani olisivat minut pakottaneet sosiaaliseksi tai ilmoittaneet minut johonkin harrastukseen.
Yhä edelleen aikuisena olen itsekseni viihtyvä. Töissä käyn ja olen kaiketi ihan pidetty työkaveri.
Pakottamista en suosittele missään nimessä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yritetään toimia niin, että hyviä kavereita keskenään voisi olla useampi ihminen keskenään, se on mukavampaakin.
Tämä bestis ajattelu on vähän hassua kun lapset vasta harjoittelee yhteiseloa, ehkä vanhempana toimii paremmin.
Olisi monta kaverusta, jotka vielä huomaisivat niitä jotka hieman syrjässä ja pyytäisivät hänet mukaan ja antaisivat huomiota, siinä se olsi vasta oikea sankaripoppoo.
Mennään yhdessä uimaan, rannalle, pelaamaan ulos, retkelle, rakennetaan pienoismalleja, nukkekotia ym.
On paljon mielenkiintoisempaa eloa kun on enempi porukkaa ja opetetaan aina huolehtimaan muista siinä. Opitaan paremminki uusia ja hyviä taitoja.
Kehitetään ideaa.
Vierailija kirjoitti:
Onko aloittaja edes varma, että lapsi haluaa viettää vapaa-aikaa kavereiden/"kavereiden" kanssa?
Itse olen ihan pikkulapsesta asti ollut introvertti, ja olisin varmaan kuollut uupumukseen, jos vanhempani olisivat minut pakottaneet sosiaaliseksi tai ilmoittaneet minut johonkin harrastukseen.Yhä edelleen aikuisena olen itsekseni viihtyvä. Töissä käyn ja olen kaiketi ihan pidetty työkaveri.
Pakottamista en suosittele missään nimessä!
Varsinkin jos lapsi ei oikeasti halua viettää aikaa noiden "kavereiden" kanssa, voi tilanne olla heillekin epämiellyttävä. Kuka haluaisi pakotettuna olla seurana tyypille, josta aistii että ei seuraa halua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi keino lähteä selvittämään asiaa voisi olla myös kysyä isosisarukselta, minkä vuoksi hän luulee että pikkusisarus ei viihdy omanikäisten kanssa. Varsinkin jos isosisarus on sosiaalisesti taitava, hän luultavasti osaa paljon paremmin lukea ja analysoida pikkusisaruksen sosiaalista vuorovaikuttamista.
Ylipäätään voisi selvittää myös, onko kyse siitä, että lapsi ei itse viihdy omanikäisten kanssa vai siitä, että omanikäiset eivät viihdy hänen kanssaan. Eihän kukaan pyydä sellaista tyyppiä leikkimään, joka ei itse vaikuta omasta seurasta kiinnostuneelta.
Vierailija kirjoitti:
Yritetään toimia niin, että hyviä kavereita keskenään voisi olla useampi ihminen keskenään, se on mukavampaakin.
Tämä bestis ajattelu on vähän hassua kun lapset vasta harjoittelee yhteiseloa, ehkä vanhempana toimii paremmin.
Olisi monta kaverusta, jotka vielä huomaisivat niitä jotka hieman syrjässä ja pyytäisivät hänet mukaan ja antaisivat huomiota, siinä se olsi vasta oikea sankaripoppoo.
Mennään yhdessä uimaan, rannalle, pelaamaan ulos, retkelle, rakennetaan pienoismalleja, nukkekotia ym.
On paljon mielenkiintoisempaa eloa kun on enempi porukkaa ja opetetaan aina huolehtimaan muista siinä. Opitaan paremminki uusia ja hyviä taitoja.
Kehitetään ideaa.
Mä olen kirjoittanut tämän saman aiemminkin muihin aihetta koskeviin ketjuihin, mutta kirjoitan nyt uudestaan. Taaperoille riittää, että hiekkalaatikolla on joku suunnilleen saman kokoinen teletappi, jolla myös on ämpäri ja lapio. Silloin ollaan kavereita. Kun tullaan kouluikään, vielä parilla ekalla luokalla lasten kiinnostuksenkohteet on suht samanlaisia. Mutta kun ollaan 10-vuotiaita eli nelosluokkalaisia, kiinnostuksekohteet eriytyvät. Osa lapsista on liikunnallisia, osa taas viihtyy paremmin kirjojen tai just pienoismallien kasaamisen parissa. Joku 10 v saattaa vielä leikkiä nukkekodilla, mutta suurin osa ei leiki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yritetään toimia niin, että hyviä kavereita keskenään voisi olla useampi ihminen keskenään, se on mukavampaakin.
Tämä bestis ajattelu on vähän hassua kun lapset vasta harjoittelee yhteiseloa, ehkä vanhempana toimii paremmin.
Olisi monta kaverusta, jotka vielä huomaisivat niitä jotka hieman syrjässä ja pyytäisivät hänet mukaan ja antaisivat huomiota, siinä se olsi vasta oikea sankaripoppoo.
Mennään yhdessä uimaan, rannalle, pelaamaan ulos, retkelle, rakennetaan pienoismalleja, nukkekotia ym.
On paljon mielenkiintoisempaa eloa kun on enempi porukkaa ja opetetaan aina huolehtimaan muista siinä. Opitaan paremminki uusia ja hyviä taitoja.
Kehitetään ideaa.
Uimaan, rannalle...monet eivät anna lastensa lähteä ilman aikuista vesistöjen ääreen. En minäkään antanut ennenkuin lapseni osasivat tarpeeksi hyvin uida ja olivat muutenkin kehitystasoltaan sellaisia, että eivät tee typeryyksiä.
Minä olin se ylikiltti ja sosiaalisesti pätevä mukula.
Tyttö, joka istutettiin luokan matemaattisesti lahjattoman häirikköpojan viereen 8-vuotiaana, että voisin "auttaa Hannua matikassa".
Jonka kävi sääliksi viidesluokkalaista Eijaa, jolla oli epilepsia ja jota kaikki siksi pelkäsi. Ja enkä halunnut jättää yksin myöskään ekaluokkalaista Marjaa, joka ei puhunut kenenkään kanssa mitään eikä tehnyt porukassa mitään. Kutsuin näitä tyttöjä meille ja kävin heidän kotona. Mutta kun halusin olla myös muiden kaverien kanssa niin eihän nää halunneet. He halus olla vain kahdestaan minun kanssa.
Kävin pitkät terapiat kiltteyteni vuoksi. Olen kyllä erittäin hyvin pärjäävä ja johtavassa asemassa sairaalatyössä. Marjan kanssa olen satunnaisissa väleissä vieläkin, hänestä tuli tutkija. Eija ei enää elä, teki jotain avustavaa työtä ja lähti aika nuorena jonkun sairaskohtauksen vuoksi. Hannusta tuli rakennusmestari.
Omat lapseni ovat keskenään erilaisia. Toista on tarvinnut joskus auttaa ja usein lohduttaa sosiaalisissa suhteissa. Nyt hän on onnellisessa parisuhteessa ja hänellä on muutama todella hyvä ystävä. Toista olen pelastanut päiväkodissa joutumasta milloin tkenellekin "tukilapseksi". Mistä tyttö on minua myöhemmin kiittänyt; sosiaalisena, tasapainoisena ja fiksuna hän kun oli aina tarhatätien ja opettajien unelmainen "apuope". Nykyään ei missään auttaja-mmatissa, vaan menestyvä taiteilija, joka kylläkin myös opettaa alallaan.
Aloittajalle: anna lapsesi oppia itse. Lohduta ja neuvo, mutta älä lähde päsmäröimään muuta maailmaa - etkä myöskään lastasi. Kyllä hän löytää tiensä, tapansa ja ihmisensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi lapsi ei saisi olla nuorempien kanssa kaveri? Jos heidän kanssa klikkaa niin miksi pitäisi olla oman ikäisten kanssa, joiden kanssa ei klikkaa? Ystävyyttä ei voi pakottaa. Kaikkien kanssa pitää tulla toimeen, mutta ei aikuisetkaan pakota ystävyyttä yhtään kenenkään kanssa, jos kemiat eivät kohtaa.
Vierailija kirjoitti:
Yritetään toimia niin, että hyviä kavereita keskenään voisi olla useampi ihminen keskenään, se on mukavampaakin.
Tämä bestis ajattelu on vähän hassua kun lapset vasta harjoittelee yhteiseloa, ehkä vanhempana toimii paremmin.
Olisi monta kaverusta, jotka vielä huomaisivat niitä jotka hieman syrjässä ja pyytäisivät hänet mukaan ja antaisivat huomiota, siinä se olsi vasta oikea sankaripoppoo.
Mennään yhdessä uimaan, rannalle, pelaamaan ulos, retkelle, rakennetaan pienoismalleja, nukkekotia ym.
On paljon mielenkiintoisempaa eloa kun on enempi porukkaa ja opetetaan aina huolehtimaan muista siinä. Opitaan paremminki uusia ja hyviä taitoja.
Kehitetään ideaa.
Oman kokemukseni mukaan suurimmalla osalla onkin useampia kavereita, omani ovat pyörineet 3-6 lapsen porukoissa ja kun olen kysellyt esim. luokkakavereista, niin samanlaisia ryhmiä löytyy. On myös kavereita harrastuksista, naapurustosta tai sukulaisista.
Tänä päivänä edelleen jopa Stadin kantakaupungin lapset käyvät leikkipuistoissa, uimarannalla, luistelevat, pyöräilevät, leikkivät korttelihippaa ja pelailevat höntsäfutista. Ei lapsuus ole kokonaan muuttunut, vaikka aikuiset eivät sitä aina huomaa, kun meille syötetään kuvaa älypuhelimen ja pelikoneen äärelle juuttuneista lapsista.
Lapsilla on silti lapsen sosiaaliset taidot. Mukaan pääsee, jos osaa kysyä ja on hyvää seuraa. Ei pomottele, ei fuskaa säännöissä ja on hyvällä fiiliksellä mukana. Välillä lapset myös kysyvät uusia tyyppejä mukaan ja siihen pitäisi uskaltaa vastata reippaasti kyllä. Kovin monta kertaa ei mukaan houkutella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yritetään toimia niin, että hyviä kavereita keskenään voisi olla useampi ihminen keskenään, se on mukavampaakin.
Tämä bestis ajattelu on vähän hassua kun lapset vasta harjoittelee yhteiseloa, ehkä vanhempana toimii paremmin.
Olisi monta kaverusta, jotka vielä huomaisivat niitä jotka hieman syrjässä ja pyytäisivät hänet mukaan ja antaisivat huomiota, siinä se olsi vasta oikea sankaripoppoo.
Mennään yhdessä uimaan, rannalle, pelaamaan ulos, retkelle, rakennetaan pienoismalleja, nukkekotia ym.
On paljon mielenkiintoisempaa eloa kun on enempi porukkaa ja opetetaan aina huolehtimaan muista siinä. Opitaan paremminki uusia ja hyviä taitoja.
Kehitetään ideaa.
Oman kokemukseni mukaan suurimmalla osalla onkin useampia kavereita, omani ovat pyörineet 3-6 lapsen porukoissa ja kun olen kysellyt esim. luokkakavereista, niin samanlaisia ryhmiä löytyy. On myös kavereita harrastuksista, naapurustosta tai sukulaisista.
Tänä päivänä edelleen jopa Stadin kantakaupungin lapset käyvät leikkipuistoissa, uimarannalla, luistelevat, pyöräilevät, leikkivät korttelihippaa ja pelailevat höntsäfutista. Ei lapsuus ole kokonaan muuttunut, vaikka aikuiset eivät sitä aina huomaa, kun meille syötetään kuvaa älypuhelimen ja pelikoneen äärelle juuttuneista lapsista.
Lapsilla on silti lapsen sosiaaliset taidot. Mukaan pääsee, jos osaa kysyä ja on hyvää seuraa. Ei pomottele, ei fuskaa säännöissä ja on hyvällä fiiliksellä mukana. Välillä lapset myös kysyvät uusia tyyppejä mukaan ja siihen pitäisi uskaltaa vastata reippaasti kyllä. Kovin monta kertaa ei mukaan houkutella.
Isommalla porukalla toimii hyvin, kun ollaan ulkona. Harvalla kuitenkaan kaupunkialueella lapsilla on niin isoja huoneita, että niihin mahtuisi kovin montaa kaveria samaan aikaan leikkimään. Ihan jo tavallinen Lundian nukkekotikin on sen kokoinen, että vain kaksi ekaluokkalaista pystyy leikkimään sillä samaan aikaan. Monilla lapsilla myös koulupöytä on sen kokoinen, ettei sen ääreen mahdu kovinkaan montaa lasta rakentamaan pienoismalleja.
Lapsilla ollut kavereita koulusta ja naapurustosta. Kavereita ei ole ollut hiekkalaatikolta tai tuttavaperheistä. Tietenkin on plussaa, jos näitäkin on lapsella, mutta eivät yleensä ole kun sellaisia harvakseen nähtyjä, jos eivät asu lähellä. Joten vanhempien osuus erittäin pieni.
Ei kai se, että vanhemmat eivät ole perhetuttuja, estä lapsia olemasta hyviäkin kavereita.
Jos meidän äiti olisi ap:n tyyliin tullut sohlaamaan minun kaverisuhteita määräämällä, kenen kanssa minun pitää leikkiä, olisi minulla kyllä päreet palaneet. Vaikka vanhemmat saattavat olla tuttavia, jopa ystäviäkin, niin ei se takaa sitä, lasten kemiat kohtaavat. Ennen asuttiin ahtaasti, joten emme me tenavat juurikaan toisten koteihin menneet leikkimään, vaan oltiin pihalla, oli sitten kesä tai talvi. Ja sieltä ulkoa ne kaverit löytyivät jo ennen kouluikää.
Jossain vaiheessa äiti yritti sekaantua sen verran kaverisuhteisiini, että vihjaili monin tavoin, että joidenkin lasten kanssa ei olisi hyvä kaveerata. Nämä olivat kylän vähäväkisten, mutta monilapsisten perheiden tenavia. Eihän lapsi ajattele, ovatko vanhemmat köyhiä vai rikkaita. Emme mekään rikkaita olleet, mutta kun olin pitkään ainut lapsi, niin raha riitti paremmin kuin joillakin naapureilla. Ja ehkä äiti oli hiukan hienosteluun taipuvainen. Minä en vihjeistä välittänyt, sillä kaveri oli kaveri ja sillä siisti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alussa kuulostat ihan fiksulta, mutta sitten menee provoilun puolelle tuo "miksi ei voi pakottaa?" ja "sopiiko lapset muka keskenään?" Sinähän itse kerroit, että vanhepi lapsesi hoitaa asiat itse.
Mikä sinua siis mukamas hämmästyttää? Olisiko ok, jos joku toinen äiti pakottaisin vanhemman lapsesi hänen oman lapsensa kanssa leikkimään?
En ole aloittaja, mutta kolmen lapsen äitinä vastaan kuitenkin.
Olen kaikkien lasteni kohdalla saanut päiväkodin/koulun ammattikasvattajilla vinkkejä tyyliin: haluaisitteko kutsua Pekan joskus kylään.
Kyseinen Pekka ei ole välttämättä ollut aina se lasteni mielestä ideaali leikkikaveri, mutta mikäli Pekalla on ollut perustaidot kunnossa, olen mielelläni järjestänyt yhdessäoloa. Yksi kaveri lisää ei tee pahaa kenellekään, aina se avaa uuden näkymän toiseen kotiin ja perheeseen tapoineen. Ja joillekin se yksi voi olla ainoa.
Olen saanut ihan samat vinkit ja vastannut ystävällisesti, että kiitos ei, meidän Lukalla on kotipihassa niin paljon kavereita, ettei oikein ole tuohon mahdollisuutta. Mutta ensi viikolla on isäviikko, kysypä Lukan isältä, olisiko hän valmis tuollaiseen kyläilyyn.
Koskaan eivät kysy!
Varmaan kysyvät jotakuta muuta perhettä sitten.
Minusta on outoa, että eivät kysy isältä eli varhaiskasvatuksessakin on omituinen "äiti tulee toimeen kaikissa kasvatustilanteissa" -ajatusmalli, vaikka voisi se isäkin kutsua vieraan lapsen kotiinsa.
Kyllä meidän perheessä isä on sopinut valtaosan leikkitreffeistä. Ehkä viestisi oli sävyltään tympeä ja antoi kuvan perheestä, jonka vanhemmat eivät ole puheväleissä keskenään. Sellaisen kanssa voi olla raskasta sopia asioita.
No hyvänen aika, mihin isäviikolla tarvitaan äitiä? Vai onko teillä niin, että isäviikolla isä kyselee äidiltä luvat leikkitreffeihin?
Eri vastaaja tässä eikä meillä siis ole isäviikkoja vaan -viikonloppuja. Isä ei tapaa lasta (omasta halustaan), jos tulee jotain kaveritapaamisia, niin kylläpä siinä äitiä välillä tarvitaan.
Vierailija kirjoitti:
Jos meidän äiti olisi ap:n tyyliin tullut sohlaamaan minun kaverisuhteita määräämällä, kenen kanssa minun pitää leikkiä, olisi minulla kyllä päreet palaneet. Vaikka vanhemmat saattavat olla tuttavia, jopa ystäviäkin, niin ei se takaa sitä, lasten kemiat kohtaavat. Ennen asuttiin ahtaasti, joten emme me tenavat juurikaan toisten koteihin menneet leikkimään, vaan oltiin pihalla, oli sitten kesä tai talvi. Ja sieltä ulkoa ne kaverit löytyivät jo ennen kouluikää.
Jossain vaiheessa äiti yritti sekaantua sen verran kaverisuhteisiini, että vihjaili monin tavoin, että joidenkin lasten kanssa ei olisi hyvä kaveerata. Nämä olivat kylän vähäväkisten, mutta monilapsisten perheiden tenavia. Eihän lapsi ajattele, ovatko vanhemmat köyhiä vai rikkaita. Emme mekään rikkaita olleet, mutta kun olin pitkään ainut lapsi, niin raha riitti paremmin kuin joillakin naapureilla. Ja ehkä äiti oli hiukan hienosteluun taipuvainen. Minä en vihjeistä välittänyt, sillä kaveri oli kaveri ja sillä siisti.
Tuosta jälkimmäisestä kappaleesta tuli mieleeni hieman samankaltainen kokemus. Omakin äitini aikoinaan oletti kovin paljon joistain lapsista: etteivät olisi niin mukavia leikkikavereita. Hänen mielipiteensä eivät perustuneet hienostelulle vaan sille ettei pitänyt lasten vanhemmista (yksi oli hieman hurahtanut ja toisen vanhempi sarjapettäjä). Itse koin lapsena että äitini tuomitsi heidän lapsensa täysin syyttä, sillä omat kemiat menivät yhteen heidän kanssaan.
Toisaalta äitini kyllä osasi myös järkevästi kyseenalaistaa olivatko kaikki kaverisuhteeni terveitä: esimerkiksi yksi suosittu luokan tyttö ei ollut kovinkaan hyvätapainen ja jopa hieman ilkeä, mutta jostain syystä 10v halusin kaveerata hänen kanssaan kun oli suosittu. Mietittyäni kaverisuhdettamme totesin etten kaipaakaan ihan niin paljon hänen seuraansa kun olin aluksi ajatellut.
Äidiltäni olisin toivonut enemmän rehellistä lastensa kuuntelemista, eli ehkä kyselyä minkälaisia leikkejä eri kavereitten kanssa oli, ja herkkää aistimista kenen kaverin kanssa viihdyin ja olin rento (tai vastakohtana jännittynyt ja hermostunut). Jossain vaiheessa äitini yritti hieman painostaa minua kaveriksi yhden ystävättärensä lapsen kanssa, minkä toki ymmärrän koska onhan vanhemmillekin kiva että voidaan sopia leikkitreffejä, mutta itse en tuon tytön kanssa viihtynyt.
Toivon että itse mahdollisten lasten tullessa, pystyn olemaan objektiivinen heidän kavereidensa suhteen, enkä tuomitse heitä suoraan vanhempiensa perusteella. Toki kannatan sitäkin että lapsi saa/joutuu välillä leikkiä erilaistenkin ihmisten kanssa, koska se kasvattaa sosiaalisia taitoja - mutta tämmöistäkään ei saa liikaa painostaa ja pakottaa.
Nykypäivänä lapset saavat hyvin pitkälti itse muodostaa työryhmänsä, joten on se aika kylmää kyytiä, jos ei luokkakavereiden joukossa ole ollenkaan ystäviä. Oli jo minun aikanani välkällä aika kurjaa.