Nuoren kotiin on hommattava kaikki mummon mieleen, koska mummo haluaa maksaa
Tilanne on siis se, että tytär pääsi opiskelemaan eri paikkakunnalle ja nyt on sitten jotain hankintoja opiskelijakämppään tehtävä.
Hyvän ja himoitun opiskelupaikan johdosta äitini ilmoitti, että hän haluaa ostaa lapsenlapselleen tavaroita ja huonekaluja. Tyttö otti tietysti iloisena tiedon vastaan, sillä nuorella ei itsellään liikaa rahaa ole ja mummo on kerryttänyt omaisuutta kohtuullisesti.
Kun sitten tuli sängyn, ruokapöydän, sohvan ja kodinkoneiden ostamisen aika ja lähdimme kiertelemään kauppoja, ei tytön mieltymyksillä tai toiveilla ollut mitään merkitystä. Mummo päättää, koska mummo maksaa. Nuoren toiveet ja mieltymykset olivat pääsääntöisesti edullisempia, jotta rahasta ei ole kyse. Kyse on siitä, että mummon täytyy saada päättää koska mummo maksaa. Esimerkiksi sänkyyn mummo oli valmis laittamaan rahaa pari tonnia ja hän olikin jo valmiiksi katsonut omasta mielestään sopivan. Tyttö kuitenkin kertoi että häntä miellyttää toisenlainen sänky, mutta mummo jankkaa ja jankkaa että miksi hänen valitsemansa sänky olisi parempi.
Mikrossa mummo haluaa vain tiettyä merkkiä, joka maksaa, ja nuoren toiveilla ei ole loppupeleissä mitään väliä.
Sama imurissa. Imuri pitää olla iso, monen sadan Miele. Tytär miettii pientä asuntoa ja on kallistumassa varsi-imuriin, säilytystilan puutteen ja käyttömahdollisuuksien vuoksi. Mummolle tämä on punainen vaste, sillä hän ei voi sietää varsi-imureita. Hän haluaa ostaa perinteisen.
Olemme muutaman kerran nyt käyneet yhdessä kiertämässä kauppoja ja käytännössä mitään ei olla saatu ostettua mummon laskuun, koska mummo ei hyväksy nuoren valintaa.
Nuori on itse käynyt ostamassa myöhemmin haluamansa tuotteen tai minä olen maksanut sen mikä on tyttären mielestä paras.
Mummo uhriutuu nyt että tytär on vaikea, eikä osaa päättää mitä haluaa ( kun ei halua juuri sitä mitä mummo haluaa ostaa).
Olemmekin jättäneet jo mummon kokonaan pois näiltä ostosreissuilta. Sohvan olen luvannut maksaa, mutta nuori saa sen vasta myöhemmin syksyllä, eikä se ehdi siis muuttokuormaan. Mummo olisi ostanut yksiöön ison kalliin sohvan ( minkä olisi itselleenkin kelpuuttanut) , mutta koska tytär koki sen liian suureksi ja epäkäytännölliseksi opiskelijakämppään, mummo ei sitten osta mitään.
Miksi lahjanostajan täytyy saada päättää saajan puolesta aivan kaikki?
Onko tämä joku 40 -luvulla syntyneiden ominaisuus vai mitä?
Kommentit (1423)
Vierailija kirjoitti:
Ikinä ei pidä ottaa vastaan rahaa sellaiselta ihmiseltä, joka haluaa määrätä miten se käytetään. Tuo on vallankäyttöä, ei anteliaisuutta. Ainoa oikea ratkaisu on kieltäytyä tuollaisesta "lahjasta". Älä myy vapauttasi, äläkä opeta lapsellesi, että päätösvallasta luopuminen rahan takia olisi OK. Ei ole.
samaa mieltä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisin vaan tyytyväinen, jos mummo ostaisi laadukasta tavaraa. Kiitollinen.
Oikeasti olisit kiitollinen rumista tavaroista, joita et halua omaan kotiisi?
Minä en olisi, mielummin sitten pelkkä patja lattialla, kunnes olisi varaa itse ostaa mieleiset mööpelit.
Tämä! Voisi olla onnellisena sillä patjalla!
Vierailija kirjoitti:
Voihan se mummo vaan lykätä rahan käteen ja sanoa et osta sänky tai mitä tarviit
Aloituksen mummo ei näköjään voi.
Vierailija kirjoitti:
Mäkin kyllä haluaisin mummon, joka ostais mulle jotain kallista. Ei kyllä tullut kuulonkaan että mun mummu ois ostanut mulle yhtään mitään. Hyvä kun kortin lähetti. Ei kyllä turhaan hemmoteltu lapsenlapsia. Ois sun tytär tyytyväinen eikä narisis.
Mulla oli mummo, joka osti kallista mutta omavalintaista. Miksi haluta kallista turhaa tavaraa, joka ei ole omaan makuun ja kotiin sopivaa.
Nyt on energiakriisi ja materiaalipula, ei nyt osteta kenenkään mieliksi turhaa tavaraa.
Jotenkin tulee mieleen entinen anoppini. Muutimme 18-vuotiaana silloisen poikakaverini kanssa pikkukylästä kaupunkiin opiskelemaan ja muutimme tietenkin samalla myös yhteen. Hankintalistalla oli sohva ja minun mielessäni oli tuolloin moderni ja tumma divaanisohva, joita sai ihan kohtuuhinnalla ikeasta hankittua. Olisimme sen ihan hyvin voineet poikakaverin kanssa omilla rahoilla ostaa.
Noh, anoppi alkoi sitten puhumaan, että hänen kaverinsa tyhjentää omaa taloaan ja on myymässä huonekaluja pois. Siellä oli kuulemma hyvä sohva meille. Kävimme katsomassa sohvaa ja se oli aivan hirveä rumilus - vanha, epämukava puusohva jossa oli räikeä, ruutukuvioinen kangas. Anoppi alkoi sitä meille kauppaamaan, kun "on niin hyvä ja maksaakin vain viisikymppiä ja kyllähän se opiskelijoille nyt käy ja ostakaahan se hänen kaveriltaan pois niin ei tarvi hänen kaupata sitä enempää.".
Poikakaverini ei sanonut mitään vaan myötäili vaan voimakastahtoista äitiään. Itsekään en noin nuorena vielä kehdannut sanoa suoraan "ei kiitos, etsimme toisenlaista kotiimme". Sohva lähti siis mukaamme ja jouduin sitä vuositolkulla katsomaan omassa kodissani ja miettimään, että miksi en kehdannut sanoa mitään ja miksi poikakaverinikin oli sellainen nysverö.
Tuohon mummon touhuun ei kannata suostua. Ihme kontrollointia. Toki tekin voisitte ihan suoraan päin naamaa kyseenalaistaa mummon. Ei aikuinen ihminen siitä rikki mene.
Mun isäni oli sellainen, että jos hän osti lahjaksi jotain, niin oli sitä mieltä, että se on silti hänen, koska on sen maksanut.
On parempi, että ette huoli mummolta mitään. Kontrolloiville ihmisille ei kannata antaa valtaa.
Vaikea uskoa todeksi tätä juttua. En tiedä ketään nelkyt luvulla syntynyttä enkä muutakaan kuka määräisi nuoren kalustuksesta. Jos mummo yleensäkin haluaa auttaa niin antaa rahan ja nuori voi ihan vapaasti valita mitä haluaa.
Luulenpa, että tässä nyt taas keksittiin aihe, että voitaisiin taas yhteen ääneen parjata suurta ikäluokkaa.
Neljäkymmentä luvulla syntyneet ovat jo 82 - 73 vuotiaita, ettei nyt luulisi viitsivän niin kauheasti enää tulla isojen markettien huonekaluosastoilla hääriä.
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin tulee mieleen entinen anoppini. Muutimme 18-vuotiaana silloisen poikakaverini kanssa pikkukylästä kaupunkiin opiskelemaan ja muutimme tietenkin samalla myös yhteen. Hankintalistalla oli sohva ja minun mielessäni oli tuolloin moderni ja tumma divaanisohva, joita sai ihan kohtuuhinnalla ikeasta hankittua. Olisimme sen ihan hyvin voineet poikakaverin kanssa omilla rahoilla ostaa.
Noh, anoppi alkoi sitten puhumaan, että hänen kaverinsa tyhjentää omaa taloaan ja on myymässä huonekaluja pois. Siellä oli kuulemma hyvä sohva meille. Kävimme katsomassa sohvaa ja se oli aivan hirveä rumilus - vanha, epämukava puusohva jossa oli räikeä, ruutukuvioinen kangas. Anoppi alkoi sitä meille kauppaamaan, kun "on niin hyvä ja maksaakin vain viisikymppiä ja kyllähän se opiskelijoille nyt käy ja ostakaahan se hänen kaveriltaan pois niin ei tarvi hänen kaupata sitä enempää.".
Poikakaverini ei sanonut mitään vaan myötäili vaan voimakastahtoista äitiään. Itsekään en noin nuorena vielä kehdannut sanoa suoraan "ei kiitos, etsimme toisenlaista kotiimme". Sohva lähti siis mukaamme ja jouduin sitä vuositolkulla katsomaan omassa kodissani ja miettimään, että miksi en kehdannut sanoa mitään ja miksi poikakaverinikin oli sellainen nysverö.
Tää on tää ihmeellinen ajatusmalli, että lapsiperheille ja opiskelijoille kuuluu kelvata muiden ihmisten jämät.
Vaikka heillä just pitäisi olla kaunis omantuntuinen koti, koska ovat kotona paljon ja muuten elämä on stressaavaa.
Vierailija kirjoitti:
Vaikea uskoa todeksi tätä juttua. En tiedä ketään nelkyt luvulla syntynyttä enkä muutakaan kuka määräisi nuoren kalustuksesta. Jos mummo yleensäkin haluaa auttaa niin antaa rahan ja nuori voi ihan vapaasti valita mitä haluaa.
Luulenpa, että tässä nyt taas keksittiin aihe, että voitaisiin taas yhteen ääneen parjata suurta ikäluokkaa.
Neljäkymmentä luvulla syntyneet ovat jo 82 - 73 vuotiaita, ettei nyt luulisi viitsivän niin kauheasti enää tulla isojen markettien huonekaluosastoilla hääriä.
Mun veljeni on syntynyt 1950 ja määräsi jopa sen että saako hänen antamansa lapsen villatakin myydä kirpparilta.
Siskoni syntynyt 1955 ja hän yritti kiristää teiniäni kahdella vanhalla matollaan.
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin tulee mieleen entinen anoppini. Muutimme 18-vuotiaana silloisen poikakaverini kanssa pikkukylästä kaupunkiin opiskelemaan ja muutimme tietenkin samalla myös yhteen. Hankintalistalla oli sohva ja minun mielessäni oli tuolloin moderni ja tumma divaanisohva, joita sai ihan kohtuuhinnalla ikeasta hankittua. Olisimme sen ihan hyvin voineet poikakaverin kanssa omilla rahoilla ostaa.
Noh, anoppi alkoi sitten puhumaan, että hänen kaverinsa tyhjentää omaa taloaan ja on myymässä huonekaluja pois. Siellä oli kuulemma hyvä sohva meille. Kävimme katsomassa sohvaa ja se oli aivan hirveä rumilus - vanha, epämukava puusohva jossa oli räikeä, ruutukuvioinen kangas. Anoppi alkoi sitä meille kauppaamaan, kun "on niin hyvä ja maksaakin vain viisikymppiä ja kyllähän se opiskelijoille nyt käy ja ostakaahan se hänen kaveriltaan pois niin ei tarvi hänen kaupata sitä enempää.".
Poikakaverini ei sanonut mitään vaan myötäili vaan voimakastahtoista äitiään. Itsekään en noin nuorena vielä kehdannut sanoa suoraan "ei kiitos, etsimme toisenlaista kotiimme". Sohva lähti siis mukaamme ja jouduin sitä vuositolkulla katsomaan omassa kodissani ja miettimään, että miksi en kehdannut sanoa mitään ja miksi poikakaverinikin oli sellainen nysverö.
Tuossa kyllä voitte syyttää vain itseänne. Teille ystävällisesti tarjottiin ja olisitte voineet kieltäytyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin tulee mieleen entinen anoppini. Muutimme 18-vuotiaana silloisen poikakaverini kanssa pikkukylästä kaupunkiin opiskelemaan ja muutimme tietenkin samalla myös yhteen. Hankintalistalla oli sohva ja minun mielessäni oli tuolloin moderni ja tumma divaanisohva, joita sai ihan kohtuuhinnalla ikeasta hankittua. Olisimme sen ihan hyvin voineet poikakaverin kanssa omilla rahoilla ostaa.
Noh, anoppi alkoi sitten puhumaan, että hänen kaverinsa tyhjentää omaa taloaan ja on myymässä huonekaluja pois. Siellä oli kuulemma hyvä sohva meille. Kävimme katsomassa sohvaa ja se oli aivan hirveä rumilus - vanha, epämukava puusohva jossa oli räikeä, ruutukuvioinen kangas. Anoppi alkoi sitä meille kauppaamaan, kun "on niin hyvä ja maksaakin vain viisikymppiä ja kyllähän se opiskelijoille nyt käy ja ostakaahan se hänen kaveriltaan pois niin ei tarvi hänen kaupata sitä enempää.".
Poikakaverini ei sanonut mitään vaan myötäili vaan voimakastahtoista äitiään. Itsekään en noin nuorena vielä kehdannut sanoa suoraan "ei kiitos, etsimme toisenlaista kotiimme". Sohva lähti siis mukaamme ja jouduin sitä vuositolkulla katsomaan omassa kodissani ja miettimään, että miksi en kehdannut sanoa mitään ja miksi poikakaverinikin oli sellainen nysverö.
Tää on tää ihmeellinen ajatusmalli, että lapsiperheille ja opiskelijoille kuuluu kelvata muiden ihmisten jämät.
Vaikka heillä just pitäisi olla kaunis omantuntuinen koti, koska ovat kotona paljon ja muuten elämä on stressaavaa.
Miten niin "pitäisi olla". Minä olin opiskelijana todella kiitollinen kaikista huonekaluista, koska muuten ei olisi ollut niihin varaa. Ei mulla ollut varaa sisustaa kaunista omalaatuista kotia, olisiko muiden pitänyt sellainen minulle kustantaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikea uskoa todeksi tätä juttua. En tiedä ketään nelkyt luvulla syntynyttä enkä muutakaan kuka määräisi nuoren kalustuksesta. Jos mummo yleensäkin haluaa auttaa niin antaa rahan ja nuori voi ihan vapaasti valita mitä haluaa.
Luulenpa, että tässä nyt taas keksittiin aihe, että voitaisiin taas yhteen ääneen parjata suurta ikäluokkaa.
Neljäkymmentä luvulla syntyneet ovat jo 82 - 73 vuotiaita, ettei nyt luulisi viitsivän niin kauheasti enää tulla isojen markettien huonekaluosastoilla hääriä.Mun veljeni on syntynyt 1950 ja määräsi jopa sen että saako hänen antamansa lapsen villatakin myydä kirpparilta.
Siskoni syntynyt 1955 ja hän yritti kiristää teiniäni kahdella vanhalla matollaan.
Ai kamala kun naurattaa tuo matoilla kiristäminen mutta tiedän sen niin hyvin kun itsekin joutunut ihan vastaavaa tahollani kokemaan. Luojan lykky että tuo joka asiaan sekaantuja itse otti ja muutti toiselle puolelle Suomea, mikä vapaus hengittää viimein.
Niiden lauluja laulat, joiden leipää syöt.
Ostatte keskenänne ne kalusteet, jos ei mummon maku miellytä. Ongelma ratkaistu.
Mummo tarjosi huonekaluja, eivät olleet nuoren mieleen. Mummo pahoitti mielensä. Kukaan ei siihen kuole ja elämä jatkuu. Nuorelle arvokas kokemus omien rajojen pitämisestä. Mitä tällä keskustelulla vielä haetaan tilanteeseen? Päivittelyä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin tulee mieleen entinen anoppini. Muutimme 18-vuotiaana silloisen poikakaverini kanssa pikkukylästä kaupunkiin opiskelemaan ja muutimme tietenkin samalla myös yhteen. Hankintalistalla oli sohva ja minun mielessäni oli tuolloin moderni ja tumma divaanisohva, joita sai ihan kohtuuhinnalla ikeasta hankittua. Olisimme sen ihan hyvin voineet poikakaverin kanssa omilla rahoilla ostaa.
Noh, anoppi alkoi sitten puhumaan, että hänen kaverinsa tyhjentää omaa taloaan ja on myymässä huonekaluja pois. Siellä oli kuulemma hyvä sohva meille. Kävimme katsomassa sohvaa ja se oli aivan hirveä rumilus - vanha, epämukava puusohva jossa oli räikeä, ruutukuvioinen kangas. Anoppi alkoi sitä meille kauppaamaan, kun "on niin hyvä ja maksaakin vain viisikymppiä ja kyllähän se opiskelijoille nyt käy ja ostakaahan se hänen kaveriltaan pois niin ei tarvi hänen kaupata sitä enempää.".
Poikakaverini ei sanonut mitään vaan myötäili vaan voimakastahtoista äitiään. Itsekään en noin nuorena vielä kehdannut sanoa suoraan "ei kiitos, etsimme toisenlaista kotiimme". Sohva lähti siis mukaamme ja jouduin sitä vuositolkulla katsomaan omassa kodissani ja miettimään, että miksi en kehdannut sanoa mitään ja miksi poikakaverinikin oli sellainen nysverö.
Tää on tää ihmeellinen ajatusmalli, että lapsiperheille ja opiskelijoille kuuluu kelvata muiden ihmisten jämät.
Vaikka heillä just pitäisi olla kaunis omantuntuinen koti, koska ovat kotona paljon ja muuten elämä on stressaavaa.
Miten niin "pitäisi olla". Minä olin opiskelijana todella kiitollinen kaikista huonekaluista, koska muuten ei olisi ollut niihin varaa. Ei mulla ollut varaa sisustaa kaunista omalaatuista kotia, olisiko muiden pitänyt sellainen minulle kustantaa?
Miksi sinusta se kaunis koti olisi kallis?
Miksi opiskelijan kuuluu ottaa muiden rumat romut?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hitsit, että noi mummot on hankalia.
40-luvulla syntyneet kerrassaan kamalia.
Minun vanhempani ovat 40-luvulla syntyneitä, eivätkä ole mitenkään kamalia. Sinun kaltaisesi pas kapäät, jotka tekevät laajoja yleistyksiä, olette kamalia riippumatta siitä millä vuosikymmenellä olette syntyneet.
Minun vanhempani ovat peräti 30-luvulla syntyneitä enkä osaa edes kuvitella tilannetta, jossa meillä olisi käynyt aloittajan kuvaama tilanne. Vallankäyttöähän tuo on. Lisäksi nykyään moni ei halua mitään raskaita ja isoja tavaroita, oli laadukasta tai ei. Ja ihan sama sille, mikä on "järkevää". Kyllä oman ekan kämppänsä saa sisustaa vaikka pelkillä pahvilaatikoilla jos niin haluaa.
Eniten inhottaa ajatus siitä, ettei omaa sänkyäkään saisi itse valita.
Oliko tässä joku ongelma? Selvästikään ei.
Mummo haluaa ostaa rahoillaan kunnollisia tavaroita, lapsenlapsi ei halua niitä vaan haluaa toisenlaisia, äiti maksaa toisenlaiset.
Mielestäni jokaisella on oikeus päättää miten hänen eläessään hänen omat rahansa käytetään. Ja piste.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikea uskoa todeksi tätä juttua. En tiedä ketään nelkyt luvulla syntynyttä enkä muutakaan kuka määräisi nuoren kalustuksesta. Jos mummo yleensäkin haluaa auttaa niin antaa rahan ja nuori voi ihan vapaasti valita mitä haluaa.
Luulenpa, että tässä nyt taas keksittiin aihe, että voitaisiin taas yhteen ääneen parjata suurta ikäluokkaa.
Neljäkymmentä luvulla syntyneet ovat jo 82 - 73 vuotiaita, ettei nyt luulisi viitsivän niin kauheasti enää tulla isojen markettien huonekaluosastoilla hääriä.Mun veljeni on syntynyt 1950 ja määräsi jopa sen että saako hänen antamansa lapsen villatakin myydä kirpparilta.
Siskoni syntynyt 1955 ja hän yritti kiristää teiniäni kahdella vanhalla matollaan.
Liittyykö tää jotenkin uusien huonekalujen ostoon, joka oli ketjun aihe? Ja kaikenlisäksi eivät ole 40-luvulla syntyneitä. Siis kuuluu sarjaan vanhojen rättien pakko kierrätys 50-luvulla syntyneiden toimesta.
Vierailija kirjoitti:
Mummo tarjosi huonekaluja, eivät olleet nuoren mieleen. Mummo pahoitti mielensä. Kukaan ei siihen kuole ja elämä jatkuu. Nuorelle arvokas kokemus omien rajojen pitämisestä. Mitä tällä keskustelulla vielä haetaan tilanteeseen? Päivittelyä?
Miksi asiasta keskustelu pitäisi lopettaa?
Jos mummo haluaa maksaa, mummo saa maksaa. Muussia ja puolukkahilloa vielä lisäki. Hyvää on.