Lue keskustelun säännöt.
En saa aikaiseksi mitään kun mies on kotona
Jotenkin aina silloin energiat ihan nollissa, vaikea keskittyä mihinkään. Kun hän ei ole kotona saan tehokkaasti kotitöitä ja muita hoidettua. Jotenkin aloitekykyä, intoa ja energiaa on silloin. Mistä tämä voi johtua?
Kommentit (1007)
Vierailija kirjoitti:
En voi aloittaa mitään juttua kun on olo että pitäisi olla kokoajan valmiudessa miestä varten ja ei voi uppoutua mihinkään luovaan tai keskittymistä vaativaan tekemiseen jos taustalla on jatkuvasti hiipivä stressi siitä että tulee keskeytetyksi.
Keskeytystä ei välttämättä tule, mutta stressi on jo kroonistunut sen suhteen. Kerran katsoin kellosta kuinka usein mies tulee keskeyttämään minut niin aika vaihteli viidestä minuutista 20 minuuttiin vaikka olin pyytänyt työrauhaa. Ei tee mieli aloittaa mitään kun ei saa rauhassa tehdä.
Joskus käy niinkin että mies päättää tulla paskalle kun olen suihkussa tai vaikka siivoan kylppäriä. Oven lukitseminen ei auta koska hän tulee rynkyttämään kahvaa ja huutaa jollei sillä sekunnilla pääse vessaan.
Heh mulla ihan samanlainen ukko. Ja välillä kun istun itse pöntöllä, hän tulee oven taakse juttelemaan minulle. En mä halua silloin jutella kenenkään kanssa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
fhjyukl kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin täälläkin. Voisin tehdä kaikkea, mitä teen yksin ollessakin, mutta nyt menee nyhjäämiseksi.
Mies on ihan kiva ja meillä on hauskaa yhdessä....mutta voisi lopettaa loman😄Niin toisessa tai jossain muussa se vika aina on, jos itse ei saa mitään aikaiseksi.
Kyllä mä voin myöntää, että itsessäni se vika on. Tai pikemminkin sisäänrakennettu ominaisuus, viat yleensä saa korjattua. Tämän ominaisuuden kanssa pitää vain oppia elämään.
Naski kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naski kirjoitti:
Hei kaikki.
Piti vielä tänään tulla tutkailemaan kirjoituksia, ja lisäämään hieman omaan kirjoitukseeni asiaa.
Aloitin kovin rempseästi, että kun on ollut niin hulvattoman hauskaa lukea teidän kirjoituksianne.
Nyt oli pakko hieman korjata itseäni, ja todeta, että osasta kirjoituksista tuli kyllä surullinen tunne.
Enimmäkseen kuitenkin pystyin osaan teidän elämistä samaistumaan.Itse tykkään yksin häärätä kotona, saan aikaiseksi.
Puolison ollessa paikalla, keskittyminen ja kaikki järjellinen ajatusten juoksu pysähtyy kuin seinään.
Johtuu siitä, kun seuraan toisen elämän tyyliä, joka on hyvin sotkuinen, itsekäs, ajattelematon ja välinpitämätön.
Vitutus prosentti nousee ihan silmissä.
Asiat hän tykkää tehdä "juosten kusten" ja sieltä mennään "missä aitaa ei ole laisinkaan".Nämä kaikki tavat ja piirteet alkoi näyttäytymään pikku hiljaa, kun muutimme yhteen.
Omat tavat täysin päin vastaiset.
Joten..omat asunnot ovat ainoa vaihtoehto.Ellen halua kuvaani Alibin kanteen.
Meillä on tälle kaikelle myös ihan selitys.
Puoliso tykkää tehdä vain kivoja asioita.
Tämä on hänelle myös suotu lapsuudessa/nuoruudessa.
Ei hän tyhmä ole, hän vain poimii ne rusinat pullasta.Ei tyhmä, mutta ajattelematon. Ajattlee vaan itseään ja omaa toimintatapaansa.
Meillä naisilla on usein tapana selitellä miesten perseilyt aina hyvinpäin; ei se muista, ei se opi, on se oikeasti fiksu, on se huomaavainen jne.
Pitää aina käyttää tätä mittaria eli käyttäytyisikö mies pomonsa tai ystäviensä kanssa samoin? Jos ei, silloin mies osaa vaihtaa toimintatapaansa tilanteen mukaan, mutta tietoisesti päättää perseillä sinun (ja lastensa) kanssa. Jos taas toimii aina samoin seurasta riippumatta, sitten on paha valuvika, jolle ei voi mitään.
Hei.
Juurikin tämän perseilyn vuoksi, muutamme omiin asuntoihin.
Ei onneksi mennyt montaa vuotta hampaita kiristellessä.
(mutta niin monta, että piti 2 hammasta leikata pois...että sen verran tullut purtua legoja yhteen)Enkä voi enään antaa lapselleni moista esimerkin voimaa.
Lähdemme hyvin mielin, minä, nuoreni ja lemmikit, uuteen kotiin ja elämään😘.
Onnea uuteen elämään!
Jos tuntuu että ei voi olla oma itsensä ja energia katoaa, niin ei kannata asua kenenkään kanssa. Voi silti olla yhdessä, ja on varmasti parempaa seuraakin sitten.
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos vaan hoidatte noi mielen solmut auki? Käsittelette traumaattiset eksät ja muut menneisyyden haamut pois elämästänne sen sijaan että vaalitte niitä ja häädätte puolisot ja muut perheenjäsenet kotoa.
Mitkä mielen solmut?
Olen aina viihtynyt itsekseni ja ärsyyntynyt siitä, kun joku aina keskeyttää puuhani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä sama fiilis perustuu siihen, että miehen ollessa kotona sitä olettaa ja odottaa että hänkin osallistuu ja tekee. Sitten petyn ja ärsyynnyn kun/jos hän ei tee, tai joudun pyytämään. Sitten tulee fiilis että miksi minunkaan pitäisi tehdä, kun ei toinenkaan tee. Tämä johtaa kierteeseen, jossa itsekin apatisoidun ja esim.kämpässä tulee enemmän kaaos kun kukaan ei siivoa. Ja tämä taas ärsyttää yhä enemmän.
Kun olen yksin, en tietenkään odota että saisin apuja mistään, joten silloin asiat tulee tehdyksi ja työnjälki (esim puhtaus) kestää kauemmin.
Miksi naisen pitää olla aloitteentekijä? Miksei miestä harmita sotku ja pesemätön wc?!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lemmikeistä tuli mieleeni, että itselläni on vanha kissa, ja hän vaatii huutamalla. Tästä syystä en siis mene keittiöön ollenkaan kun se kerrankin nukkuu, ettei herää huutamaan jalkojen juureen pyörien.
Tosiaankaan en pysty olemaan kotonani huoneessa ovi kiinni, sanoen miehelle että ethän häiritse, koska se kissa tulee huutamaan suljetun oven taakse ja huutaa niin kauan että mies lukitsee sen vessaan (jossa se sitten huutaa) tai minä päästän sen sisään huoneeseen(jolloin en saa olla yksin) tai poistun itse huoneesta.
Pelastukseni onkin autotalli! Minulla on siellä sohva jossa saan olla ihan rauhassa. Tämä tosin vain kesäisin.
Kissa saattaa olla kuuro tai kuulo on saattanut heikentyä merkittävästi. Tiedän muutaman tapauksen. Kuuroutunut lemmikki oppii kyllä uusia kommunikointitapoja, mutta vaatii ihmisiltä vaivannäköä ja analyyttista ajattelua.
Kiitos arvailustasi, mutta kissani ei ole kuuro.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttu tunne
Kesällä mies lähti viikoksi kavereiden kanssa reissuun. Sillä välin minä maalasin keittiön seinät ja ikkunanpokat uusiksi, ostin olohuoneeseen uuden lampun ja pesin kaikki kämpän matot. Sen lisäksi ehdin katsella lempisarjaani kaksi kautta putkeen ja touhuta koiran kanssa
Kun mies on kotona, en saa asioita aikaiseksi
Kolahti. Luin koko ketjun ja samaa olen täälläkin ajatellut ja kokenut. Meillä vaan poikkeuksena se, että olemme mieheni kanssa avoimesti jutelleet asiasta ja hän kokee asian samoin. Illalla kun ainokaisemme on saatu nukkumaan, emme osaa tehdä omia asioitamme, joita haluaisimme kumpikin tehdä! Minä haluaisin lukea kirjaa, hän tehdä musiikkia. Emme kuitenkaan juuri koskaan tee niin, vaan katsomme yhdessä netflixia, tms. Joka ilta. Toisen läsnäolo häiritsee, yksin olisimme kumpikin tuotteliaampia.
Yhdyn kuitenkin täysin edellisiin kirjoittajiin tuossa siivousasiassa. Siivoan silloin kun olen yksin koska alkaa muuten ärsyttää todella paljon kun toinen istuu sohvalla puhelimensa kanssa eikä osallistu.
10 vuotta ollaan oltu pian yhdessä, omaa asuntoa katselen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Luulen että tämä ei ole pelkästään "miesjuttu" vaan kyse on vaan siitä kumpi on ns. jyräävämpi osapuoli suhteessa.
Naispuolinen ystäväni seurustelee naisen kanssa ja siellä on sama tilanne vaikka suhteessa on kaksi naista. Ja tiedän myös yhden heteropariskunnan jossa nainen on tämä katujyrä ja mies tekee henkistä kuolemaa.
Näissä molemmissa tietämissäni suhteissa se toinen osapuoli on vain röyhkeämpi, ei-huomioivampi osapuoli joka ei häpeile elää omaa elämäänsä ja "ottaa omaansa", kävellä toisten rajojen yli, jne. Toisin sanoen itsekäs kusipää joka jatkaa yksin asumista vaikka asuisikin jonkun toisen kanssa.
Näissä tietämissäni tapauksissa yhdistyy se että pariskunnat ovat muuttaneet yhteen, mutta jollain näkymättömällä "valtatasolla" todellista yhteenmuuttoa ei ole tapahtunut vaan se kiltimpi kenties heikompi ja sopeutuvampi suhteen osapuoli on muuttanut katukyrän uuteen kämppään asumaan. Eli heikko osapuoli on ns. vieraana omassa kodissaan vaikka juridisesti olisi saman asunnon tasa-arvoinen asukas. Eihän sitä vieraana kehtaa puuhastella ja olla toisen kodissa miten lystää.
Meillä näin ei ole, sillä minä olen jyräävämpi ja mies mukautuja joka tekee aina kaiken mitä pyydetään. Minä olen se joka sanoo että ei käy tämä, en tule, en tee.
Jonkun kysymykseen siitä onko aina ollut tällainen on että kyllä ja ei. Varmaan lähtötasolla, esim. olen mielelläni ollut yksin jo lapsena mielikuvitusmaailmassani, enkä ole tykännyt keskeytyksistä, mutta piirteet ovat voimistuneet iän myötä todella paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En voi aloittaa mitään juttua kun on olo että pitäisi olla kokoajan valmiudessa miestä varten ja ei voi uppoutua mihinkään luovaan tai keskittymistä vaativaan tekemiseen jos taustalla on jatkuvasti hiipivä stressi siitä että tulee keskeytetyksi.
Keskeytystä ei välttämättä tule, mutta stressi on jo kroonistunut sen suhteen. Kerran katsoin kellosta kuinka usein mies tulee keskeyttämään minut niin aika vaihteli viidestä minuutista 20 minuuttiin vaikka olin pyytänyt työrauhaa. Ei tee mieli aloittaa mitään kun ei saa rauhassa tehdä.
Joskus käy niinkin että mies päättää tulla paskalle kun olen suihkussa tai vaikka siivoan kylppäriä. Oven lukitseminen ei auta koska hän tulee rynkyttämään kahvaa ja huutaa jollei sillä sekunnilla pääse vessaan.
Järkyttävää. On aivan järkyttävää että toinen tulee kakalle jos joku on peseytymässä! Toivottavasti trollaat.
Jos et trollaa niin muuta erilleen.
Mä joudun aina laittamaan vessanoven lukkoon kun käyn kakkosella. Ykkösellä käydessä ei tarvitse, kun olen siinä ilmeisesti niin nopea ettei mies kerkeä kaivata. Joka toinen kerta vähintään ovenkahva käy kun olen kakkimassa. Sitten kun ovi onkin lukossa mies selittää oven läpi asiaansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ärtynyt tänään pitkin päivää jo ja tuntuu, ettensaa olla rauhassa. Kun tässä tarkkailen tilannetta, niin mies ja teinin käyvät vähän väliä puhumassa mulle jotain. Teiniä ei normaalisti saa keskustelemaan, joten olen yrittänyt kannustaa häntä siihen ja huomioida hyvin, kun hän vapaaehtoisesti kerrankin tulee luokse. Mutta tietenkin se siis tapahtuu aina, kun se hänelle sopii, ei silloin, kun mulle sopisi. Mies yekee samoin ja tuntuu jotenkin väijyvän selläni takana vähän väliä. Hän on nyt puhunut pari tuntia jo lähtevänsä salille, muttei ole vieläkään lähtenyt. Lopulta mulla meni vähän kärsivällisyys ja kysyin, että milloin hän oikein meinaa sinne lähteä. Siitä hän loukkaantui ja lähti vihaisena. Koira on vaatimaton pikuraukka, makaa surkeana yksinään lattialla. Tuntuu että pitää välillä mennä velvollisuudesta silityämään sitä, että se ei tuntisi olevan ihan hyljeksitty. Analyysina siis, että mun on pitänyt olla valmiina muiden kohtaamiseen ja huomiointiin koko päivän aina, kun he ovat halunneet. Ei ole ollut omaa oikeasti omassa päätäntävallassa olevaa aikaa.
Koen samantyylistä ongelmaa. Esimerkiksi puhelin tuntuu soivan juuri silloin, kun itsellä ei olisi kiinnostusta jutella. Kenenkään kanssa. Vastaamatta jättämisestä taas tulee huono omatunto. Omien rajojen vetämisessä olisi opeteltavaa, mutta miten sanot lähimmillesi, esimerkiksi lapsillesi, että nyt en jaksaisi kuunnella, kerrotko asiasi myöhemmin?
Oman lapseni kanssa oli niin että lapsi kuvitteli että olen olemassa kaikkia hänen toiveitaan ja haluamisiaan varten. Asiasta puhuttiin kyllä mutta se johti lapsen loukkaantumiseen. Teininä myös käytti hyväkseen erityispiirteitäni, esim. sitä että pystyn keskittymään paremmin jos voin vaikka pelata pasianssia samalla. Tai piirtää. Hän keksi käyttää sitä ettei lopettanut esim puhelimella somettelua ruokailun ajaksi sillä että hän pystyy paremmin keskittymään ruokailuun.
Nykyään on aikuinen ihminen ja aivan ihana, ei enää tuollainen kuin teininä.
Eli vastaus on että ein löytänyt mitään tapaa keertoa lapselle että olen itsenäinen ihminen joka tarvitsee myös omaa aikaansa, enkä jaksa olla koko ajan toiveiden toteuttaja. Jos vihjasinkaan siihen suuntaan niin minua syyllistettiin huonoksi äidiksi, että kyllä muiden äidit on koko ajan lastensa halujen sammuttajina.
Nainen on "valmiustilassa" että mahdollinen vauva tulisi varmasti hoidettua. Evoluutiojuttu. Monilla vähän liian voimakas. Tunnistan itsessäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kolahti. Luin koko ketjun ja samaa olen täälläkin ajatellut ja kokenut. Meillä vaan poikkeuksena se, että olemme mieheni kanssa avoimesti jutelleet asiasta ja hän kokee asian samoin. Illalla kun ainokaisemme on saatu nukkumaan, emme osaa tehdä omia asioitamme, joita haluaisimme kumpikin tehdä! Minä haluaisin lukea kirjaa, hän tehdä musiikkia. Emme kuitenkaan juuri koskaan tee niin, vaan katsomme yhdessä netflixia, tms. Joka ilta. Toisen läsnäolo häiritsee, yksin olisimme kumpikin tuotteliaampia.
Yhdyn kuitenkin täysin edellisiin kirjoittajiin tuossa siivousasiassa. Siivoan silloin kun olen yksin koska alkaa muuten ärsyttää todella paljon kun toinen istuu sohvalla puhelimensa kanssa eikä osallistu.
10 vuotta ollaan oltu pian yhdessä, omaa asuntoa katselen.
Sanoitan ja sävellän itse. Ei onnistu jos on pienikin epäilys että mikään keskeyttää. Mikään.
Tuotteliaimpia aikoja ovat joulu ja juhannus, jos mies on poissa. Silloin ei kukaan soittele tai piipahda, eikä myy kattoja tai murronestojärjestelmää ovan takana kun heillä on muutakin tekemistä.
En minäkään, kun teen kaiken väärin miehen mielestä.
Tunnistan todella ap:n tilanteen, ja onpa ihanaa, että meitä on samassa jamassa noin paljon.
Itselläni tämä oman tilan, rauhan ja päätösvallan tarve on vuosien varrella kumuloitunut niin suureksi, että nyt olemme eroamassa. Pelkkä miehen läsnäolo alkoi tuntui todella raskaalta. Oli toki kaikkea pientä mieliharmiakin: hän on epäsiisti ja niin kiinni puhelimessaan, ettei saa tehtyä mitään, mitä aikoo. Kaikki hommat jäävät kesken. Hän on jotenkin umpimielinen, ja olen kärsinyt suhteessa aina siitä, että hän näyttää koko ajan vihaiselta ja puhuu hirveän vähän. Mutta kaikkein eniten kärsin kuitenkin ihan vain siitä, että hän on läsnä ja minä jollain tapaa koko ajan joudun ottamaan hänet huomioon. Se on todella kuluttavaa. Nyt tuntuu kuin olisi lyijykuorma lähtenyt rintakehältä.
Luin keväällä sellaisen kirjan kuin "Minä, koira ja ihmiskunta", Tiina Raevaaran kirjoittama. Siinä puhuttiin aika paljon tästä asiasta.
Vierailija kirjoitti:
Molemmille oma harrastus- tai työhuone, jonne toinen ei saa tulla kun ovi on kiinni. Problem solved.
Täähän ei liittynyt yhtään mitenkään aiheeseen. Daa.....
Kuulostaapa tutulta.
Tämä sama toimintamalli voi tulla esille (ja ongelmaksi) myös toisinpäin.
Olen jo pian viiskymppinen ja elänyt 3 v yksin.
En saa juuri mitään aikaiseksi kotona, muutakun hät hätään sen verran että jonkunmoinen siisteystaso säilyy ja puhtaita vaatteita on käytössä.
Koti on ok, mutta en viitsi panostaa sen uudistamiseen, ihan sama eihän täällä ole muita katsomassa, hirveä vuri tiskejä koneeseen laittamatta ja kun sit kone on joskus pessyt ne niin otan astioita suoraan sieltä käyttlön, en viitsi laittaa paikoilleen. Sama pyykkien kans, koneeseen narule ja sieltä suoraan päälle. En laita itselleni koskaan mitään kokonaisia aterioita (arkena syön lounaan töissä), en kata pöytää, syön terveellisesti mutta lämmitän vaan sen lähinnä mikrossa. En leivo mitään, vaikka tykkään leipomisesta. Miks leiposin itselleni. Pitäs tehdä sitä ja tätä, mut ei vaan viitsi.
Mutta, kun elin parisuhteessa ja aikoinaan avioliitossakin jolloin olimme saman katon alla, tein kaikenlaista. Jotenkin a) virtaa riitti yleisestikin enemmän ja b) on kiva tehdä kun sen tekee myös jollekin toiselle.
Onpa vapauttava ketju. Oma parisuhdeahdistukseni tuli sanoitettua.
Jos puolison läsnäollessa aloin tekemään jotain, niin usein sain kuulla että tarviiko tota just nyt tehdä tai miksi sä nyt alat siivoomaan. Mutta samaan hengenvetoon miehellä oli jotain muka tärkeämpää tekemistä joka vaati mun läsnäolon vaikkei oikeasti olisi tarvinnutkaan. Onko niin, että miesten puuhat on jotenkin merkittävämpiä kuin naisten?
Ymmärrän hyvin tätä naista, joka viikossa suunnilleen remontoi talon kun mies ei ollut kotona.
Koen samantyylistä ongelmaa. Esimerkiksi puhelin tuntuu soivan juuri silloin, kun itsellä ei olisi kiinnostusta jutella. Kenenkään kanssa. Vastaamatta jättämisestä taas tulee huono omatunto. Omien rajojen vetämisessä olisi opeteltavaa, mutta miten sanot lähimmillesi, esimerkiksi lapsillesi, että nyt en jaksaisi kuunnella, kerrotko asiasi myöhemmin?