Lue keskustelun säännöt.
En saa aikaiseksi mitään kun mies on kotona
Jotenkin aina silloin energiat ihan nollissa, vaikea keskittyä mihinkään. Kun hän ei ole kotona saan tehokkaasti kotitöitä ja muita hoidettua. Jotenkin aloitekykyä, intoa ja energiaa on silloin. Mistä tämä voi johtua?
Kommentit (1007)
Osa ketjulaisista on kertonut, että ovat aina olleet tällaisia. Itselläni näin ei ole. En ainakaan muista mitään vastaavaa, kun olin 19-24 -vuotiaana parisuhteessa ja asuttiin yhdessä lähes koko tuo aika.
Nyt kun olen tätä ketjua lukenut ja asiaa pohdiskellut, niin olen tullut seuraavaan tulokseen: olen vasta nyt yli 40-vuotiaana alkanut löytää itseäni ja omia rajojani; millainen olen, mitä haluan. Onkohan tämä miten tyypillistä? Nuorena tyttönä sitä on jotenkin niin hukassa kaiken suhteen ja toki monelta suunnalta tulee paineita, että pitäisi olla sitä ja tätä ja saavuttaa vaikka mitä. Ja ehkä sitä silloin parikymppisenä tarvitsi jonkun tueksi ja turvaksi, kun ei tukea ja turvaa ollut lapsuudenkodista oikein saanut.
Eli koetteko muut, että tämä voisi olla osa omaksi itseksi tulemista ja ihmisenä kasvamista? Muista erilliseksi, sellaiseksi kuin on "tarkoitettu". Että ei välttämättä tarvitse ketään, vaan voi viihtyä ja olla keskenään pitkiäkin aikoja varsin tyytyväisenä. Ja kolikon toisena puolena on sitten se, että kun tämän erillisyyden ja itseyden löytää, niin sen jälkeen voi olla toisenkin seurassa iloisena omana itsenään kun on saanut tarpeeksi ladata akkuja ja keskittyä omaan hyvinvointiinsa. Erillään asuessa on ihanaa, kun voi valita milloin ollaan yhdessä.
Sen vaan totean, että olisipa ihanaa elää nuo nuoruusvuodet uudelleen sillä kokemuksella ja itsevarmuudella, joka tänä päivänä löytyy :-D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
miehen vika, kun olet niin saamaton
Olen ärtynyt tänään pitkin päivää jo ja tuntuu, ettensaa olla rauhassa. Kun tässä tarkkailen tilannetta, niin mies ja teinin käyvät vähän väliä puhumassa mulle jotain. Teiniä ei normaalisti saa keskustelemaan, joten olen yrittänyt kannustaa häntä siihen ja huomioida hyvin, kun hän vapaaehtoisesti kerrankin tulee luokse. Mutta tietenkin se siis tapahtuu aina, kun se hänelle sopii, ei silloin, kun mulle sopisi. Mies yekee samoin ja tuntuu jotenkin väijyvän selläni takana vähän väliä. Hän on nyt puhunut pari tuntia jo lähtevänsä salille, muttei ole vieläkään lähtenyt. Lopulta mulla meni vähän kärsivällisyys ja kysyin, että milloin hän oikein meinaa sinne lähteä. Siitä hän loukkaantui ja lähti vihaisena. Koira on vaatimaton pikuraukka, makaa surkeana yksinään lattialla. Tuntuu että pitää välillä mennä velvollisuudesta silityämään sitä, että se ei tuntisi olevan ihan hyljeksitty. Analyysina siis, että mun on pitänyt olla valmiina muiden kohtaamiseen ja huomiointiin koko päivän aina, kun he ovat halunneet. Ei ole ollut omaa oikeasti omassa päätäntävallassa olevaa aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Osa ketjulaisista on kertonut, että ovat aina olleet tällaisia. Itselläni näin ei ole. En ainakaan muista mitään vastaavaa, kun olin 19-24 -vuotiaana parisuhteessa ja asuttiin yhdessä lähes koko tuo aika.
Nyt kun olen tätä ketjua lukenut ja asiaa pohdiskellut, niin olen tullut seuraavaan tulokseen: olen vasta nyt yli 40-vuotiaana alkanut löytää itseäni ja omia rajojani; millainen olen, mitä haluan. Onkohan tämä miten tyypillistä? Nuorena tyttönä sitä on jotenkin niin hukassa kaiken suhteen ja toki monelta suunnalta tulee paineita, että pitäisi olla sitä ja tätä ja saavuttaa vaikka mitä. Ja ehkä sitä silloin parikymppisenä tarvitsi jonkun tueksi ja turvaksi, kun ei tukea ja turvaa ollut lapsuudenkodista oikein saanut.
Eli koetteko muut, että tämä voisi olla osa omaksi itseksi tulemista ja ihmisenä kasvamista? Muista erilliseksi, sellaiseksi kuin on "tarkoitettu". Että ei välttämättä tarvitse ketään, vaan voi viihtyä ja olla keskenään pitkiäkin aikoja varsin tyytyväisenä. Ja kolikon toisena puolena on sitten se, että kun tämän erillisyyden ja itseyden löytää, niin sen jälkeen voi olla toisenkin seurassa iloisena omana itsenään kun on saanut tarpeeksi ladata akkuja ja keskittyä omaan hyvinvointiinsa. Erillään asuessa on ihanaa, kun voi valita milloin ollaan yhdessä.
Sen vaan totean, että olisipa ihanaa elää nuo nuoruusvuodet uudelleen sillä kokemuksella ja itsevarmuudella, joka tänä päivänä löytyy :-D
Ei, mä olen ollut tällainen ihan aina. Tämä luonteenpiirre on syy siihen, että en nuorena halunnut edes seurustella kenenkään kanssa. Varmaan moni ikisinkku on pohjimmiltaan sellasia, että viihtyvät parhaiten yksin.
Vierailija kirjoitti:
Niin täälläkin. Voisin tehdä kaikkea, mitä teen yksin ollessakin, mutta nyt menee nyhjäämiseksi.
Mies on ihan kiva ja meillä on hauskaa yhdessä....mutta voisi lopettaa loman😄
Niin toisessa tai jossain muussa se vika aina on, jos itse ei saa mitään aikaiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joillain miehillä menee näköjään ketju tunteisiin, kun pitää tulla tänne vänkäämään, että tänne kirjoittaneiden naisten kokemukset eivät voi olla paikkaansa pitäviä ja todellisia.
Minulla on toisin päin, eli en saa mitään aikaan, jos nainen ei ole kotona. Silloin, kuten nyt, roikun vain netissä.
M41
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama ongelma. En tiedä olenko jotenkin liian miellyttämisenhaluinen ja kiltti, vai mistä tuo johtuu.
Vaikka rakastan miestäni, niin koen itse olleeni parhaimmillani ja itsevarmin yksin.
Muutimme juuri eri osoitteisiin työasioiden takia väliaikaisesti, mielenkiinnolla seuraan mitä käy. Voihan tämä olla vaikka parasta mitä meille on tapahtunut. Aikaa on mennyt vasta niin vähän että vaikea sanoa vielä, mutta ainakin toisen ikävöinti välillä tekee hyvää.
Vierailija kirjoitti:
Naski kirjoitti:
Hei kaikki.
Piti vielä tänään tulla tutkailemaan kirjoituksia, ja lisäämään hieman omaan kirjoitukseeni asiaa.
Aloitin kovin rempseästi, että kun on ollut niin hulvattoman hauskaa lukea teidän kirjoituksianne.
Nyt oli pakko hieman korjata itseäni, ja todeta, että osasta kirjoituksista tuli kyllä surullinen tunne.
Enimmäkseen kuitenkin pystyin osaan teidän elämistä samaistumaan.Itse tykkään yksin häärätä kotona, saan aikaiseksi.
Puolison ollessa paikalla, keskittyminen ja kaikki järjellinen ajatusten juoksu pysähtyy kuin seinään.
Johtuu siitä, kun seuraan toisen elämän tyyliä, joka on hyvin sotkuinen, itsekäs, ajattelematon ja välinpitämätön.
Vitutus prosentti nousee ihan silmissä.
Asiat hän tykkää tehdä "juosten kusten" ja sieltä mennään "missä aitaa ei ole laisinkaan".Nämä kaikki tavat ja piirteet alkoi näyttäytymään pikku hiljaa, kun muutimme yhteen.
Omat tavat täysin päin vastaiset.
Joten..omat asunnot ovat ainoa vaihtoehto.Ellen halua kuvaani Alibin kanteen.
Meillä on tälle kaikelle myös ihan selitys.
Puoliso tykkää tehdä vain kivoja asioita.
Tämä on hänelle myös suotu lapsuudessa/nuoruudessa.
Ei hän tyhmä ole, hän vain poimii ne rusinat pullasta.Ei tyhmä, mutta ajattelematon. Ajattlee vaan itseään ja omaa toimintatapaansa.
Meillä naisilla on usein tapana selitellä miesten perseilyt aina hyvinpäin; ei se muista, ei se opi, on se oikeasti fiksu, on se huomaavainen jne.
Pitää aina käyttää tätä mittaria eli käyttäytyisikö mies pomonsa tai ystäviensä kanssa samoin? Jos ei, silloin mies osaa vaihtaa toimintatapaansa tilanteen mukaan, mutta tietoisesti päättää perseillä sinun (ja lastensa) kanssa. Jos taas toimii aina samoin seurasta riippumatta, sitten on paha valuvika, jolle ei voi mitään.
Hei.
Juurikin tämän perseilyn vuoksi, muutamme omiin asuntoihin.
Ei onneksi mennyt montaa vuotta hampaita kiristellessä.
(mutta niin monta, että piti 2 hammasta leikata pois...että sen verran tullut purtua legoja yhteen)
Enkä voi enään antaa lapselleni moista esimerkin voimaa.
Lähdemme hyvin mielin, minä, nuoreni ja lemmikit, uuteen kotiin ja elämään😘.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miespalstailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä. Mistähän johtuu? Tuntuu muutenkin, että menetän parhaat palani itsestäni parisuhteessa ollessani. Aloitekykyisestä, reippaasta ja itsevarmasta naisesta tulee väsynyt, aikaansaamaton ja epävarma vässykkä. Onko vika minussa vai tekevätkö miehet minusta tällaisia?
Olen aivan samanlainen. Ja ollut jokaisessa pitkässä suhteessa. Ap
Ihmettelen tätä, että ollaan monessa pitkässä suhteessa. Tässä kaipaan niitä usein muista syistä parjattuja vanhoja aikoja, että ihmiset menivät naimisiin ja pysyivät niissä avioliitoissaan. Perhe ja avioliitto olivat arvossaan, ja niitä ei helpolla rikottu, ei lähdetty ensimmäisten vastoinkäymisten myötä. Nykyään oikein mikään ei ole pyhää, ja heti ollaan lähdössä liitoista.
Tämä on ristiriitainen kommentti. Ihmetellään että ollaan monessa pitkässä suhteessa, ja samalla sanotaan että heti ekoista ongelmista lähdetään liitosta. Kummin se nyt on, pitkä parisuhde vai lyhyt? Jos puhutaan pitkästä, puhutaan suhteesta joka on jatkunut pitkään ensimmäisten ongelmien yli. Ja ongelmat vain jatkuvat ja pahenevat, kunnes ei enää kestä ja on pakko lähteä. Mutta samahan se tässäkin on, odotetaan vaan että nainen uhraa itsensä ja hyvinvointinsa toisen ihmisen eteen loppuelämänsä.
Totta, mutta joka tapauksessa on epäonnistuttu, jos on oltu jo useissa pitkissä suhteissa. Peiliin katsomisen paikka.
Ei vaan sinä olet epäonnistunut, eivät muut.
Vierailija kirjoitti:
Tämän ketjun inspiroimana lopetin arjen suunnittelun ja mukauttamisen miehen tarpeiden ja mieltymysten mukaan. Lopputulos on parin päivän jälkeen täydellinen kaaos kun kukaan ei suunnittele tai huolehdi kodin asioista. Einesruokaa syöty monta päivää, sen sijaan että joku muu kuin minä laittaisin ruokaa. Vessapaperi on loppu ja kukaan ei tee elettäkään hakeakseen sitä lisää. Ilmeisesti miehelle on ihan ok elää ilman vessapaperia kai sitten.
Mutta hei, mä oon niin ylpee susta! Sinä laitoit heti käytäntöön ja lähdit katsomaan mitä tapahtuu! Rohkeaa! Täältä hatun nosto! Älä luovuta uusi nimetön sankarini!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Naski kirjoitti:
siivoanvaimonijälkiä kirjoitti:
Saatko oikeasti aikaiseksi mitään kun olet yksin? Monesti nämä omassa päässä kehitetyt sankaritarinat ahkerasta ja alistetusta naisesta ei sitten kumminkaan pidä paikkaansa.
Hei.
En tiedä oliko kysymyksesi yleinen, vai tarkoitettu minulle.
Otin kopin.
Saan oikeasti aikaiseksi, kun olen yksin.
Lapseni ja lemmikkini eivät vaikuta touhuumis vimmaani.
Koen kuitenkin mielipuolista onnellisuutta, kun saan olla lemmikkien kanssa kotona ihan yksin.
Tiedän montakin sankaritarinaa, oikeita.
Tiedän myös useita, päässä äärimmilleen viritettyjä sepustuksia..
joissa ei ole hitustakaan ahkeruutta, puhumattakaan alistuksesta.
Toki, sitä ei tiedä mitä toisten kodeissa tapahtuu, muiden näkemättä ja tietämättä.Itse kyllä saan yleensä aikaiseksi.
Riippuu siitäkin, että kauan minulla on sitä "omaa aikaa".
Jos on puoli tuntia, haistatan veet siivoukselle ja keitän kahvit.
Jos on koko päivä aikaa, niin saan siivottua kunnolla, vaikka en siitä touhusta niin välitäkkään.Totuuden nimissä, joskus kun saan olla yksin pidemmän aikaa, alistan imurin syrjään, kirmaan kolmiloikalla jääkaapille ja otan kylmän oluen!
Olen silloin oman elämän vallaton sankari.
Tämä on harvinaista, mutta näinkin teen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää liittyy siihen, et kokoajan pitää tavallaan huomioida se toinen. Onhan yksinolo aivan eri juttu, kuin se että vieressä on kokoajan joku.
Mulla tämä meni niin pitkälle,että hommattiin meille pikkuinen mökki mihin pääsen pakoon aina kun mahis. En jaksa jatkuvaa lasten ja miehen läsnäoloa. Tukehdun.
Kuinkahan paljon tulisi yläpeukkua, jos joku mies täällä ilmoittaisi, ettei kestä eukkoa ja lapsia vaan piti hankkia kämppä johon pääsee niitä pakoon 😂
Ei tulisi yläpeukkua, mutta itse ymmärtäisin senkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän ketjun inspiroimana lopetin arjen suunnittelun ja mukauttamisen miehen tarpeiden ja mieltymysten mukaan. Lopputulos on parin päivän jälkeen täydellinen kaaos kun kukaan ei suunnittele tai huolehdi kodin asioista. Einesruokaa syöty monta päivää, sen sijaan että joku muu kuin minä laittaisin ruokaa. Vessapaperi on loppu ja kukaan ei tee elettäkään hakeakseen sitä lisää. Ilmeisesti miehelle on ihan ok elää ilman vessapaperia kai sitten.
Mutta hei, mä oon niin ylpee susta! Sinä laitoit heti käytäntöön ja lähdit katsomaan mitä tapahtuu! Rohkeaa! Täältä hatun nosto! Älä luovuta uusi nimetön sankarini!
Kiitos. Ja hei hyviä uutisia: Mies on nyt kaupassa ostamassa vessapaperia! :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän ketjun inspiroimana lopetin arjen suunnittelun ja mukauttamisen miehen tarpeiden ja mieltymysten mukaan. Lopputulos on parin päivän jälkeen täydellinen kaaos kun kukaan ei suunnittele tai huolehdi kodin asioista. Einesruokaa syöty monta päivää, sen sijaan että joku muu kuin minä laittaisin ruokaa. Vessapaperi on loppu ja kukaan ei tee elettäkään hakeakseen sitä lisää. Ilmeisesti miehelle on ihan ok elää ilman vessapaperia kai sitten.
Mutta hei, mä oon niin ylpee susta! Sinä laitoit heti käytäntöön ja lähdit katsomaan mitä tapahtuu! Rohkeaa! Täältä hatun nosto! Älä luovuta uusi nimetön sankarini!
Kiitos. Ja hei hyviä uutisia: Mies on nyt kaupassa ostamassa vessapaperia! :D
Mahtavaa😂!!!
Hatun nosto täältäkin!
Sama homma silloin kun exän kanssa yhdessä asuttiin. Ei tavallaan syytä etteikö olisi voinut siivota ja tehdä asioita miehen paikalla ollessa kun ei tullut jalkoihin pyörimään mutta mieluummin tein yksin. Exä oli usein harrastuksiensa parissa pois kotoa ja hoki aina että antaa mulle nyt sitä omaa aikaa. Mutta kyllä hän ihan itsensä takia niissä kävi. Mies valtasi tavaroillaan lähes koko asunnon ja piti parvekkeella jotain pyöräpajaa. Kaikki jätti ku koira paskansa. Oli äärimmäisen hankalaa yrittää pitää asuntoa siistinä ja viihtyisänä kun seinän vierustatkin täynnä jotain soittokamoja ja vahvistimia. Oma etätyöpiste silloin kun kotona viitsi olla oli pienen keittiön pöydän ääressä kun hän oli vallannut puolet olkkarista pöytäkoneelleen ja omille jutuilleen. Lupauksista huolimatta ei hankkiutunut ylimääräisestä tavarasta eroon eikä auttanut siivouksessa jne niin vuoden jälkeen lähdin kävelemään. Eropäätökseen vaikutti toki myös miehen vittumainen luonne ja loppuvaiheessa muutama seksiin painostamiskerta, kun toinen katsoo kuin halpaa makkaraa ja karjuu milloin mistäkin ihan ihme jutusta niin kyllähän siinä tehokkaasti kaikki seksihalut häipyy.
En usko että muutan enää kenenkään kanssa yhteen, liikaa miinuksia verrattuna yksin asumiseen, paska diili.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän ketjun inspiroimana lopetin arjen suunnittelun ja mukauttamisen miehen tarpeiden ja mieltymysten mukaan. Lopputulos on parin päivän jälkeen täydellinen kaaos kun kukaan ei suunnittele tai huolehdi kodin asioista. Einesruokaa syöty monta päivää, sen sijaan että joku muu kuin minä laittaisin ruokaa. Vessapaperi on loppu ja kukaan ei tee elettäkään hakeakseen sitä lisää. Ilmeisesti miehelle on ihan ok elää ilman vessapaperia kai sitten.
Mutta hei, mä oon niin ylpee susta! Sinä laitoit heti käytäntöön ja lähdit katsomaan mitä tapahtuu! Rohkeaa! Täältä hatun nosto! Älä luovuta uusi nimetön sankarini!
Kiitos. Ja hei hyviä uutisia: Mies on nyt kaupassa ostamassa vessapaperia! :D
MITÄ!? 🤯
Vierailija kirjoitti:
Osa ketjulaisista on kertonut, että ovat aina olleet tällaisia. Itselläni näin ei ole. En ainakaan muista mitään vastaavaa, kun olin 19-24 -vuotiaana parisuhteessa ja asuttiin yhdessä lähes koko tuo aika.
Nyt kun olen tätä ketjua lukenut ja asiaa pohdiskellut, niin olen tullut seuraavaan tulokseen: olen vasta nyt yli 40-vuotiaana alkanut löytää itseäni ja omia rajojani; millainen olen, mitä haluan. Onkohan tämä miten tyypillistä? Nuorena tyttönä sitä on jotenkin niin hukassa kaiken suhteen ja toki monelta suunnalta tulee paineita, että pitäisi olla sitä ja tätä ja saavuttaa vaikka mitä. Ja ehkä sitä silloin parikymppisenä tarvitsi jonkun tueksi ja turvaksi, kun ei tukea ja turvaa ollut lapsuudenkodista oikein saanut.
Eli koetteko muut, että tämä voisi olla osa omaksi itseksi tulemista ja ihmisenä kasvamista? Muista erilliseksi, sellaiseksi kuin on "tarkoitettu". Että ei välttämättä tarvitse ketään, vaan voi viihtyä ja olla keskenään pitkiäkin aikoja varsin tyytyväisenä. Ja kolikon toisena puolena on sitten se, että kun tämän erillisyyden ja itseyden löytää, niin sen jälkeen voi olla toisenkin seurassa iloisena omana itsenään kun on saanut tarpeeksi ladata akkuja ja keskittyä omaan hyvinvointiinsa. Erillään asuessa on ihanaa, kun voi valita milloin ollaan yhdessä.
Sen vaan totean, että olisipa ihanaa elää nuo nuoruusvuodet uudelleen sillä kokemuksella ja itsevarmuudella, joka tänä päivänä löytyy :-D
Hei.
Koen itse olevani, päälle neljäkymmentä vuotiaana, kypsempi, viisaampi ja tietoisempi omasta luonteestani.
Hyvistä ja huonoista puolista.
Elämässä on ollut paljon iloa, surua, seikkailuja ja koettelemuksia.
Oman luonteeni jalostuminen on ollut itselleni hyväksi.
Nuorempana on tullut tehtyä virheitä oikein urakalla ja nekin kantavat nyt hedelmää, hyvässä.
Jos ja kun olen ollut tyhmä, niin nekin on nyt sitten itselle tiedossa, että ei näin.
Uskon itse siihen, että nyt vasta olen valmiimpi elämälle, vaikka välillä sydämessä läikähtää, kun mietin villejä nuoruus vuosiani.
Se on ikävää vallattomiin villeihin vuosiin, kokemuksiin ja ihmisiin😘!
Elän kuitenkin juuri nyt parasta aikaa, ja elämä on hyvää, pikku lommoista huolimatta.
Huomaan muuttuneeni paljon vuosien varrella.
Ihmissuhteet ei aina pysy muutoksissa mukana ja se ei haittaa.
Enään en siedä mitä en halua.
Enkä oleta, että kaikki sietäisivät minuakaan, tai tapojani.
Pidän juhlat, jahka pääsen vielä muuttamaan pienen pesueeni kanssa uuteen, omaan kotiin🤗.
Vierailija kirjoitti:
Sama ongelma. En tiedä olenko jotenkin liian miellyttämisenhaluinen ja kiltti, vai mistä tuo johtuu.
Vaikka rakastan miestäni, niin koen itse olleeni parhaimmillani ja itsevarmin yksin.
Muutimme juuri eri osoitteisiin työasioiden takia väliaikaisesti, mielenkiinnolla seuraan mitä käy. Voihan tämä olla vaikka parasta mitä meille on tapahtunut. Aikaa on mennyt vasta niin vähän että vaikea sanoa vielä, mutta ainakin toisen ikävöinti välillä tekee hyvää.
Onhan tuo vähän, silleen hirveen huonosti ilmaistuna, mutta en keksi parempaa, eli vaikka miten on oma lemppariruoka olemassa, kyllä siihen kyllästyy jos sitä syö 24/7.
Välimatka tekee hyvää parisuhteessa. Joillekin riittää henkinen välimatka, että ollaan samassa osoitteessa mutta puuhataan omia juttuja hetki ja sitten tehdään taas kimpassa kaikkea. Toiset tarvitsevat fyysistä välimatkaa.
Toivottavasti teille tämä osoittautuu hyväksi molemmille! Jos ei, ei kannata uhrata elämäänsä yrittämällä sopeutua epäsopivaan parisuhdemalliin.
Tämän ketjun inspiroimana lopetin arjen suunnittelun ja mukauttamisen miehen tarpeiden ja mieltymysten mukaan. Lopputulos on parin päivän jälkeen täydellinen kaaos kun kukaan ei suunnittele tai huolehdi kodin asioista. Einesruokaa syöty monta päivää, sen sijaan että joku muu kuin minä laittaisin ruokaa. Vessapaperi on loppu ja kukaan ei tee elettäkään hakeakseen sitä lisää. Ilmeisesti miehelle on ihan ok elää ilman vessapaperia kai sitten.