En saa aikaiseksi mitään kun mies on kotona

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa, että aina, kun ihminen tekee jotain, hän tekee sen, koska kokee olevansa oikeutettu siihen. Minä saan, minä voin, tämä on mulle OK.

Jos käytös toistuu koko ajan, henkilö oikeuttaa sen itselleen tai on kykenemätön muuttumaan neurologisen poikkeavuuden myötä (jota ei ole hoidettu lääkkeillä ja/tai käyttäytymisterapialla).

Jos mies siis tulee häsläämään ja arvostelemaan, ja häslää ja arvostelee, vaikka kieltäisi, hän oikeuttaa häsläämisensä ja arvostelun itselleen, koska se ei häiritse HÄNTÄ. Viis siitä, että se häiritsee sinua. Ei sinusta ole kyse, vaan miehestä. Joko siksi, että mies on pälli tai siksi, että häntä ei vaan kiinnosta tai siksi, että hän on neuroepätyypillinen (ADHD, autismi, asberger jne)

Me autistiset ihmiset muokataan käyttäytymistämme koko elämämme ajan, koska kaikista poikkeamista huomautetaan. Joten me ollaan viimeisin ryhmä joka ei käytöstään muuta, koska me ollaan ihmisiä jotka on kaikille muille väärin koko elämänsä ajan.  Jos meidän käytöksessä on jotain mikä ei tunnu hyvältä se johtuu luultavasti siitä, että joku muu on sitä aiemmin vaatinut. Ja mehän tehdään kuin sirkusapinat kunhan saataisiin olla vain rauhassa. Esimerkiksi ex mieheni sanoi, että on epänormaalia jos ihmiset ei huuda toisilleen parisuhteessa, joten opettelin käyttäytymään vaaditulla tavalla. Työharjoittelussa sanottiin, että naamani ei kelpaa koska minulla on aina sama synkkä ilme. Opettelin hymyilemään koko ajan, jotta naamastani ei valitettaisi.  Minä en halua olla mitään muuta kuin normaali muiden silmissä, vaikka miten järjettömille, typerille ja mielenvikaisille te neurotyypilliset sitten aina vaikutattekin tältä suunnalta katsottuna minun silmiini.

Toisaalta kompromissien tekeminen missä tahansa ihmissuhteessa, oli se sitten pari-, ystävyys-, tai työsuhde on ihan normaalia. On normaalia pyrkiä mukautumaan yhteisön sääntöihin ja monet ihmisethän joutuu hyppimään eri sääntöjen omaavien yhteisöiden välillä. Neuronormaalille noiden muutosten tekeminen on helpompaa, koska osaavat lukea sosiaalisia tilanteita ja ihmisiä paremmin.

Kaikki ihmissuhteet on tasapainottelua. Välillä annetaan ja välillä vaaditaan. Omien rajojen tunnistaminen ja niistä kiinnipitäminen on kuitenkin tärkeää, sillä jatkuva rajojen polkeminen on uuvuttavaa. Teki sitä sitten toinen tai sinä itse omasta valinnastasi.

Siis tämä on niin tuttua! Mulla tämä alkaa jo heti seurustelun alkuvaiheessa, eli jätän kaikki omat menot ja unohdan kavereiden näkemisenkin.

Asuin exän kanssa kaksi vuotta, ja koin kodin tunnelman koko ajan tosi ahdistavaksi. Jätin myös säännölliset liikuntaharrastukset kokonaan, koska mies ei harrastanut samoja juttuja. Miehen harrastuksissa kuljin kyllä mukana seuraneitinä, minkä johdosta tulin aina tosi kiukkuiseksi koska ei kiinnostanut tippaakaan. Yllättäen riitelimme tosi paljon.

Mies ei suostunut sopimaan siivouksesta, joten siivous oli käytännössä mun vastuulla myös miehen ollessa kuukausia työttömänä (keksi tällöin aina muuta puuhastelua kodin ulkopuolella). Kotona oli aina paha siivo ja mies täytti meidän pienen varaston lapsuudenkodistaan tuomallaan homeisella (kirjaimellisesti) roinalla.

Luonnollisesti oli apuna sekä yhteen- että erilleen muutossa.

Vierailija kirjoitti:

Omien havaintojeni perusteella alkaa vaikuttaa siltä, että hyvin suurta osaa naisista ei vaan voi pitää tyytyväisenä. Teen enemmän kuin puolet kaikista kotitöistä, ulkona ja sisällä, kannan rahaa taloon säkkikaupalla, viihdytän vaimonkin lapsia, vaikka eivät ole minun, huolehdin aikatauluista, pidän huolta hygieniastani, käyn salilla ja olen aina ollut hyvässä kunnossa jne. jne. Silti kohtaan vähättelyä ja kaikkea tätä pidetään kuin itsestään selvänä. Vaimo ei luultavasti pidä minua haluttavana, liekö koskaan pitänytkään. Aiemmissakin suhteissa olen ollut kertakäyttötavaraa.

Ja tämän ketjun perusteella pelkkä läsnäolo voi olla kohtalokasta. Muissa ketjuissa poissaolo on ollut se tuhoisa juttu. Ehkä on tullut aika antaa periksi. Rahatkin voisin käyttää itseeni ja omaan poikaani, enkä vaimoon ja sen lapsiin. Luultavasti voisin jopa rahoittaa tämän talon, eikä tarvitsisi edes muuttaa.

Tässä ketjussa ei kuitenkaan ole kyse pelkästään miehistä. Vaan siitä, että onko tuollainen lamaantuminen luonteenpiirre vai ei.

Mulle se on luonteenpiirre, sillä ei ole mitään tekemistä miehen kanssa. Se on vaan asia, jolle pitää löytää kussakin tilanteessa joku ratkaisu. Käytännössä miehen kanssa pitää miettiä, miten saan omaa hiljaista ja itsenäistä aikaa.

Ikävää, että koet vähättelyä omassa suhteessasi. Toivottavasti löydät asiaan jonkinlaisen ratkaisun.

Sama

Mitäs jos juttelisit miehelles mitä toihutaan tai mitä[ alettai tehdä yhdessä, tsi yksin; sotrn ei tulis ikävänä yllärinä tommonen vaan saisit sitten tosiaan vaikkka tehdä kuinka haluat.

Peruspulmahan on suhteissa ettei kommunikoida kovinkaan luontevasti.

quote=Vierailija]Mulla on vähän sama, mutta tiedän syyn asiaan. Mun miehellä on joku ihmeellinen kyky vaistota, kun alan tehdä jotain, ja hän haluaa sillä sekunnilla tehdä jotain yhdessä.

Esimerkki: olen töistä tullessa maannut vähän aikaa sohvalla puhelinta selaten. Päätän, että viimeistelen yhden piirustuksen. Alan kaivella tarvikkeita. Mies pamahtaa sillä sekunnilla toisesta huoneesta, ja alkaa kysellä mitä teen ja haluaisinko tehdä jotain yhdessä.[/quote]

Vierailija kirjoitti:

Siis tämä on niin tuttua! Mulla tämä alkaa jo heti seurustelun alkuvaiheessa, eli jätän kaikki omat menot ja unohdan kavereiden näkemisenkin.

Asuin exän kanssa kaksi vuotta, ja koin kodin tunnelman koko ajan tosi ahdistavaksi. Jätin myös säännölliset liikuntaharrastukset kokonaan, koska mies ei harrastanut samoja juttuja. Miehen harrastuksissa kuljin kyllä mukana seuraneitinä, minkä johdosta tulin aina tosi kiukkuiseksi koska ei kiinnostanut tippaakaan. Yllättäen riitelimme tosi paljon.

Mies ei suostunut sopimaan siivouksesta, joten siivous oli käytännössä mun vastuulla myös miehen ollessa kuukausia työttömänä (keksi tällöin aina muuta puuhastelua kodin ulkopuolella). Kotona oli aina paha siivo ja mies täytti meidän pienen varaston lapsuudenkodistaan tuomallaan homeisella (kirjaimellisesti) roinalla.

Luonnollisesti oli apuna sekä yhteen- että erilleen muutossa.

Jatkan vielä tästä aiemmasta kirjoituksesta ei, että on kyllä ollut lohdullista lukea tätä ketjua! Olen kovasti murehtinut omaa sinkkuuttani ja lyhyeen loppuneita parisuhteita. Mutta ehkä mun elämä onkin parempaa (vaikka väliin yksinäistä) sinkkuna! Nyt jaksan urheilla ja nähdä ystäviä, juhliakkin välillä.

Olen myös introvertti ja erityisherkkä, lapsenakin tykkäsin puuhailla itsekseni kaikenlaista ja tympäisi jos kaveri tuli juuri silloin hakemaan. Palaudun parhaiten yksin, toisaalta en ole koskaan kokenut seurusteluvaiheessa kumppanin seuraa kuormittavaksi. Kuormittavaa on sen sijaan se jatkuva valmiustilassa olo, jos toinen haluaakin nähdä just tänään = odottelen kotona tekemättä mitään, sen sijaan että kävisin liikkumassa tai tekisin jotain kivaa.

[Et oo tainnut miestä tavatakaan vaan vätyksen=Vierailija]Suomalainen mies kuvittelee, että on olemassa vain ammattityö, joka kuuluu tehdä ja sen jälkeen levätään laakereilla. Olen itse ihan hemmetin kyllästynyt mieheeni. Tuntuu, että onko hänellä pää täysin tyhjä kun ei sinne pesi yhtään ainoaa ideaa syömisen ja panemisen lisäksi. Minua OIKEASTI YÖKÖTTÄÄ, ja saa minut jopa kiroilemaan ja huutamaan ääneen - mahtaneeko edes vaihtamalla parantua?[/quote]

Sama mulla

[Oikea parisuhde teillä, hienoa!!😊😊=Vierailija]

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo on yllättävän yleistä. Yksi työkaveri sanoi, että mies sai viikon sairauslomaa eikä hän saa koko viikkona mitään suunniteltua tehtyä. Minä ja moni muu sanoi samaa, että niin käy meilläkin. Itse en ehtinyt tänään imuroida ennen miehen tuloa, joten se jää nyt tekemättä.

No niin, mies lähti käymään jossakin, niin voin imuroida. On tämäkin, en olisi aikoinaan ikinä uskonut. Ensi viikolla mies on muutaman päivän pois, joten saan rauhassa pestä ikkunat rauhassa ja kelloon katsomatta.

Mulla ei oo koskaan ollut tuommoista paitsi pienten lasten kanssa. Miehen kanssa molemmat siivoillaan ja pestään yhdessä ikkunat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ärtynyt tänään pitkin päivää jo ja tuntuu, ettensaa olla rauhassa. Kun tässä tarkkailen tilannetta, niin mies ja teinin käyvät vähän väliä puhumassa mulle jotain. Teiniä ei normaalisti saa keskustelemaan, joten olen yrittänyt kannustaa häntä siihen ja huomioida hyvin, kun hän vapaaehtoisesti kerrankin tulee luokse. Mutta tietenkin se siis tapahtuu aina, kun se hänelle sopii, ei silloin, kun mulle sopisi. Mies yekee samoin ja tuntuu jotenkin väijyvän selläni takana vähän väliä. Hän on nyt puhunut pari tuntia jo lähtevänsä salille, muttei ole vieläkään lähtenyt. Lopulta mulla meni vähän kärsivällisyys ja kysyin, että milloin hän oikein meinaa sinne lähteä. Siitä hän loukkaantui ja lähti vihaisena. Koira on vaatimaton pikuraukka, makaa surkeana yksinään lattialla. Tuntuu että pitää välillä mennä velvollisuudesta silityämään sitä, että se ei tuntisi olevan ihan hyljeksitty. Analyysina siis, että mun on pitänyt olla valmiina muiden kohtaamiseen ja huomiointiin koko päivän aina, kun he ovat halunneet. Ei ole ollut omaa oikeasti omassa päätäntävallassa olevaa aikaa.

Koen samantyylistä ongelmaa. Esimerkiksi puhelin tuntuu soivan juuri silloin, kun itsellä ei olisi kiinnostusta jutella. Kenenkään kanssa. Vastaamatta jättämisestä taas tulee huono omatunto. Omien rajojen vetämisessä olisi opeteltavaa, mutta miten sanot lähimmillesi, esimerkiksi lapsillesi, että nyt en jaksaisi kuunnella, kerrotko asiasi myöhemmin?

Oman lapseni kanssa oli niin että lapsi kuvitteli että olen olemassa kaikkia hänen toiveitaan ja haluamisiaan varten. Asiasta puhuttiin kyllä mutta se johti lapsen loukkaantumiseen. Teininä myös käytti hyväkseen erityispiirteitäni, esim. sitä että pystyn keskittymään paremmin jos voin vaikka pelata pasianssia samalla. Tai piirtää. Hän keksi käyttää sitä ettei lopettanut esim puhelimella somettelua ruokailun ajaksi sillä että hän pystyy paremmin keskittymään ruokailuun.

Nykyään on aikuinen ihminen ja aivan ihana, ei enää tuollainen kuin teininä.

Eli vastaus on että ein löytänyt mitään tapaa keertoa lapselle että olen itsenäinen ihminen joka tarvitsee myös omaa aikaansa, enkä jaksa olla koko ajan toiveiden toteuttaja. Jos vihjasinkaan siihen suuntaan niin minua syyllistettiin huonoksi äidiksi, että kyllä muiden äidit on koko ajan lastensa halujen sammuttajina.

Olen sanonut lapsille, että haluan nyt levätä ja olkaa hiljaa. En itsekään kehtaisi sanoa, että en nyt jaksa sinua ja juttujasi yhtään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ärtynyt tänään pitkin päivää jo ja tuntuu, ettensaa olla rauhassa. Kun tässä tarkkailen tilannetta, niin mies ja teinin käyvät vähän väliä puhumassa mulle jotain. Teiniä ei normaalisti saa keskustelemaan, joten olen yrittänyt kannustaa häntä siihen ja huomioida hyvin, kun hän vapaaehtoisesti kerrankin tulee luokse. Mutta tietenkin se siis tapahtuu aina, kun se hänelle sopii, ei silloin, kun mulle sopisi. Mies yekee samoin ja tuntuu jotenkin väijyvän selläni takana vähän väliä. Hän on nyt puhunut pari tuntia jo lähtevänsä salille, muttei ole vieläkään lähtenyt. Lopulta mulla meni vähän kärsivällisyys ja kysyin, että milloin hän oikein meinaa sinne lähteä. Siitä hän loukkaantui ja lähti vihaisena. Koira on vaatimaton pikuraukka, makaa surkeana yksinään lattialla. Tuntuu että pitää välillä mennä velvollisuudesta silityämään sitä, että se ei tuntisi olevan ihan hyljeksitty. Analyysina siis, että mun on pitänyt olla valmiina muiden kohtaamiseen ja huomiointiin koko päivän aina, kun he ovat halunneet. Ei ole ollut omaa oikeasti omassa päätäntävallassa olevaa aikaa.

Koen samantyylistä ongelmaa. Esimerkiksi puhelin tuntuu soivan juuri silloin, kun itsellä ei olisi kiinnostusta jutella. Kenenkään kanssa. Vastaamatta jättämisestä taas tulee huono omatunto. Omien rajojen vetämisessä olisi opeteltavaa, mutta miten sanot lähimmillesi, esimerkiksi lapsillesi, että nyt en jaksaisi kuunnella, kerrotko asiasi myöhemmin?

Oman lapseni kanssa oli niin että lapsi kuvitteli että olen olemassa kaikkia hänen toiveitaan ja haluamisiaan varten. Asiasta puhuttiin kyllä mutta se johti lapsen loukkaantumiseen. Teininä myös käytti hyväkseen erityispiirteitäni, esim. sitä että pystyn keskittymään paremmin jos voin vaikka pelata pasianssia samalla. Tai piirtää. Hän keksi käyttää sitä ettei lopettanut esim puhelimella somettelua ruokailun ajaksi sillä että hän pystyy paremmin keskittymään ruokailuun.

Nykyään on aikuinen ihminen ja aivan ihana, ei enää tuollainen kuin teininä.

Eli vastaus on että ein löytänyt mitään tapaa keertoa lapselle että olen itsenäinen ihminen joka tarvitsee myös omaa aikaansa, enkä jaksa olla koko ajan toiveiden toteuttaja. Jos vihjasinkaan siihen suuntaan niin minua syyllistettiin huonoksi äidiksi, että kyllä muiden äidit on koko ajan lastensa halujen sammuttajina.

Kirjoittajan viimeinen kappale jäi pohdituttamaan, että voisikohan ketjussa käsitelty rajattomuus ja siitä johtuvat ongelmat parisuhteissa juontua tavallisen suomalaisperheen dynamiikasta?

Lapsiperheissä äiti on edelleen useimmiten se, joka kokopäivätyöstään huolimatta on lapsiensa ensisijainen kuuntelija, temppujen katselija, kannustaja, huolehtija, hoivaaja jne. ja usein vielä ihan omasta halustaan.

Tytöt imevät äidiltään tiedostamattaan mallin epäitsekkäästä ja itsensä häivyttävästä naisesta jota toteuttavat aikuisina, vaikka lapsena olisivat olleet ihan samalla tavalla poikien tavoin huomiota vaativia. Pojat vielä aikuisena miehenäkin olettavat, että samassa taloudessa asuva nainen kuten äitinsä aikoinaan on olemassa heidän tarpeitaan varten; auttamassa, pitämässä seuraa, kuuntelemassa, ymmärtämässä….

Joo tunnustan, että saattaa olla melkoista kyökkipsykologiaa :-)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama täällä. Mistähän johtuu? Tuntuu muutenkin, että menetän parhaat palani itsestäni parisuhteessa ollessani. Aloitekykyisestä, reippaasta ja itsevarmasta naisesta tulee väsynyt, aikaansaamaton ja epävarma vässykkä. Onko vika minussa vai tekevätkö miehet minusta tällaisia?

Hyvä kysymys, mulla ihan sama

Samoin. Eikä kysymys ole kotitöistä, koska mies osallistuu niihin.

Tällaista toisen ihmisen jyräämistä tosiaan tapahtuu ihan sukupuolesta riippumatta. Miehissäkin on niitä, jotka ovat kotonaan tossun alla, kun monissa huusholleissa nainen määrää ja mies tottelee. Jonkin verran tällaista itsekkyyttä näkyy myös esim. opiskelijoiden soluasunnoissa. Itselläni oli opiskeluaikana kämppis, joka oli yhtenä päivänä minulta lupaa kysymättä tyhjentänyt yhden keittiömme kaapeista ja siirtänyt sieltä minun tavarani ihan toiseen kaappiin ja pannut omat tavaransa tilalle. En olisi itse kehdannut tehdä tuollaisia uudelleenjärjestelyjä kysymättä ensin, onko toiselle ok.

Vierailija kirjoitti:

Tuttu tunne

Kesällä mies lähti viikoksi kavereiden kanssa reissuun. Sillä välin minä maalasin keittiön seinät ja ikkunanpokat uusiksi, ostin olohuoneeseen uuden lampun ja pesin kaikki kämpän matot. Sen lisäksi ehdin katsella lempisarjaani kaksi kautta putkeen ja touhuta koiran kanssa

Kun mies on kotona, en saa asioita aikaiseksi

Niin tuttua. Tehtävä on, kun muita tekijöitä ei ole, ja saa tehdä kuten itse haluaa. Mutta, mutta...

Näin sivusta tuntuu aika selvältä, että jotain tyhjiötä sillä jatkuvalla tekemisellä täytetään.

Minäkin olisin mielelläni yksin kotona mutta vaimo on vain sotkemassa ja huudattaa Erika Vikmania täysillä.

M42

Tunnistan saman omassa parisuhteessa. Olemme olleet yhdessä lähes 30 vuotta

Olen joutunut opettelemaan oman tilan ottamisen ja rajojen asettamisen. Itse olen herkkä aistimaan toisen tilan tarvetta ja mielialoja, mikä vie energiaa. Vaadin myös rauhaa tehdä asioita. Toisaalta tuntuu, että puoliso, aviomies, ei tajua ottaa toisen tarpeita huomioon ilman selvää sanomista. Joten olen opetellut ottamaan oman rauhan tehdä asioita ja laittamaan rajat. Alla esimerkkejä.

Esim. 1. Katselin televisiosta sarjaa keskittyneesti, kun puoliso saapui kotiin. Saman tien hän alkoi puhumaan ja käveli jatkuvasti tv:n edestä koko ajan höpöttäen. Ei välittänyt yhtään vaikka en vastaillut ja kurkin tv:tä. Lopulta sanoin, että etkö huomaa katson tv:tä, olet nyt kävellyt tv:n edestä ainakin 7 kertaa ja koko ajan puhut, on vaikea keskittyä, voitko lopettaa ja antaa katselurauhan.

Esim. 2. Kun aloitan ruuan tekemisen, niin äkkiä puoliso keksii tekemistä keittiöön, hakee juomista, etsii tavaroita jne. Pari kertaa katselen, sitten sanon, että nyt tarvitsen ruuan valmistusrauhan ja keittiöön ei saa tulla seuraavaan puoleen tuntiin.

Esim. 3. imuroidessa, tai vaikka silittäessä kodinhoitohuoneessa puoliso huutelee asioita toiselta puolelta taloa ja olettaa, että menen vastaamaan. Nykyään laitan kuulokkeet korville, joten en kuule, ja jos kuulen niin huudan takaisin, että älä huutele siellä, silitän kuulokkeet korvilla en kuule mitään.

Esim. 4. Myös vessahäirintä on tuttua. Nykyään laitan oven lukkoon, ja olen siellä niin kauan kuin huvittaa. Aluksi kun laitoin oven lukkoon, enkä ollut tavoitettavissa, niin sain kuittailua, että "siellä lukkojen takana vessassa", johon totesin, että olen sen ikäinen nainen, että tulee levitellä alapäähän rasvoja ymv., mitkä haluan tehdä rauhassa, ja olen vessassa juuri niin kauan yksikseni kuin on tarvetta.

Laittakaa ne ukot siivoamaan. En missään tapauksessa katselisi ukkoa, joka ei tee omaa osuuttaan. On kai se ihan selvä ettei ole kiva tehdä kotitöitä, jos toinen vaan istuu pers eellään ja vahtaa.

Niinpäniin kirjoitti:

Itsellä sama fiilis perustuu siihen, että miehen ollessa kotona sitä olettaa ja odottaa että hänkin osallistuu ja tekee. Sitten petyn ja ärsyynnyn kun/jos hän ei tee, tai joudun pyytämään. Sitten tulee fiilis että miksi minunkaan pitäisi tehdä, kun ei toinenkaan tee. Tämä johtaa kierteeseen, jossa itsekin apatisoidun ja esim.kämpässä tulee enemmän kaaos kun kukaan ei siivoa. Ja tämä taas ärsyttää yhä enemmän.

Kun olen yksin, en tietenkään odota että saisin apuja mistään, joten silloin asiat tulee tehdyksi ja työnjälki (esim puhtaus) kestää kauemmin.

Miksi naisen pitää olla aloitteentekijä? Miksei miestä harmita sotku ja pesemätön wc?!

Meillä meinaa helposti mennä tähän samaan. Kyse ei ole siitä, ettei molemmat tekisi, vaan kyse on aikatauluista. Minä olen yleensä parhaimmillani aamusella, saan aikaiseksi paljon. Mies taas haluaa nukkua pitkään, ja on valmis puuhailemaan iltaisin, jolloin minä taas haluan rauhoittua. On vaan ollut pakko opetella siihen, että tekee niitä hommiaan miettimättä sitä että toinen vaan makaa perse homeessa. Ja antaa sitten itselleen luvan maata perse homeessa myös, kun toinen puuhailee.

Jostakin syystä kotitöissä molempien pitäisi muka tehdä yhtä aikaa tai nousee juuri tuo ajatus että toinen ei tekisi mitään. Toki varmasti on perheitä joissa se toinen ei tee mitään, mutta pitää oikeasti kiinnittää huomiota siihen onko se niin, vai tuntuuko se vain siltä. Meilläkin joutuu välillä huomauttamaan tietyistä toisen vastuulla olevista asioista, molemmin päin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vähän sama, mutta tiedän syyn asiaan. Mun miehellä on joku ihmeellinen kyky vaistota, kun alan tehdä jotain, ja hän haluaa sillä sekunnilla tehdä jotain yhdessä.

Esimerkki: olen töistä tullessa maannut vähän aikaa sohvalla puhelinta selaten. Päätän, että viimeistelen yhden piirustuksen. Alan kaivella tarvikkeita. Mies pamahtaa sillä sekunnilla toisesta huoneesta, ja alkaa kysellä mitä teen ja haluaisinko tehdä jotain yhdessä.

Miehet on kuin lapsia. Ei ne siitä miksikään muutu. Voi teitä naisia, kun vaan ymmärtäisitte omaakin parasta ja asuisitte yksin jos vain mahdollista. 

En nyt tuosta tiedä, mutta ärsyttää kun mies seuraa ja töllöttää mitä teen. :D

Tuo on maailman raivostuttavinta -_- ja jotkut ovat sellaisia, että kyselevät aivan jatkuvasti. "Minne sä nyt meet? Mitä sä nyt teet? Mikä tuo ääni on? Kauanko kestää? Missä olet?" Sairaan ahdistavaa!!!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aivan sama täällä. Miehelläni on omituinen tapa tulla tekemään itse samaan tilaan aina jotain, kun näkee, että minä teen jotain ns. omaa tai siivoan tms. Ei siis millään pysy eri huoneessa kun alan tekemään asioita, vaikka on edeltävästi ollut eri huoneessa katsomassa vaikka elokuvaa. Tulee hääräilemään siihen jalkoihini jotain tai kyselemään vaikka mitä ihan muuta. On siis tielläni. En tajua tuota tapaa. Hän ei siis tule vaikka auttamaan siivoamisessa vaan jos siivoan keittiötä tulee tekemään siihen välipalaa. Tai jos laitan kasvonaamion kylppärissä niin tunkee sinne juuri silloin suihkuun, jolloin en saa olla rauhassa ja kylppäri täyttyy vesihöyrystä eikä savinaamio kuivu tms. Ärsyttävää. Kun sanon, että voitko mennä pois niin loukkaantuu tai hermostuu, että hänellä on oikeus tehdä välipalaa silloin kun on nälkä. Joo, on, mutta miksi se nälkä tulee aina juuri silloin kun siivoan pientä keittiötämme?

Tuttua!!

 Kun menen ompelemaan yläkertaan, niin mies on että ok. Laitan radio-ohjelman areenasta taustalle, ja keskityn kuunteleman sitä, ja tekemään hommaani. Ei mene kuin vartti max, kun ovella on mies joka on just lukenut hyvän jutun netistä, ja minunkin pitää kuulla se. Myös ruokaa pitää kohta alkaa laittaa, ja huudellaan että mitä ruokaa hän laittaisi jne. Oikeasti haluaisin olla sen 5 h siellä huoneessa tekemässä omiani ilman että kukaan häiritsee. Miehelle on ok että olen siellä itsekseni, mutta sitten pitää lähteä leikkaamaan nurmikkoa, ja se pitää tulla ilmoittamaan. Samalla kertoo pari juttua joihin törmäsi, tai haluaa keskustella tulevasta reissusta. Sittne nurtsin leikkuun jälkeen tullaankin kertomaan että se on nyt leikattu, ja kohta että hän lähtee käymään kaupassa. 

Tää on niin tuttu juttu.

Kun mies tekee jotain niin joko se tarvitsee assistentin joka ojentaa sille vaikka teippirullaa tai sitten muuten vaan jonkun yleisön ja todistajan sille tekemiselleen. En käsitä.