En saa aikaiseksi mitään kun mies on kotona

Vierailija kirjoitti:

Osallistun ketjuun toteamalla, että itselläni sama juttu, tosin estäjänä ovat omat myöhäisteinit, joiden lähivanhempi olen. Nuoret ovat kunnollisia ja osallistuvat, mutta minusta tuntuu että en ole ikinä palautunut niistä lapsuusvuosista, kun on aina pitänyt olla hälytysvalmiudessa ja valmiina keskeyttämään mitä milloinkin on tekemässä.

Ja vaikka he ovat paljon poissa kotoa, en siltikään oikein saa omista jutuista kiinni, kun en tiedä kuka tulee ja koska. Ymmärrän miksi nuoret linnoitautuvat huoneisiinsa, varmasti heillä myös sama tunne.

Lohdutan; pari vuotta täysi-ikäistymisen jälkeen alkaa pikkuhiljaa toipumaan "vauvavuosista" :D Tsemppiä sinne asti!

Tämä oli siis tarkoitettu kirjoittajalle, joka aloitti: " Tämä keskustelu resonoi.."😊

Naski kirjoitti:

Täysin samaa mieltä kanssasi.

Mielenkiintoinen aihe ja varmasti tutkimisen aihetta olisi.

Omalla kohdallani voin todeta, että erillaisuudet, jopa vastakohdat puolisoni kanssa ei vahvista suhdetta.

Ajaa erilleen, ja vauhdilla.

Ehkäpä oma itsekkyyteni ja mukavuuden halu vauhditti omia päätöksiä.

Yhteisiä lapsia, eikä lemmikkejä ei ole, joten olen ihanteellisessa tilanteessa.

Talous tulee rapautumaan entisestään, mutta en välitä siitä. Aina on jotenkin pärjätty.

Itselläni on yksi lapsi ja kaksi lemmikkiä.

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos vaan hoidatte noi mielen solmut auki? Käsittelette traumaattiset eksät ja muut menneisyyden haamut pois elämästänne sen sijaan että vaalitte niitä ja häädätte puolisot ja muut perheenjäsenet kotoa.

Ei minulla ole traumaattisia exiä eikä haamuja.

Lemmikeistä tuli mieleeni, että itselläni on vanha kissa, ja hän vaatii huutamalla. Tästä syystä en siis mene keittiöön ollenkaan kun se kerrankin nukkuu, ettei herää huutamaan jalkojen juureen pyörien. 

Tosiaankaan en pysty olemaan kotonani huoneessa ovi kiinni, sanoen miehelle että ethän häiritse, koska se kissa tulee huutamaan suljetun oven taakse ja huutaa niin kauan että mies lukitsee sen vessaan (jossa se sitten huutaa) tai minä päästän sen sisään huoneeseen(jolloin en saa olla yksin) tai poistun itse huoneesta.

Pelastukseni onkin autotalli! Minulla on siellä sohva jossa saan olla ihan rauhassa. Tämä tosin vain kesäisin.

Varmasti osa ongelmaa minulla on, että kasvatusäiti vaati ja kasvatti minut olemaan jatkuvasti kuulolla, jos hän tarvitsee jotain, ja pomppaamaam heti työhön.

Pitkä aika omassa huoneessa esim lukemassa oli itsekästä, ja hän yritti rajoittaa minulta kirjastossa käyntiä. Joten siksi skannaan jatkuvasti, missä kaikki on, ja se vie voimia.

Mutta miehelläni on varmasti omat juttunsa, koska hän taas heti luulee, että vika on hänessä, ja ahdistuu jos on enemmän kuin päivän yksin kuukaudessa. Ja kun hän on paikalla, hän viiden minuutin välein haluaa kommentoida jotain postausta, tai näyttää kissavideota, vaikka olen sanonut, että luen nyt kirjaa vähän aikaa Joten hän oikein triggeröi tuota minun ongelmaa olemalla rajaton.

Ehkä lapsuustraumani on saanut minut kelpuuttamaan rajattoman miehen, ja vain luulen että on normaali parisuhde, ja vika on minussa? Ja mikä sitten lienee hänestä tehnyt rajattoman, vai onko hän vain adhd ja asperger.

Mutta näin vaan haetaan keinoja olla eroamatta, koska tykätään toisistamme kovasti. Että jos erikseen asuminen on meillä se kompromissi, että ollaan parisuhteessa, mutta ei koko ajan iholla, niin kelle se muille kuuluu.

Ero tulee vasta, jos hän alkaa kovin painostaa yhteen asumaan. Hän voi ajatella, että ero tulee, jos en koskaan suostu yhteen asumaan

Se jää nähtäväksi.

siivoanvaimonijälkiä kirjoitti:

Saatko oikeasti aikaiseksi mitään kun olet yksin? Monesti nämä omassa päässä kehitetyt sankaritarinat ahkerasta ja alistetusta naisesta ei sitten kumminkaan pidä paikkaansa.

Minä saan. Minulla ei mene silloin aikaa ruuanlaittoon ja miehen jälkien siivoamiseen. Kukaan ei tule keskeyttämään, jos teen jotain. Kun ensin ei tarvitse alta pois sitä, tätä tai tota vaan pääsen heti tekemään mitä aioin, vaikka nyt pesemään ikkunoita, ikkunanpesu tulee tehtyä. Jos mies on kotona, miehen tekemiset vaikuttavat minun tekemisiin. Meillä joudun siirtämään huonekaluja kaemmaksi, että ikkunat saa auki. Tai jos haluan pestä hellan taustoja myöten, ei siitä tule mitään, kun toinen tahtoo tulla paistamaan kananmunia.

siivoanvaimonijälkiä kirjoitti:

Saatko oikeasti aikaiseksi mitään kun olet yksin? Monesti nämä omassa päässä kehitetyt sankaritarinat ahkerasta ja alistetusta naisesta ei sitten kumminkaan pidä paikkaansa.

Hei.

En tiedä oliko kysymyksesi yleinen, vai tarkoitettu minulle.

Otin kopin.

Saan oikeasti aikaiseksi, kun olen yksin.

Lapseni ja lemmikkini eivät vaikuta touhuumis vimmaani.

Koen kuitenkin mielipuolista onnellisuutta, kun saan olla lemmikkien kanssa kotona ihan yksin.

Tiedän montakin sankaritarinaa, oikeita.

Tiedän myös useita, päässä äärimmilleen viritettyjä sepustuksia..

joissa ei ole hitustakaan ahkeruutta, puhumattakaan alistuksesta.

Toki, sitä ei tiedä mitä toisten kodeissa tapahtuu, muiden näkemättä ja tietämättä.

Itse kyllä saan yleensä aikaiseksi.

Riippuu siitäkin, että kauan minulla on sitä "omaa aikaa".

Jos on puoli tuntia, haistatan veet siivoukselle ja keitän kahvit.

Jos on koko päivä aikaa, niin saan siivottua kunnolla, vaikka en siitä touhusta niin välitäkkään.

Totuuden nimissä, joskus kun saan olla yksin pidemmän aikaa, alistan imurin syrjään, kirmaan kolmiloikalla jääkaapille ja otan kylmän oluen!

Olen silloin oman elämän vallaton sankari.

Tämä on harvinaista, mutta näinkin teen.

Vierailija kirjoitti:

Haluan tehdä itse. Kaiken. Silloin saan odottamani lopputuloksen, ja tiedän että ei tarvitse perään huudella.

Olen nukkunut nyt helteellä todella huonosti, ja nukuin pitkään kun olin yöllä valvonut tunteja. Nälkä oli ihan hirveä, ja selkä kipeä öisestä pyörimisestä. Mies sanoi että hän paistaa meille munat nyt samantien aamupalaksi. 

Raivostuin kun näin munat pannulla hautumassa hiljokseen kansi päällä, että eikö yhden kerran voi paistaa niitä munia nopeasti kun minulla on ihan oikeasti NÄLKÄ.  Että olisit sanonut että alat tekemään jotain slowfoodia niin olisin tehnyt itse. 

Mies säikähti, mutta en lepytellyt tällä kertaa että kiva kun teet minulle kivoja juttuja omasta halustasi, sellaisia joista minulla nousee aina raivohöyry korvista.

:D :D :D Tunnistan! Oon lähdössä lenkille, niin mies lähtee hyvää hyvyyttään mukaan ettei mun tarttis mennä yksin. Sitten lenkin lomassa pitäs puhua. En mä pysty puhuun kun lenkkeilen. Lopulta olen ärtynyt vaikka toinen vain hyvää minulle tarkotti.

Meillä ongelma on pitkälti siinä, että mies on paljon sosiaalisempi ja energisempi. Tänään ollaan iltapäivästä lähdössä kavereiden luokse illanviettoon. Tykkäisin maleksia kotona, käydä rauhassa suihkussa ja valmistautua iltaan. Mies oli jo aamukasilta valmis lähtemään metsään mustikkaan. Eivät ole toisiaan poissulkevia asioita, mutta en tykkää kiireellä säntäillä paikasta toiseen. Jo ajatus siitä, että joudun olemaan sosiaalinen koko illan väsyttää ja haluan ottaa rennosti sitä ennen. Mies lähti yksin metsään ja nyt mua hieman mietityttää, että millä mielellä se sieltä palaa.

Minä olen kylläkin meillä se, joka hoitaa kaikki sellaiset asiat, jotka vaativat pähkäilyä, kuten mistä lapselle lisää terapiaa, tarvitseeko se terapiaa, kuka sen maksaa, mitä se maksaa, tarvitseeko lääkärinlausunnon siihen tähän ja tuohon hakemukseen liitteeksi, koululle täytyy järjestää palaveri, milloin, kenen tarvitsee olla paikalla, keneen otan koululla yhteyttä, kuka on ryhmän erityisopettaja, onko sähkölasku maksettu, tekikö toinen lapsi opintotukihakemuksen, tarviiko siihen liitteitä... ja niin edelleen. En tiedä, ehkä mullakin olisi energiaa enemmän, jos ei tarvitsisi vatvoa tuollaisia. Toisaalta mulle saattaisi tehdä ihan hyvää vain mennä sinne metsään, mutta ei tänään.

Vierailija kirjoitti:

Miespalstailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama täällä. Mistähän johtuu? Tuntuu muutenkin, että menetän parhaat palani itsestäni parisuhteessa ollessani. Aloitekykyisestä, reippaasta ja itsevarmasta naisesta tulee väsynyt, aikaansaamaton ja epävarma vässykkä. Onko vika minussa vai tekevätkö miehet minusta tällaisia?

Olen aivan samanlainen. Ja ollut jokaisessa pitkässä suhteessa. Ap

Ihmettelen tätä, että ollaan monessa pitkässä suhteessa. Tässä kaipaan niitä usein muista syistä parjattuja vanhoja aikoja, että ihmiset menivät naimisiin ja pysyivät niissä avioliitoissaan. Perhe ja avioliitto olivat arvossaan, ja niitä ei helpolla rikottu, ei lähdetty ensimmäisten vastoinkäymisten myötä. Nykyään oikein mikään ei ole pyhää, ja heti ollaan lähdössä liitoista.

Tämä on ristiriitainen kommentti. Ihmetellään että ollaan monessa pitkässä suhteessa, ja samalla sanotaan että heti ekoista ongelmista lähdetään liitosta. Kummin se nyt on, pitkä parisuhde vai lyhyt? Jos puhutaan pitkästä, puhutaan suhteesta joka on jatkunut pitkään ensimmäisten ongelmien yli. Ja ongelmat vain jatkuvat ja pahenevat, kunnes ei enää kestä ja on pakko lähteä. Mutta samahan se tässäkin on, odotetaan vaan että nainen uhraa itsensä ja hyvinvointinsa toisen ihmisen eteen loppuelämänsä.

Totta, mutta joka tapauksessa on epäonnistuttu, jos on oltu jo useissa pitkissä suhteissa. Peiliin katsomisen paikka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos vaan hoidatte noi mielen solmut auki? Käsittelette traumaattiset eksät ja muut menneisyyden haamut pois elämästänne sen sijaan että vaalitte niitä ja häädätte puolisot ja muut perheenjäsenet kotoa.

Ei minulla ole traumaattisia exiä eikä haamuja.

Minä taas olen ollut tällainen lapsesta asti. Jo silloin linnoittauduin kotimme hylättyy osaan, vaatehuoneeseen jossa kukaan ei ikinä käynyt. Keräsin purkkiin kolikoita ja säästin omaan kotiin, että saisin olla rauhassa. Kysyin törkeästi isovanhemmilta koska ne kuolee ja jättääkö talonsa minulle. Olen aina kytännyt ulospääsyä tästä vankilasta mihin olen joutunut tai itseni vahingossa hommannut.

Mä olen introvertti, hyvin vahvasti. Sen lisäksi olen aika passiivinen ja vähäenerginen ihminen muutenkin. Osittain vähäenergisyys toki johtuu introverttiydestä, kun arkiviikot töissä kuluttaa kaiken energian, ja viikonloput menee ihan vaan latautuessa seuraavaa työviikko varten. Sitten kun tuossa on tuo puoliso (olemme luojan kiitos tajunneet jäädä lapsettomiksi), se hidastaa/vähentää palautumista, ja tuloksena on pysyvä jatkuvan uupumuksen tila jonka aste hieman vaihtelee lievästä syvään uupumukseen riippuen viikonpäivästä. Ja siis puolisossa ei ole mitään vikaa, kyse on vaan omasta persoonasta. Vähemmän kuormittavaa puolisoa ei varmaan ole olemassa kuin tuo minun mieheni.

Tämä introverttiys on vain korostunut iän myötä. Ehkä energiatasot muutenkin laskevat sieltä kahdestakympistä neljäänkymppiin muutenkin, tai elämä muuttuu kuluttavammaksi. Lomamatkoilla huomaan heti olevani energisempi, kun voi vaan unohtaa kaikenlaiset arjen askareet ja hoidettavat asiat. Ehkä nuorena kun kaikki oli tavallaan uutta, se oli samalla myös kivaa ja jännää. Se uutuudenviehätys on kuitenkin karissut jo kauan sitten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miespalstailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama täällä. Mistähän johtuu? Tuntuu muutenkin, että menetän parhaat palani itsestäni parisuhteessa ollessani. Aloitekykyisestä, reippaasta ja itsevarmasta naisesta tulee väsynyt, aikaansaamaton ja epävarma vässykkä. Onko vika minussa vai tekevätkö miehet minusta tällaisia?

Olen aivan samanlainen. Ja ollut jokaisessa pitkässä suhteessa. Ap

Ihmettelen tätä, että ollaan monessa pitkässä suhteessa. Tässä kaipaan niitä usein muista syistä parjattuja vanhoja aikoja, että ihmiset menivät naimisiin ja pysyivät niissä avioliitoissaan. Perhe ja avioliitto olivat arvossaan, ja niitä ei helpolla rikottu, ei lähdetty ensimmäisten vastoinkäymisten myötä. Nykyään oikein mikään ei ole pyhää, ja heti ollaan lähdössä liitoista.

Tämä on ristiriitainen kommentti. Ihmetellään että ollaan monessa pitkässä suhteessa, ja samalla sanotaan että heti ekoista ongelmista lähdetään liitosta. Kummin se nyt on, pitkä parisuhde vai lyhyt? Jos puhutaan pitkästä, puhutaan suhteesta joka on jatkunut pitkään ensimmäisten ongelmien yli. Ja ongelmat vain jatkuvat ja pahenevat, kunnes ei enää kestä ja on pakko lähteä. Mutta samahan se tässäkin on, odotetaan vaan että nainen uhraa itsensä ja hyvinvointinsa toisen ihmisen eteen loppuelämänsä.

Totta, mutta joka tapauksessa on epäonnistuttu, jos on oltu jo useissa pitkissä suhteissa. Peiliin katsomisen paikka.

Jos niissä suhteissa ei ole saanut olla oma itsensä? Alku on aina helpompaa, molemmilla oma tupa. Sitten kun suhde syvenee ja muutetaan yhteen, asiat muuttuvat heti erilaisiksi. Ei olekaan sitä omaa tilaa enää, on vain yhteistä tilaa. Siinä sitten yrittää jaksaa, kunnes on loppuun kulutettu eikä vaan jaksa, vaikka suhteessa tai puolisossa ei olisi mitään kummempaa vikaa. Kun se ongelma on siellä ohjelmoinnissa, niin syvälle koodattuna ettei sitä millään saa täysin purettua. Ja kuinka yleistä on, mitä arvelet, että se toinen osapuoli suostuu asumaan lopun ikää erillään? Se yhteiselokin on aika syvälle ohjelmoitu ajatus, että siihen pitäisi jossain kohtaa parisuhdetta päätyä, vaikka toiselle se väistämättä tuhoaa koko parisuhteen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miespalstailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama täällä. Mistähän johtuu? Tuntuu muutenkin, että menetän parhaat palani itsestäni parisuhteessa ollessani. Aloitekykyisestä, reippaasta ja itsevarmasta naisesta tulee väsynyt, aikaansaamaton ja epävarma vässykkä. Onko vika minussa vai tekevätkö miehet minusta tällaisia?

Olen aivan samanlainen. Ja ollut jokaisessa pitkässä suhteessa. Ap

Ihmettelen tätä, että ollaan monessa pitkässä suhteessa. Tässä kaipaan niitä usein muista syistä parjattuja vanhoja aikoja, että ihmiset menivät naimisiin ja pysyivät niissä avioliitoissaan. Perhe ja avioliitto olivat arvossaan, ja niitä ei helpolla rikottu, ei lähdetty ensimmäisten vastoinkäymisten myötä. Nykyään oikein mikään ei ole pyhää, ja heti ollaan lähdössä liitoista.

Tämä on ristiriitainen kommentti. Ihmetellään että ollaan monessa pitkässä suhteessa, ja samalla sanotaan että heti ekoista ongelmista lähdetään liitosta. Kummin se nyt on, pitkä parisuhde vai lyhyt? Jos puhutaan pitkästä, puhutaan suhteesta joka on jatkunut pitkään ensimmäisten ongelmien yli. Ja ongelmat vain jatkuvat ja pahenevat, kunnes ei enää kestä ja on pakko lähteä. Mutta samahan se tässäkin on, odotetaan vaan että nainen uhraa itsensä ja hyvinvointinsa toisen ihmisen eteen loppuelämänsä.

Totta, mutta joka tapauksessa on epäonnistuttu, jos on oltu jo useissa pitkissä suhteissa. Peiliin katsomisen paikka.

Vitsikästä. Minä olen ollu pitkissä parsuhteissa ja vähemmän pitkissä parisuhteissa. Missä olen täsmälleen ottaen epäonnistunut? Itse en näe parisuhdetta mittarina millekään. Joskus joku kulkee rinnalla pitempään, joskus ei. Elämäni tarkoitus ei ole parisuhde.

Vierailija kirjoitti:

Lemmikeistä tuli mieleeni, että itselläni on vanha kissa, ja hän vaatii huutamalla. Tästä syystä en siis mene keittiöön ollenkaan kun se kerrankin nukkuu, ettei herää huutamaan jalkojen juureen pyörien. 

Tosiaankaan en pysty olemaan kotonani huoneessa ovi kiinni, sanoen miehelle että ethän häiritse, koska se kissa tulee huutamaan suljetun oven taakse ja huutaa niin kauan että mies lukitsee sen vessaan (jossa se sitten huutaa) tai minä päästän sen sisään huoneeseen(jolloin en saa olla yksin) tai poistun itse huoneesta.

Pelastukseni onkin autotalli! Minulla on siellä sohva jossa saan olla ihan rauhassa. Tämä tosin vain kesäisin.

Kissa saattaa olla kuuro tai kuulo on saattanut heikentyä merkittävästi. Tiedän muutaman tapauksen. Kuuroutunut lemmikki oppii kyllä uusia kommunikointitapoja, mutta vaatii ihmisiltä vaivannäköä ja analyyttista ajattelua.

Vierailija kirjoitti:

No huhhuh. On kyllä sekopäistä porukkaa tällä palstalla.

Mielestäni ei sekopäistä porukkaa ole ollenkaan, vaan harvinaisen tiedostavaa! Olen +40v mies, joka on jätetty mm. juuri tästä syystä. Ex siis erityisherkkä, enemmän tätä kuin introvertti. Joka tapauksessa hän tarvitsee todella paljon omaa aikaa ja rauhaa. Omaa jokseenkin kaikki erityisherkän puolet, myös erinomaisen suuntavaiston, ei ikinä eksy missään, huomaa jos nuppineula tipahtaa toisessa huoneessa, huomaa jos kuppi, sirotin, mikä tahansa, on kääntynyt toiseen asentoon, jne. Ja häiriintyy tietysti melusta, valosta.... Tv:täkään ei iltaisin voinut katsella edes äänettömällä, koska vilkkuva valo häiritsi toiseen huoneeseen (ovi oli kiinni, mutta siinä oli yläikkuna jota yritettiin peittää 🤣)

Kunpa tällaiset tietäisi ennen pariutumista.

Mies johtaa arkea ja kodin tunne-ilmastoa, mutta ei silti tee mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naiset kasvatetaan häivyttämään itsensä. Jo koulussa tytöt pannaan istumaan häiriköivien poikien viereen, jotta nämä alkaisivat käyttäytyä. Tyttöjen oppimisesta viis. Sitten kun päädytään saman katon alle niin nainen katoaa itseltään, on jatkuvasti herkkänä miehen läsnäololle ja mahdollisille tuntemuksille. Pahimmassa tapauksessa valitaan kontrolloiva mies tai dynamiikka muuttuu ajan myötä muuten vain sellaiseksi että nainen ei ole enää oma henkilönsä. Lastensaanti viimeistään pakottaa naisen palvelussuhteeseen ja tämä ulottuu myös parisuhteeseen.

Minullekin kävi näin. Epämääräistä pahaa oloa, vaikka sinänsä hyvä kumppani. Ei erillisyyden ja autonomian kokemusta yhteisessä kodissa. Seksi ja läheisyys ei kiinnosta yhtään kun tunnetasolla ollaan muututtu yhdeksi ja samaksi. Lamaannus ja voimattomuus. Työt ja lapset tietysti hoidetaan.

Tämä se varmasti usein on.. Aina pitäisi pienentää itsensä ettei tule kenellekään ympärillä paha mieli. 

Olen miettinyt tätä aihetta paljon kun luin tämän aloituksen täällä. Olen itse samanlainen. Mies kun on kotona en saa aikaiseksi mitään, jotenkin lamaannun. Olen ajatellut että se johtuu siitä kun mies on kaikkeen niin negatiivinen. Jos pitää tapetoida, hän hermoilee koko ajan että pieleen menee..  Kaikki tekeminen on negatiivista, kaikki. Hän on myös sen tyyppinen ihminen että tekee ne asiat mitä tahtoo ja ottaa sitten ehkä muut huomioon. Ei voi joustaa omista asioista edes lasten vuoksi. Olen yrittänyt panostaa itseeni ja tutkailla mitä minä haluan tehdä ja yritän tehdä sen mukaan. Yritän jättää miehen negatiivisuuden pois mielestä ja teen yksin asioita. Minun pitää opetella olemaan häivyttämättä itseäni taustalle.

Munankuorilla käveleminen ja eläminen ei ole kenellekään tervettä. Älä siis syytä itseäsi, kun syypää tähän kaikkeen on selkeästi miehesi.

Täällä sama. Ei minullakaan onnistu oikein mikään, kun mies on kotona ja mies on aina kotona..

Tuohon löytyy kyllä monta syytä. Yksi on se, että kun alan puuhastelemaan jotain, niin mies saattaa itse makoilla sohvalla ja tämä sitten ärsyttää, kun toinen ei tee mitään. Toisaalta vielä melkeinpä pahempi, jos tekee jotain..Se tekeminen tapahtuu yleensä pihalla, jotain pienien remppojen muodossa, auton tai talon/pihan. Tämähän kuullostaa hyvältä, mutta...Sitten alkaa se joka kertainen; ei tästä mitään tule, ei onnistu, ei pysty tekemään jotain yksin, tarvitsee mittakaverin, laudanpitäjän, makutuomarin, ja ennen kaikkea, aina, siis aina, on joku työväline hukassa. Sitä sitten etsitään ja halutaan kaveri etsimään ( koska mies ei itse ole tavaraa tietenkään hukannut). Näin sitte omat työni keskeytyvät jatkuvasti ja väliin tulee tietysti myös ruuanlaitto.

Kerta kaikkiaan mies vaan syö minulta kaiken energian, mitä työpäivän jälkeen jälkeen jää.

Naski kirjoitti:

Hei kaikki.

Piti vielä tänään tulla tutkailemaan kirjoituksia, ja lisäämään hieman omaan kirjoitukseeni asiaa.

Aloitin kovin rempseästi, että kun on ollut niin hulvattoman hauskaa lukea teidän kirjoituksianne.

Nyt oli pakko hieman korjata itseäni, ja todeta, että osasta kirjoituksista tuli kyllä surullinen tunne.

Enimmäkseen kuitenkin pystyin osaan teidän elämistä samaistumaan.

Itse tykkään yksin häärätä kotona, saan aikaiseksi.

Puolison ollessa paikalla, keskittyminen ja kaikki järjellinen ajatusten juoksu pysähtyy kuin seinään.

Johtuu siitä, kun seuraan toisen elämän tyyliä, joka on hyvin sotkuinen, itsekäs, ajattelematon ja välinpitämätön.

Vitutus prosentti nousee ihan silmissä.

Asiat hän tykkää tehdä "juosten kusten" ja sieltä mennään "missä aitaa ei ole laisinkaan".

Nämä kaikki tavat ja piirteet alkoi näyttäytymään pikku hiljaa, kun muutimme yhteen.

Omat tavat täysin päin vastaiset.

Joten..omat asunnot ovat ainoa vaihtoehto.

Ellen halua kuvaani Alibin kanteen.

Meillä on tälle kaikelle myös ihan selitys.

Puoliso tykkää tehdä vain kivoja asioita.

Tämä on hänelle myös suotu lapsuudessa/nuoruudessa.

Ei hän tyhmä ole, hän vain poimii ne rusinat pullasta.

Ei tyhmä, mutta ajattelematon. Ajattlee vaan itseään ja omaa toimintatapaansa.

Meillä naisilla on usein tapana selitellä miesten perseilyt aina hyvinpäin; ei se muista, ei se opi, on se oikeasti fiksu, on se huomaavainen jne.

Pitää aina käyttää tätä mittaria eli käyttäytyisikö mies pomonsa tai ystäviensä kanssa samoin? Jos ei, silloin mies osaa vaihtaa toimintatapaansa tilanteen mukaan, mutta tietoisesti päättää perseillä sinun (ja lastensa) kanssa. Jos taas toimii aina samoin seurasta riippumatta, sitten on paha valuvika, jolle ei voi mitään.