En saa aikaiseksi mitään kun mies on kotona

Vierailija kirjoitti:

Se on joku alentamisen tunne. Kun toinen vain makaa tai istuu vaikka tietokoneella, niin silloinko sitten palvelijan tavoin puunaa kotia ym? Siitä tulee outo ärsytys ja esto, ei vain voi.

Niin kun silloin on joko edessä ja toinen ei kuule telkkaria tai mitä näitä nyt on.

Itse katselen erilaista ohjelmaa myös telkkarista joten sekin on ongelma.

En myöskään haluaisi että kaikki tehdään yhdessä, tarvitsen omia juttujani.

Ja rakastan siivousta myös, en tee sitä pakosta mutta jotenkin tää on niin tätä... emmä tajua

Vierailija kirjoitti:

Voi muistan fiiliksen... Silloin joskus. Lopulta aloin ymmärtää, että aviomies arvosteli kaikkea mitä tein, niin ei enää viitsinyt tehdä mitään, eikä uskaltanutkaan. Viimeiset vuodet yhdessäasuessa vietin piilotellen ja vältellen häntä. Käytin kaikki tekosyyt olla pois kotoa, tai " viikkasin pyykkiä" vaatehuoneessa, kun se oli ainoa paikka, minne ei tullut. En voinut esim istua samalle sohvalle, kun ei ollut tilaa, henkisesti. Haukut tuli, jos siivosi, mutta jos teki jotain muuta, sanoi, että siivoaisit edes. Ikinä en osannut olla oikein, ettei tarvitsisi valittaa. Kävin yksin perheasiainkeskuksessa juttelemassa. Ymmärsin, ettei niin voi jatkua.

Lopulta oli pakko lähteä pakoon, ettei tukehdu kokonaan. Surettaa, että siihen piilotteluun kului kuopuksen taaperovuodet. Mutta ehdottomasti oli elämäni paras päätös ottaa ero.

Apua, välillä mustakin tuntuu ettei sitä enää mahdu omaan kotiin. Sitä on vain tiellä häiritsemässä koko ajan. Itku tulee.

Keskustelu osui ja upposi, täällä myös yksi. Mies tekee enemmän kotitöitä kuin minä ja suhde on lähes kaikilta osin hyvä ja miellyttävä, mutta jatkuva huolenaihe itselläni on siinä että en ole tapaamisemme jälkeen (9 kk) urheillut käytännössä lainkaan siinä missä sinkkuna urheilin monta kertaa viikossa. Suhde imee kaikki mehut ja urheilu tuntuu ihan käsittämättömän **ttumaiselta ja raskaalta tän ihmisen kanssa. Menen urheillessa sellaiseen tosi vakavaan ja keskittyneeseen moodiin mihin ei toista ihmistä mahdu, ja jälkikäteen tarvitsen monta tuntia omaa aikaa lepäämiseen. Tämä on miehelle iso ongelma koska hän ehkä tahtomattaankin loukkaantuu, kun en suostu urheillessa, sitä ennen tai sen jälkeen vuorovaikuttamaan hänen kanssaan.

Olen tämän ketjun myötä alkanut tarkemmin miettimään tätä "hyvää" suhdettani. Minulla on kaksiossamme koko ajan sellainen tunne, etten saa olla rauhassa. Myös muita mieltä painavia asioita löytyy, kuten se, että mies on minulle omien velkojensa vuoksi aika paljon velkaa (olen ehdottanut, että ostan yhteisiä hankintoja aluksi itselleni ja hän maksaa niistä myöhemmin puolet jos haluaa omistaa ne puoliksi, mutta näitä on kertynyt jo aika paljon), hän on nirso ja valittaa, jos joku tavallinen ruoka ei ole hänen mieleensä/sitä ei ole maustettu riittävästi, on nyt ollut muutaman kuukauden lomautuksen vuoksi _aina_ kotona ja väittää, ettei hänelle ole olemassa mitään vaihtoehtoista tekemistä/harrastusta poissa kotoa että minä saisin omaa aikaa, on todella tarkka siisteydestä ja valittaa jos minulta jää tavaroita esille. Meillä on siis niin päin, että minä olen naisena sotkuisempi, tai oikeastaan tykkään vaan siivota kerralla paljon, en montaa kertaa joka päivä. Mies ei kuitenkaan kiitä tai osoita arvostustaan, kun teen siivousta joka itseä ei huvittaisi, myös tunnetaidot huonot eli masentuu herkästi pettymyksistä ja minä olen sitten se, joka hoivaa ja lohduttaa. Jos minä olen maissa niin mies pyörii ympärillä, mutta vain odottaen että korjaisin ja pähkäilisin tilanteeni itse, jotta hän saisi minulta taas huomiota tai ei tuntisi oloaan syylliseksi. On myös samanlainen kuin monen muun kuvailemat miehet tässä ketjussa, eli että tulee puhumaan, kun minulla on kuulokkeet päässä tai puuhailen omiani, dumppaa myöskin surutta minulle kaikki pienetkin ohimenevät pulmansa odottaen, että osallistun niiden pohtimiseen, uusavuttomuutta löytyy myös jonkin verran, ei esim. avaa kaapin ovea ja etsi astiaa itse vaan kysyy minulta mistä löytyy.

Olen itse erityisherkkä ambivertti ja koko ikäni minulla on ollut sosiaalisissa tilanteissa tuntosarvet pystyssä, varsinkin teininä välillä sosiaaliset tilanteet, vaikka oli kuinka mukavia, oli totaalisen uuvuttavia jatkuvan havainnoinnin vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun mies haluaa aina lähteä mukaan ihan sama minne olen menossa. On jotekin tosi vaikeaa sanoa että haluan mennä yksin. :/ Ei hänkään ikinä sano minulle että haluaa mennä yksin. 

Varsinnkin kun menen luontoon, metsään rannalle, jne niin haluan olla siellä läsnä. Mies jotenkin estää tämän pelkällä olemassaolollaan. Hän osaa olla läsnä vain urheilun ja tv:n kanssa.

Niin samat fiilikset!

Minäkin olen suuri luonnonystävä ja haluan vuoden ympäri sääällä kuin säällä vain kulkea luonnossa hiljaa ja tarkkailla, mitä siellä juuri silloin on meneillään. Kun olen yksin vaikka merenrannalla, näen melkein aina jotain jännää, esim. arkoja eläimiä, lintuja tai spottaan jonkun harvinaisen kasvin.

Vuodesta toiseen, kun sanon että haluan tänään käydä vähän vaeltamassa paikassa X, mies ilmoittaa tulevansa mukaan. Joka kerta sanon, että ei tarvitse, viihdyn mainiosti yksin, mutta hän sanoo että joo joo, hän haluaa kyllä tulla.

Sitten siellä perillä hän marmattaa koko ajan eri asioista. Onpas kylmä, onpas liukasta, kylläpä tuulee, onpas sumuista, onpas kuuma, onpas hyttysiä, onpas hirvikärpäsiä, kohtahan voidaan jo lähteä, eikö meillä ole enempää eväitä, miksi tätä polkua ei ole tasoitettu, onko vielä pitkä matka jne. jne.

Vaelluksen aikana hän puhuu koko ajan minulle jonninjoutavista asioista, juuri niistä mitä haluaisin olla hetken ajattelematta. Oli se niin väärin kun se meidän remonttifirma ei lisännyt sitä toista urakkaa siihen samaan laskuun vaan plääplääplää... Ensi syksyn aikataulu on sitten tosi tiukka, ja meidän auton vuosihuolto lähestyy, voivoi kun merkkihuolto on niin kallis. Sitten kun päästään johonkin eväspaikkaan jossa on kaunis maisema, mies selaa siellä puhelintaan ja poimiskelee sieltä feedistä parhaita paloja minulle, jonka tekisi mieli heittää se koko puhelin jorpakkoon siinä kohtaa. Mitään eläimiä tai lintuja ei hänen kanssaan näe, koska meistä lähtee se jatkuva pälätys. Jos minä näenkin jotain, mies ei ikinä, koska hänellä kestää aina vähintään muutama sekunti nostaa pää puhelimesta.

Puhuttu on, mikään ei muutu. Ainoastaan loukkaantuminen on odotettavissa, kun yritän jälleen kerran selittää mitä oikeasti haluaisin.

Jotenkin niin traagista, kun mies luulee noiden "minun mieliksi" tehtyjen yhteisten retkien lähentävän meitä.

Juuri tätä tarkoitin :D :D Itse en syytä kokonaan miestä, koska hänen paikallaolonsa saa myös minut puhumaan ja ajattelemaan turhia :p

Meillä myös mies kokee tekevänsä palveluksen minulle kun lähtee seuraksi paikkaan jonne en todellakaan sitä seuraa tarvitse enkä halua :D

Vierailija kirjoitti:

Just näiden kommenttien takia, sekä omiin vanhempiin verraten, haluan olla yksin.

Ja olen aina hyväntuulinen, koska saan olla kotonani rauhassa ja elää oman näköistä elämää. Työkaverit on jatkuvasti kiukkuisia, koska heillä on perhe-elämä ja oma elämä on jäänyt tuonelaan. Ihmettelevät, miten oon aina hyväntuulinen. Tämä on se salaisuus, koska kotona ei tarvitse ärsyyntyä ja saan olla vapaa, olen aina hyväntuulinen.

Kun ärsyttää toisen tavat, jos mies juo maitoa litratolkulla, vaikka vettä tulisi hanasta. Jos astia tippuu ja siitä kiukutellaan. Jos haluaa mennä yksin lenkille, muttei pääse ja sitten pitää kuunnella miehen autohuolto kallis voivoi -keskusteluja. Kun ei saa imuroida, kun toinen häiriintyy. Kun joutuu herätä toisen herätyskelloon.

En halua elää elämääni koko ajan kompromisseja tehden. Haluan olla vapaa kuin taivaan lintu.

Minulla, kuten monella muullakin kyse ei ole lapsista ja puolisosta vain, vaan tämä koskee kaikkien ihmisten läsnäoloa, myös lemmikkejä.

Minulla tämä on mennyt pikkuhiljaa niin pitkälle etten voi mennä edes rannalle lekottelemaan jos siellä on muita. Siksi suosin paikkoja joissa muita ei käy, ja kiroan mielessäni niitä jotka levittävät somessaan kaikille jokaisen paikan josta kuulevat saatesanoine MENKÄÄ TÄNNE; IHANA RAUHALLINEN PAIKKA!!

No eipä ole enää.

Vierailija kirjoitti:

Keskustelu osui ja upposi, täällä myös yksi. Mies tekee enemmän kotitöitä kuin minä ja suhde on lähes kaikilta osin hyvä ja miellyttävä, mutta jatkuva huolenaihe itselläni on siinä että en ole tapaamisemme jälkeen (9 kk) urheillut käytännössä lainkaan siinä missä sinkkuna urheilin monta kertaa viikossa. Suhde imee kaikki mehut ja urheilu tuntuu ihan käsittämättömän **ttumaiselta ja raskaalta tän ihmisen kanssa. Menen urheillessa sellaiseen tosi vakavaan ja keskittyneeseen moodiin mihin ei toista ihmistä mahdu, ja jälkikäteen tarvitsen monta tuntia omaa aikaa lepäämiseen. Tämä on miehelle iso ongelma koska hän ehkä tahtomattaankin loukkaantuu, kun en suostu urheillessa, sitä ennen tai sen jälkeen vuorovaikuttamaan hänen kanssaan.

Olen tämän ketjun myötä alkanut tarkemmin miettimään tätä "hyvää" suhdettani. Minulla on kaksiossamme koko ajan sellainen tunne, etten saa olla rauhassa. Myös muita mieltä painavia asioita löytyy, kuten se, että mies on minulle omien velkojensa vuoksi aika paljon velkaa (olen ehdottanut, että ostan yhteisiä hankintoja aluksi itselleni ja hän maksaa niistä myöhemmin puolet jos haluaa omistaa ne puoliksi, mutta näitä on kertynyt jo aika paljon), hän on nirso ja valittaa, jos joku tavallinen ruoka ei ole hänen mieleensä/sitä ei ole maustettu riittävästi, on nyt ollut muutaman kuukauden lomautuksen vuoksi _aina_ kotona ja väittää, ettei hänelle ole olemassa mitään vaihtoehtoista tekemistä/harrastusta poissa kotoa että minä saisin omaa aikaa, on todella tarkka siisteydestä ja valittaa jos minulta jää tavaroita esille. Meillä on siis niin päin, että minä olen naisena sotkuisempi, tai oikeastaan tykkään vaan siivota kerralla paljon, en montaa kertaa joka päivä. Mies ei kuitenkaan kiitä tai osoita arvostustaan, kun teen siivousta joka itseä ei huvittaisi, myös tunnetaidot huonot eli masentuu herkästi pettymyksistä ja minä olen sitten se, joka hoivaa ja lohduttaa. Jos minä olen maissa niin mies pyörii ympärillä, mutta vain odottaen että korjaisin ja pähkäilisin tilanteeni itse, jotta hän saisi minulta taas huomiota tai ei tuntisi oloaan syylliseksi. On myös samanlainen kuin monen muun kuvailemat miehet tässä ketjussa, eli että tulee puhumaan, kun minulla on kuulokkeet päässä tai puuhailen omiani, dumppaa myöskin surutta minulle kaikki pienetkin ohimenevät pulmansa odottaen, että osallistun niiden pohtimiseen, uusavuttomuutta löytyy myös jonkin verran, ei esim. avaa kaapin ovea ja etsi astiaa itse vaan kysyy minulta mistä löytyy.

Olen itse erityisherkkä ambivertti ja koko ikäni minulla on ollut sosiaalisissa tilanteissa tuntosarvet pystyssä, varsinkin teininä välillä sosiaaliset tilanteet, vaikka oli kuinka mukavia, oli totaalisen uuvuttavia jatkuvan havainnoinnin vuoksi.

Menin tämän kirjoittamisesta aika alakuloiseksi ja toivottomaksi. En ehkä ole itselleni myöntänyt miten huono tilanne on, tuntuu että elän jonkun muun elämää kuin omaani. Kuin taikaiskusta mies ilmestyy paikalle, seisoo takana ja hiljaa hipelöi silleen, että teeppä tästä hetkestä nyt vähän kevyempi pliis, en tiedä mikä sua vaivaa.

En jaksa.

Vessojakaan ei voi pestä jos joku on kotona koska sit saa kuulla valitusta et koska pääsee istunnolle kun kaikilla sattuu hätä just silloin ja samaa aikaa...vaikka on jopa se 2 vessaa niin silti ei nekään riitä, sen takia senkin operaation nykyään teen yksin omassa rauhassa..

Tähän se on menny. Mies ja lapsia on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun mies haluaa aina lähteä mukaan ihan sama minne olen menossa. On jotekin tosi vaikeaa sanoa että haluan mennä yksin. :/ Ei hänkään ikinä sano minulle että haluaa mennä yksin. 

Varsinnkin kun menen luontoon, metsään rannalle, jne niin haluan olla siellä läsnä. Mies jotenkin estää tämän pelkällä olemassaolollaan. Hän osaa olla läsnä vain urheilun ja tv:n kanssa.

Niin samat fiilikset!

Minäkin olen suuri luonnonystävä ja haluan vuoden ympäri sääällä kuin säällä vain kulkea luonnossa hiljaa ja tarkkailla, mitä siellä juuri silloin on meneillään. Kun olen yksin vaikka merenrannalla, näen melkein aina jotain jännää, esim. arkoja eläimiä, lintuja tai spottaan jonkun harvinaisen kasvin.

Vuodesta toiseen, kun sanon että haluan tänään käydä vähän vaeltamassa paikassa X, mies ilmoittaa tulevansa mukaan. Joka kerta sanon, että ei tarvitse, viihdyn mainiosti yksin, mutta hän sanoo että joo joo, hän haluaa kyllä tulla.

Sitten siellä perillä hän marmattaa koko ajan eri asioista. Onpas kylmä, onpas liukasta, kylläpä tuulee, onpas sumuista, onpas kuuma, onpas hyttysiä, onpas hirvikärpäsiä, kohtahan voidaan jo lähteä, eikö meillä ole enempää eväitä, miksi tätä polkua ei ole tasoitettu, onko vielä pitkä matka jne. jne.

Vaelluksen aikana hän puhuu koko ajan minulle jonninjoutavista asioista, juuri niistä mitä haluaisin olla hetken ajattelematta. Oli se niin väärin kun se meidän remonttifirma ei lisännyt sitä toista urakkaa siihen samaan laskuun vaan plääplääplää... Ensi syksyn aikataulu on sitten tosi tiukka, ja meidän auton vuosihuolto lähestyy, voivoi kun merkkihuolto on niin kallis. Sitten kun päästään johonkin eväspaikkaan jossa on kaunis maisema, mies selaa siellä puhelintaan ja poimiskelee sieltä feedistä parhaita paloja minulle, jonka tekisi mieli heittää se koko puhelin jorpakkoon siinä kohtaa. Mitään eläimiä tai lintuja ei hänen kanssaan näe, koska meistä lähtee se jatkuva pälätys. Jos minä näenkin jotain, mies ei ikinä, koska hänellä kestää aina vähintään muutama sekunti nostaa pää puhelimesta.

Puhuttu on, mikään ei muutu. Ainoastaan loukkaantuminen on odotettavissa, kun yritän jälleen kerran selittää mitä oikeasti haluaisin.

Jotenkin niin traagista, kun mies luulee noiden "minun mieliksi" tehtyjen yhteisten retkien lähentävän meitä.

Tämä vois olla mun näppäimistöltä. Rakastan samoilla, uida, ja vaan ajatella läheisellä järvellä. Mies tulee mukaan, ja alkaa kymmenen minuutin päästä kysyä milloin haluan lähteä, huokailee, ja selaa puhelinta. Tulee ihan hirveä olo, kun haluan sanoa että menisin mielummin yksin.

Minulla on sama juttu, mutta olen kyllä lievästi autistinen.

Mieheni on aivan uskomattoman ihana, huomioonottava, rakastava ja kaikin puolin varsinainen aarre mieheksi. Minä vaan en kykene toimimaan, jos joku on samassa tilassa. Kaikki muut ihmiset ovat siis samanlainen ongelma, ei vain mies. Tahdon olla yksin, kun puuhailen. Muutenkin tarvitsen paljon yksinoloa.

Olenkin ratkaissut ongelman siten, että jos mies on kotona, en vaan tee mitään. Luen tai roikun netissä. Jos mies tulee kotiin ennen kuin on aika ruveta laittamaan päivällistä, se kokkaa. Muuten minä. Jne. Tämä on toiminut hyvin, eikä mies ole ainakaan valittanut mitään.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on sama juttu, mutta olen kyllä lievästi autistinen.

Mieheni on aivan uskomattoman ihana, huomioonottava, rakastava ja kaikin puolin varsinainen aarre mieheksi. Minä vaan en kykene toimimaan, jos joku on samassa tilassa. Kaikki muut ihmiset ovat siis samanlainen ongelma, ei vain mies. Tahdon olla yksin, kun puuhailen. Muutenkin tarvitsen paljon yksinoloa.

Olenkin ratkaissut ongelman siten, että jos mies on kotona, en vaan tee mitään. Luen tai roikun netissä. Jos mies tulee kotiin ennen kuin on aika ruveta laittamaan päivällistä, se kokkaa. Muuten minä. Jne. Tämä on toiminut hyvin, eikä mies ole ainakaan valittanut mitään.

Luin ketjua vähän lisää ja huomaan, että olen kyllä todella onnekas. Joo, olen uupunut ja toimintakyvytön jos mies on "liikaa" kotona, mutta selvästi kyse on vain minun neurologiastani, ei siitä että miehessä olisi jotain vikaa kuten selvästi monilla.

Mieheni on nimittäin ihan käsittämättömän joustava. Se ymmärtää, jos sanon että on pakko saada olla yksin ja menee sitten vaikka kavereidensa kanssa mökille. Eikä loukkaannu. Jos olen menossa lenkille, ja mies kysyy lähtisikö hän mukaan, hän ei loukkaannu, jos sanon, että mun täytyy nyt saada olla yksin.

Ja jos se puhuu jostain, mitä en jaksa kuunnella, voin vaan sanoa, että "en tahdo puhua tästä nyt, ollaan vaan hiljaa" ja se on ihan ok. Ja mieskin sanoo samoin minulle, jos sillä on jotain stressiä ja puhun jotain liian kielteistä, se sanoo että "puhutaan nyt vaan hyvistä asioista/ei puhuta tästä nyt".

Olen myös joskus kysynyt, haluaisiko mieskin joskus olla ihan yksin kotona, mutta ei se ole kuulemma sille tärkeää. Varmistin siis, että en "omi" kotia pelkästään itselleni.

Mutta huomaan, että olen varmaan onnistunut löytämään ainoan ihmisen, jonka kanssa pystyisin olemaan parisuhteessa. Kävi nimittäin tällä viikolla niin, että nousin, kuten aina, juomaan aamukahvit miehen kanssa, joka oli menossa töihin. Miehen lähdettyä tajusin että en sanonut sille sanaakaan koko sinä tuntina, mikä oltiin yhdessä hereillä. Eikä se ole millänsäkään. Kyllä minä jotain meinasin sanoa muttan en saanut kirjaimellisesti suutani auki. Ja mies vaan pussasi minua kuten aina ja lähti tyytyväisenä töihin, vaikka en jaksanut edes sanoa heippa vaan vilkutin vaan. Tietysti se on tottunut minuun, mutta silti.

Ja tosiaan tuollainen kultakimpale sitten silti kuormittaa minua. Masentavaa.

-sama-

Sama juttu! Mutta mietin myös sitä, että aiheuttaako myös minun läsnäoloni miehen passiivisuuden. Voi mennä molempiin suuntiin. Mies on kertonut että nauttii yksinolosta, ja sitä yksinoloa järjestetään aina molemmille.

Mulla on sama ongelma .! Miten selvitä ??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämäkin keskustelu on sinällään hyödyllistä, mutta se on mennyt vähän mielestäni väärään suuntaan. Ainakaan minun kohdallani ei ole kyse siitä, että mies olisi erityisen vaativa tai passattava. Kyse on enemmän minusta itsestäni, siitä, että satun olemaan sen luonteinen ihminen, etten pysty keräämään voimia kuin yksin. Ja se yksin tarkoittaa oikeasti yksin, ettei kotona ole muita ja että saan olla yksin ja menmä omissa menoissani ja tehdä mitä lystää esim koko viikonlopun. Muutama tunti ei riitä mihinkään.

Se pääoppi tästä ketjusta, jos joku mies lukee sitä, on että aika moni nainen viihtyy erinomaisesti itsekseen, eikä kaipaa parisuhdetta, tai ainakaqn sellaista suhdetta, jossa asutaan yhdessä ns perheenä. Moni mies oikeasti luulee yhä nykyäänkin, että käytännössä kaikki naiset haluavat sellaista. Eivät todellakaan. Ja kannattaa oivaltaa, että jos mies itse haluaa parisuhteen, niin hänellä pitää olla naiselle jotain sellaista tarjottavaa, mikä kompensoi niitä miehen mukana tuoviq heikennyksiä elämönlastuun. Esim hyvää ystävyyttä, yhteistä tekemistä sopivassa määrin, kotitöiden tekemistä, kiinnostavia keskusteluja, ymmärrystä ja henkistä tukea, hyvää seksiä ja naiselle tunne, että hän on naisellinen ja haluttava. Eli tällaisilla asioilla mies voi kompensoida sen haitan, mitä moni nainen kokee, kun ei saa olla yksin.

Tämä on totta.

Olenko väärässä, jos yritän tunnistaa tässä noin kolme erillistä ongelmasettiä?

1. Se, että ei pysty olemaan täysin "oma itsensä", jos KUKAAN MUU on paikalla, edes kissa, koira, kämppis yms. Minulla ainakin on tällainen ongelma. Jos samassa tilassa on vaikka koira, rajoitan heti tekemisiäni sen mukaan. Ei niin että kyselisin koiralta että mitä tänään tehdään, mutta sellaisissa tosi pienissä asioissa, että jos istun sohvalla läppärin kanssa ja haluaisin lasin vettä, en lähde heti hakemaan sitä vettä ja palaa takaisin, koska koira huomaa liikkumiseni ja tulisi ehkä perään keittiöön tai ainakin nostaisi päänsä ja katsoisi mitä teen. Sen sijaan odotan janoni kanssa, kunnes muutenkin nousen sohvalta ja alan tehdä ruokaa keittiössä. Ja ulos ei tietenkään tule lähdettyä tuosta vaan käymään, koska se herättää koirassa suuria tunteita.

Minä ainakin olen niin herkkänahkainen, että pelkästään kerrostaloasunnossa naapureiden olemassaolon tiedostaminen vaikuttaa käyttäytymiseeni tarpeettoman paljon. En todellakaan tiskannyt öisin, vältin kulkemasta asuntoon edestakaisin useita kertoja päivässä, en kehdannut kuunnella musiikkia ääneen...

On muuten minusta yllättävän iso juttu, että jättää sellaisen ”turhan” ja suunnittelemattoman liikuskelun pois. Se leikkaa paljon pois luovuudesta. Monet inspiraatiot iskevät vain vapaasti liikkuessa ja kulkiessa. Kotiaan ei silloin käytä täysin eikä anna itselleen mahdollisuuksia huomata jotain sellaista, mitä ei ole jo ajatellut.

2. Se, että ei kykene parisuhteessa ottamaan tilaa omalle itselleen. Jää miettimään toisen mielentiloja, tarpeita ja suunnitelmia ja vaistomaisesti priorisoi ne kaikki omiensa edelle siihen pisteeseen asti, että omat tarpeet jäävät huomiotta.

3. Perinteinen perhemalli, eli se että joko nainen toimii sosiaalisena liimana ja tilkitsee kaikki ne raot, jotka muuten jäisivät ammottamaan, tai muuten elämä on hirveää. Nainen voi saada toisinaan sekuntikellolla mitattavan tauon omaa aikaansa varten, mutta ei ilman suurta henkistä hintaa. Lähtökohtaisesti naisen tehtävä on olla aina käytettävissä ilman varoitusaikaa. Tässä ei omien tarpeiden tunnistaminen auta, koska niille ei ole minkäänlaista tilaa. Näissä tilanteissa on usein lapsia kuvioissa, muuten ehkä nykyään tilanne ei pääse tähän asti.

Voisivatko nämä olla jonkinlaiset tikapuut, joita noustaan puola kerrallaan? Voisiko olla niin, että meidän pitäisi opettaa tyttärillemme, että älkää herranjumala muuttako yhteen kenenkään kanssa ainakaan ennen kuin voitte olla 100% vapaasti kotona koiran/kaverin/poika-tai tyttökaverin kanssa?

Kiitos tästä kirjoituksesta, sinä hieno ihminen! Olen luullut olevani ainoa, joka ei pysty olemaan "oma itsensä" oman koiransa kanssa... Jännityn joka kerta jääkaapille mennessäni, kun tiedän että koira herää ja rapistelee keittiöön. (Koira on hyväkäytöksinen jne, mutta tottakai tulee katsomaan mitä puuhaan.)

Itselläni tämä on sen peruja, että äitini ja siskoni ovat hirveitä draamakuningattaria, ja itse en kestä riitelyä. Ne siis alkoivat huutaa ja heitellä esineitä pienimmästäkin syystä, joten aloin pienestä saakka olla koko ajan varuillani ja yritin valaa öljyä laineille -aina kyllä turhaan. Joten olen samalla tavalla jännittynyt sitten muidenkin läheisten kanssa. (Esim. työpaikalla olen tavallaan rennompi, koska en välitä työtovereistani sillä tavalla, joten minulle on yksi lysti miltä niistä tuntuu.)

Ymmärsin jossain kohtaa, että tämä on itse asiassa rajattomuutta minun puoleltani. Sitä voisi luulla, että erakkoluonteinen ihminen ei voi olla rajaton, mutta niin vaan olen. Huomasin sen, kun mieheni masentui vähäksi aikaa yhden leikkauksen jälkeen. Minä satuin olemaan hyvin onnellisessa kierteessä silloin, mutta oli todella hilkulla, etten mennyt miehen mielentiloihin mukaan. Tuntui ihan, että en edes saisi olla tosi onnellinen kun toinen voi huonosti. Onneksi tajusin missä mennään ja sitten pidin hyvin huolellisesti miehen tunteet erillä omistani -siirryin jopa istumaan toiseen päähän pöytää, kun tuntui että se paha olo huokui miehestä niin, etten saattanut istua vieressä.

En minä edelleenkään kyllä saa mitään aikaiseksi jos mies on kotona, ja kaipaan yksinoloa, mutta oli hyvä että tiedostin sentään jotain.

Minullakin muuten mies on aivan erinomainen, kyse on vain omista ällityksistäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Energiasyöppö lähellä vie voimat. Olen introvertti joten tarvitsen muutenkin paljon omaa tilaa, ja sinkku sillä uuvun jo seurusteluvaiheessa. Energiasyöppöys paljastuu juurikin siten että syöppö poistuu > energiataso nousee. Olisi kiintoisaa tietää tapahtuuko myös päiinvastoin ja kokeeko syöppö samaa energianousua.

Introvertille kaikki ihmiset on energiasyöppöjä.

T. Toinen introvertti

Tämä on muuten tosi tärkeää tajuta. Että ei siinä toisessa ihmisessä ole välttämättä mitään vikaa, vaan kyse on vain meidän tarpeestamme saada olla omissa oloissamme.

Vierailija kirjoitti:

Jätä se sika

Jospa lopettaisit tuon kuluneen ällön sanonnan käyttämisen. Hyi että on tyhmää kun ei ole mitään älykästä kirjoitettavaa.

Vaikuttaisit fiksummalta kun et kirjoittaisi yhtään mitään. 🐷🐷🐽🐽🐽🐽🐽🐷🐷🐷🐷🐷🐷

Rusinat pullasta kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä tiesin jo hyvissä ajoin, etten halua asua kenenkään kanssa, mutta haluan olla jonkun kanssa.

Löysin samoin ajattelevan miehen.

Olemme nyt seurustelleet parikymmentä vuotta. Talojen väli n. 400metriä.

Hyvin menee, ollaan riidattomia ja onnellisia.

Samoin! Olen aikaisemmin ollut avioliitossa ja se kotileikki riitti. Nyt kymmenes vuosi menossa seurustelua uuden kumppanin kanssa ja molemmilla omat kodit. Kotien etäisyys 300 metriä. Viikolla molemmat tekee pääasiassa omia töitään ja juttujaan ja viikonloput ollaan yökylässä toistemme luona.

Ihanaa, rentoa seurustelua ja molemmat hoitaa omat asiansa/kämppänsä. Matkustellaan ja lomaillaan yhdessä, mutta on helppoa myös kutsua omaan kotiin omia ystäviä ja sukulaisia. Toisinaan tehdään yhdessä isompia hommia mm. Ikkunoiden pesut. Ihan huippua, en vaihtaisi tätä mallia pois. Ja ikää on molemmilla jo 50++

Tällainen suhde kuulostaa unelmalta!

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa lukea näitä viestejä. Luulin olevani hullu. Mediassakin on perinteisesti annettu sellainen kuva, että nainen riippuu miehessä, ja mies haluaa pakoon kalastamaan/mancaveen/poikien reissulle.

Oi luoja. Olisipa minulla mancave. Sellainen tummaksi paneloitu brittikartanon kirjasto, jossa on chesterfield-sohvat, samettiverhot, avotakka (haaskatkoon vaan lämpöä harakoille) ja irlanninsusikoira. Ynnä karttapallobaarikaappi täynnä kallista skottilaista. Tiedän, että ne karttapallobaarit on hirveän mauttomia mutta tahdon sellaisen silti.

Minua ainakin kiusaa eniten se, että minulla ei ole omaa tilaa. Mitä se Virginia Woolfkin kirjoitti omasta huoneesta? Ei meillä miehelläkään ole omaa huonetta, mutta se ei tunnu kärsivän tästä yhtään. Olen kysynyt. Minusta taas tuntuu, että minulla ei ole omaa paikkaa, koska kaikki on meidän ja mies tavallaan leijuu täällä joka paikassa vaikkei ole edes paikalla. Vähän sama kuin äitini on heidän kodissaan silloinkin kun ei ole paikalla, enkä osaa oikein rentoutua.

Olen ehdottanut miehelle, että muutettaisiin isompaan asuntoon, missä on kaksi makkaria. Hänkin saisi sitten nukuttua paremmin kuin minä nukkuisin eri huoneessa -kuorsaan nimittäin hirvittävästi. Mies on kuitenkin kuulemma ihan tyytyväinen tilanteeseen. Ja hyvä kämppä tämä muuten onkin, mutta se oma tila...

Miehessä ei siis ole mitään vikaa, minä vaan olen kauhean yksinäisyydenkaipuinen ja reviiritietoinen luonne. En esim. siedä yhtään sitä, että tavaroihini kosketaan.

Valitettavasti kuitenkin pelkään silti vaatekaapin mörköä, joten yhdessä asuminen on parempi vaihtoehto kuin erillään. Ja kyllähän kaikki ruoka- ja vaatehuolto on helpompaa parisuhteessa, kun vuorotellen tehdään. Ja rakastan miestäni yli kaiken ja niin edelleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun mies haluaa aina lähteä mukaan ihan sama minne olen menossa. On jotekin tosi vaikeaa sanoa että haluan mennä yksin. :/ Ei hänkään ikinä sano minulle että haluaa mennä yksin. 

Varsinnkin kun menen luontoon, metsään rannalle, jne niin haluan olla siellä läsnä. Mies jotenkin estää tämän pelkällä olemassaolollaan. Hän osaa olla läsnä vain urheilun ja tv:n kanssa.

Niin samat fiilikset!

Minäkin olen suuri luonnonystävä ja haluan vuoden ympäri sääällä kuin säällä vain kulkea luonnossa hiljaa ja tarkkailla, mitä siellä juuri silloin on meneillään. Kun olen yksin vaikka merenrannalla, näen melkein aina jotain jännää, esim. arkoja eläimiä, lintuja tai spottaan jonkun harvinaisen kasvin.

Vuodesta toiseen, kun sanon että haluan tänään käydä vähän vaeltamassa paikassa X, mies ilmoittaa tulevansa mukaan. Joka kerta sanon, että ei tarvitse, viihdyn mainiosti yksin, mutta hän sanoo että joo joo, hän haluaa kyllä tulla.

Sitten siellä perillä hän marmattaa koko ajan eri asioista. Onpas kylmä, onpas liukasta, kylläpä tuulee, onpas sumuista, onpas kuuma, onpas hyttysiä, onpas hirvikärpäsiä, kohtahan voidaan jo lähteä, eikö meillä ole enempää eväitä, miksi tätä polkua ei ole tasoitettu, onko vielä pitkä matka jne. jne.

Vaelluksen aikana hän puhuu koko ajan minulle jonninjoutavista asioista, juuri niistä mitä haluaisin olla hetken ajattelematta. Oli se niin väärin kun se meidän remonttifirma ei lisännyt sitä toista urakkaa siihen samaan laskuun vaan plääplääplää... Ensi syksyn aikataulu on sitten tosi tiukka, ja meidän auton vuosihuolto lähestyy, voivoi kun merkkihuolto on niin kallis. Sitten kun päästään johonkin eväspaikkaan jossa on kaunis maisema, mies selaa siellä puhelintaan ja poimiskelee sieltä feedistä parhaita paloja minulle, jonka tekisi mieli heittää se koko puhelin jorpakkoon siinä kohtaa. Mitään eläimiä tai lintuja ei hänen kanssaan näe, koska meistä lähtee se jatkuva pälätys. Jos minä näenkin jotain, mies ei ikinä, koska hänellä kestää aina vähintään muutama sekunti nostaa pää puhelimesta.

Puhuttu on, mikään ei muutu. Ainoastaan loukkaantuminen on odotettavissa, kun yritän jälleen kerran selittää mitä oikeasti haluaisin.

Jotenkin niin traagista, kun mies luulee noiden "minun mieliksi" tehtyjen yhteisten retkien lähentävän meitä.

Ensinnäkin kuulostaa siltä, että käyt päiväretkillä, et vaeltamassa.

Toisekseen kuulostaa siltä, että olet iskenyt kirveesi kiveen ja ottanut miehen, joka ei sovi sinulle yhtään, joten ero lienee ainoa vaihtoehto.

Minusta on merkittävästi kiinnostavampaa lukea niitä kertomuksia, missä miehessä ja parisuhteessa ei ole mitään muuta vikaa kuin naisen yksinolon tarve. Kuin tällaista, että vikaa on selvästi ihan helvetin tavalla enemmänkin, eikä tämä ketju silloin ole tavallaan oikea osoite. Ongelma ei ole, ettet saa mitään aikaiseksi miehen ollessa kotona, vaan se, että olet valinnut huonon miehen.

Vastaisen varalle: ei kannata edes muuttaa yhteen miehen kanssa, jonka kanssa ette voi vaan istua hiljaa rauhassa kannon nokassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa lukea näitä viestejä. Luulin olevani hullu. Mediassakin on perinteisesti annettu sellainen kuva, että nainen riippuu miehessä, ja mies haluaa pakoon kalastamaan/mancaveen/poikien reissulle.

:D Niinpä! :D

Tosiasiassa nainen haluaa ihan yhtä paljon omaa aikaa, mutta se ei ole kulttuurillisesti hyväksyttyä. 

Ja syy miksi nainen ei pidä siitä että mies pakenee paikalta on se että nainenkaan ei sieltä pakenemaan pääse.

Mikä vanki joku on kotonaan? Itsenäinen nainen Suomessa? Ihan oikeasti nyt, meillä minä naisena olen se joka käyttää harrastuksiin todella paljon aikaa ja ei ole ongelma, eikä kukaan ole tähän päivään mennessä "kulttuurisesti epähyväksynyt" tai paheksunut. Kyllä otan silti aikaa miehellekin, me nyt tehdään asioita yhdessä ja erillään.

Mikä estää ottamasta sitä aikaa itsellenne muu kuin te itse?

Jättääkö äiti siis lapset yksin kotiin kun isä on kalareissulla ja äitikin nyt tästä lähtee rimpsalle, kun eihän sitä nyt kukaan estä???

No äiti ja isä varmaan normaalissa suhteessa hoitavat lapsia vuorollaan, siten että kumpikin saa omaa aikaa tarvittaessa? Mitä sinä miestä syytät jos itse sen kanssa haluat olla? Lastenkin hankkiminen on ihan oma valinta. Voi herran jestas, aivan kuin täällä olisi jotain kotiin teljettyjä orjia kaikki, jos se elämä sille tuntuu niin pitäisikö ihan itse tehdä jotain?

Siivoaminen on niin ikävää puuhaa, että sujuu mukavemmin kun saa kuunnella kovalla lempimusaa. Mieshän ei tätä ymmärrä.

Sama juttu ruuanlaiton kanssa: Tykkään valmistaa kotiruokaa ja katsella samalla televisiota.

Useat asiat tulee paremmin tehtyä, kun mies ei ole paikalla. Ainakin noi kotityöt.