Lue keskustelun säännöt.
En saa aikaiseksi mitään kun mies on kotona
Jotenkin aina silloin energiat ihan nollissa, vaikea keskittyä mihinkään. Kun hän ei ole kotona saan tehokkaasti kotitöitä ja muita hoidettua. Jotenkin aloitekykyä, intoa ja energiaa on silloin. Mistä tämä voi johtua?
Kommentit (1007)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä viestejä. Luulin olevani hullu. Mediassakin on perinteisesti annettu sellainen kuva, että nainen riippuu miehessä, ja mies haluaa pakoon kalastamaan/mancaveen/poikien reissulle.
:D Niinpä! :D
Tosiasiassa nainen haluaa ihan yhtä paljon omaa aikaa, mutta se ei ole kulttuurillisesti hyväksyttyä.
Ja syy miksi nainen ei pidä siitä että mies pakenee paikalta on se että nainenkaan ei sieltä pakenemaan pääse.
Mikä vanki joku on kotonaan? Itsenäinen nainen Suomessa? Ihan oikeasti nyt, meillä minä naisena olen se joka käyttää harrastuksiin todella paljon aikaa ja ei ole ongelma, eikä kukaan ole tähän päivään mennessä "kulttuurisesti epähyväksynyt" tai paheksunut. Kyllä otan silti aikaa miehellekin, me nyt tehdään asioita yhdessä ja erillään.
Mikä estää ottamasta sitä aikaa itsellenne muu kuin te itse?
Jättääkö äiti siis lapset yksin kotiin kun isä on kalareissulla ja äitikin nyt tästä lähtee rimpsalle, kun eihän sitä nyt kukaan estä???
No äiti ja isä varmaan normaalissa suhteessa hoitavat lapsia vuorollaan, siten että kumpikin saa omaa aikaa tarvittaessa? Mitä sinä miestä syytät jos itse sen kanssa haluat olla? Lastenkin hankkiminen on ihan oma valinta. Voi herran jestas, aivan kuin täällä olisi jotain kotiin teljettyjä orjia kaikki, jos se elämä sille tuntuu niin pitäisikö ihan itse tehdä jotain?
En minä ketään syytä, mistä moinen itku? Normaalissa tilanteessa, normaali ihminen, kuka? Et sinä ainakaan, koska normaalin määritelmään kuuluu se että kirjoittaa kauniisti toisille. Eli et ole sinäkään mikän puhumaan mistään normaalista mitään kun et itsekään sellainen ole :D
Jos sinulta puuttuu aivoista osa jolla kykenee ymmärtämään, ei se liene muiden syy.
No tuossa viestissä uhriuduttiin siitä että mies lähtee kalaan ja lapset on vaan tyyliin naisen vastuulla. Voi muita toki ymmärtää niin kauan kuin joku jaksaa kuunnella, jos ei asialle kiinnosta ratkaisuja miettiä. Yhtä vatvomistahan tämä ketju on vaan jossa halutaan haukkua niitä itse valittuja miehiä, mutta ei tehdä asialle mitään. Sitä en kyllä jaksa itsekään ymmärtää ettei mitään vastuuta oteta omista valinnoista vaan kaikki on joko miehen tai yhteiskunnan syytä. Moni sanoo kyllä että vika on omassa päässä ja mies ihana, mutta ei halua silti ratkoa asioita.
Minulla on ratkaisu valmiina, mutta siihen ei riitä meidän rahat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama täällä. Mietin mistä johtuu ja omalta osaltani taisin keksiä syyn. Ei huvita siivota jos mies on kotona, koska mies sotkee lähes sitä mukaa. Kun oli päivät töissä, niin oli kiva siivota ja nauttia puhtaasta kodista muutama tunti ennen kuin mies tulee kotiin.
Tämä on jännä keskustelu, koska meillä menee ihan päinvastoin, mutta silti ajattelen, että meidän suhteessa on jotain pielessä. Kun mies on kotona, hän valittaa väsymystä ja turhautumista, ja oikeastikin hänellä on paljon työtä: aikaa vievä leipätyö, vapaaehtoistyömäiset harrastukset ja iäkkäiden vanhempien asioista huolehtiminen. Lisäksi hän tykkää pitää autot kiiltävän puhtaina. Minulla on vähemmän velvollisuuksia, joten yritän kotitöitä puuhailemalla sitten esittää, että itsekin teen jotain järkevää. Miehen herkän vatsan takia yritän laittaa terveellistä ruokaa, ja hänen huonojen unenlahjojensa vuoksi autan pitämään yllä säännöllistä päivärytmiä.
Kun mies on reissussa, elämme teini-ikäisten lasten kanssa kuin pellossa. Syömme makkaraperunoita ja katsomme Netflixiä yömyöhään. Suunnittelen kyllä saavani aikaan jotain erityistä omaa kivaa, mutta käytännössä vain notkun puhelimella enkä tule menneeksi edes nukkumaan. Raivaamme kodin siistiin kuntoon taas vähän ennen kuin mies palaa kotiin.
Eli minäkin nautin siitä, kun mies on pois, mutta en siksi, että silloin saisin jotain aikaan, vaan koska silloin ei tarvitse esittääkään saavansa jotain aikaan. Yhtä kummallista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ah, aivan ihana aloitus. Kiitos että toit tämän esiin. Mulla on 100% sama ongelma. Voitte kuvitella kun mies on ollut sairaslomalla helmikuusta lähtien kuinka v#ttuuntunut olen jo hetkittäin ollut. Kun en saa mitään tehtyä. Olo on jatkuvasti apaattinen ja väsynyt. En oikein ymmärrä mistä johtuu, mutta olen ymmärtänyt että on aika yleistäkin, omalla äidilläni esimerkiksi ihan sama juttu isän kanssa :D
Onhan ihan selvä että toisen läsnäollessa joutuu rajaamaan tekemisiään jo ihan pelkästään sen toisen viihtyvyyden vuoksi. Ei esimerkiksi huudata radiota tai levittele vaatteita tai rouskuta. Vaikkei tekisi tätä yksinkään, ajatus siitä ettei oikein voi, on väsyttävä.
On hyvä saada paljon yksinoloa.
Mua ei tuo niinkään haittaa, kun en huudata muutenkaan, vaan se että minulle saatetaan yhtäkkiä sanoa jotain, ja minun pitäisi kuunnella. En voi siis keskittyä olemaan itsekseni, kun minulle saatetaan koska vain sanoa jotain, kysyä jotain niin että minun oletetaan vastaavan, tai minulta odotetaan kuitenkin jossain vaiheessa jotain, eikä sen tarivtse olla mitään mitä minun odotetaan tekevän, vaan niinkin normaali ja automaattinen asia että kun joku puhuu, niin hän odottaa toisen kuuntelevan, ja jos kysymys kysytään, siihen myös vastaus odotetaan. Jos menen ulos tupakalle, niin paikalla olija odottaa että informoin häntä asiasta enkä vain poistu.
Mä oon koko elämäni vaan uponnut oman pääni sisään ihan yhtäkkiä ja yllättäen, että mun mies ei enää onneks vaan oleta että kuuntelen. Se ensin varmistaa että saa huomioni, ja sitten vasta sanoo asiansa. Siis toki keskustellaan ihan normaalisti, mutta jos olen pitkään hiljaa ja vaikka selaan nettiä. Aina ollut ongelmana sekä adhd-ihmisen ylikeskittyminen asioihin jolloin en välttämättä kuule edes että puhelin vieressä soi, ja sitten joku muu ajatuksiin vajoaminen jolloin en myöskään rekisteröi mitään ympärillä tapahtuvaa. Ehkä tämä neuroepätyypillisyys on avuksi, kun vaikka periaatteessa tietää että mulle voidaan puhua, saatan silti vajota sinne omaan kuplaani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä viestejä. Luulin olevani hullu. Mediassakin on perinteisesti annettu sellainen kuva, että nainen riippuu miehessä, ja mies haluaa pakoon kalastamaan/mancaveen/poikien reissulle.
:D Niinpä! :D
Tosiasiassa nainen haluaa ihan yhtä paljon omaa aikaa, mutta se ei ole kulttuurillisesti hyväksyttyä.
Ja syy miksi nainen ei pidä siitä että mies pakenee paikalta on se että nainenkaan ei sieltä pakenemaan pääse.
Mikä vanki joku on kotonaan? Itsenäinen nainen Suomessa? Ihan oikeasti nyt, meillä minä naisena olen se joka käyttää harrastuksiin todella paljon aikaa ja ei ole ongelma, eikä kukaan ole tähän päivään mennessä "kulttuurisesti epähyväksynyt" tai paheksunut. Kyllä otan silti aikaa miehellekin, me nyt tehdään asioita yhdessä ja erillään.
Mikä estää ottamasta sitä aikaa itsellenne muu kuin te itse?
Jättääkö äiti siis lapset yksin kotiin kun isä on kalareissulla ja äitikin nyt tästä lähtee rimpsalle, kun eihän sitä nyt kukaan estä???
No äiti ja isä varmaan normaalissa suhteessa hoitavat lapsia vuorollaan, siten että kumpikin saa omaa aikaa tarvittaessa? Mitä sinä miestä syytät jos itse sen kanssa haluat olla? Lastenkin hankkiminen on ihan oma valinta. Voi herran jestas, aivan kuin täällä olisi jotain kotiin teljettyjä orjia kaikki, jos se elämä sille tuntuu niin pitäisikö ihan itse tehdä jotain?
En minä ketään syytä, mistä moinen itku? Normaalissa tilanteessa, normaali ihminen, kuka? Et sinä ainakaan, koska normaalin määritelmään kuuluu se että kirjoittaa kauniisti toisille. Eli et ole sinäkään mikän puhumaan mistään normaalista mitään kun et itsekään sellainen ole :D
Jos sinulta puuttuu aivoista osa jolla kykenee ymmärtämään, ei se liene muiden syy.
No tuossa viestissä uhriuduttiin siitä että mies lähtee kalaan ja lapset on vaan tyyliin naisen vastuulla. Voi muita toki ymmärtää niin kauan kuin joku jaksaa kuunnella, jos ei asialle kiinnosta ratkaisuja miettiä. Yhtä vatvomistahan tämä ketju on vaan jossa halutaan haukkua niitä itse valittuja miehiä, mutta ei tehdä asialle mitään. Sitä en kyllä jaksa itsekään ymmärtää ettei mitään vastuuta oteta omista valinnoista vaan kaikki on joko miehen tai yhteiskunnan syytä. Moni sanoo kyllä että vika on omassa päässä ja mies ihana, mutta ei halua silti ratkoa asioita.
Joo, tältä todellakin puuttuu aivoista osa jolla ylipäätään ymmärretään :D :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ah, aivan ihana aloitus. Kiitos että toit tämän esiin. Mulla on 100% sama ongelma. Voitte kuvitella kun mies on ollut sairaslomalla helmikuusta lähtien kuinka v#ttuuntunut olen jo hetkittäin ollut. Kun en saa mitään tehtyä. Olo on jatkuvasti apaattinen ja väsynyt. En oikein ymmärrä mistä johtuu, mutta olen ymmärtänyt että on aika yleistäkin, omalla äidilläni esimerkiksi ihan sama juttu isän kanssa :D
Onhan ihan selvä että toisen läsnäollessa joutuu rajaamaan tekemisiään jo ihan pelkästään sen toisen viihtyvyyden vuoksi. Ei esimerkiksi huudata radiota tai levittele vaatteita tai rouskuta. Vaikkei tekisi tätä yksinkään, ajatus siitä ettei oikein voi, on väsyttävä.
On hyvä saada paljon yksinoloa.
Mua ei tuo niinkään haittaa, kun en huudata muutenkaan, vaan se että minulle saatetaan yhtäkkiä sanoa jotain, ja minun pitäisi kuunnella. En voi siis keskittyä olemaan itsekseni, kun minulle saatetaan koska vain sanoa jotain, kysyä jotain niin että minun oletetaan vastaavan, tai minulta odotetaan kuitenkin jossain vaiheessa jotain, eikä sen tarivtse olla mitään mitä minun odotetaan tekevän, vaan niinkin normaali ja automaattinen asia että kun joku puhuu, niin hän odottaa toisen kuuntelevan, ja jos kysymys kysytään, siihen myös vastaus odotetaan. Jos menen ulos tupakalle, niin paikalla olija odottaa että informoin häntä asiasta enkä vain poistu.
Mä oon koko elämäni vaan uponnut oman pääni sisään ihan yhtäkkiä ja yllättäen, että mun mies ei enää onneks vaan oleta että kuuntelen. Se ensin varmistaa että saa huomioni, ja sitten vasta sanoo asiansa. Siis toki keskustellaan ihan normaalisti, mutta jos olen pitkään hiljaa ja vaikka selaan nettiä. Aina ollut ongelmana sekä adhd-ihmisen ylikeskittyminen asioihin jolloin en välttämättä kuule edes että puhelin vieressä soi, ja sitten joku muu ajatuksiin vajoaminen jolloin en myöskään rekisteröi mitään ympärillä tapahtuvaa. Ehkä tämä neuroepätyypillisyys on avuksi, kun vaikka periaatteessa tietää että mulle voidaan puhua, saatan silti vajota sinne omaan kuplaani.
Käsitit väärin, se rasittavuus on siinä että ylipäätään minulle sanotaan mitään. Vielä hirveämpää jos en vastaa, että oikein yritetään saada se huomio jotenkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on sama juttu, mutta olen kyllä lievästi autistinen.
Mieheni on aivan uskomattoman ihana, huomioonottava, rakastava ja kaikin puolin varsinainen aarre mieheksi. Minä vaan en kykene toimimaan, jos joku on samassa tilassa. Kaikki muut ihmiset ovat siis samanlainen ongelma, ei vain mies. Tahdon olla yksin, kun puuhailen. Muutenkin tarvitsen paljon yksinoloa.
Olenkin ratkaissut ongelman siten, että jos mies on kotona, en vaan tee mitään. Luen tai roikun netissä. Jos mies tulee kotiin ennen kuin on aika ruveta laittamaan päivällistä, se kokkaa. Muuten minä. Jne. Tämä on toiminut hyvin, eikä mies ole ainakaan valittanut mitään.
Luin ketjua vähän lisää ja huomaan, että olen kyllä todella onnekas. Joo, olen uupunut ja toimintakyvytön jos mies on "liikaa" kotona, mutta selvästi kyse on vain minun neurologiastani, ei siitä että miehessä olisi jotain vikaa kuten selvästi monilla.
Mieheni on nimittäin ihan käsittämättömän joustava. Se ymmärtää, jos sanon että on pakko saada olla yksin ja menee sitten vaikka kavereidensa kanssa mökille. Eikä loukkaannu. Jos olen menossa lenkille, ja mies kysyy lähtisikö hän mukaan, hän ei loukkaannu, jos sanon, että mun täytyy nyt saada olla yksin.
Ja jos se puhuu jostain, mitä en jaksa kuunnella, voin vaan sanoa, että "en tahdo puhua tästä nyt, ollaan vaan hiljaa" ja se on ihan ok. Ja mieskin sanoo samoin minulle, jos sillä on jotain stressiä ja puhun jotain liian kielteistä, se sanoo että "puhutaan nyt vaan hyvistä asioista/ei puhuta tästä nyt".
Olen myös joskus kysynyt, haluaisiko mieskin joskus olla ihan yksin kotona, mutta ei se ole kuulemma sille tärkeää. Varmistin siis, että en "omi" kotia pelkästään itselleni.
Mutta huomaan, että olen varmaan onnistunut löytämään ainoan ihmisen, jonka kanssa pystyisin olemaan parisuhteessa. Kävi nimittäin tällä viikolla niin, että nousin, kuten aina, juomaan aamukahvit miehen kanssa, joka oli menossa töihin. Miehen lähdettyä tajusin että en sanonut sille sanaakaan koko sinä tuntina, mikä oltiin yhdessä hereillä. Eikä se ole millänsäkään. Kyllä minä jotain meinasin sanoa muttan en saanut kirjaimellisesti suutani auki. Ja mies vaan pussasi minua kuten aina ja lähti tyytyväisenä töihin, vaikka en jaksanut edes sanoa heippa vaan vilkutin vaan. Tietysti se on tottunut minuun, mutta silti.
Ja tosiaan tuollainen kultakimpale sitten silti kuormittaa minua. Masentavaa.
-sama-
Oma mieheni on myös minulle juuri sopiva. En tosin ole noin autistinen etten voi edes huomenta sanoa, mutta ymmärtää kyllä oman tilan tarpeeni. Se ei silti auta, koska tämä ei tosiaan koske vain miestä :D
Onko se autistista ettei sano edes huomenta? Mä olen nimittäin kanssa sellainen. Arkisin olen lähtenyt töihin jo tunteja ennen kuin mies edes herää. En puhu kenellekään mitään kotona, ajan tunnin yksin töihin. Töissä en tahdo saada suutani myöskään auki ennen aamukahvia. Ihan fyysisesti tuntuu siltä että suu on liimautunut kiinni ja vaatii hirveää tahdonvoimaa sanoa jotain muuta kuin mmmm. Melkein koko naama on jähmettynyt perusilmeeseen. Jos radiosta tulee jotain hauskaa töihin ajaessa, ilmekään ei värähdä, naurun sijaan saatan nenän kautta puhaltaa terävästi ilmaa. Tuntuu että herään hitaasti. Toimin kyllä niin sanotusti automaattiohjauksella, mutta olen jossain syvällä oman pääni sisällä, ja nousen sieltä hitaasti pintaan.
Kotona onneksi mies herää myös minua paljon myöhemmin, saan rauhassa käynnistellä ja keräillä itseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on niin täynnä misandriaa, että asiaa on vaikea täysin edes käsittää.
Voi toki olla, että monet teistä, jotka mitä ilmeisimmin vihaatte miehiä, olisitte onnellisimpia yksinään tai toisen naisen kanssa... Tai sitten voi olla niin, että vain kuvittelette asian olevan niin.
https://www.psychologytoday.com/us/blog/high-octane-women/201109/meet-t…
Onnettomin yksittäinen ihmisryhmä esimerkiksi Yhdysvalloissa on 42-vuotias naimaton ja lapseton uranainen. Kummallisesti myös juuri naisilla on suhteellisesti huomattavasti enemmän mielialalääkkeiden käyttöä siten, että naisen ikääntyessä näiden lääkkeiden käyttö lisääntyy merkittävästi.
https://www.statista.com/statistics/1133598/antidepressants-usage-by-ag…
Mielialalääkkeitä käyttävät eniten juuri kouluttautuneet naiset.
https://www.upi.com/Health_News/2020/09/04/Antidepressant-use-rising-in…
Mene muualle jeesustelemaan. Ei se ole misandriaa, jos nainen puhuu omista ongelmistaan parisuhteessa. Tässäkin ketjussa suurin osa kommenteista painottaa juuri sitä, että rakastavat miestään. He vain haluavat oman tilansa, tilaa olla oma itsensä kotona.
Siis - joku teistä ilmiantoi tämän alkuperäisen viestin?
Mitä tässä on sellaista, jota ei saa mainita?
Kyseessä on puhdasta objektiivista dataa...
Koska pääasiassa täällä puhutaan asiasta, joka ei ole miehen vika millään tasolla. Ei siis ole mitään misandriaa. Osalla voi olla sopimaton puoliso, mutta suurin osa täällä kamppailee jonkin oman pään sisäisen klikin kanssa jota eivät ymmärrä.
Mulla ihan sama kun vaino (vaimo) on kotona :/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu iski niin kovaa, että luin koko ketjun kerralla. Niin terapeuttista ja samaistuttavaa, että meinasin purskahtaa itkuun useamman viestin kohdalla. Luulin olevani tämän asian kanssa yksin, mutta näköjään en olekaan kummajainen.
Minun kohdallani ei ole edes kyse siitä, että mies olisi kritisoiva, negatiivinen tai laiska. Päinvastoin - hän on aina positiivinen ja energinen, ihan kuin kultainennoutaja ihmismuodossa, niin hyvässä kuin pahassa. Itse taas olen introvertti voimakkaimmasta päästä, ja kaipaan todella paljon omaa aikaa palautuakseni.
Mies ymmärtää tarpeeni omalle ajalle periaatteessa muttei käytännössä. Lukiessani ketjua keksin vaikka mitä miehen ihan hyväntahtoisia mutta minun näkökulmastani raivostuttavia tapoja, jotka kuormittavat minua:
- Miehen mielestä kaikki pitää tehdä yhdessä. Jos kerron lähteväni kirjastoon, mies haluaa lähteä mukaan. En kehtaa sanoa ei, joten mies tulee mukaan. Tällöin ihana kirjastohetkeni on pilalla, koska koko vierailun ajan mietin, missä mies menee ja haluaisiko tämä jo lähteä. Meillä on jäsenyys samaan kuntokeskukseen, joten mies änkee usein salille mukaani. Hän ajattelee, että on kiva tehdä asioita yhdessä, kun taas itse haluaisin tehdä nämä asiat yksin. Mies ei myöskään harrasta omatoimisesti yksin mitään, joten hän on ihan koko ajan kotona, kun minäkin olen.
- Mies ei myöskään ymmärrä oman tilan käsitettä. Jos olen nojatuolissa lukemassa kirjaa tai selailen nettiä, hän tulee jatkuvasti keskeyttämään ihan typerillä asioilla, joilla ei tosiaankaan ole mikään kiire. En pysty rentoutumaan, kun koko ajan on tunne, että joku kuitenkin keskeyttää. Ohi kulkiessaan hän jatkuvasti moikkailee, antaa pusuja, silittelee, ynnä muuta. Jos en reagoi näihin saman tien, mies tulkitsee minun olevan vihainen.
- Miehen työpaikalla otettiin etätöiden suhteen käyttöön hybridimalli. Mies on tulkinnut sen niin, että hän menee toimistolle vain, jos on aivan pakko. Hän siis käy konttorilla noin kerran kuussa, jos sitäkään. Teen itsekin etätöitä n. 3 päivää viikossa, ja etäpäivät hänen kanssaan ovat tuskaa. Mies käytännössä karjuu palavereissa, ja vaikka olisin eri huoneessa kaikki väliovet kiinni, kuulen silti miehen äänen. Jos teen olohuoneessa töitä, mies tulee vähän väliä häiritsemään. Minä haluaisin optimoida etäpäivät ristiin, jotta voisin olla välillä ihan yksin, kun taas miehen mielestä on ihanaa tehdä töitä kotona yhdessä.
Mies vaan hokee koko ajan, kuinka ihanaa minun seurani on ja kuinka ihanaa on tehdä juttuja yhdessä. Itse taas yritän mahdollisimman diplomaattisesi todeta, että mies voisi välillä ihan vaan painua hiiteen :D
Aloin ihan tosissani miettiä, mikä tässä on taustalla. Sitten lamppu syttyi. Kasvoin perheessä, jossa siskollani oli mielenterveysongelmia, ja hänen kanssaan eläminen oli jatkuvaa munankuorilla kävelyä. Mikä tahansa väärä kommentti tai edes vääränlainen katse sai siskon räjähtämään. Vanhempiemme mukaan minun piti muuttaa käytöstäni, jottei sisko suuttuisi. Tämän seurauksena vielä aikuisenakin tarkkailen ihan äärettömän paljon kanssaihmisten sanallista ja sanatonta kommunikaatiota, mikä on kuormittavaa. Saan tämän pois päältä ainoastaan, jos olen totaalisen yksin.
Olen yrittänyt miettiä tähän ratkaisua. Rakastan miestä ihan oikeasti, enkä ihan vilpittömästi halua erota. Erilliset kodit eivät myöskään ole taloudellisesti järkevää. Olen miettinyt, että muuttaisimme kotimme järjestystä niin, että meille tehtäisiin omat huoneet, johon toisella ei olisi asiaa kuin sovittaessa. Ja pakkohan tuo ukkeli on välillä häätää pois kotoa, muuten tulen hulluksi.
P.S. Mies lähtee huomenna parin päivän työmatkalle, enkä enää koe huonoa omaatuntoa siitä, että olen odottanut tätä päivää kuin kuuta nousevaa.
Tunnistan itseni ja puolisoni tästä - sillä erolla, että kerta kaikkiaan uuvuin puolisoni käytökseen jo yhteisasumisen alussa, ja ainoa tapa säilyttää mielenterveyteni oli lopulta puhua brutaalin suoraan (vihjailut eivät menneet perille). Tää oli mun puolisolle tosi kova paikka, koska hän aivan ehdottomasti tarkoitti hyvää eikä voinut ymmärtää, miks hänen seura ja hellyydenosoitukset ei kelpaa. Meillä oli kuitenkin vahva halu ymmärtää toisiamme ja saatiin luotua toimivat tavat olla yhdessä. Nyt puolisoni hyväksyy, että kun luen kirjaa tai teen jotain vastamelukuulokkeet päässä, hän ei juttele mulle, ei kosketa, eikä edes hae katsekontaktia. Vastaavasti mä huolehdin siitä, että joka päivä tarjoan hänelle jakamatonta huomiota ja fyysistä läheisyyttä.
Kiitos tästä ketjusta. En ollut ennen tajunnut, että mistä on kyse tai edes nähnyt ongelmaa, vain ikävän olotilan. Kohdallani vika ei ole miehessäni vaan siinä, että olen itse tehnyt itsestäni hänen elämänsä "superavustajan". Minäkin siivoan ym. silloin kun mieheni ei ole paikalla, jotta maksimoin yhteisen vapaa-aikamme, toisaalta en edes halua tai saa tehtyä kotitöitä kun hän on paikalla. Ja kun hän on paikalla olen vain valmiudessa olemaan yhdessä vaikka hän olisi esimerkiksi tietokoneella. En siis tee silloin oikein mitään.
Olemme molemmat introvertteja eli tarvitsisimme myös omaa aikaa. Minulla vain ei ole omaa kivaa vapaa-aikaa koska olen jotenkin päätynyt poistamaan sen elämästäni. Olen jo jonkin aikaa yrittänyt muuttaa tilannetta, laihoin tuloksin. Ehkä onnistun nyt paremmin kuin näen syy-seuraussuhteet ja ongelman laajemmin. Minäkin syytin itseäni mutta kuten joku tässä keskustelussa totesi, se syy ei välttämättä ole 100% oma jos (liian nuoresta) lapsesta asti on kasvatettu olemaan tunnollinen, vastuullinen sekä huomioimaan muut ja sivuuttamaan oma itsensä.
Puolisoni on toki ottanut apuni ilolla vastaan ja hyötynyt siitä valtavasti mm. uransa suhteen. Mutta minäkin olisin hyötynyt, jos vain olisin käyttänyt tilanteen tuomat edut myös itseni hyväksi. Pitäisi vain yrittää muistaa, että minäkin olen ihan oikea ihminen jolla saa ja kuuluu olla omakin elämä ja toimia sen mukaisesti. Yllättävän vaikeaa se on vaikka puolisoni ei edes laita kapuloita rattaisiin eikä meillä ole lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Molemmille oma harrastus- tai työhuone, jonne toinen ei saa tulla kun ovi on kiinni. Problem solved.
pesukoneenkarhu23 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Molemmille oma harrastus- tai työhuone, jonne toinen ei saa tulla kun ovi on kiinni. Problem solved.
Minä lähdin jo raivaamaan yhdestä huoneesta itselleni harrastushuonetta ennen kuin edes luin tämän ketjun. Nyt olen entistä päättäväisempi, että aioin sitä myös käyttää. Tehdä asioita, joita haluan vain siksi koska haluan ja silloin kun haluan. Ainakin kerran tai kaksi viikossa (itselleni asettamani tavoite, jotta homma lähtee käyntiin). Mies pärjää kyllä vaikka en olisi kokoajan hänen käytettävissään. Toki saa nähdä miten oikeasti käy, ei niinkään miehen vaan minun osaltani. Monesti on kuitenkin niin, että helpommin sanottu kuin tehty.
- se itsestään miehensä superavustajan tehnyt
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on niin täynnä misandriaa, että asiaa on vaikea täysin edes käsittää.
Voi toki olla, että monet teistä, jotka mitä ilmeisimmin vihaatte miehiä, olisitte onnellisimpia yksinään tai toisen naisen kanssa... Tai sitten voi olla niin, että vain kuvittelette asian olevan niin.
https://www.psychologytoday.com/us/blog/high-octane-women/201109/meet-t…
Onnettomin yksittäinen ihmisryhmä esimerkiksi Yhdysvalloissa on 42-vuotias naimaton ja lapseton uranainen. Kummallisesti myös juuri naisilla on suhteellisesti huomattavasti enemmän mielialalääkkeiden käyttöä siten, että naisen ikääntyessä näiden lääkkeiden käyttö lisääntyy merkittävästi.
https://www.statista.com/statistics/1133598/antidepressants-usage-by-ag…
Mielialalääkkeitä käyttävät eniten juuri kouluttautuneet naiset.
https://www.upi.com/Health_News/2020/09/04/Antidepressant-use-rising-in…
Mene muualle jeesustelemaan. Ei se ole misandriaa, jos nainen puhuu omista ongelmistaan parisuhteessa. Tässäkin ketjussa suurin osa kommenteista painottaa juuri sitä, että rakastavat miestään. He vain haluavat oman tilansa, tilaa olla oma itsensä kotona.
Et millään olisi viitsinyt lainata tuota, kun juuri sain tuon höpötekstin ilmiannettua ja se poistu... Nyt se on taas tässä näkyvillä, kiitos sinun :/
"Höpotekstin"
Siis... Eikö täällä saa tutkimusdatasta puhua?
Ei! YK:n Väestöosaston linkistä saa jopa 2 viikon bannin! Minä sain! Ylläpito otti Roslingin puheet täydestä!
Hei kaikille.
Onpas ketju😂, on ollut hulvattoman hauskaa lukea kirjoituksianne.
Täällä siis myös tilanne, etten saa siivoiltua ja vaihdeltua huonekalujen paikkoja, kun toinen puolisko on kotona.
Meillä on täysin päin vastaiset käsitykset siivoamisesta.
En itse ole siivous intoilija, mutta puhdasta ja suht siistiä kotia on kiva asustella.
Annan muutaman tajunnan räjäyttävän esimerkin.
Imurointi, jota en voi sietää..imuroin huolella ja kunnolla joka kolkan, jopa konttaan lattialla, että saan sohvan altakin kaikki ihmeellisyydet pois.
Toinen puolisko imuroi matot, jotta näyttää siistiltä.
Nurmikon leikkuu..leikkaan tasaisesti, suoria linjoja käyttäen.
Puoliskoni nurmikon leikkuun jälkeen piha näyttää rikos paikalta, ja tarvitsen kriisi apua.
Sama pätee talvella lumen luontiin.
Tätä listaa voisi jatkaa äärettömyyksiin.
Nyt on tilanne mennyt sellaiseksi, että kummatkin kärsii tästä erillaisuudesta.
Itseäni ärsyttää nykyään mielipuolisen paljon jo pelkästään toisen voileipien teko, koska tiedossahan on: apokalyptinen kaaos keittiössä, matkalla olohuoneeseen ja olohuoneessa.
Leipä ynm. lisukkeet on teko vaiheen tuloksena osittain maassa, tasoilla, sohvassa..
Jopa käsien pesu on myös jo niin raivostuttavaa häsläämistä, että alan epäillä, että meillä on kylppärissä vesivahinko, ja jos ei muuta vahinkoa, niin kaadut sitten käsisaippuaan, koska sitäkin täytyy pirskotella ympäri kylppäriä.
Tilanne on eskaloitunut.
Muutamme omiin asuntoihin.
Nykyinen asunto on myynnissä.
Kalliiksi tulee tämä päätös, mutta eipä kärsitä yhteis asumisesta.
Kiitos kaikille kirjoittajille ja erityisesti ap:lle! Niin moni kuin mun omasta elämästä kirjoittaa. Tiedän perheenjäsenten tunnetilat ja sijainnin tontilla/talossa, vaikka en näe.
Uskoisin, että jotenkin johtuu kasvatuksesta ja ympäristöstä, vähän niin kuin partiolaisilla: "ole valmis"... että jos joku tarvitsee jotain tai jos mieliala alkaa laskea, pitää olla pyytämättäkin valmis järjestämään kaikki.
Ja onhan se noloa, että "joskus" joutuvat ihan ääneen pyytämään, etten ole sanomatta huomannut tuoda, viedä, juottaa, ruokkia tai liennyttää.
24/7. Melko raskasta.
Miten pystyisi keskittymään kotitöihin tai miten tästä voisi oman ajan viettoon lähteä? Imuroisi tai lenkkeilisi vaan musiikki korvilla ja mies&teinit jäisivät heitteille.
Kylläpä näyttää kirjoitettuna kaistapäiseltä!
Olisko kellään hyvän terapeutin yhteystietoja?
Tämä aihe resonoi näköjään niin laajasti, että olisi aihetta toimittajan tarttua aiheeseen ja tehdä juttua tästä. Jos suuri osa naisista ja osa miehistä kokee yhteisasumisen rapauttavan elämänlaatunsa, sillä on yhteiskunnallisia vaikutuksia esim syntyvyyteen ja mielenterveyteen.
Ja muutenkin tästä pitäisi puhua; miten nainen usein edes tajuamatta sitä itse uhraa itsensä ja oman yksilöllisyytensä kun muuttaa yhteen kumppanin kanssa.
En tiedä teistä, mutta musta tää on iso juttu.
Hep. Täällä myös yksi.
Mun mies ei kyllä ole saamaton, vaan ihan päinvastoin. On kooltaan pieni, mutta hällä on ihan valtavan suuri ego. Siihen kyllä rakastuinkin, mutta ihan jos yritän mennä hakemaan vettä keittiöstä, tuntuu että hän on aina just siinä kolisemassa pannujen ja kattiloiden kanssa ja puhumassa suureen ääneen puhelimeen. Tuntuu, että joudun jotenkin aina hissuttelemaan ja hiippailemaan kotona kun hän on vallannut olemuksellaan kaikki paikat.
Oon kasvanut alkoholistiperheessä ja varmaan tottunut olemaan vähän näkymätön. Läheisriippuvuuttakin on ollut, mutta siitä pääsin onneksi eroon jonkun vuoden ennen mieheni tapaamista. Yritän ottaa omaa tilaani takaisin, mutta nyt kun on lapsiakin niin oma reviiri on aina vallattu. Jos ei ole mies heittänyt sukkia juuri siivotulle sohvan nurkalle, niin sitten siellä on jonkun taaperon soittorasia. Huomaan, että lamaannun ja luovutan. Ja sitten notkun täällä vauvalassa kun en muuhunkaan pysty.
Rusinat pullasta kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä tiesin jo hyvissä ajoin, etten halua asua kenenkään kanssa, mutta haluan olla jonkun kanssa.
Löysin samoin ajattelevan miehen.
Olemme nyt seurustelleet parikymmentä vuotta. Talojen väli n. 400metriä.
Hyvin menee, ollaan riidattomia ja onnellisia.Samoin! Olen aikaisemmin ollut avioliitossa ja se kotileikki riitti. Nyt kymmenes vuosi menossa seurustelua uuden kumppanin kanssa ja molemmilla omat kodit. Kotien etäisyys 300 metriä. Viikolla molemmat tekee pääasiassa omia töitään ja juttujaan ja viikonloput ollaan yökylässä toistemme luona.
Ihanaa, rentoa seurustelua ja molemmat hoitaa omat asiansa/kämppänsä. Matkustellaan ja lomaillaan yhdessä, mutta on helppoa myös kutsua omaan kotiin omia ystäviä ja sukulaisia. Toisinaan tehdään yhdessä isompia hommia mm. Ikkunoiden pesut. Ihan huippua, en vaihtaisi tätä mallia pois. Ja ikää on molemmilla jo 50++
Tämä on 50+ moodiin erinomainen ratkaisu. Kummallakin omat huushollit.
Just hyvä, pieni kipinä säilyy, kun on yhessä lähinnä viikonloppusin.
Kun tuossa iässä ei oo useinkaan tarvitta lisääntyä, niin miksi leikkiä kotia?
Näin 4- kymppisenä miehenä, tarvisin, vaimoni tilalle 25 v. mimmejä 2 !
Mies ei imuroi kuin ehkä kerran vuoteen poikkeustapauksessa, koska imurin ääni kuulemma käy korviin. Jos minä haluan olla yksin kotona, nostan vain imurin esiin ja sanon, että onpas niin pölyistä, että pitää imuroida. Mies on viiden minuutin sisään ulkona. Käytän imurointiin viisi minuuttia ja nautin omasta rauhasta kaksi tuntia.