En saa aikaiseksi mitään kun mies on kotona

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo on kyllä kaikkein kuvaavin kommentti, kun joku kirjoitti että on luullut, että eroon tarvitaan joku oikea syy. Oma onnellisuus ei ole riittävä syy.

Kertoo kaiken meidän naisten itsenäisyyden asteesta tässä tasa-arvoisessa Suomenmaassa. 

no kyllä te naiset aika itsenäisesti osaatte ottaa 80% avioeroista.

Ja paljon useammalle olisi tarvetta, tästä(kin) ketjusta päätellen. 

Vierailija kirjoitti:

Aivan sama täällä. Miehelläni on omituinen tapa tulla tekemään itse samaan tilaan aina jotain, kun näkee, että minä teen jotain ns. omaa tai siivoan tms. Ei siis millään pysy eri huoneessa kun alan tekemään asioita, vaikka on edeltävästi ollut eri huoneessa katsomassa vaikka elokuvaa. Tulee hääräilemään siihen jalkoihini jotain tai kyselemään vaikka mitä ihan muuta. On siis tielläni. En tajua tuota tapaa. Hän ei siis tule vaikka auttamaan siivoamisessa vaan jos siivoan keittiötä tulee tekemään siihen välipalaa. Tai jos laitan kasvonaamion kylppärissä niin tunkee sinne juuri silloin suihkuun, jolloin en saa olla rauhassa ja kylppäri täyttyy vesihöyrystä eikä savinaamio kuivu tms. Ärsyttävää. Kun sanon, että voitko mennä pois niin loukkaantuu tai hermostuu, että hänellä on oikeus tehdä välipalaa silloin kun on nälkä. Joo, on, mutta miksi se nälkä tulee aina juuri silloin kun siivoan pientä keittiötämme?

Tuttua!!

 Kun menen ompelemaan yläkertaan, niin mies on että ok. Laitan radio-ohjelman areenasta taustalle, ja keskityn kuunteleman sitä, ja tekemään hommaani. Ei mene kuin vartti max, kun ovella on mies joka on just lukenut hyvän jutun netistä, ja minunkin pitää kuulla se. Myös ruokaa pitää kohta alkaa laittaa, ja huudellaan että mitä ruokaa hän laittaisi jne. Oikeasti haluaisin olla sen 5 h siellä huoneessa tekemässä omiani ilman että kukaan häiritsee. Miehelle on ok että olen siellä itsekseni, mutta sitten pitää lähteä leikkaamaan nurmikkoa, ja se pitää tulla ilmoittamaan. Samalla kertoo pari juttua joihin törmäsi, tai haluaa keskustella tulevasta reissusta. Sittne nurtsin leikkuun jälkeen tullaankin kertomaan että se on nyt leikattu, ja kohta että hän lähtee käymään kaupassa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä kyllä tätä aloituksen ongelmaa, joku kysyi että miksi valitsette tehdä näin ja 3 sivuun mennessä ei kukaan ole vastannut?

Siis miksi ette kotona puuhaa sitä mitä haluatte vaikka mieskin on kotona? Ja kai se mies joutaa siivoamaan tai kokkaamaan apuna tai voi mennä ulkohommiin välillä? Kyllä yksinoloakin toki tarvitsee. Mulle ei ole mikään ongelma puuhata ja harrastaa omiani päivä vaikka mies olisi kotona, toki välillä haluan olla yksinkin. Jokuhan siinä suhteessa mättää jos kotona olo yhdessä on noin ahdistavaa ettei voi olla oma itsensä.

"Siivoamaan tai kokkaamaan apuna". Sanoisin, että nyt ollaan asian ytimessä. Itselleni muodostui juuri tuo ongelmaksi. Mies ei pystynyt mihinkään itsenäisesti, vaan oli ulkoa ohjattava nakkijaska.

Tässä ketjussahan on juuri pohdittu, että mistä tämä ilmiö johtuu ja mitä sille voisi tehdä. Itse tein sen ratkaisun, että otin eron ja kas, ongelma poistui, mutta kaikki eivät halua erota ja olisihan se mukavaa jos asialle voisi tehdä jotakin ilman näin radikaaleja ratkaisuja kuin ero.

Meillä ei ollut mitään ulkotöitä, kun kerrostalossa asuttiin.

Eroaminen on kiinnostava aihe, koska minulla on ollut aina sellainen ajatus, että eron syyn pitää olla tarpeeksi painava. Että miehen pitäisi tyyliin hakata tai pettää jotta olisi syy erota. Kaikissa muissa tilanteissa olet perheenrikkoja joka ajattelee vain omaa napaansa. Mutta entä jos minä en ole onnellinen? Noh, se ei ole tarpeeksi hyvä syy erolle.

Ei tarpeeksi hyvä syy - niin, kenelle? Yhteiskunnalle? Arvoille? Sukulaisille? Kavereille? Kaikki nämä ovat sinun itsesi ja sinun elämäsi ulkopuolisia "voimia" ja "tekijöitä". Tällä periaatteella ystäviesi pitäisi pysyä onnettomissa suhteissa, koska sinusta on väärin erota, ja jos sinulla on lapsia, lapsiesikin pitäisi aikuisina olla onnettomia, koska suhdehan on oikein hyvä muutoin. Et tietenkään vaatisi tällaisia, miksi siis oletat, että muut vaativat ja suostut siihen?

En usko, että kukaan syntynyt tänne voin selvittääkseen, miten kauan jaksaa olla (toimimattomassa) parisuhteessa, vaan keksimään ja löytämään, kuka oikeasti on. Omituinen elämäntehtävä vaan yrittää saada kuollutta kalaa uimaan, ja huonoa esimerkkiä lapsille, jos sellaisia on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä kyllä tätä aloituksen ongelmaa, joku kysyi että miksi valitsette tehdä näin ja 3 sivuun mennessä ei kukaan ole vastannut?

Siis miksi ette kotona puuhaa sitä mitä haluatte vaikka mieskin on kotona? Ja kai se mies joutaa siivoamaan tai kokkaamaan apuna tai voi mennä ulkohommiin välillä? Kyllä yksinoloakin toki tarvitsee. Mulle ei ole mikään ongelma puuhata ja harrastaa omiani päivä vaikka mies olisi kotona, toki välillä haluan olla yksinkin. Jokuhan siinä suhteessa mättää jos kotona olo yhdessä on noin ahdistavaa ettei voi olla oma itsensä.

No itse en puuhaa niitä, koska jostain syystä en saa niitä juttuja tehtyä hyvällä fiiliksellä miehen ollessa kotona, eli tulen jostain syystä huonolle tuulelle jos imuroin ja mies istuu vaikka tietokoneella, yksin kotona ollessa taas siivoan iloisena. Ylipäätään sitä inspiraatiota tai kotihommien aloittamisen fiilistä ei tule kun mies on kotona. Ehkä jollaintapaa myös alitajuisesti odotan että tehdään jotain järkevämpää (kuin siivous tmv) yhdessä kun nyt kotona molemmat ollaan. En tiedä, vaikea juttu.

Tämä! Mäkin jotenkin lamaannun pois rutiinihommista ja kodinhoidosta, kun ehkä oletan tai toivon, että tehtäis yhdessä jotain kivaa. Eli ärsyttää se, että mies tuijottaa telkkaria. En minäkään silloin viitsi yhteisen hyvän eteen puurtaa, jos hänkään ei sitä priorisoi. Jymähdän siihen telkkarin eteen, vaikken ehkä edes pidä filmistä, jota mieheni katsoo.

Mieheni ei myöskään kommunikoi esim. Kotihoitojutuista, että voisimme esim. siivota yhdessä. Ei siis sovita, että siivottaisiin esim torstaina. Vaan hän voi sitten yhtäkkiä vaan alkaa imuroimaan. Mä taas olin ehkä menossa kävelylle, eli ajoitus yhteiseen toimintaan on hankala saada toimimaan. Ehkä sekin lamauttaa mua.

Eli onko kaiken takana tunne epäreiluudesta että itse tekee enemmän kuin toinen, vai halu tehdä yhdessä jotain kivaa? Sopikaa että toinen hoitaa ruuanlaiton kaikkineen aamupaloista lähtien ja toinen siivoaa. Ja vaikka torstaina siivous viikonloppua varten. Jos ok-talo niin toinen järkkää joskus kaappeja sisällä tms ja toinen siivoaa autot, huoltaa polkupyörät, siistii pihaa jne. Tasainen työnjako on avainasia. Ja perjantaina töiden jälkeen on siisti koti ja voitte tehdä yhdessä jotain ja koko vkl on sitten aikaa mille haluaa, olla yhdessä ja erikseen.

Ehkä kyse on näiden molempien tunteiden sekotuksesta. Sekä epäreiluudesta että halusta tehdä yhdessä jotain kivaa. Esim. jos mies pelaa golfia lauantaina, siihen menee työpäivän verran aikaa. Sinänsä siis ihan ok, että hänellä on mukava harrastus. Ja siihen menevä aikakin on siis ok, mutta kierroksen jälkeen hän tosin on väsynyt ja se tarkoittaa sitä, että koko päivänä ei sen enempää tehdä yhdessä mitään kuin että hoidettaisiin kotiakaan.

Tietyt jutut jää kuitenkin yleensä viikonlopuksi, kun arkena ei ehdi/jaksa. Tarkoittaa sitä, että minä teen lauantaiaamupäivänä kotihommia, hän pelaa. Mutta yhdessä ei tehdä mitään retkiä tms edes sen jälkeen kun hän on pelannut ja minä hoitanut kotihommat, koska väsy. Eli koko päivä menee siis hänen harrastuksensa mukaan. Sunnuntaina mulla sit ei enää olekaan intoa tehdä yhdessä mitään. Eli sekin vapaa menee sit pyykinpesuun ja muuhun tylsään.

Tekee arkena lähes kaikki kotihommat, ettei viikonloppuna tarvitse? Ei se kämppä joka viikko nyt kauheasti vaadi tunteja. Ei se mies varmaan ympäri vuoden pelaa golfia ja kai te voitte keskellä viikkoakin tehdä jotain kivaa, tai vaan sopia miehen kanssa että joku kerta golfin jälkeen vaan menette vaikka oliskin vähän väsynyt joskus. Eihän tuo homma muutu jos ette jaa / tee kotitöitä jatkossa eri tavalla ja sovi milloin teette yhdessä jotain? Mulle on hyvin mystistä tää aloituksen ongelma edelleen mikä monilla on, eikö noin yksinkertaiset asiat ole helppo muuttaa?

Siis miehenne yrittää kontrolloida teidän kaikkea tekemistä, vähän kuin isä tytärtään, että ostetaan tämä malli eikä tuota, syöt nyt tätä ruokaa, harrastat vaan 20 minuuttia iltalenkkiä ja sitten olet taas kotona käytettävissä, ja silti niin moni teistä naisista sanoo, että tuo mies on ihana, hyvä kumppani, mahtava isä?

Kuulostaa minun omiin korviini omituiselle, että joku on tosi hieno kumppani, kun hän syyllistää minua omasta ajastani ja pitää vastarannan kiiskenä, kun teen omat päätökseni. Hänessä on varmasti hyviä puolia,  me ihmiset olemme harvoin mustavalkoisia, mutta jos elämä on pääosin vänkäämistä ja huonoa vibaa, miksi siihen jäädään? Ja lasten kanssa vielä, opettamaan pojille, että vaatikaa naisiltanne sitä ja tätä aikuisina, ja tyttärille, että miehenne saa sitten pompotella ja kontrolloida ja syyllistää teitä siitä, että olette oma erillinen persoonanne.

Narsistisen persoonan - ei siis narsistin - repertuaariin kuuluu, että kaikki muut,  mukaanlukien puoliso, on oman itsen jatke. Näin ollen oman itsen jatke on aina käytettävissä, eikä se vaadi omaa aikaa, sillä ei ole omia mielipiteitä, eikä se tee omia päätöksiä. Narsistisia piireitä omaavan persoonan itsen jatke, kuten se puoliso, tekee ja päättää mitä narsistinen persoona päättää ja itse on. Jos siitä poikkeaa, alkaa itku, uhkailu, marttyyriuikutus, mökötys jne.

Muistakaa myös, että kun otatte pois teiltä ennen saadut palvelut, kuten se, että olette käytettävissä 24/7, niin tähän tottuneet ihmiset vastustavat sitä hyvinkin dramaattisesti. Se on heiltä pois, saavutettu etu on viety, se pitää saada takaisin! No eikä pidä. Se on heidän kasvukohtansa kasvaa aikuisiksi, toisia kunnioittavaksi ihmiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole tuollaista. Mikä ihmeen ilmiö tuo on, kun se tuntuu olevan niin monella? Mistä se voi johtua?

Sä olet teillä se pomoilija. Sua ei kiinnosta toisen eikä toisten tunteet, eikä se voiko ne huonosti vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Tuo on yllättävän yleistä. Yksi työkaveri sanoi, että mies sai viikon sairauslomaa eikä hän saa koko viikkona mitään suunniteltua tehtyä. Minä ja moni muu sanoi samaa, että niin käy meilläkin. Itse en ehtinyt tänään imuroida ennen miehen tuloa, joten se jää nyt tekemättä.

Eikös sairauslomalla koeteta toipua ja tervehtyä? Mitä kotitöitä voi olla suunniteltuna sairauslomalle? Jos pystyy töihin, niin silloin sairausloma on turha.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on kuin omasta elämästäni. Puoli vuotta olen asunut miehen kanssa yhdessä ja tuntuu, ettei minulla ole omaa elämää enää ollenkaan. En ole saanut aikaiseksi mitään mitä tein ennen. En jaksa vastata edes kavereiden viesteihin. Illat menee sohvalla maaten. Minua ahdistaa tuollainen passiivisuus. Haluaisin käydä kävelyillä, tehdä ja nähdä kaikkea kivaa, käydä ajelulla, kahvilla, ulkoilla... Olen monta kertaa ajatellut lähteväni sitten yksin, mutta se tuntuu taas tyhmältä ja tulee huono omatunto jos mies ei lähde mukaan... En tiedä :(

Mikä estää tekemästä asioita yksinkin? Siis onko täällä vain naisia jotka ei saa tarpeeksi olla yksin, tai jotka tekee kotitöitä miehenkin osalta tai joiden kanssa miehet ei koskaan halua tehdä mitään? Osa ei halua tehdä miehen läsnäollessa mitään kotona, mutta yksin kyllä? Tai välillä yhdessä? Mä harrastan ihan törkeän paljon ajastani, mutta kotityöt meillä menee puoliksi ja aikaa vietetään ihan tarpeeksi yhdessä, mutta yksinoloa on riittämiin myös. Ei ole ongelmia. Mikä se teidän ongelma on oikeasti, sanokaa niille miehille että haluatte olla joskus yksin rauhassa?

Täällä yksi. Perhe-elämää takana 13,5 vuotta ja välillä tuntuu, että tukehdun täällä isossa omakotitalossa oman tilan puutteeseen. Jatkuva sotku ahdistaa, vaikka mielestäni siivoan koko ajan. Tiskikoneen täyttäminen ei lopu todellakaan koskaan ja silti kun menen keittiöön, tiskipöytä on täynnä jonkun muun kuin minun tekemiäni tiskejä. Ja just tuo, että vapaapäivinä en saa tehtyä mitään, kun aina pitää ottaa huomioon jonkun muun aikataulut ja sitten se oma oleminen menee semmoiseen päivystysmoodiin. Nytkin tässä odotan, että mies saa tv-ohjelman katsottua, että voidaan lähteä uimaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on kuin omasta elämästäni. Puoli vuotta olen asunut miehen kanssa yhdessä ja tuntuu, ettei minulla ole omaa elämää enää ollenkaan. En ole saanut aikaiseksi mitään mitä tein ennen. En jaksa vastata edes kavereiden viesteihin. Illat menee sohvalla maaten. Minua ahdistaa tuollainen passiivisuus. Haluaisin käydä kävelyillä, tehdä ja nähdä kaikkea kivaa, käydä ajelulla, kahvilla, ulkoilla... Olen monta kertaa ajatellut lähteväni sitten yksin, mutta se tuntuu taas tyhmältä ja tulee huono omatunto jos mies ei lähde mukaan... En tiedä :(

Mikä estää tekemästä asioita yksinkin? Siis onko täällä vain naisia jotka ei saa tarpeeksi olla yksin, tai jotka tekee kotitöitä miehenkin osalta tai joiden kanssa miehet ei koskaan halua tehdä mitään? Osa ei halua tehdä miehen läsnäollessa mitään kotona, mutta yksin kyllä? Tai välillä yhdessä? Mä harrastan ihan törkeän paljon ajastani, mutta kotityöt meillä menee puoliksi ja aikaa vietetään ihan tarpeeksi yhdessä, mutta yksinoloa on riittämiin myös. Ei ole ongelmia. Mikä se teidän ongelma on oikeasti, sanokaa niille miehille että haluatte olla joskus yksin rauhassa?

No itse haluaisin tehdä miehen kanssa, yksin tekeminen tuntuu tylsältä. Kotityöt ym on pääosin minun vastuulla, eikä se mitään, en valita siitä. Saan kotityöt tehtyä vaikka mies on kotona. Työvuorot menee kuitenkin niin ristiin, että olen päivisin useinkin itsekseni jonkun aikaa, eli omaakin aikaa on. Minulla ongelma on kai vaan miehen passiivisuus. Se tekee ankeaksi ja lopulta saa mielen matalaksi ja ahdistuneeksi. Kyllä varmaan vielä joku päivä riittää ja alan sitten tekemään yksin kivoja asioita, vaikka kaikki olisi tuplasti kivempaa miehen kanssa...

Minulla on tuo sama, jotenkin vain saan tehtyä kotitöitä paremmin kun mies on töissä. Meillä ei ole kyse siitä että mies olisi laiska, hän koko ajan puuhaa jotain kun on kotona tai siitä että kumpikaan arvostelisi toisen tekemisiä tai että minun pitäisi palvella miestä. Se on vähän sama kuin sunnuntai ahdistus joka jatkuu vaikka ei olisi töissä.

Ei kuulosta hyvälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on kuin omasta elämästäni. Puoli vuotta olen asunut miehen kanssa yhdessä ja tuntuu, ettei minulla ole omaa elämää enää ollenkaan. En ole saanut aikaiseksi mitään mitä tein ennen. En jaksa vastata edes kavereiden viesteihin. Illat menee sohvalla maaten. Minua ahdistaa tuollainen passiivisuus. Haluaisin käydä kävelyillä, tehdä ja nähdä kaikkea kivaa, käydä ajelulla, kahvilla, ulkoilla... Olen monta kertaa ajatellut lähteväni sitten yksin, mutta se tuntuu taas tyhmältä ja tulee huono omatunto jos mies ei lähde mukaan... En tiedä :(

Mikä estää tekemästä asioita yksinkin? Siis onko täällä vain naisia jotka ei saa tarpeeksi olla yksin, tai jotka tekee kotitöitä miehenkin osalta tai joiden kanssa miehet ei koskaan halua tehdä mitään? Osa ei halua tehdä miehen läsnäollessa mitään kotona, mutta yksin kyllä? Tai välillä yhdessä? Mä harrastan ihan törkeän paljon ajastani, mutta kotityöt meillä menee puoliksi ja aikaa vietetään ihan tarpeeksi yhdessä, mutta yksinoloa on riittämiin myös. Ei ole ongelmia. [b]Mikä se teidän ongelma on oikeasti, sanokaa niille miehille että haluatte olla joskus yksin rauhassa?[/b]

Ja tämän sanottuanne ette sitten lotkauta korvaannekaan millekään kiukulle tai sekoilulle tai muullekaan. Vaan pidätte päänne ja otatte oman aikanne, kuten täällä aiemmin oli se kirjaa lukenut nainen, jonka perhe ei joutunutkaan loputtomaan kaaokseen. Mies ja lapset kokivat epämukavuutta uuteen tilanteeseen sopeutumisessa sen 1kk ajan ja siinäpä se.

Teitä kohdellaan, kuten annatte muiden kohdella teitä. Pitää osata vaatia, kertoa tarpeistaan, puhua ja jos niitä ei kunnioiteta puolison toimesta, puoliso ei tosiaankaan ole mikään löytö.

Tämä on varmaan just niitä asioita, että jos ei sitä ole itse kokenut, niin ei voi yhtään käsittää ongelman laajuutta ja syvyyttä. Helppohan se on neuvoa, että pidätte vaan päänne, mutta kun ongelma on, ettei läheisriippuvaisen suhteen myötä ole enää sitä päätäkään... kaikesta on tullut kummallista möhnää, ihan kuin tarpoisi jossain limassa päivästä toiseen, ja varmaa on vain että kaikki tämä on minun syytäni, kiittämätön kun olen...

Näihin tarvitaan oikeasti terapiaa. Ilman sitä ei ole mitään toivoa. Ja terapeutinkin on oltava poikkeuksellisen kartalla siitä millaista naisen päänsisäinen elämä ja ylisukupolvinen trauma on.

Vierailija kirjoitti:

Yksi iso ongelma on mielestäni se, että miehet ovat itsekkäämpiä kuin naiset. Tarkoitan tätä hyvällä tavalla, älkää miehet suuttuko.

Miehillä on todella kätevä kyky keskittyä vain omaan hyvinvointiinsa. Naisilla tuntuu olevan aina mielessä lasten ja miehen hyvinvointi ja se saa usein epäterveelliset mittasuhteet.

Voisiko tuosta pyrkiä eroon? Ainakin miehen kohdalla, varsinkin kun on aikuinen ihminen kyseessä.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on kuin omasta elämästäni. Puoli vuotta olen asunut miehen kanssa yhdessä ja tuntuu, ettei minulla ole omaa elämää enää ollenkaan. En ole saanut aikaiseksi mitään mitä tein ennen. En jaksa vastata edes kavereiden viesteihin. Illat menee sohvalla maaten. Minua ahdistaa tuollainen passiivisuus. Haluaisin käydä kävelyillä, tehdä ja nähdä kaikkea kivaa, käydä ajelulla, kahvilla, ulkoilla... Olen monta kertaa ajatellut lähteväni sitten yksin, mutta se tuntuu taas tyhmältä ja tulee huono omatunto jos mies ei lähde mukaan... En tiedä :(

Tästä tuli mieleen appiukkoni lausahdus, kun anopilla oli ollut menoja useampana päivänä. Appiukko moitti tästä ja tokaisi, ettei anoppi "ole ollut ollenkaan häntä hoitamassa". Tämä särähti korvaan ja kävin miettimään, että näin ne käytösmallit periytyvät.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on kuin omasta elämästäni. Puoli vuotta olen asunut miehen kanssa yhdessä ja tuntuu, ettei minulla ole omaa elämää enää ollenkaan. En ole saanut aikaiseksi mitään mitä tein ennen. En jaksa vastata edes kavereiden viesteihin. Illat menee sohvalla maaten. Minua ahdistaa tuollainen passiivisuus. Haluaisin käydä kävelyillä, tehdä ja nähdä kaikkea kivaa, käydä ajelulla, kahvilla, ulkoilla... Olen monta kertaa ajatellut lähteväni sitten yksin, mutta se tuntuu taas tyhmältä ja tulee huono omatunto jos mies ei lähde mukaan... En tiedä :(

Herranjestas, minulla on äitini tuollainen. On teillä naisilla oikeus tehdä itsenäisesti asioita, jos ei mies tykkää.

Vierailija kirjoitti:

Yksi iso ongelma on mielestäni se, että miehet ovat itsekkäämpiä kuin naiset. Tarkoitan tätä hyvällä tavalla, älkää miehet suuttuko.

Miehillä on todella kätevä kyky keskittyä vain omaan hyvinvointiinsa. Naisilla tuntuu olevan aina mielessä lasten ja miehen hyvinvointi ja se saa usein epäterveelliset mittasuhteet.

Itse en arvosta sitä itsekkyyttä, mutta silti olen sitä mieltä, että naisten pitäisi olla itsekkäämpiä.

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan, ja häiritsee vaikka olisi toisessa kerroksessa. Puolisolla on kyllä ollut ikävä tapa olettaa, että teen asiat niin kuin hän haluaa ja jotenkin että palvelu pelaa vaikka ei olisi lapsiakaan kotona. En pidä itsestäänselvyytenä olemisesta enkä olettamisesta. Ihminen on jotenkin... ankeuttaja, jolle iloni on liikaa ja samoin pienehkö, öh, boheemius. 

Hauskaa, joku muukin on antanut tämän "ankeuttaja" nimityksen näille energiasyöppömiehille. Itse olen pohtinut seuraavia: Pidän mahdollisimman paljon etäisyyttä, asun eri osoitteessa ja vahvistan omaa hyvinvointiani sopivilla tavoilla -mietin joskus ihan vakavissani mikä voisi olla minun oma "suojeliukseni" kun mies käy liian raskaaksi :D 

Mulla nuo fiilikset liittyivät hyvin vahvasti äitiyteen, päätellen siitä, että nyt, kun ainokainen on jo neljättä vuotta maailmalla, parisuhde voi paremmin kuin koskaan ja antaa enemmän kuin ottaa eli asiat ovat siinä tasapainossa, jossa voidaan hyvin.

Mies ei ole enää energiasyöppö vaan energian antaja, eikä meistä kuitenkaan kumpikaan ole persoonallisuudeltaan muuttunut, mitä nyt tietysti ikää on tullut lisää. Vuodet ovat pehmentäneet miestä ja kovettaneet minua, joten ollaan tavallaan lähestytty toisiamme. Koen myös, että itsekkyys on nykyään paljon helpompaa kuin silloin, kun tunsin olevani itse aina oman to do-listani hännillä. Keski-ikä on ollut ehdottomasti parasta aikaa elämässäni - tähän mennessä.