Masennusta vai ihan normaali kotiäidin olotila?

Että ei taida olla uusi syndrooma tämä! Ja koska aikaisemmin Suomen historiassa naiset ovat pelkästään keskittyneet lapsiin ja kotiin? 50-ja 60-luvulla kun naiset olivat kotosalla niin usein heillä oli vielä muutama elikko hoidettavana, niiden lasten ohella. Antoihan se heille jotain järkevistä tekemistä päiville. Nykyään sitä järkevää tekemistä pitäisi sitten mukamas löytyä lasten leikittämisestä ja jostain perhekerhoista juoksemisesta. Voi hyvää päivää! Ei ihme että masentaa!



Ensinnäkään en usko että kukaan voi olla tyytyväinen siihen, että koko elämä pyörii pelkästään kodin ympärillä. Jokainen ihminen tarvitsee ollakseen tyytyväinen useita rooleja: äitirooli, vaimorooli, työrooli, harrastajarooli, ystävärooli jne jne. Kotona ollessa sitä helposti sortuu vain siiihen äitirooliin.



**

Minäkään en usko että tämä Suomessa yleinen "kotihoidon ihannoiminen" on pelkästä hyvästäkään. Monilla naisilla on hyvä koulutus joka ikäänkuin kyllä menee hukkaan, jos ovat kauan kotona.



En sitä sano että lapsia ei pitäisi hoitaa kotona, itsekin hoidin kaksosiani 3 vuotta kotona (minä aikana meinasin tulla hulluksi!). Mutta jonkinlainen muutos pitäisi aikaansaada esim. työelämään, joka mahdollistaisi lyhyemmät työpäivät pienten lasten vanhemmille. ISÄT myös. Pienille 1-2 -vuotiaille hyvät hoitopaikat jossa koulutetut hoitajat ja hoitajia pitää olla riittävästi.



Minulle ei kotiäitiys sovi lainkaan. Mitä enemmän töitä minulla on, sitä onnellisempi minä olen ja sitä pirteämpi olen myös lasteni kanssa. Minusta ei ole yhtään kummallista että nainen "masentuu" kotona. Mutta jos masentuu niin sitten pitäisi äkkiä miettiä ratkaisuja, eikä ratkaisu aina löydy pilleripurkista!

Jos äiti masentuu kotivuosina, hän ei saa hankkia siihen terapiaa eikä lääkitystä, mutta hän ei myöskään saa ratkaista asiaa menemällä töihin.



Vaikuttaa pahasti tabulta, jonka sisältöä olisi kiva tarkemminkin pohtia. Saahan työperäiseen masennukseen hakea apua ja se on toivottavaa.



Miksi lapsille olisi ehdottomasti parempi, että heitä hoitaa sairastunut vanhempi, joka ei hoida itseään eikä saata lapsiaan paremmin voivien aikuisten läheisyyteen muutamaksi tunniksi vuorokaudessa?



Tässä on jotakin todella idioottimaista, mutta jokin hyvin vahva syy siihen varmasti on olemassa.

mutta voin kyllä kuvitella, miten se kierre menee. Kaikkiin elämänsä osiin ei vaan voi vaikuttaa.

etteikö aikuinen ihminen keksi MITÄÄN järkevää tekemistä itse ettei masentuisi.

Itketään, ruikutetaan, vingutaan, haetaan apua pilleripurkista kun vaihtoehto olisi KÄYTTÄÄ OMIA AIVOJAAN ja ratkaista ongelma. Se EI OLE ylitsepääsemätön!!!

Ei kun jonkun muun pitää sekin ongelma ihmisten puolesta ratkaista, jonkun pitää kantaa tekemistä nenän eteen tarjoiluvadilla. Ja tietenkin kivaa tekemistä... kasvakaa aikusiksi!

Että ei taida olla uusi syndrooma tämä! Ja koska aikaisemmin Suomen historiassa naiset ovat pelkästään keskittyneet lapsiin ja kotiin? 50-ja 60-luvulla kun naiset olivat kotosalla niin usein heillä oli vielä muutama elikko hoidettavana, niiden lasten ohella. Antoihan se heille jotain järkevistä tekemistä päiville. Nykyään sitä järkevää tekemistä pitäisi sitten mukamas löytyä lasten leikittämisestä ja jostain perhekerhoista juoksemisesta. Voi hyvää päivää! Ei ihme että masentaa!!

tai todelliseen depressioon, mutta IHAN varmasti MONI kotonamasentuja voisi omaan arkeensa vaikuttaa. Sehän tässä eniten harmittaa, että vakavasti sairaat jäävät turhan valittajien jalkoihin (enkä ole itse vakavasti sairas).

mutta voin kyllä kuvitella, miten se kierre menee. Kaikkiin elämänsä osiin ei vaan voi vaikuttaa.

etteikö aikuinen ihminen keksi MITÄÄN järkevää tekemistä itse ettei masentuisi.

Mitä järkevää tekemistä voi keksiä, jos monta pientä lasta roikkuu lahkeessa koko ajan? Puistoissa ja kerhoissa nitkuminen ei pitemmän päälle ole järkevää tekemistä kenellekään, korkeintaan pph:lle jolle se on TYÖ. Ennenmuinoin ipanat annettiin jonkun mummon hoitoon ja tehtiin töitä yms mutta ei keksimällä keksitty jotain pallohippaa ipanoitten kanssa. Jos asuu vaikka kerrostalossa, niin ei siinä ympäristössä ole mitään sellaista, josta riittäisi oikeasti tekemistä jos vertaa vaikka omakotitalon puutarhanhoitoon yms.

jos yhtään viitsii vaivautua. Sitä voi myös opiskella itsenäisesti, ihan siinä kasvatuksen ohelle. Kotona voi myös harjoittaa paljon kädentaitoja, esimerkiksi leivonnasta voi kehittää rahaa säästävän haasteen (sitäkin jotkut tekevät työkseen), tai vaikka ompelusta jne. Kaikki on tietenkin hankalampaa tehdä kun on pienet lapset, mutta mitä sitä ruikuttamaan, haasteitahan tässä oltiin vailla!

jos he eivät ainakaan osalle näytä suovan edes 1/2 h omaa aikaa? Ei kai kaikkien miehet nyt suinkaan ole reissuhommissa tai ulkomailla?



Olisko nyt tästäkin asiasta eli kotitöiden ja lastenhoidon jakamisesta kannattanut puhua jo paljon, paljon aikaisemmin?

mutta töihin palaaminen ja pienten lasten hoitoon vieminen katsotaan huonoksi ja epäonnistuneeksi ratkaisuksi.



Jos ongelma on se kotona oleminen, mutta sitä ei saa ratkaista sillä, että järjestää sen asian toisin, niin ainoaksi tarjotuksi vaihtoehdoksi silloin jää, että sinun on kyettävä nauttimaan tästä näillä ehdoilla.



Annetaan ymmärtää, että itsellä on ratkaisun avaimet, mutta kun niitä käyttäisi, kerrotaan, että ne ovat vääriä. Näin ei todelllista liikkumavaraa jää, ja tätä kaikkea perustellaan lapsen edulla. Kyeseessä on naisten oma itsensä alistaminen, ei miehen vaan toisen naisen alle.



Miten itse korotat itsesi diagnosoivan osapuolen asemaan ja katsot, että kotona masentuneet eivät ole oikeasti masentuneita ja muualla masentuneet ovat, ja näiden kotona masentuvien pitäisi myös huomioida ja uhrautua heidän edestään, jotka ovat tärkeämmässä, todellisemmassa ympäristössä masentuneita? Eikö tämä ole aivan moninkertainen floppi siihen nähden, että ihmiset tutkailevat omia tunteitaan? Otat kantaa, että heidän tunnekirjonsa on väärä eikä edes oikeutettu ja lisäksi vielä itseaiheutettu.

Minä en usko. Ja ratkaisun avaimet ovat todellakin kaikilla ihan omissa pikku kätosissään. Sulkien pois ongelmatapaukset, koliikit ynnä muut sairastumiset (todelliset).

mutta töihin palaaminen ja pienten lasten hoitoon vieminen katsotaan huonoksi ja epäonnistuneeksi ratkaisuksi.

Jos ongelma on se kotona oleminen, mutta sitä ei saa ratkaista sillä, että järjestää sen asian toisin, niin ainoaksi tarjotuksi vaihtoehdoksi silloin jää, että sinun on kyettävä nauttimaan tästä näillä ehdoilla.

Annetaan ymmärtää, että itsellä on ratkaisun avaimet, mutta kun niitä käyttäisi, kerrotaan, että ne ovat vääriä. Näin ei todelllista liikkumavaraa jää, ja tätä kaikkea perustellaan lapsen edulla. Kyeseessä on naisten oma itsensä alistaminen, ei miehen vaan toisen naisen alle.

Miten itse korotat itsesi diagnosoivan osapuolen asemaan ja katsot, että kotona masentuneet eivät ole oikeasti masentuneita ja muualla masentuneet ovat, ja näiden kotona masentuvien pitäisi myös huomioida ja uhrautua heidän edestään, jotka ovat tärkeämmässä, todellisemmassa ympäristössä masentuneita? Eikö tämä ole aivan moninkertainen floppi siihen nähden, että ihmiset tutkailevat omia tunteitaan? Otat kantaa, että heidän tunnekirjonsa on väärä eikä edes oikeutettu ja lisäksi vielä itseaiheutettu.

Ei ainakaan sellaista mikä MUA kiinnostaa.

Ja 91 on oikeassa siinä, että mitä järkevää tekemistä voisikaan keksiä jossa ympärillä roikkuu pari tai kolmekin lasta??? Ei ainakaan sellaista mikä MUA kiinnostaa. Kun asuimme aikaisemmin omakotitalossa niin yritin hoitaa puutarhaa. Mutta kun yksi lapsistani oli niin takertujaluonne niin sekään ei oikein onnistunut. Kun hain lapion toiselta puolen taloa, mukula huusi kuin hinaaja heti kun ei mua nähnyt...:). Kovin äkkiä siinä menee halut tehdä mitään järkevää. Helppohan se on jonkin sellaisen sanoa, jolla on "reippaat" ja itsenäiset lapset!! Eiköhän siinä teekin vaikka mitä samalla kun katselee lasten perään!



Tässäkin tosiaan pitää muistaa se tosiasia, että lasten luonteetkin ovat erilaisia. Joillakin lapsilla on vain helpommat luonteet, heidän kanssaan voi helposti keksiä kivaa tekemistä, he osallistuvat kaikkeen, eivät takerru äitiin jne. He ovat ns. sopeutujia. Heidän kanssaan on ehkä helppo käydä vieraissa paikoissa, he haluavat ennakkoluulottomasti kokeilla kaikkea uutta!



Lukekaa muuten Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoja! Avasi vähän munkin silmiä sille, miten erilaisia luonteita meillä ihmisillä luonnostaan on, eikä sitä perusluonnetta voi miksikään muuttaa. Tämä koskee nyt sekä lapsia että aikuisia. Jotkut viihtyvät hyvin kotona, eivätkä tarvitse paljon "virikettä", jotkut taas tarvitsevat aktiviteetteja etteivät pitkästy.

sanon että masennuskin on täysin normaali ja hyväksyttävä tunne. Sitä ei pidä lääkitä pois vaan miettiä mikä sen aiheuttaa ja miten sen voi korjata (lasten ehdoilla kuten perhe-elämässä kaikki). Ei se vastaus pilleripurkista löydy vaikka kuinka etsisi.

Otat kantaa, että heidän tunnekirjonsa on väärä eikä edes oikeutettu ja lisäksi vielä itseaiheutettu.

Tekisi sullekin hyvä ymmärtää, että KAIKKI ihmiset eivät ole kiinnostuneita mistään kädentaitoja vaativista hommista. Minua leipominen pitkästyttää. Ompelu on maailman turhanpäiväisintä hommaa. Sen sijaan rakastan pitkiä pyörälenkkejä ja vaeltamista, joita on LÄHES MAHDOTON TEHDÄ KOLMEN ALLE KOULUIKÄISEN KANSSA! Vai miten ehdotat että saan kaikki kolme roudattua mukaani 20 km pituiselle lenkille? Yksi osaa pyöräillä, muut eivät.



Comprende, vai pitääkö oikein rautalangasta sulle vääntää? Ehkäpä lukisit nyt vähän temperamentti-kirjoja. Kaikki eivät halua vain nysvätä kotona!!



Lisäksi jos on jo 5 vuotta yhteensä (ei yhteen putkeen) ollut kotosalla niin alkaa jo ne kuviot olla aika tuttuja...

että yritän ja haluan miellyttää äitiäni. Kaikesta huolimatta hän on minulle kovin rakas. Enkä oikein tässä tilassa ainakaan kestäisi, jos hän suuttuisi minulle. Yritän jatkossa unohtaa hänen "ohjeensa", niin miehenikin on käskenyt tehdä. ap

Tykkäät olla uhri, koska marttyyrina saat huomiota. Et ole sitä muuten koskaan saanut.

Osa naisiahan sairastaakin jatkuvasti sen takia, että se on ainoa keino saada huomiota.



Mitä sitten jos kakarat huomauttelee isälleen. Herranen aika, sun on kyllä ihan tervettä irtaantua lapsistas ennen kuin sairastutat nekin. Mietipä, miten käy kun viestit koko ajan, että isää pitää pelätä, ettei se väsy ja se ei oikeastaan kuulu edes perheeseen.



Ja äitisi. Voi luoja. Tuollaisia äitejä on aina. Mun isä oli samanlainen, mutta mulle ei sovi uhrin rooli. En ala kerjäämään sääliä uhrautumalla. Enkä tosiaan halua mitään kruunua päälaelleni ja lapsille syyllisyyttä kun väsytin itseni hautaan. Mies on sanonut, että hälle passaa kun teen omia juttuja. Ne asiat ei muille kuulu. Ollaan vain miehen kans naurettu sitä, että mun vanhemmilla taitaa olla onnellinen avioliitto kun äiti kulkee varpaillaan ja pelkää miestään.



Mitä pelkäät jos lähdet vaikka ulos käveleen iltaisin? Että äitis tuomitsee sinut? Vai mies jättää?

Hei haloo, mietipä nyt ihan oikeasti vähän. Et pääse roolistas irti ellet opi olemaan nauttimatta siitä. Menetäthän silloin toisten säälin jos lopetat huokailun. Täälläkin sait juuri sen, mitä haluat eli ymmärrystä, voimahaleja, sääliä ja empatiaa. Sillä sinä elät ja todennäköisesti sinulla ei ole edes ystäviä, koska olet energiasyöppö. Aurasi oikein loistaa martyyriutta ja oikein janoat sääliä ja huomiota sillä ja kehuja, kuinka uhrautuvainen olet.



Tuota ei kyllä pilleripurkki pelasta. Kasva aikuiseksi ja ota vastuu omasta elämästä.

Et ilmeisesti ole lukenut viestejäni tai sitten et vain ole ymmärtänyt niitä. Joka tapauksessa viestissäsi ei ollut mitään totuudenpoikastakaan, ainakaan noissa minua koskevissa väitteissä. Kiitokset kuitenkin! :) ap

että edellisellä kirjoittajalla on pointtinsa ja ainakin minä tunnistan hänen kirjoituksessaan sinut.



Kiltit ihmiset pakenevat marttyyrirooliin, joko teatraalisesti tai hiljaa vaijeten, osoittaakseen, että olen kyllin hyvä ja tunnollinen ymmärtääkseni teitä ja olisin kovin kiitollinen ,jos tekin ymmärtäisitte minua, eikä koskaan tule ketään, joka oikeasti ymmärtäsi.



Sä tarvitset ap ehdottomasti ulkopuolista apua, et vain kävelylenkkejä, mitkä ovat erityisen tervetulleita, mutta sä tarvitset oikeasti ammattiauttajaa. Sä olet sairastunut ja ympäristösi on sairastuttava, miehesi toivoo jo suhteen lakkauttamista äitiisi. Ei perheenne uhka ole äitisi tai lapsenne, miehesi voimarat suhteessa niihin, vaan sinun psyykkinen kuntosi.



Hae apua niin pian kuin mahdollista, jotta perheenne säilyisi ehyenä ja sinä voisit paremmin.

haluaisin lisätä - ehkä on jo tullutkin.



Kun sinulla on tuollainen ylikehittynyt velvollisuudentunto, voisitko ajatella asiaa näin: isällä ja lapsilla täytyy olla OIKEUS kehittää keskinäinen suhde, ilman äidin jatkuvaa läsnäoloa ja valvontaa. Nyt riistät tämän mieheltäsi, ja lapsiltasi, muka suojellen miestäsi. Tosiasiassa oletkin ehkä itsekäs tässä?



Ei ole itsekästä jättää lapsia välillä kahden kesken isän kanssa; heillä voi olla jopa kivaa, heille voi kehittyä ihan omia juttuja! Näin kävi meillä.

Minustakin tuossa kirjoituksessa oli pointtinsa!



Siinä marttyyrin roolissa on vielä sellainenkin piirre, että negatiiviset tunteet patoutuvat ihmiseen sisään ja hän sairastuu fyysisesti tai psyykkisesti, jos ei niitä saa purettua. Näin kävi siskolleni, joka ensin sairastui syöpään ja sen jälkeen pahaan masennukseen. Nyt ei muuta tee kuin jauhaa vuorokauden ympäri, miten hän on uhrautunut eikä kukaan kiitä. Se hätkäytti, koska hän on oikeasti hukannut elämänsä.