Masennusta vai ihan normaali kotiäidin olotila?

miten niin piti lohduttaa väsynyttä? Niin, sun mielestäs. Pistä pystyyn ketju, missä lohdutetaan, niin muut keskustelevat asiaa eteenpäin.

Tälläisillä palstoilla pohditaan ja ketkukulut menee a:sta f:n kautta ö:hön, ei nämä ole mitään tekstikehyksiä, joiden tehtävä olisi pysyä vain yhdessä näkökulmassa, aiheessa tai ohjeessa

kun piti lohduttaa sitä väsynyttä äitiä, niin nyt täällä kinataan masennuksesta ja saako lääkitä vai ei saa jne. Pankaa uudet ketjut pystyyn vai saisko ap:lta välillä kommenttia, jos häntä kiinnostaa tää keskustelu niin olkoon sitten.

http://www.terveysportti.fi/pls/kh/kaypahoito?suositus=hoi50023

http://www.poliklinikka.fi/?page=1539839&id=4181430

tuolta taustatietoa masennussairaudesta tietämättömille.

Meillä on kolme lasta, 5v, 3v ja 1kk. Ja mua ahdistaa iha pirusti. Ahdistaa jatkuva meteli, ahdistaa lasten riitely, ahdistaa univelka, ahdistaa tylsyys, ahdistaa jatkuvat tarpeet ja vaatimukset, ahdistaa se että saan tehdä mieleisiäni asioita vain joitakin minuutteja päivässä.



Nyt joku sanoo että pitikö tehdä ne lapset, jos en jaksa niistä nauttia. Mutta en ole tehnyt lapsiani siksi että pääsisin nauttimaan pikkulapsiajasta, tähtäimeni on kauempana. Tein lapset koko elämän mittaista suhdetta ajatellen.



Kun vain selviäisi hengissä ja järjissäni näistä painajaismaisista pikkulapsivuosista.

Omat lapseni ovat 0v 2v ja 4v ja AHDISTAA. Jatkuva meteli, kaaos, aina joku keskeyttää. Ei ikinä, ikinä aikaa mihinkään sellaiseen, joka entisessä elämässä antoi minulle iloa. Olisi ihanaa harrastaa liikuntaa, mennä kansalaisopiston kurssille, mennä jonnekin matkalle, hoitaa kukkasia puutarhassa ja lukea kirjaa. Mutta ihan turha toivo, minä olen joku muiden tarpeidentoteutusautomaatti, joka aamulla herää mielessään n. 100 kohdan lista tekemättömiä töitä. Siitä sitten alan yksi kerrallaan niitä tehdä ja samaa tahtia, kun saan asioita hoidettua, lista pitenee loppupäästä tai joku lapsi tunkee tarpeineen siihen edelle.

Suoraan sanottuna tämä on ihan kamalaa ja ihan viime päivinä olen jopa kauhukseni huomannut, että olen alkanut katua koko lasten tekemistä. Tuntuu, etten enää selviä tästä.

Meillä on kolme lasta, 5v, 3v ja 1kk. Ja mua ahdistaa iha pirusti. Ahdistaa jatkuva meteli, ahdistaa lasten riitely, ahdistaa univelka, ahdistaa tylsyys, ahdistaa jatkuvat tarpeet ja vaatimukset, ahdistaa se että saan tehdä mieleisiäni asioita vain joitakin minuutteja päivässä.

Nyt joku sanoo että pitikö tehdä ne lapset, jos en jaksa niistä nauttia. Mutta en ole tehnyt lapsiani siksi että pääsisin nauttimaan pikkulapsiajasta, tähtäimeni on kauempana. Tein lapset koko elämän mittaista suhdetta ajatellen.

Kun vain selviäisi hengissä ja järjissäni näistä painajaismaisista pikkulapsivuosista.

Johan tämä ketju on kasvanut. Kiitokset kaikille kommenteista ja mielipiteistä ja lohdutuksista. Joku taisi vihjata että söisin masennuslääkkeitä ja että lapsillani ei olisi kovin kaksiset oltavat. No, lapsillani ei ole mitään hätää, heillä on kyllä rakastava äiti. Vaikkakin ihan äärirajoille uupunut. Lääkkeitä en syö, ainakaan vielä. Eikä masennuslääkkeet mielestäni ole mikään tuomittava asia.

Toinen mikä pisti silmiin oli kehotus laittaa lapset hoitoon ja mennä töihin. Se ei ole vaihtoehto, haluan pitää lapset kotona jos vain suinkin jaksan. Yritys ja halu jaksaa on kyllä kova. ap

voimia kovasti teille vastaavanlaisessa tilanteessa oleville!! Jo sekin, etten ole ainoa, lohdutti paljon! :) ap

En nyt puutu suoraan ap:n tilanteeseen, mutta mua kyllä ihmetyttää, että miksi monet ajautuvat tuohon masennukseen ja sitä pidetään jopa normaalina. Ei kai sairaus ole koskaan normaali olotila?



Miksi niin monet äidit kieltävät itseltään sen, että itsellä ei saisi olla mitään omaa, vaan kaikki perheen hyväksi. Mä ihan kauhistuneena luin sitä yhtä, joka ei osta edes lempijugurttiaan.



Kyllä kai jokainen terve aikuinen sairastuu ja tympiintyy lasten kanssa kotona oloon, jos ei suo itselleen mitään omaa ikinä. Näitähän katkeria vanhoja naisia on maa täynnä.



Ja toinen mitä en ymmärrä, niin miksi ei tavata ystäviä. Mulle on todellakin sosiaalinen henkireikä se, että lapset hetken leikkivät keskenään ja äidit voivat jutella. Totta kai kaikki keskeytyy vähän päästä, mutta voi vaihtaa ajatuksia muidenkin kuin taaperoiden kanssa. Jos ei itsellä ole ystäviä samassa tilanteessa, niin luulisi vaikka neuvolan, seurakunnan, MLL:n kautta löytyvän.



Nämä ajatukset ovat tietty utopiaa jos on jo masentunut, silloin ei kyllä kykene mihinkään. Hyvä kun päivästä toiseen pääsee. Silloin kannattaisi yrittää hakea apua vaikka neuvolan kautta.

Ja kun pidempään kotona, alkaa väsyä siihen, että ne muut kotona olevat vaihtuvat koko ajan. Aina pitäisi jaksaa alusta asti solmimaan niitä ystävyyksiä.



Minulla on ristinäni sukulaiset, joilla on hyvin ahdas käsitys siitä, mitä äiti voi ja saa tehdä. Kaikki on aina ja heti itsekkyyttä. Jos lapsi on sairaana, hänen vieressään pitäisi istua, vaikka lapsi nukkuisi. Itselleen ei saisi ostaa vaatteita, kotia ei saisi sisustaa, mistään ei ylipäätään saisi nauttia tai mitään omaa ei saisi olla. Jopa työnteko on synti. Näitä näin ajattelevia on takuulla muillakin lähipiiri piukassa ja se ahdistaa, kun kuitenkin välillä on pakko turvautua tukiverkkoon.

Tällä hetkellä laskeskelen päiviä, koska taas pääsen takaisin töihin. Ei ole montaa aamua jäljellä :)

Toisaalta se kyllä vähän surettaakin...

mutta näin ahtaalle vietyinä tuovat vain kustannuksia yhteiskunnalle. Syypäinä ovat myös äidit itse; ihannoidaan jotakin kotihoitoyhteiskuntaa, missä suomi on tällä hetkellä euroopan mallimaa tilastollisesti, mutta sisällöllisesti tilanne on toinen. Äidit pyrkivät samaan kuin isoäitinsä, kestovaippoineen ja luomuruokineen, mutta unohtavat, että nykyäidiltä puuttuu sosiaaliturva, verkostot ja rahaa.



Suurin osa joutuu luopumaan kaikesta omastaan ei lasten vuoksi, vaan rahan vuoksi, koska on päätynyt kotihoitomalliin.



Äidit voivat todella huonosti tässä ajassa. Niin huonosti, että lapset ovat vaarassa, ei pelkästään ap:n kohdalla vaan aivan yleisesti.

Siksi olen halunnut hoitaa lapseni kotona mahd. pitkään. Nyt kun olen sen kokenut, voin sanoa että välillä tuntuu siltä että lasteni olisi paljon parempi olla hoidossa. Ei jatkuvasti päivästä toiseen kiukkuinen lapsi ole hyväksi kenellekään, ei lapsille, ei äidille itselleen, ei miehelle. Kaikista ei ole kotiäidiksi eikä se ole mitenkään tuomittava asia! Joten kyllä ap töihin lähtö voisi olla vaihtoehto.

Hieman vaan alkoi ärsyttämään tämä joku tyyppi. Hän kun viihtyi kotona hyvin, niin meidän kaikkien muidenkin pitäisi! Niinhän se tosiaan menee, vai mitä?=)



Mutta siis ap. Nyt alat ihan tiedostaen ajattelemaan että sinäkin saat viettää omaa aikaa. Mulla se oli aluksi myös vaikeaa. Mutta sitten aloin miettimään, että onhan lapsilla isäkin. Mikä sen ihanampaa kun antaa heidänkin touhuta keskenään. Ja kyllähän isällekin kuuluu vastuu lapsista.

Tässä vähän aikaa sitten olin yksin kotona koko viikonlopun, olin tehnyt ajatustyötä jo kauan etten sitä "pilaa" aikaani miettimällä että pitäisi olla lasten kanssa.



Mullakin on todella vaikeaa olla kotona. Mä olen sellainen ihminen että tarvisin menoa ja kiirettä pysyäkseni aktiivisena. Mutta ollaan tässä eteenpäin menty.



Nyt olen alkanu hakemaan itselleni iltatöitä, ja olen ajatuksesta ihan innoissaan! =)



Kaikkea hyvää sinulle ap, ja myös muille äideille, joille pelkkä koti ja lapset ei riitä!



t. kotiäiti ja lapset pian 4v. ja vähän päälle 1v.

tajuaa patistaa sut omiin hetkiin !!! älä ota syyllisyyttä omasta ajasta!! nimittäin arki pyörii niin kauan kuin SINÄ jaksat. mitä tapahtuu jos SINÄ väsähdät täysin?! jos haluat olla "käytettävissä" niin pidät huolta että jaksat olla . ja siihen auttaa oma aika!!

Minä en varsinaisesti kaipaa mitään menoa ja "melskettä" kodin ulkopuolella. Pelkkä kotikin (+ vaikka lenkki per päivä) olisi ihan ok, jos mieli olisi iloisempi ja jaksaisi nauttia noista pikku äkäpusseista. Tietenkin ne kiukuttelutkin jaksaisi paremmin, jos välillä olisi hetken erossa lapsista. Eli ei tässä tunnu pääsevän puusta pitkälle... ap

Mieheni kyllä patistaa minua, jos vain on aikaa. Kovin usein sitä ei kuitenkaan ole. Minussa itsessäni se perimmäisin vika on. Minussa ja ääliömäisessä omassatunnossani... :( ap

Kun olin ollut kotona neljä vuotta aloin masentumaan. 4v esikoinen meni silloin 2 kertaa viikossa päiväkotiin, että olotilani helpottaisi ja sain olla 2-vuotiaan kanssa kotona, eikä tarvinnut kuunnella lasten riitelyä koko päivää. Itse asiassa päiväkotiin kuskaaminen ja 4-vuotiaan päivähoidosta aiheutunut kiukuttelu ei parantanut olotilaani yhtään vaan taisin vaipua vain syvemmälle. Yleensä päivät meni netissä surffatessa tai videoita katsoen. Kyläilin kyllä lasten kanssa ja käytiin perhekahviloissa yms, mutta nämä päivät kun toinen oli hoidossa, minä vain makasin tv:n ääressä ja odotin milloin pitää lähteä hakemaan taas lasta hoidosta. Yritin lenkkeilyä, joogaa yms omaa aikaa, mutta eivät ne auttaneet. Lähinnä minulla oli huono omatunto siitä etten ollut lasteni seurassa.



Ja kun olin lasteni kanssa en jaksanut kuitenkaan leikkiä tai touhuta mitään ja kodin ylläpitokin oli mitä sattuu. Silloin ymmärsin, että ehkäpä minun aikani on lähteä takaisin töihin, Lapset olivat tuolloin 3 ja 5v. Ja se on auttanut. Mies vie onneksi kiukuttelevat lapset aamulla hoitoon ja minun tehtäväni on hakea iloiset lapset hoidosta kotiin. Iltaisin haluan ja jaksan olla taas lasteni kanssa. Oikein odotan töissä että pääsen taas leikkimään ja touhuamaan lasteni kanssa. Onneksi tajusin lähteä töihin ja lopetin sen kotimasis-elämän. Jos voisin, olisin mielelläni vielä lasten kanssa kotona, mutta ikävä kyllä pääni ei taida kestää sitä enää.

kotona varmaan tarviikaan olla enää. Heille optimitilanne on lyhyt hoitopäivä ja kaverit!

Jos suurin osa kotiäideistä on masentuneita, eikö se kerrokin hirveän paljon tämän päivän aikuisista ihmisistä???

Pelottavaa ja erittäin huolestuttavaa kun isot laumat alkavat määritellä itsensä sairaiksi ja hankkimaan lääkitystä. Ihan kirkkain silmin sanotaan että se johtuu vain siitä että olen kotiäiti -eiköhän ne syyt ole jossain ihan muualla! Eikä ratkaisu todellakaan ole masennusdiagnoosi eikä lääkitys.

Masennutaan joukolla-touhulla on niille jotka oikeasti kärsivät depressiosta? Kuka heitä enää kuuntelee kun kohta lääkäreiden aika menee siihen että yrittää tolkuttaa terveille ihmisille ettei joka pikku masennusta pidä lääkitä.

Amerikassahan kotirouvat veti ennen valiumia ja drinksua lähiöissään kun olivat miehistä ja niiden mielipiteistä niin riippuvaisia. Ei uskallettu tehdä mitään omaa kun se ei ollut soveliasta.



Ihmisen on hyvä joskus kriiseillä ja käydä se läpi ja miettiä, mitä haluaa. Olen itse ollut kotiäitinä ja alussa koin sosiaalista painetta uhrautua. Aikani sitä tein ja koko homma tympi. Lopulta päätin, että herranen aika, onhan tää munkin elämää. Aloin järjestää omaa aikaa. Ja huom. opettelin ajamaan sitä autoakin ja nyt olen ostanut itselleni oman auton, millä pääsen liikkeelle.



Ihme nysväämistä ja itsesäälissä kierimistä.

Amerikassahan kotirouvat veti ennen valiumia ja drinksua lähiöissään kun olivat miehistä ja niiden mielipiteistä niin riippuvaisia. Ei uskallettu tehdä mitään omaa kun se ei ollut soveliasta.

Ihmisen on hyvä joskus kriiseillä ja käydä se läpi ja miettiä, mitä haluaa. Olen itse ollut kotiäitinä ja alussa koin sosiaalista painetta uhrautua. Aikani sitä tein ja koko homma tympi. Lopulta päätin, että herranen aika, onhan tää munkin elämää. Aloin järjestää omaa aikaa. Ja huom. opettelin ajamaan sitä autoakin ja nyt olen ostanut itselleni oman auton, millä pääsen liikkeelle.

Ihme nysväämistä ja itsesäälissä kierimistä.