Masennusta vai ihan normaali kotiäidin olotila?

mutta en ole ajanut metriäkään kymmeneen vuoteen. En uskalla enkä enää osaakaan. Eikä taida olla varaa ajotunteihin.. ap

tilanteesi vaikuttaa alavireiseltä, ehkä jopa masennukseltakin. Masennus saattaa olla normaaliolotila kotiäideille, mutta viisas taistelee sitä vastaan.



Masentuneen äidin lapset ovat vaarassa masentua ja masennuksen hoidon estää useimmiten sairauden tunnon puute tai kyky myöntää sitä.



Kun itsekin epäilet, että nyt ei ole kaikki niin kuin hyvässä elämässä kuuluisi, on aika tehdä ratkaisuja, mitä ne kohdallasi ovat, sitä en osaa sanoa.



On hurjaa seurata, miten ahtaalla ja pahoinvoivia kotiäidit ovat, millä en nyt tarkoita ap syyllistää sinua, vaan herättää huomiota, että miksi ylläpidetään jotakin kaunisteltua kuvaa siitä, mitä kotona oleminen merkitsee sekä äidille että lapsille. Monissa olosuhteissa se on kestämätön ja ongelmiin johtava jatkumo. Masentuneiden äitien parisuhteet alkavat rakoilla, tulee eroja jne.



Tukitoimien pitäisi olla suuret kotiäideille, eivätkä ensisijaisesti rahallisia vaan sosiaalisia. Äidit jäävät yksin kaikkien äitimyyttien kera tietokoneen äärelle ja yksinäistyvät ja ahdistuvat lisää. Äideille päiväsaikaan toimintaa, jossa on lastenhoito järjestetty, kuten kansalaisopistojen kursseja ja valtio tukemaan tätä.

itsekin täällä melkein nyyhkin ystävällisiä viestejänne. Täällä on saanut tottua yleensä aika rumaan tekstiin. Joo, kyllä tässä jotain on tehtävä, ennen kuin on liian myöhäistä! ap

Eikö äidit ole kuitenkin ihan pystyviä naisia, miksi kotona pitää koomaantua? Miksei keksi itse virikkeitä itselleen, sellaisia jotka sopivat kotiäidin arkeen? Pitääkö jo aikuisillekin kaikki virike tulla ulkopuolelta, joltain muuta, eikö omia aivoja osata enää käyttää?

Kotona sitä vaipuu johonkin koomaan ja herää vasta kun saa etäisyyttä.

Vaikka kuinka itsekin olisi etukäteen sitä mieltä, että itselle ei niin käy...

mikä luonnonoikku minä olen? Enpä ehtinyt kotona pitkästyä.

Vaikka kuinka itsekin olisi etukäteen sitä mieltä, että itselle ei niin käy...

mikä luonnonoikku minä olen? Enpä ehtinyt kotona pitkästyä.

Vaikka kuinka itsekin olisi etukäteen sitä mieltä, että itselle ei niin käy...

Mitä sitten sait aikaiseksi? Montako lasta? Terveitä/sairaita? Paljonko mies teki?

vieläpä pienillä ikäeroilla, siinäpä se elämä sitten onkin. Ei siinä ole erikseen mitään "omaa elämää"...

ja vastaaja antaa ohjeeksi, että ole toisenlainen. Osapuolet eivät puhu samasta asiasta eikä samalla tietotasolla.

Kotiäitien masentuminen on niin yhteiskunnallisesti kokonaisuudessaan mutta ennen kaikkea lasten kannalta hyvin vaikea asia. Toimenpiteisiin sitä ennaltaehkäisemään pitäisi tehdä hyvin nopeasti hyvin paljon.

Eikö äidit ole kuitenkin ihan pystyviä naisia, miksi kotona pitää koomaantua? Miksei keksi itse virikkeitä itselleen, sellaisia jotka sopivat kotiäidin arkeen? Pitääkö jo aikuisillekin kaikki virike tulla ulkopuolelta, joltain muuta, eikö omia aivoja osata enää käyttää?

Kotona sitä vaipuu johonkin koomaan ja herää vasta kun saa etäisyyttä.

Ensimmäiset huonot fiilikset alkoi viime keväänä, esikoinen oli silloin jo vähän yli kolmen. Nyt syksyllä, kun monet on lähteneet töihin, on alkanut entistäkin enemmän ahdistaa. Nautin suunnattomasti kotiäitiydestä esikoiseni kanssa, sillä häntä yritettiin pitkään ja olen aina rakastanut vauvoja. Toisen lapsen vauva-aika oli myös ihanaa ja viihdyin kotona, vaikka oli kaksi pientä pyörimässä. Jostain kumman syystä pienempiä on tavallaan helpompi hoitaa, kun nukkuvat enemmän jne.



Nyt kun kuopus on vajaa 2v ja uhmaiässä ja esikoinen kohta 4v, tuntuu että mistään ei tule mitään. Koko ajan saa olla selvittelemässä lasten riitoja, mitä tahansa ehdotan pienemmälle tulee vastaukseksi EI ja koko ajan ollaan naama nurinpäin. En jaksa tätä, että päviästä toiseen jatkuu samat rutiinit: herätys, aamupala, puistoon, syömään, nukkumaan, välipalalle jne. jne. Kerhoissakin käydään, mutta ei sekään mitään kevyttä ole vaikka piristääkin tavallaan mieltä. Töihin menoa olen kovasti miettinyt, mutta kesken vuotta on vaikea saada hoitopaikkaa kahdelle lapselle. Eniten ahdistaa se, että ennen lapsia ja vielä esikoisen aikaan luulin olevani täydellinen supermamma, joka ei koskaan väsähdä ja joka nauttii jokaisesta lapsen liikkeestä ja ilmeestä. Nyt olen löytänyt itsestäni aivan uusia puolia ja huomaan oikeastaan olevani todella kärsimätön mutta samalla täydellisyyteen pyrkivä, joka tuo omat vaikeutensa arkeen. Kunpa saisin jostain voimaa jaksaa vielä vuoden kotona, olisi joskus mukava jaksaa vaikka leikkiä lasten kanssa sen sijaan että huudan ja naputan lapsille koko ajan. :( Suurin ahdistus on ehkä se, että olen tavallaan pettynyt itseeni kun en jaksakaan olla koko ajan iloinen ja onnellinen kotiäiti.

Mies ei teki enimmäkseen remonttia, pihatöitä yms.

Siivousta lähinnä silloin kun tehtiin jotain isompaa, ikkunanpesua tai joulusiivousta.

Mitä sain aikaiseksi? Mitä olisi pitänyt saada? Sain aikaiseksi onnelliset kotiäitivuodet, hyvin kasvatetut ja iloiset lapset. Ihan normaalia elämää ilman surkuttelua kuinka on kurjaa. Tottakai oli myös huonot päivät -mutta vain päivät.

Itse sairastin jo silloin, en tosin tiennyt sitä. Sen puolesta oli välillä vaikeaa ja piti tehdä asioita tavallista hitaammin. Ehkä se olikin se "onni", joka sai minut pysähtymään ja NAUTTIMAAN kiireettömästä elämästä pienissä piireissä. Lapset olivat ja ovat, luojan kiitos, terveitä.

Mitä sitten sait aikaiseksi? Montako lasta? Terveitä/sairaita? Paljonko mies teki?

etkä juuri tehnyt muuta kuin kukaan muukaan. Olla möllöttelit ja etenit päivästä toiseen.



Eli en tajua, mitä yritit sanoa.

Olla masentunut ei tarkoita sitä, että pitää hankkia diagnoosi ja pillerit. Aluksi voi

hyväksyä sen että elämä on välillä tylsää ja se on normaali tunne, toiseksi voi etsiä itse vastauksia miten voi parantaa omaa elämäänsä.

Kotiäitien masentuminen on niin yhteiskunnallisesti kokonaisuudessaan mutta ennen kaikkea lasten kannalta hyvin vaikea asia. Toimenpiteisiin sitä ennaltaehkäisemään pitäisi tehdä hyvin nopeasti hyvin paljon.

]

kuin monella tässäkin ketjussa vastanneella. On muuten ihan kiva teko lapsia kohtaan.

etkä juuri tehnyt muuta kuin kukaan muukaan. Olla möllöttelit ja etenit päivästä toiseen.

Eli en tajua, mitä yritit sanoa.

Sekä ap:llä että itselläni. Sitä ennen olisin sanonut että on varmaan ihan normaali kotiäidin mielentila. Mutta ei 35:n tilanne mitenkään sen paremmalta kuulosta, ja hän kuitenkin oli hyvillä mielin, siinä missä itse olen aivan maassa tästä arjesta enkä pysty todellakaan nauttimaan siitä.

psykososiaalista tukea sekä mahdollinen lääkitys. Yksilöllisesti räätälöity hoito. Masennus on sairaus, jonka hoitoennuste laskee hoidon saannin pitkittyessä.

Tässäkin ketjussa ap etsii vastauksia elämäänsä. Hänen tilanteensa ei muutu sillä, että hänen käsketään olla esimerkiksi sinulle mieliksi ja reipastua ulkoisesti, lakata valittamasta ja peitellä pahaa oloaan vielä lisää.

Olla masentunut ei tarkoita sitä, että pitää hankkia diagnoosi ja pillerit. Aluksi voi

hyväksyä sen että elämä on välillä tylsää ja se on normaali tunne, toiseksi voi etsiä itse vastauksia miten voi parantaa omaa elämäänsä.

Kotiäitien masentuminen on niin yhteiskunnallisesti kokonaisuudessaan mutta ennen kaikkea lasten kannalta hyvin vaikea asia. Toimenpiteisiin sitä ennaltaehkäisemään pitäisi tehdä hyvin nopeasti hyvin paljon.

]

ja sinunlaistasi tähän oikeastaan odotinkin. Äitiä joka nostaa itsensä toisten yläpuolelle.



Sinulla on siis jokin sairaus, joka antaa sinulle tähän oikeutuksen.



Nyt odotetaan sitten enää sitä äitiä, jolla on erityislapsi tai syöpälapsi tms. mikä sitten oikeuttaa hänet arvostelemaan meitä tavisäitejä, kun me emme ymmärrä NAUTTIA elämämme helppudesta.



Minä kyllä arvelen, että ihminen, joka oikeasti on elämänsä kanssa sinut, ei jaksa haukkana täällä etsiä ketjuja, joissa päästä pätemään...

Nuo jotka käskevät masentuneita ottamaan itseään kiinni ja reipastumaan sekä pitävät lääkkeitä jotenkin luuseriratkaisuna, tuskin ovat masennusta ikinä kokeneetkaan. Eivätkä ymmärrä asian biologista puolta. Itse sain SSRI-estäjistä ja keskusteluavusta tarvittavan nosteen jaksaa ruveta toimenpiteisiin elämäni muuttamiseksi. On arvokkaimpia läksyjä elämässä tajuta se, että joskus on pyydettävä apua ja myöskin otettava sitä vastaan.



Kotiäitien masennus on mielestäni kansanterveysongelma, jolla voi olla kamalia vaikutuksia tulevaisuuteen, ellei sitä asiallisesti hoideta. Ja asialliseen hoitoon kuuluu ammattiapu ja usein myös lääkitys.

Mulla ihan samoja tuntoja ollut.



Mua auttaa se, että esikoinen on paljon parjatussa virikehoidossa kolmena päivänä viikossa. Saan olla vauvan (erityistarpeita) kanssa kaksin.



Lisäksi olen hankkinut harrastuksen. Ja muita omia menoja.



Kesällä, kun pyöritin kahden lapsen kanssa arkea, oli todella rankkaa. Ei hetkeäkään omaa aikaa. Eikä tarvinnut öisin nukkua, kiitos vauvan.



Tiedän ja tiesin että kyllä tämä aika joskus on ohi, ja helpottaa. Mutta sikapoikki väsyneenä se ei kyllä just sillä hetkellä lohduta, kun kaikki kaatuu päälle. Kun äiti ja lapset huuutavat ja itkevät yhtä aikaa. Ja sata miljoonaa asiaa tekemättä.