Oliko työelämä oikeasti leppoisampaa esim 80-luvulla, vai onko se nostalgiaharha?

En osaa omasta kokemuksesta sanoa, mutta vanhempien työelämää seuranneena voisin sanoa, että työtahti on kiristynyt aikaisempaan verrattuna.

Esim. äitini oli pankissa töissä ja hän selvästi piti työstään, kunnes homma lähti "lapasesta". Ensin hän työskenteli pienen kaupungin pankissa, jossa hän ja muu henkilökunta tuntui viihtyvän.

No, kaikki kun alkoi muuttumaan sellaisiksi, että fyysistä palvelua aina vain tarvittiin vähemmän ja hommia alettiin hoitaa enemmän netissä, niin tämä johti siihen että monet pienet ns. hyvinvoivat pankit lähistöltä lakkautettiin.

Tällöin äiti joutui siirtymään isomman kaupungin konttoriin, jossa työmäärä ajan kuluessa vain kasvoi ja kasvoi. Ovi rupes käymään aika tiuhaan. Äidin vanhoja työkavereita otti lopareita, jäi eläkkeelle, uusia nuoria tuli tilalle, mutta nähdessään mitä p*skaa työ on, lähti samantien pois.

Kun eräs äidin vanha työkaveri sitten lähti, niin ketään ei otettu (tai saatu?) tämän tilalle ja äiti joutui tekemään tämänkin ihmisen työt.

Lopulta äiti sai burn outin ja työterveyden/psykologin/työnantajan kanssa yhteistuumauksesta hän sai kevennystä työhön. Mutta tietysti vain väliaikaisesti (eihän sitä loputtomasti tietystikkään annettu kun eihän se ole kustannustehokasta). Senkin jälkeen äiti kävi monet kerrat sanomassa, että hän ei pysty enää tekemään sitä työtä kun se oli niin stressaavaa, hän teki kahden ihmisen työt. Työtehtäviä oli yksinkertasesti liikaa. Mutta häntä ei kuunneltu. Raha, myyntitulokset ja tehokkuus ym oli tärkeämpiä kuin työntekijöiden terveys. Ei edes sitä kuunneltu, että työpaikka oli kaikenlisäksi ihan homeessa. Pomon huone kaikkein pahiten, mutta pomo kielsi senkin, eihän sielä mitään hometta ollut.

No, terveys edellä äiti otti loparit (onneksi pystyi lopulta tekemään niin). Myöhemmin äiti sai ihmettelevän puhelun paikasta, että miten hän oli selvinnyt niistä töistä, että niitä oli aivan hulluna. Nykyään niitä töitä tekee kaksi työntekijää. Liekkö nekään on kauaan katellut sitä menoa.

En tiedä sitten johtuko tuo kaikki pelkästään vuosiluvusta, mutta äidin puheista olen ymmärtänyt, että myynti- ja neuvottelutahti vain kiihtyi kiihtymistään. Aiemmin kun nuo pysyi ns. inhimillisissä rajoissa.

Myös isäni työ tuntui olevan aina vain raskaampaa kunnes hän jäi eläkkeelle. Työkavereita useampia jäi ennen häntä eläkkeelle, eikä ketään otettu tilalle ja hommat kasaantui aina sitä myöten pienemmälle porukalle.

Isäni oli koulutukseltaan sähkömies ja hän suositteli itselleen erästä jatkajaa, joka olisi valmiiks osannut useammat hommat mitä isänikin, loput olisi kerennyt perehdyttää hälle ja hän varmasti olisi hoitanut hommat yhtä hyvin. Mutta häntä ei kuunneltu, koska tilalle haluttiin palkata tyyppi, jolla on insinöörin paperit. Liekkö saaneet jonkun siihen hommaan.

Isäni oli oikeasti kunnon konkari, että sekin työpaikka jäi kyllä vähän pulaan kun hän eläköityi. Ainakin puheluista päätellen, joita hän sai vielä vuodenkin jälkeen työpaikaltaan.

Että en tiedä mikä juttu tuo sitten on, kun porukka eläköityy tai lähtee, niin miksi nykypäivänä ei oteta uusia työntekijöitä tilalle. Onko se niin kallista? Eikö kalliimpaa ole se, että porukka joutuu burn outtien takia saikulle? En käsitä.

Itse osaan sanoa vaan nykypäivän työelämästä. En pysty vertaamaan menneisyyteen. Mutta omalla työpaikalla on aivan sama asia. Tiedetään vuosi etukäteen että joku konkari jää eläkkeelle, mutta vasta kun hän lähtee, otetaan tilalle vastavalmistunut, joka (yhtään vähättelemättä heitä, vain tosi asia) ei osaa juuri mitään ja hänet joutuu perehdyttämään alusta asti. Kun hänet olisi voinut ottaa perehdytettäväksi jo kuukausia aiemmin niin hän menisi suoraan työntekijästä silloin kun eläköityvä lähtee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä itse olen kuullut kasarin työelämästä, niin olen tyytyväinen, että olen työelämässä nykypäivän aikaan.

Kuulemma eräässäkin tehtaassa kossupullo aukesi joillakin miehillä perjantaisin jo ruokatauon jälkeen, eikä siitä sanomista tullut. Ja naisten kokema seksuaalinen häirintä nähtiin luonnollisena. Jos et tykännyt, niin olit kaikkien mielestä huumorintajuton tiukkis. Esimies saattoi ohi kävellessään taputtaa naispuolista työntekijää pyllylle.

Jos itselleni joku työpaikallani noin tekisi, niin marssisin saman tien ilmoittamaan asiasta.

Kasarilla ilmapiiri oli juntimpi ja epätasa-arvoisempi. Hierarkiat oli vahvemmat. Ehkä miehillä oli mukavaa, mutta naisille ahdistavampaa nykypäivään verrattuna.

Kasari oli ihanaa aikaa olla nuori nainen. Ilmapiiri oli vapaa, huoleton ja onnellinen.

Ei mua ahdistanut. Eikä miehet ahdistelleet. Miehet oli kivoja ja käyttäytyi todella ihanasti naisia kohtaan. Mä olin vielä miesvaltaisella alalla töissä, joten olen kyllä ihan itse sen kokenut. Ei kukaan taputellut pyllylle.

Tää on totta, paremmin suurin osa miehistä silloin käyttäytyi kuin nykyään.

Ulkonäköä ei arvosteltu, eikä niitä kaksmielisyyksiäkään ainakaan enempää huudeltu kuin nykyisinkään.

Kyllä sai olla nuoret ja teinit enemmän rauhassa, vaikka mitä nykyään väitettäisiin kuinka ennen kaikki oli pahemmin.

Ylipäänsä ihmiset olivat kohteliaampia ja paremmin käyttäytyviä.

En ole koskaan uskaltanut kertoa, koska nykyään sitä ei uskota, mutta minua ei ole koskaan ahdisteltu seksuaalisesti, silloin nuorena kasarillakaan. Olen 53-vuotias nainen.

Vierailija kirjoitti:

Itseään ei tarvinnut markkinoidan niin älyttömästi

Tämä markkinointi on nykyisten HR-hörhöjen keksintö, parempaan tulokseen pääsee kun heittää tilalla hakijoiden anomuksia.

Vierailija kirjoitti:

Oli se helpompaa. Kun työpaikan ovi meni kiinni, työt jäi sinne, ei kulkeneet mukana kotiin edes ajatuksissa - ihanaa aikaa. Kun menin töihin, sähkökirjoituskoneet oli ihan uutta. Kauppaopistossa oli hakattu vielä normi kirjoituskoneita. Meitä oli 5 samassa pienessä huoneessa. myös puhelinkeskus, joten aina juttua riitti.

Muistan kun meidän keskuksenhoitaja oli vanhempi nainen (rauha hänen muistolleen) ja henkilökunnan lapset soitteli äideilleen töihin niin tämä "santra" hoiteli asiat. jos äitiä ei tavoitettu; antoi luvan lähteä uimaan. Kyseli vaan, että menetkö pyörällä ja kenen kaverin kanssa; olkaa sitten varovaisia ja olet kotona kun äiti tulee töistä. Kaikki tunsi toisensa. Minäkin menin naimisiin, sain kaksi lasta, erosin, lapset pääsi ripille, kirjoitti ylioppilaaksi... kaikki oli mukana ja pidän vieläkin yhteyttä moniin 80 -luvun työkavereihin.

Nyt on niin kiire, että töitä tehdään lomalla, viikonloppuna, hoidellaan sähköposteja ja stressi painaa jo kun lukee muutaman sähköpostin, mitä kaikkea pitää taas muistaa tehdä - juurikin se muistaminen, ettei jotain tärkeää unohdu kun vastaat siitä sitten itse. Pomot ei tiedä töistä enää mitään - päin vastoin- eikä osaa auttaa, ollaan oman työmme asiantuntijoita. 

Mikä meni pieleen tuossa kohdassa?

80's back kirjoitti:

Muutama asia joka on muuttunut. 80-luvulla ei tarvinnut olla montaa erilaista maksujärjestelmää, mutta nyt  suurin osa 40-50-luvulla syntyneistä, nyt siis vanhuksista, ei enää suostu opettelemaan mitään uutta. Heitä varten täytyy pitää meilläkin kassajärjestelmää vaihtorahoineen. Tämä vie älyttömästi resursseja, kassan tilitys, rahan vienti ja niiden 5 senttisten laskeminen. Kumpa kaikki maksaisivat kortilla, olisi tämäkin aikaa vievä prosessi pois ja oikeassa työnteossa, saisimme viikossa yhden ihmisen päivän työpanoksen auttamaan kiireessä.  Nyt mummo kaivaa kolikkonsa esiin ja ryhtyy laskemaan. Mikähän siinä on, että vanhat miehet osaavat useammin käyttää korttia kuin vanhat naiset?

Toinen mikä kertakaikkiaan uuvuttaa on mielenterveyspotilaiden heitteillejättö. Nyt heitä on asiakkaissa hirveä määrä. Pahaan oloaan he huutavat, kirjaimellisesti. Minulla ei ole aikaa ja koulutusta heidän ymmärtämisekseen. Työntekijöissäkin on voi olla ihmisiä, jotka tarvitsivat hoitoa. Ja pidän näitä ongelmia vastaanvanlaisina kuin mitä tahansa sairautta. He tarvitsevat hoitoa, mutta joutuvat kulkemaan ympäriinsä päivät pitkät ja tulevat sitten julksiin paikkoihin etsimään kontaktia. Kun sitä ei ole antaa, huutavat paikalle johtoa. Surullista.

Maksujärjestelmiä? Olin kassalla ekassa kesätyöpaikassa vuosikymmenen puolivälissä ja olihan silloin jo pankkikortit, ne olivat pankkien omia, usein kuvallisia. Luottokortit oli erikseen. Kortit mankeloitiin ja kuitti piti allekirjoittaa, kassa kai kirjoitti summankin siihen. Sulkulistat varastettuine kortteineen olivat tulosteita, jotka piti itse tarkistaa.

Suurin osa maksoi käteisellä ja vaihtoraha piti itse laskea. Osa käytti shekkejä, jotka kirjoitettiin siinä kassalla. Monien elintarvikkeiden hinnat, esim. maitotölkin, piti muistaa ulkoa. Onneksi silloin niitä maitoja oli aika vähän erilaisia. Oluellakin oli vain kaksi hintaa, Lapin Kulta tuotiin kauempaa ja se oli siksi hiukan kalliimpi.

En ole ollut kassalla nykyaikana, mutta epäilen, ettei homma ollut paljon leppoisampaa ennenkään.

Ei työelämä 80-luvulla ollut leppoisampaa vaan päinvastoin paljon ehdottomampaa. Tietty koulutus vei tiettyyn ammattiin ja siihen sitten mentiin. Hierarkia oli edelleen tiukka, yritysten sisällä ei ollut paljonkaan liikkuvuutta ja ylemmät vakanssit tuli suhde- ja omistajuuspohjalta. Jopa harjoittelupaikkojen saaminen oli kiinni suhteista. Ensimmmäisen kunnon työpaikan sain vasta 80-luvun lopulla ja se tuli täysin omilla kyvyillä, suuresta hakijajoukosta. Tiesin muuten jo ennen tuloksia, että saan paikan, koska se oli kuin minulle tehty ja suhteet ei vaikuttaneet. Ja luotin osaamiseeni ja koulutukseeni kuin vuoreen.

80-luvulla myös luokkayhteiskunta vaikutti työilmapiiriin, herroja sai mollata niin paljon kuin halusi, työväellä ei ollut vastuuta mistään, kommarit kansoitti luottamusmiespaikat.

Olin parina kesänä kouluttamattomana sijaisena psykiatrisessa sairaalassa 80-luvulla, koska äitini oli siellä keittäjänä ja sain paikan sillä tavalla. Toimenkuvaani kuului kaikenlainen avustelu ja oikeastaan potilaiden kanssa seurustelu ja esim heidän partansa ajaminen. Sieltä tehtiin mm kesäreissu Lappiin niiden potilaiden kanssa. Mukana oli kaksi mielisairaanhoitajaa ja kesäsijainen, eli minä. Mielisairaanhoitajat tunsivat potilaat hyvin ja kaikki meni mallikkaasti. Silloin tällöin hoitajan laukku vaan vilahti ja joku sai tarvittavat diapamit ja klorpromatsinit, sitten taas mentiin. Kalasteltiin ja poikettiin Ruotsinkin puolella. Potilaista osa oli todella tutkalla, mutta kaikki halukkaita eikä siellä mitään ongelmia ollut. Jos nyt vähän ääntä lähti niin mitäs noista. Kaikin puolin oli onnistunut reissu ja varmaan jäi mieleen osallisille. Noita reissuja kuulemma tehtiin enemmänkin siihen aikaan. Tuolloinhan psykiatrisissa sairaaloissa oli kaikenlaista toimintaakin potilaille, puutarhaa, terapiaryhmää ja sen sellaista, eli resursseja oli, tosin oli kyllä enemmän potilaitakin ja hoitoajat pidempiä. Tosin moni oli ihan vapaaehtoisesti siellä. Mitään epäasiallisuuksia en kyllä todistanut kertaakaan potilaita kohtaan, paitsi että kyllä hoitajat olivat siellä aika suurpiirteisiä eikä esim kaikkia lääkkeitä kirjailtu niin tarkasti kuin varmaan nykyään. Diapam sinne, toinen tänne.. 

Monella alalla oli enemmän eri ammattiryhmiä tekemässä eri tehtäviä, esim. hoitoalalla oli kylvettäjiä, kävelyttäjiä ja osastoavustajia. Rakenne haluttiin purkaa ja työt jaettiin enemmän ja vähemmän epätasaisesti lähi- ja sairaanhoitajille, jotka nykyisin tekevät käytännössä ihan kaiken. Tämä kaikki tekevät kaikkea oli 1990 luvulla sairaanhoitajien nimenomainen toive ja nyt sitä sitten toteutetaan.

Toinen merkittävä muutos, joka näkyy kaikilla aloilla on työelämään tullut suorituspohjainen kilpailu. Työelämä muistuttaa olympia areenaa, jossa tavoite on jatkuvasti kiristyvä korkeammin, nopeammin, paremmin ja halvemmalla. Elintilasta työpaikoilla tapellaan verissäpäin. Ole paras tai saa potkut. Jaksa, jaksa, jaksa tai saat potkut. Älä tee virhettä tai saat potkut. Tai sitten vaan saat potkut. Stressi ja burnout ei synny työstä itsestään, vaan siitä selän takana häämöttävästä knock-out tilanteesta. Monessa työpaikassa on pelolla johtamista, mutta myös pelolla hallintaa, joka ei jää työpaikalle vaan vaikuttaa kaikessa elämisessä.

Oli helpompaa vielä 2000-luvun alussakin. Nykyään kaikki vedetään niin äärimmäisilleen kun tehokkuus on paljon tärkeämpää kuin ihmisten viihtyminen töissä ja hyvinvointi. Voittoa pitää saada maksimaalinen määrä ja halpaa työvoimaa kun on väkisin tuotu niin työnantajilla on etulyöntiasema. Myös nykyään rehottava mielensäpahoittamis kulttuuri on omiaan tekemään työpaikoista aika raskaita. Kokoajan on joku joka vinkuu jostain ihan älyttömästä. "Yhyy, tota kehuttiin enemmän ku mua", "mulla tuli paha mieli kun kukaan ei istunut mun kanssa samaan ruokapöytään", "mun tunteet on nyt tärkeimpiä täällä" ei tollasta sontaa jaksa kukaan, ihme lastentarhoja nykyään työpaikat. Jos haluaa, että on edes jollain tavalla miellyttävä työpaikka niin pitää jo haastattelu vaiheessa selvittää, että eihän työpaikalla ole yhtään alle 35-vuotiasta.

Oli, paljon helpompaa. Työnantajalle riitti, että työntekijä hoiti työnsä. Nyt joutuu istumaan kokouksissa, koulutuksissa, infoissa, brieffeissä, tiimeissä, hankepalavereissa monena iltana viikossa. 

Kyllä. 

Olen julkisella työnantajalla työssä, ja jos vertaan 1980-luvun loppua nykyhetkeen, tuotetaan samat palvelut 1/3:lla siitä työntekijämäärästä, mitä tuolloin oli käytettävissä. Tuolloin on ollut ihan oikeasti leppoisaa töissä. Myös työilmapiiri on ollut parempi, ja jopa työntekijöiden virkistykseen ja koulutukseen käytettiin rahaa. Nyt meillä ei ole enää mitään tyky/tyhy -toimintaa, koska sille ei ole yksinkertaisesti aikaa.

Joo, toki tietotekniikka on tullut helpottamaan työntekoa (tosin jo 80-luvun lopulla alkeelliset ATK-avusteiset järjestelmät tulivat jo käyttöön) mutta tietotekniikka on myös TUONUT lisää työtehtäviä, etenkin viestintään, tiedottamiseen, sähköiseen asiakaspalveluun ym.

Aloitin työelämän 1986. Ilmapiiri työpaikoilla oli parempi, kollektiivisempi. Oltiin kavereita, koko työporukka piti yhtä, sooloilijoille ei ollut tilaa. Tarkoittaa siis: liittoon kuulumattomille. Ilmapiiri oli avoimesti vasemmistolainen, ja siinä olivat kaikki mukana. Kuulostaa nykyään tylyltä, mutta siinä oli hyvät puolensa. Työpaikalla ei oltu yksilöitä jotka kilpailevat toisiaan vastaan, vaan kollektiivi.

Oli leppoisempi ja ei ollut. Taukoja pidettiin enemmän ja pidempiä, niiden kanssa ei ollut niin justiinsa oliko se huili nyt puoli tuntia vaiko vartin, joskus jopa tunninkin. Mutta sitten kun tehtiin, niin tehtiin niin maan perkeleesti. Työnteko oli silloin ikään kuin periodimaisempaa. Työpäivä jakautui jaksoihin, jolloin ei tehty yhtään mitään, ja tehtiin täysillä.

Vierailija kirjoitti:

Ei työelämä 80-luvulla ollut leppoisampaa vaan päinvastoin paljon ehdottomampaa. Tietty koulutus vei tiettyyn ammattiin ja siihen sitten mentiin. Hierarkia oli edelleen tiukka, yritysten sisällä ei ollut paljonkaan liikkuvuutta ja ylemmät vakanssit tuli suhde- ja omistajuuspohjalta. Jopa harjoittelupaikkojen saaminen oli kiinni suhteista. Ensimmmäisen kunnon työpaikan sain vasta 80-luvun lopulla ja se tuli täysin omilla kyvyillä, suuresta hakijajoukosta. Tiesin muuten jo ennen tuloksia, että saan paikan, koska se oli kuin minulle tehty ja suhteet ei vaikuttaneet. Ja luotin osaamiseeni ja koulutukseeni kuin vuoreen.

80-luvulla myös luokkayhteiskunta vaikutti työilmapiiriin, herroja sai mollata niin paljon kuin halusi, työväellä ei ollut vastuuta mistään, kommarit kansoitti luottamusmiespaikat.

Omaan kokemukseeni pohjautuen: tämä oli totta ehkä 60-luvun alussa, mutta ei enää 80-luvulla, tai jos näin oli, niin se oli jo äärimmäisen harvinaista.

Töihin pääsi helpommin, ei tarvinnut vakuutella pätevyyttään ja tyytyä jatkuviin pätkätöihin (ennen lamaa ainakin). Tuttujen kautta sai helposti töitä, vaikkei omat ansiot erikoiset.

Hoitoalalla reilut kymmenen vuotta ollut kaverini sanoi, että jo tässä kymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon, kun valmistui niin työtahti oli vielä siedettävä, mutta koko ajan on mennyt huonompaan suuntaan. Eikä se alkuun ollut edes hoitajapulan vika, vaan se pula kehkeytyi pikkuhiljaa kun työolot alkoi muuttua huonommiksi ja hoitajat vaihtaa alaa.

Ainakin omat vanhempani tekivät ylitöitä niska limassa kasarilla. Muistan ne lukemattomat illat, kun äiti tuli kotiin vasta myöhään illalla. Isä puolestaan teki firaabelihommia iltaisin, jos ei ollut muutoin ylitöissä. Vietin paljon aikaa yksin kotona. Välillä menin äidin mukaan hänen työpaikalleen, kun hänen piti tehdä ylitöitä viikonloppuisinkin. Siellä sitten yritin saada aikani kulumaan miten pystyin. Oli kyllä todella syvältä. Nykypäivänä onnistuisi varmaan etätöinä. Itse menin silloin myös ensimmäistä kertaa kesätöihin, niinikään äitini työpaikalle. Nuorena suviuunona tein hommat niin nopeasti, että suurimman osan ajasta ei ollut mitään tehtävää. Oman työurani aikana olen nähnyt erilaisten raportointivelvollisuuksien lisääntyneen nopeasti, mutta toisaalta etätyöt ja digitalisoituminen ovat helpottaneet hommia aivan hirveästi. 

Vierailija kirjoitti:

Olin parina kesänä kouluttamattomana sijaisena psykiatrisessa sairaalassa 80-luvulla, koska äitini oli siellä keittäjänä ja sain paikan sillä tavalla. Toimenkuvaani kuului kaikenlainen avustelu ja oikeastaan potilaiden kanssa seurustelu ja esim heidän partansa ajaminen. Sieltä tehtiin mm kesäreissu Lappiin niiden potilaiden kanssa. Mukana oli kaksi mielisairaanhoitajaa ja kesäsijainen, eli minä. Mielisairaanhoitajat tunsivat potilaat hyvin ja kaikki meni mallikkaasti. Silloin tällöin hoitajan laukku vaan vilahti ja joku sai tarvittavat diapamit ja klorpromatsinit, sitten taas mentiin. Kalasteltiin ja poikettiin Ruotsinkin puolella. Potilaista osa oli todella tutkalla, mutta kaikki halukkaita eikä siellä mitään ongelmia ollut. Jos nyt vähän ääntä lähti niin mitäs noista. Kaikin puolin oli onnistunut reissu ja varmaan jäi mieleen osallisille. Noita reissuja kuulemma tehtiin enemmänkin siihen aikaan. Tuolloinhan psykiatrisissa sairaaloissa oli kaikenlaista toimintaakin potilaille, puutarhaa, terapiaryhmää ja sen sellaista, eli resursseja oli, tosin oli kyllä enemmän potilaitakin ja hoitoajat pidempiä. Tosin moni oli ihan vapaaehtoisesti siellä. Mitään epäasiallisuuksia en kyllä todistanut kertaakaan potilaita kohtaan, paitsi että kyllä hoitajat olivat siellä aika suurpiirteisiä eikä esim kaikkia lääkkeitä kirjailtu niin tarkasti kuin varmaan nykyään. Diapam sinne, toinen tänne.. 

Niin nykyäänhän tuollaiset matkustuskykyiset psykiatriset potilaat on hyvin pitkälle avohoidossa ja sairaaloissa vain ne, jotka akuutisti on vaaraksi itselleen tai muille. Niissä paikoissa joissa ollaan pitkäaikaishoidossa kuten Niuva, on kyllä kaikenlaista terapiaa ja puutarhaa ja työtoimintaa tarjolla.

Seuranta ei olllut yhtä reaaliaikaist ja ihmisten eritasoinen suorittaminen ei ollut niin ilmeistä, toisaalta työvoimaa ei kilpailutettu tuloss tainilos-systeemillä. Jos pääsit sisäänniin työnantaja hyväksyi ne heikommin suorittavatkin. Esim pankkialalla toinen teki 800 kirjausta ja toinen 300 ja minä 200 - eikä kukaan ottanut puheeksi. Pankkialalla oli ekat yt:t vasta joskus 90-luvun alussa ja silloin lähtikin paljon.

Pomot ryyppäsivät ja lounastivat enemmän, itse asiassa alkoholittomuus lounailla yleistyi vasta 2000-luvulla. 80-luvulla oikeasti kännättiin edustustehtävissä jossain yritysten tunturimajoilla - ja sinne rahdattiin naisia. Ei vielä huumeita. Sihteeri kutsuttiin hakemaan paperit toisena päivänä ja sitten vielä kolmas päivä ryypättiin. Nykyään sopimuksesta neuvotellaan kahvikupposen äärellä ja se vahvistetaan digitaalisella allekirjoituksella etätoimistolta käsin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Työtä sai helposti, työpaikoilla oli miellyttävää, töiden määrä kohtuullinen ja palkka hyvä.

Tämä kuulostaa juuri nostalgiaharhalta, koska ei ole eritelty mitään faktoja.

Vertaa vuoden 1988 työpäivää vuoden 2022 työpäivään, sen resursseja jne. Tämä kiinnostaa.

Joskus ehkä 1985 kesätöissä toimistossa, koko kesän pesti. Keskellä sitä oli pari viikkoa, jolloin tein ehkä vartin verran töitä päivässä. Ei vain ollut mitään tekemistä. Paikalla olevat vakkaritkin vain norkoilivat.

Entäs yliopiston vahtimestarit: Porthaniassa oli naulakkoja vartioimassa vahtimestarit kuin missäkin narikassa. Heille me opiskelijanplantut jätimme takkimme valvontaan. Nykyään on lukolliset lokerikot.

Töitä sain helposti, mutta olen näin jälkeenpäin miettinyt, kuinka paljon johtui siitä, että olin vielä nuori.

Oli helpompaa ja leppoisampaa. Töitä tehtiin inhimillisessä mittakaavassa, ei vaadittu ihmisiltä epäinhimillisen suurta työtaakkaa.

Nykyään meno on ihan p.. erseestä.

Itsenä markkinointi, cv:T, kilpailu ja rekrytointi ihan mitättömistäkin paikoista!

Naurettavaa pelleilyä!😳😑