Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tunnetko ketään, jota vastoinkäymiset olisi oikeasti vahvistaneet?
11.07.2022 |
Minä en. Siis en ketään. Ison kasan katkeroituneita ja masennuksesta tai ahdistuksesta kärsiviä kyllä tiedän. Joitain tiedän, jotka ovat kyllä mieleltään vahvoja edelleen, PAITSI niiden rankkojen kokemusten osalta, jotka jättivät jälkensä PTSD-oireiden muodossa.
Kysyn tätä siksi, että olen huomannut ainakin itsestäni, että jatkuvat murheet ja vastoinkäymiset eivät todellakaan ole vahvistaneet minua mitenkään, vaan päinvastoin. Resilienssi käy jokaisen uuden vastoinkäymisen jälkeen enemmän vähiin, ja pienempikin uusi vastoinkäyminen tuntuu lannistavammalta kuin ennen. Kestää myös kauemmin palautua stressaavista kokemuksista. Esimerkiksi viikonloppuna meillä kävi ambulanssi, enkä ole vieläkään jotenkin palautunut siitä, vaikka loppujen lopuksi ei edes tarvinnut lähteä päivystykseen.
Onko muilla ollut samaa?
Kommentit (161)
Vastoinkäymiset ei ehkä luonnetta jalosta mutta oppii sitä kai sietämään enemmän vastamäkeä, ei pienestä murru.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua ainakin. Olen kokenut asioita mitä todella harva ikäiseni on joutunut kokemaan. Olen menettänyt molemmat vanhemmat alaikäisenä, opetellut hoitamaan omat asiani ja itsenäistynyt aiemmin kuin kukaan ystävistäni. Ihmetyttää miten niin moni on vielä kolmekymppisenä kiinni vanhemmissaan, kun itse olen jo yli 10 vuoden ajan hoitanut omien asioiden lisäksi vanhempien asioita. Parikymppisenä minä vietin yksin tai muiden sukulaisten kanssa joulut ja muut juhlat samalla kun muut samanikäiset muutti pois kotoa ja matkusteli vanhempiensa kanssa. Moni kolmekymppisenä on täysin pihalla miten järjestetään esim hautajaiset jos toinen vanhemmista kuolee ja pitäisi osata tehdä jotain.
Kuitenkin ärsyttää ehkä eniten sen miten muut samanikäiset suhtautuu vanhempiinsa. Jotkut riitelee vanhempiensa kanssa tai ei ole väleissä mitättömien juttujen takia, eivät osaa olla kiitollisia. Itse olisin onnellinen jos minulla olisi vanhemmat.
Vierailija kirjoitti:
Minua ainakin. Olen kokenut asioita mitä todella harva ikäiseni on joutunut kokemaan. Olen menettänyt molemmat vanhemmat alaikäisenä, opetellut hoitamaan omat asiani ja itsenäistynyt aiemmin kuin kukaan ystävistäni. Ihmetyttää miten niin moni on vielä kolmekymppisenä kiinni vanhemmissaan, kun itse olen jo yli 10 vuoden ajan hoitanut omien asioiden lisäksi vanhempien asioita. Parikymppisenä minä vietin yksin tai muiden sukulaisten kanssa joulut ja muut juhlat samalla kun muut samanikäiset muutti pois kotoa ja matkusteli vanhempiensa kanssa. Moni kolmekymppisenä on täysin pihalla miten järjestetään esim hautajaiset jos toinen vanhemmista kuolee ja pitäisi osata tehdä jotain.
Kuitenkin ärsyttää ehkä eniten sen miten muut samanikäiset suhtautuu vanhempiinsa. Jotkut riitelee vanhempiensa kanssa tai ei ole väleissä mitättömien juttujen takia, eivät osaa olla kiitollisia. Itse olisin onnellinen jos minulla olisi vanhemmat.
Alaikäisellä on aina huoltaja, joten sinullakin on ollut. Tuskin muutenkaan olet ihan yksin järjestellyt vanhempiesi hautajaisia alaikäisenä.
Muutenkin vähän putoaa itsensä korostamista. Ei kai kukaan tiedä aina heti mitä pitää tehdä. Kyllä asioista voi ihan rauhassa ottaa selvää. En minäkään tiedä miten esimerkiksi työttömäksi joutuessa haetaan kassasta rahaa, koska ei ole ikinä tarvinut tehdä sellaista.
Vierailija kirjoitti:
Minua ainakin. Olen kokenut asioita mitä todella harva ikäiseni on joutunut kokemaan. Olen menettänyt molemmat vanhemmat alaikäisenä, opetellut hoitamaan omat asiani ja itsenäistynyt aiemmin kuin kukaan ystävistäni. Ihmetyttää miten niin moni on vielä kolmekymppisenä kiinni vanhemmissaan, kun itse olen jo yli 10 vuoden ajan hoitanut omien asioiden lisäksi vanhempien asioita. Parikymppisenä minä vietin yksin tai muiden sukulaisten kanssa joulut ja muut juhlat samalla kun muut samanikäiset muutti pois kotoa ja matkusteli vanhempiensa kanssa. Moni kolmekymppisenä on täysin pihalla miten järjestetään esim hautajaiset jos toinen vanhemmista kuolee ja pitäisi osata tehdä jotain.
Kuitenkin ärsyttää ehkä eniten sen miten muut samanikäiset suhtautuu vanhempiinsa. Jotkut riitelee vanhempiensa kanssa tai ei ole väleissä mitättömien juttujen takia, eivät osaa olla kiitollisia. Itse olisin onnellinen jos minulla olisi vanhemmat.
Eipä taida olla vahvistanut kuitenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Minua ainakin. Olen kokenut asioita mitä todella harva ikäiseni on joutunut kokemaan. Olen menettänyt molemmat vanhemmat alaikäisenä, opetellut hoitamaan omat asiani ja itsenäistynyt aiemmin kuin kukaan ystävistäni. Ihmetyttää miten niin moni on vielä kolmekymppisenä kiinni vanhemmissaan, kun itse olen jo yli 10 vuoden ajan hoitanut omien asioiden lisäksi vanhempien asioita. Parikymppisenä minä vietin yksin tai muiden sukulaisten kanssa joulut ja muut juhlat samalla kun muut samanikäiset muutti pois kotoa ja matkusteli vanhempiensa kanssa. Moni kolmekymppisenä on täysin pihalla miten järjestetään esim hautajaiset jos toinen vanhemmista kuolee ja pitäisi osata tehdä jotain.
Kuitenkin ärsyttää ehkä eniten sen miten muut samanikäiset suhtautuu vanhempiinsa. Jotkut riitelee vanhempiensa kanssa tai ei ole väleissä mitättömien juttujen takia, eivät osaa olla kiitollisia. Itse olisin onnellinen jos minulla olisi vanhemmat.
Onpa alentava kommentti. Olen itsekin menettänyt teininä vanhempani ja sen jälkeen hyvin nopealla aikataululla muita läheisiä. En siltikään tietäisi ilman selvittämistä, että mitä kaikkea täytyy tehdä kuoleman jälkeen. En pidä sen osaamista vahvuutena. Vanhemman itse#urha oli tragedia, mutta suurempi tragedia oli itse lapsuus. Ihmisillä kun on vanhempia, jotka eivät todellakaan käyttäydy niin kuin vanhemman kuuluu. Siksi ymmärrän erittäin hyvin, miksi jotkut eivät ole edes väleissä vanhempiensa kanssa. Olet saanut selkeästi siltä osin elää kuplassa ja hyvä niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joillekin käy niin, että kun elämä menee murskaksi, niin käännytään Jumalan puoleen. Kun ihminen tulee uskoon, Jumala pystyy kääntämään vaikeudet voitoksi. Sikäli ymmärrän sanonnan. Muutoin näen kyllä niin että ihminen katkeroituu ja täyttyy vihalla ja jopa kostaa muille ihmisille jollain tapaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minua on usein ihmetyttänyt, miksi niiden vastoinkäymisten pitää sattua samoihin aikoihin. Jos kustakin vastoinkäymisestä saisi selvitä yksi kerrallaan, mutta kun ne tuppaa iskemään samaan aikaan kuin pari muutakin vastoinkäymistä.
Sen olen kuitenkin huomannut, että kannattaa tarkoin miettiä kenelle avautuu vastoinkäymisistään.
Mä noteerasin jo 15 vuotta sitten, että asiat tuppaa jostain syystä tippumaan niskaan kolmen ryppäissä
Sekä itsellä, että kavereilla. Onko muut huomannut?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua on usein ihmetyttänyt, miksi niiden vastoinkäymisten pitää sattua samoihin aikoihin. Jos kustakin vastoinkäymisestä saisi selvitä yksi kerrallaan, mutta kun ne tuppaa iskemään samaan aikaan kuin pari muutakin vastoinkäymistä.
Sen olen kuitenkin huomannut, että kannattaa tarkoin miettiä kenelle avautuu vastoinkäymisistään.
Mä noteerasin jo 15 vuotta sitten, että asiat tuppaa jostain syystä tippumaan niskaan kolmen ryppäissä
Sekä itsellä, että kavereilla. Onko muut huomannut?
En. Kyllä ne vaikeudet ilmestyy ihan satunnaisesti.
Miksi kyselet tyhmiä? Elämä on itsessään vastoinkäyminen, joka päättyy varmaan kuolemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Veljeni on ainoa jonka tunnen jota vastoinkäymiset ovat vahvistaneet. Tunnen myös monia joita vastoinkäymiset eivät ole vahvistaneet vaan lysentäneet täysin(itseni mukaanlukien).
Vierailija kirjoitti:
Joillekin käy niin, että kun elämä menee murskaksi, niin käännytään Jumalan puoleen. Kun ihminen tulee uskoon, Jumala pystyy kääntämään vaikeudet voitoksi. Sikäli ymmärrän sanonnan. Muutoin näen kyllä niin että ihminen katkeroituu ja täyttyy vihalla ja jopa kostaa muille ihmisille jollain tapaa.
Minä tulin uskoon eikä vastoinkäymiset yhtään helpottaneet ja murskauduin niiden vastoinkäymisten alle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siinä mielessä "vahvistaa", että kun minut r'aiskattiin toisen kerran tiesin jo mitä tunteita ja olotiloja on tiedossa. En viitsinyt myöskään mennä poliisille toista kertaa tai psykologille, koska tiestin ettei siitä ole mitään hyötyä. Toipuminen oli nopeampaa toisella kerralla.
Heikoksi tämä on tehnyt siinä mielessä etten osaa enää luottaa tuntemattomiin ihmisiin ja oletan heidän haluavan pahaa minulle. Olen todella varautunut ihmisten seurassa ja uusien kavereiden saaminen on todella vaikeaa ja ison työn takana. Viihdyn yksin kotona paljon, koska voin olla rentoutuneesti.
Rahahuolet ja erittäin huonot välit äitini kanssa vain stressaavat eivätkä todellakaan vahvista.
Jos raiskaus ei ole vanhentunut rikoksena niin tee rikosilmoitus! Jos et iyseI niin muiden uhrien vuoksi
Näyttäs monella menneen vahvistaminen ja kovettaminen sekaisin keskenään.
Minä vahvistun vastoinkäymisistä. Saan niistä draivia tehdä paremmin ja pyrkiä päättäväisemmin eteenpäin. Näin olen menestynyt.
n45
Riippuu ihmisestä miten tämä pärjää. En nyt listaa omia ongelmiani ja kärsimyksiäni mitä on elämän aikana tapahtunut, koska ei se ole mikään kisa pohjalle eikä se itsessään auta mitään.
Sanon vain, että suren sitä millaiseksi ne ovat minut muuttaneet. Empatiani on epäaitoa, pintapuolista esitystä, olen kylmä ja kitkerä ihminen ja huumori on sen mukaista. Kapasiteetti romanttiseen rakkauteen minulta on omasta mielestä kuollut pois. Minulla on joukko triggereitä joista en halua kuulla milloinkaan mitään.
Mikään ei tunnu auttavan tai helpottavan joten olen nähnyt parhaaksi vain siirtyä sivuun esim. ihmissuhteista etten vahingossakaan vahingoittaisi jota kuta.
Nytkin ottaa sydämestä, kun taas tämän myöntää ja kirjoittaa, mutta minkäs teet. Tälle miehelle riittää loppuelämäksi pari pehmolelua kavereiksi, parempi niin.
Hyvä aloitus ap!
Olen itse kärsinyt ptsdstä ja ahdistuksesta sekä masennuksesta pitkän aikaa. En nyt mene tarkemmin syihin mutta pieneksi taustaksi kerron että uskoisin että kaikki lähti menemään rytinällä alas kun minut raiskattiin kun olin 15-vuotias. Sen jälkeen tein useita epätoivoisia ja huonoja valintoja, jotka ajoivat minut entistä masentuneemmaksi. Seurustelin miesten kanssa jotka saivat minut tuntemaan itseni mitättömäksi, koska en uskonut saavani parempaa kohtelua mieheltä.
Lopulta työkyky, opiskelukyky menivät ja ihmissuhteeni kärsivät. Toden teolla. Elämä kaiken tämän taakan kanssa on ollut raskasta. Nyt 29-vuotiaana voisin sanoa ensimmäistä kertaa melkein 15 vuoteen että olen onnellinen. Olen katkaissut kaikki toksiset ihmissuhteet ja keskityn terveyteeni. Fyysiseen ja psyykkiseen. Olen ensimmäistä kertaa terveessä parisuhteessa ja välit perheeseeni ovat paremmat kuin koskaan aikuisiällä.
Ei tämä kaikki terapiatyö ja itsensätutkiskelu minua vahvemmaksi tehnyt. Tietoisemmaksi kyllä. Itsekkäämmäksi kyllä. Ennen myin vaikka persettäni kadulla, jos joku olisi minun vaatinut niin tekevän. Olin niin kova mielyttämään muita että saatoin ottaa tonneja puolisolle velkaa nimiini, jotta toinen osapuoli arvostaisi minua.
Onneksi en ole katkeroitunut. Sama empaattinen itseni olen edelleen. Nykyään vaan osaan sanoa ei. Tunnistan rajani ja en anna kenenkään kävellä ylitseni. Uskon silti että olisin voinut saada terveen itsetunnon ja kunnioituksen ilman näitä kokemuksiani. Ptsd on vaikea tauti. Ahdistus myös. Masennuksen kanssa olen oppinut elämään. En silti koe olevani vahvempi. Olen henkisesti aika loppu mutta ainakin minua ympäröi rakkaat ihmiset jotka tukevat minua. Ainakin olen terveemmässä mielentilassa kuin aikaisemmin. Jatkuvaa kamppailua tämä silti on. Ei voi kuin elää päivä kerrallaan :)
Minä. Tiedän että pärjään aina, tuli eteen mikä tilanne tahansa ja nimenomaan pärjään yksin. Onneksi elämä on nyt hyvää
Alue: Aihe vapaa
Minäkin.