Tunnetko ketään, jota vastoinkäymiset olisi oikeasti vahvistaneet?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän jotain isoisän lapsuutta ennen sota-aikaa ja sota-ajan kokemuksia ole mitään järkeä vertailla nykypäivään ja nykypäivän ongelmiin, koska maailma oli silloin 80-90 vuotta sitten ihan erilainen.

Kuka vertailee? Kysymys kuului:"Tunnetko ketään, jota vastoinkäymiset olisi oikeasti vahvistaneet?", siihen vastattiin, mutta ilmeisesti ei olisikaan saanut.

 

Tuo viesti alkaa "Tunnen, isäni, mutta hänen kokemansa vastoinkäymiset ovatkin ihan eri luokkaa kuin mitä me nykyajan lumihiutaleet joudumme kokemaan." Vertailua, joka ei edes perustu omakohtaiseen kokemukseen.

Ei se vastoinkäyminen itsessään vahvista, vaan se miten siihen reagoi, mitä ottaa opiksi ja miten itsensä rakentaa sen jälkeen. Jokainen saa vapaasti valita sen, vaikkei vastoinkäymisiään saakaan.

Kyllä. Itseni.

Vierailija kirjoitti:

Mua ärsyttää kun sanotaan "no sulla ei oo oikeita murheita kun tommosia mietit". Ite aattelen aina että ihminen joka murehtii jotain pikkuasiaa on todennäköisesti kokenut enemmän ja tiheämpään vastoinkäymisiä kuin sellainen jota ei pikkujutu hetkauta.

Nuo ihmiset eivät ymmärrä sitä että ihmisellä voi olla ihan todella isoja murheita vaikka hän ääneen sanoo että ketuttaa kun pesukone hajosi. Eihän kukaan niiitä isoja murheita defaulttina oksenna kaikkien päälle joka päivä. Eihän niistä ole edes lupa puhua, kun "ei me tässä sun terapeutteja olla, ole hiljaa mee hoitoon".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi tässä ketjussa alapeukutetaan, jos joku kertoo omaavansa resilienssiä ja selvinneensä vastoinkäymisistä? 

Kateus siitä, kun joku on selvinnyt paremmin kuin itse. Ei tajuta, ettei toisen onni ole muilta pois.

Ärsytys siitä, että hienosti vastoinkäymisistä selvinneet eivät omaa empatiakykyä niitä vähemmän hienosti vastoinkäymisistä selvinneitä kohtaan. Ei tajuta, ettei itsekään välttämättä selvittäisi, jos olisi samanmoiset vastoinkäymiset selätettävänä kuin sillä toisella. No, ehkä joskus ymmärtävät kun tarpeeksi vastoinkäymisiä annetaan. 

Kuulostat todella katkeralta ja mustavalkoiselta. Tiedätkö, että on sinua paljon pahempaakin kokeneita, joilla menee paremmin elämässä. Kurjuuden ja sodan keske

Kunnon mitätöinti menossa. Tällä logiikalla kukaan ei saisi valittaa koskaan yhtään mistään eikä kertoa ikävistä asioista.

Tiedätkö muuten itse, kuinka vahingollista käytöksesi voi olla todella pahoin traumatisoituneelle ihmiselle? Kommenttisi ja reagointisi aiheeseen  kertoo sinusta kaiken oleellisen. 

Kyllä, itseni. En näin jälkeenpäin uskoisi, että selvisin, mutta sen minä tein.

Jos vastoinkäymisenä on sairastuiminen, työkyvyn menetys, fyysiset oireet ja se että ne vastoinkäymiset nyt vaan vaikuttaa ihan kaikkeen arjessasi ja elämässäsi, niin ei niistä sillä mahtavalla asenteella ohi mennä, ja jätetä sinne menneisyyteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi tässä ketjussa alapeukutetaan, jos joku kertoo omaavansa resilienssiä ja selvinneensä vastoinkäymisistä? 

Kateus siitä, kun joku on selvinnyt paremmin kuin itse. Ei tajuta, ettei toisen onni ole muilta pois.

Ärsytys siitä, että hienosti vastoinkäymisistä selvinneet eivät omaa empatiakykyä niitä vähemmän hienosti vastoinkäymisistä selvinneitä kohtaan. Ei tajuta, ettei itsekään välttämättä selvittäisi, jos olisi samanmoiset vastoinkäymiset selätettävänä kuin sillä toisella. No, ehkä joskus ymmärtävät kun tarpeeksi vastoinkäymisiä annetaan. 

Ihmiset on huonoja ymmärtämään että kenenkään vastoinkäymisiä ei voi verrata, koska on niiin paljon muuttujia ihmisen elämässä sieltä vauvasta vanhuuteen asti. Ja se on erityisen hankala käsittää miten paljon ihmisen voimavaroihin vaikuttaa se pohja joka luodaan lapsen varhaisimmissa kehitysvaiheissa tai ylipäätään silloin lapsena ja teininä kun aivot vielä kehittyy ja perusturvallisuuden tunnetta luodaan.

Ihmiset hyvin monesti luulee, että he ovat itse joku maailman keskiö ja universumin napa josta johdetaan kaikki kokemuksellinen. Kun minä, niin kaikki muutkin. Kun minä olen sellainen, kun minulla on sellainen kokemus, niin muiden kokemukset on niin kuin minun.

Kun minulla oli kuumetta, niin muiden kuumeet eivät ole pahempia kuin minun. Minun raskauspahoinvointini on se mittari, jota pahempaa pahoinvointia ei ole, minun vanhempieni kuolema on se minkä mukaan määrittyy toistenkin vanhempien kuolemat ja niiden rankkuudet. Minun minun minun kokemus tekee minusta pätevän ihmisen arvioimaan kaikkien muiden kokemuksia, jotka eivät koskaan voi tuntua toisesta pahemmalta kuin minusta.

Ja kun minua lapsena hoivattiin ja rakastettiin, niin tietysti kaikkia muitakin on samalla tavalla kohdeltu, eikä voi olla kenelläkään mitään pahoja tai ilkeitä vanhempia, tai ainakaan jos on, niin ne lapsuuden kaltoinkohtelut pitää unohtaa sinä päivänä kun pääse pois kotoa. Niin minäkin tekisin jos minulla olisi semmoinen tilanne, niih!

Tämähän se.

Kun jotkut ihmiset katsoo asiaa vain sieltä omasta pienestä luukustaan, eivätkä ymmärrä, että kaikkien perheet, vanhemmat tai muutkaan olosuhteet eivät ole olleet samanlaisia kuin heil itsellään.

Itse pelkäsin lapsena arvaamatonta ja uhkaavaa isäpuolta. Kun myöhemmin mainitsin tästä eräälle kaverilleni, hän ihmetteli että ai, miten niin sulla oli pelottava lapsuus, eihän sun isä edes juonut eikä vanhemmat eronneet. Hän ei tosin ollut meillä näkemässä kun isäpuoli sekoili lääkepäissään, ajoi tahallaan kolarin ja jätti pikkuveljeni yksin kun hänen mielestään oli kivempaa mennä lääkekoktailissa nukkumaan kuin vahtia pientä lasta.

Vierailija kirjoitti:

Teen töitä ihmisten parissa, jotka ovat kokeneet elämässään isoja menetyksiä ja keskustelen ihmisten kanssa heidän menetyksistään. Samalla tulee puhuttua myös muista elämän ongelmista. Itsellänikin on omakohtaista kokemusta isoista menetyksistä.

Merkittävä ero on siinä, miten toiset katkeroituvat ja toiset eivät. Ihmiset, jotka eivät ole katkeroituneet, näyttävät selviävän paremmin ja olevan elämäänsä tyytyväisempiä. Katkeroituminen ei katso vastoinkäymisten määrää. Joku katkeroituu yhdestä vastoinkäymisestä pysyvästi, toinen kestää isojakin vastoinkäymisiä katkeroitumatta. Katkeruus välittyy usein ulospäin ja ruokkii huonoa oloa. Usein myös yksinäisyys kulkee katkeruuden kanssa käsi kädessä: ihminen ei kestä muita ja muut eivät kestä katkeroitunutta ihmistä.

Tuolta kannattaa käydä lukemassa, millainen ihminen on katkera.: https://mielenihmeet.fi/katkeruuden-psykologia-mita-katkera-ihminen-pii…

Isoista menetyksistä voi selvitä tai ne jäävät vaikuttamaan elämään, mutta ei niistä selviytymisen perusteella ihmistä voi luokitella "ei katkeraksi" tai "katkeraksi". Ikävistä asioista ylitse pääseminen ottaa aikansa ja kullakin yksilöllisesti.  Jotkut ihmiset haluaa purkaa asian puhumalla, toista ihmistä kuunnellaan ja toista ihmistä syytetään ikävien asioiden märehtimisestä tai katkeroitumisesta.

Vierailija kirjoitti:

Mistä tunnistat vahvaa ihmistä larpaavan oikeasti heikon ihmisen, joka esittää vain vahvaa ja yrittää itselleen näin uskotella?

No minäpä kerron.

Sellainen ihminen joka tulee näihin tällaisiin ketjuihin kertomaan kuinka muut ihmiset on heikkoja, muut ihmiset on katkeria, muut ihmiset märehtii, muut ihmiset jäävät tahallaan tuleen makaamaan, muut ihmiset on huonompia, muut. Ne toiset, ne kun ne toiset eivät mitään tee, vaan eivät omaa asennetta, kun ovat sellaisia vötkylöitä.

Siitä tunnistaa heikon ihmisen. Sen pitää muita painaa alas, vaikuttaakseen muka olevansa ylempänä.

Oikeasti vahvan ihmisen ei IKINÄ tarvitse vähätellä, lytätä, mitätöidä eikä painaa toisia ala, leipoa heistä jotain olkiukkoa tai kuvaa laiskasta tyhmästä luuserista.

Oikeasti vahva ihminen ajattelee ihan toisella tavalla.

Täysin samaa mieltä! 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No itse olen niistä vahvistunut. Ei oo helpolla mitään saanut.

Millaisia vastoinkäymisiä sinulla on ollut. Joo, tiedän ettet tule enää kahden vuoden jälkeen vastaamaan, mutta tuo kysymys olikin vain muille.

Sinulla on vastauksen perusteella ollut asiat hyvin. Sinulla on ollut perhe ja ystävät tukena, jolloin sinulle on jäänyt pelkästään kova yritys saavuttaa elämässä jotakin ja ainoa vastus on ollut se ettet ole saanut jotakin myytyä, olet joutunut ostamaan kalliimmalla, ja töitä olet tehnyt pirusti, että nyt voit sitten sanoa että mitään et ole helpolla saanut.

Tuo on samanlaista "vastoinkäymistä" kuin painonnostajilla, jotka vapaaehtoisesti menevät rehkimään salille. On se kovaa työtä, ei siinä mitään, ja mitään tuloksia ei ole saanut helpolla, mutta silti se kaikki on ollut vapaaehtoista.

Ihmiset joilla on kaksi tervettä jalkaa, vanhempien ostamat kalliit juoksukengät ja äiti vielä solmimassa nauhat niihin kenkiin ja isä kuskaamassa juoksuradalle ja kaikki kehumassa ja ylistämässä miten hieno olet kun jaksoit juosta, ovat niitä ketkä hokevat kaikkialla miten ihan itse ovat joutuneet juoksemaan jokaisen askeleen, miten hekin olisivat voineen vaan jättää juoksematta, mutta olivat niin hyviä ja suvereeneja ihmisiä että ihan itse juoksivat.

He eivät ymmärrä että sellainen kenellä on molemmat jalat murskattu, kenkiä ei ole nähnytkään ja vanhemmat ovat vain sylkeneet silmille, että olet pee aa skaa, eikä sinusta tule koskaan mitään, ei valitse jätää juoksematta. Nuo ihan itse tässä elämänjuoksussa olen kaikki askeleet ottanut -ihmiset luulevat että jokaisella oli sama "valinnanpaikka" ottaa ihan itse ne juoksuaskeleet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi tässä ketjussa alapeukutetaan, jos joku kertoo omaavansa resilienssiä ja selvinneensä vastoinkäymisistä? 

Kateus siitä, kun joku on selvinnyt paremmin kuin itse. Ei tajuta, ettei toisen onni ole muilta pois.

Ärsytys siitä, että hienosti vastoinkäymisistä selvinneet eivät omaa empatiakykyä niitä vähemmän hienosti vastoinkäymisistä selvinneitä kohtaan. Ei tajuta, ettei itsekään välttämättä selvittäisi, jos olisi samanmoiset vastoinkäymiset selätettävänä kuin sillä toisella. No, ehkä joskus ymmärtävät kun tarpeeksi vastoinkäymisiä annetaan. 

Kuulostat todella katkeralta ja mustavalkoiselta. Tiedätkö, että on sinua paljon pahempaakin kokeneita, joilla menee paremmin elämässä. Kurjuuden ja sodan keske

Olen katkera, elämästäni katosi ilo kun laskin lapseni haudan lepoon. Sota on minulle täysin merkityksetön asia. Täysin merkityksetöntä on myös, jos sota tulisi tänne saakka. Olet täysin ymmärtämätön ja empatiakyvytön. Tämä ei minua yllätä yhtään, eikä liikuta millään tavalla. 

Vierailija kirjoitti:

Mistä tunnistat vahvaa ihmistä larpaavan oikeasti heikon ihmisen, joka esittää vain vahvaa ja yrittää itselleen näin uskotella?

No minäpä kerron.

Sellainen ihminen joka tulee näihin tällaisiin ketjuihin kertomaan kuinka muut ihmiset on heikkoja, muut ihmiset on katkeria, muut ihmiset märehtii, muut ihmiset jäävät tahallaan tuleen makaamaan, muut ihmiset on huonompia, muut. Ne toiset, ne kun ne toiset eivät mitään tee, vaan eivät omaa asennetta, kun ovat sellaisia vötkylöitä.

Siitä tunnistaa heikon ihmisen. Sen pitää muita painaa alas, vaikuttaakseen muka olevansa ylempänä.

Oikeasti vahvan ihmisen ei IKINÄ tarvitse vähätellä, lytätä, mitätöidä eikä painaa toisia ala, leipoa heistä jotain olkiukkoa tai kuvaa laiskasta tyhmästä luuserista.

Oikeasti vahva ihminen ajattelee ihan toisella tavalla.

Hitsi kun hienosti ilmaistu asia. Itse en olisi osannut ilmaista noin hyvin, mikä ärsyttää toisten ihmisten "onnistumisessa".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän jotain isoisän lapsuutta ennen sota-aikaa ja sota-ajan kokemuksia ole mitään järkeä vertailla nykypäivään ja nykypäivän ongelmiin, koska maailma oli silloin 80-90 vuotta sitten ihan erilainen.

Kuka vertailee? Kysymys kuului:"Tunnetko ketään, jota vastoinkäymiset olisi oikeasti vahvistaneet?", siihen vastattiin, mutta ilmeisesti ei olisikaan saanut.

 

Huomasin itse vasta nyt tämän olevan vanha ketju. Olinkin positiivisesti hämmentynyt kuinka asiallista keskustelua tämä sisälsi. Sittemminhän palstan keskustelukulttuuri on muuttunut riitaiseksi, ja tämähän on lopulta nähtävillä myös tässä ketjussa.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen ihmisen joka menetti toisen vanhempansa teininä noin 15 vuotta sitten ja on siitä alkaen hokenut selviytymistään. Toistelee olevansa vahva, vastoinkäymisten karaisema, selviytyjä jolla on resilienssiä ja on itse tehnyt valtavan työn jotta on selvitynyt vanhempansa kuolemasta. Mutta edelleen hänellä tuntuu olevan kova tarve vertailla kokemuksiaan muiden kokemuksiin, arvostella muiden kokemia vastoinkäymisiä ja yleensäkin muita ihmisiä varsin negatiivissävyisesti ja aina ennen vanhempansa kuoleman vuosipäivää ja äitienpäivää tahti vaan kiihtyy. Hän myös esimerkiksi ilkeilee muille ihmisille jotka viettävät äitienpäivää läheistensä kanssa.

Minusta tuossa ei ole mitään selviytymistä, vaan hän ei tunnu olevan millään tavalla sinut edes itsensä kanssa, saati että pystyisi tuntemaan empatiaa muita kohtaan.

Ei taida olla vastoinkäymiset vahvistaneet jos on tarve kiukutella muille sitä että näillä on vielä äiti.

Vierailija kirjoitti:

Koen vahvistuneeni vastoinkäymisistäni, mutta en hetkessä. Olen luonteeltani sisukas , ratkaisukeskeinen ja otan huumorilla etäisyyttä vastoinkäymisiini. En siksi voi ottaa osaa saman kokeneiden vertaistukiryhmiin saati puhuisin kokemusasiantuntijana, sillä minultakin odotetaan samaa ahdistusta, paniikkikohtauksia, katkeruutta  ja valitusta kuin muillakin. Olipa vastoinkäymisen  genre mikä tahansa, niin selviämisen keinot ja tahto sopeutua kokemaani on syy jopa jonkun sivaltaa minua , miten en ole kokenut mitään tai ymmärtäisin tuskan päälle.

Teen sen virheen(?), että kun ne todella ikävät asiat ovat taklanneet minut minä myös otan vastaan kaikki tunteet. Eristäydyn jonnekin korpeen ja huudan siellä tuskaani ulos hiljaisessa metsässä. Kun olen valmis menen terapiaan, kirjoitan, käyn PTSD-traumoihin erikoistuneen asiantuntijan vastaanotoilla yms. Otan tilaa surra, ahdistua ihan missä tahansa vieraista ihmisistä välittämättä. HUllun main

Nyt kuulostaa sellaiselta astral tv potaskalta että ainoat vastoinkäymiset joita menet korpeen huutamaan, ovat niitä kun et keksi millaista satua kertoisit oikeasti heikossa asemassa oleville.

Voi voi, että oikein ptsd traumojen erikoisasianatuntijan pakeille menet kun korpi ei riitä. Näitkö kerran oikein unta sitä että olit edellisessä elämässä juoksuhaudassa sotimassa?

Ymmärrän sen että elämäsi on yksinäistä ja tylsää, mutta jätä nuo Hollywoodin sadut pois kun aikuiset ihmiset keskustelee vakavasti, ok?

Kyllä, paljon vastoinkäymisiä ollut,  mutta aina jostain ilmestynyt myös ihminen, joka on tukenut. Paljon on joutunut kestämään, mutta usko hyvyyteen ei pahojenkaan keskellä ole horjunut.

Minua on usein ihmetyttänyt, miksi niiden vastoinkäymisten pitää sattua samoihin aikoihin. Jos kustakin vastoinkäymisestä saisi selvitä yksi kerrallaan, mutta kun ne tuppaa iskemään samaan aikaan kuin pari muutakin vastoinkäymistä.

Sen olen kuitenkin huomannut, että kannattaa tarkoin miettiä kenelle avautuu vastoinkäymisistään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teen töitä ihmisten parissa, jotka ovat kokeneet elämässään isoja menetyksiä ja keskustelen ihmisten kanssa heidän menetyksistään. Samalla tulee puhuttua myös muista elämän ongelmista. Itsellänikin on omakohtaista kokemusta isoista menetyksistä.

Merkittävä ero on siinä, miten toiset katkeroituvat ja toiset eivät. Ihmiset, jotka eivät ole katkeroituneet, näyttävät selviävän paremmin ja olevan elämäänsä tyytyväisempiä. Katkeroituminen ei katso vastoinkäymisten määrää. Joku katkeroituu yhdestä vastoinkäymisestä pysyvästi, toinen kestää isojakin vastoinkäymisiä katkeroitumatta. Katkeruus välittyy usein ulospäin ja ruokkii huonoa oloa. Usein myös yksinäisyys kulkee katkeruuden kanssa käsi kädessä: ihminen ei kestä muita ja muut eivät kestä katkeroitunutta ihmistä.

 

Tuolta kannattaa käydä lukemassa, millainen ihminen on kat

En tarkoittanut, että isoista vastoinkäymisistä selviytyminen/niiden jääminen vaikuttamaan tekee ihmisen ei-katkeraksi/katkeraksi. On yksilöllistä, miten ihmiset selviävät vastoinkäymisistään ja katkeroituvatko he. Se ei ole katkeruutta, että ihmisellä menee aika x asioidensa työstämiseen. Esimerkiksi lyhytaikainen viha tai kateus ovat aivan eri asioita, kuin vuosikausia kestävä ja ihmisen sisimmän myrkyttävä katkeruus. Sekään ei ole katkeruutta, jos ihminen jäsentelee asioitaan puhumalla. Katkeruus on ihan muuta, syvä tunne, joka syö ihmisen. Katkerat ihmiset eivät ole mikään yksi ihmistyyppi, vaan tilanteet ovat hyvin erilaisia. Esimerkiksi joku esimerkiksi katkeroituu syvästi lapsettomuudestaan, toinen ei katkeroidu. Sen lapseton, joka ei ole katkeroitunut lapsettomuudestaan, on todennäköisemmin elämäänsä tyytyväisempi ja löytää elämäänsä merkityksellisyyttä muuta kautta. Katkeroitunut lapseton puolestaan voi olla niin katkeruudessaan kiinni, että arki voi olla todella vaikeaa. Nämä asiat ovat yksilöllisiä, ihmiset reagoivat eri tavoin.

T. Tuo aiempi kommentoija

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi tässä ketjussa alapeukutetaan, jos joku kertoo omaavansa resilienssiä ja selvinneensä vastoinkäymisistä? 

Kateus siitä, kun joku on selvinnyt paremmin kuin itse. Ei tajuta, ettei toisen onni ole muilta pois.

Ärsytys siitä, että hienosti vastoinkäymisistä selvinneet eivät omaa empatiakykyä niitä vähemmän hienosti vastoinkäymisistä selvinneitä kohtaan. Ei tajuta, ettei itsekään välttämättä selvittäisi, jos olisi samanmoiset vastoinkäymiset selätettävänä kuin sillä toisella. No, ehkä joskus ymmärtävät kun tarpeeksi vastoinkäymisiä annetaan. 

Kuulostat todella katkeralta ja mustavalkoiselta. Tiedätkö, että on sinua paljon pahempaakin kokeneita, joilla

Selvästikin aihetta kommentoivat sekä ne, joilla vastoinkäymiset on jo takana ja selvitetty, sekä ne jotka ovat vielä vaiheessa.