Tunnetko ketään, jota vastoinkäymiset olisi oikeasti vahvistaneet?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi tässä ketjussa alapeukutetaan, jos joku kertoo omaavansa resilienssiä ja selvinneensä vastoinkäymisistä? 

Kateus siitä, kun joku on selvinnyt paremmin kuin itse. Ei tajuta, ettei toisen onni ole muilta pois.

Ärsytys siitä, että hienosti vastoinkäymisistä selvinneet eivät omaa empatiakykyä niitä vähemmän hienosti vastoinkäymisistä selvinneitä kohtaan. Ei tajuta, ettei itsekään välttämättä selvittäisi, jos olisi samanmoiset vastoinkäymiset selätettävänä kuin sillä toisella. No, ehkä joskus ymmärtävät kun tarpeeksi vastoinkäymisiä annetaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi tässä ketjussa alapeukutetaan, jos joku kertoo omaavansa resilienssiä ja selvinneensä vastoinkäymisistä? 

Kateus siitä, kun joku on selvinnyt paremmin kuin itse. Ei tajuta, ettei toisen onni ole muilta pois.

Ärsytys siitä, että hienosti vastoinkäymisistä selvinneet eivät omaa empatiakykyä niitä vähemmän hienosti vastoinkäymisistä selvinneitä kohtaan. Ei tajuta, ettei itsekään välttämättä selvittäisi, jos olisi samanmoiset vastoinkäymiset selätettävänä kuin sillä toisella. No, ehkä joskus ymmärtävät kun tarpeeksi vastoinkäymisiä annetaan. 

Toiset selviytyvät mistä vaan. Suomalaiset tuntuvat erityisesti olevan näitä ruikuttajia.

Ei näitä vastoinkäymisistään katkeroituneita oikein monikaan pidemmän päälle jaksa. Heidän seuransa on raskasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä pienemmät vastoinkäymiset vahvistaa. Pitäähän lapsuudessakin oppia sietämään pettymyksiä. Opin itse nuorena parista myrkyllisestä ihmissuhteesta, että kannattaa pistää välit kylmästi poikki samantien, se on vahvistanut kun tietää etukäteen, ettei sitä ihmistä jää kaipaamaan. Mutta koko lapsuuden jatkunut kaltoinkohtelu teki ainakin musta ja sisaruksistani heikompia. Sisarukseni ovat lievittäneet pahaa oloaan huumeilla ja mulla on koko aikuisiän ollut isoja mt-ongelmia.

Jatkan: tai yksi mikä tulee mieleen, on tilanteet, joissa joutuu raivoamisen kohteeksi. Tein nuorempana montaa asiakaspalvelutyötä ja jonkun Jorman kiukunpurkaukset eivät koskaan tuntuneet missään kun oli koko ikänsä saanut kuulla ties mitä törkyä. Mulla oli yhdessä vaiheessa työkaveri, jonka koko perhe oli äärimmäisen kiltti ja hän rupesi usein itkemään jos asiakas raivosi.

Itse olin aikoinaan aspatyössä pitkään ja käyttäydyin juuri tuolla tavalla, miten kuvasit omaa reagointiasi. Näin jälkikäteen en pidä sitä minään saavutuksena, enemmänkin surullisena. Mielummin olisin ollut se itkevä työkaveri, joka on saanut elää kiltin perheen kanssa kuin omasta taustastani kyynistynyt tyyppi, jota ei mikään epäasiallinen puhe hetkauta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi tässä ketjussa alapeukutetaan, jos joku kertoo omaavansa resilienssiä ja selvinneensä vastoinkäymisistä? 

Kateus siitä, kun joku on selvinnyt paremmin kuin itse. Ei tajuta, ettei toisen onni ole muilta pois.

Ärsytys siitä, että hienosti vastoinkäymisistä selvinneet eivät omaa empatiakykyä niitä vähemmän hienosti vastoinkäymisistä selvinneitä kohtaan. Ei tajuta, ettei itsekään välttämättä selvittäisi, jos olisi samanmoiset vastoinkäymiset selätettävänä kuin sillä toisella. No, ehkä joskus ymmärtävät kun tarpeeksi vastoinkäymisiä annetaan. 

Olihan tuo alapeukutettu ihminen itsekin sanonut, että ymmärtää ettei kaikki selviäisi samalla tavalla kuin itse on selvinnyt. Ja silti alapeukutettiin, vaikka hänelläkin oli paljon isoja vastoinkäymisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen, isäni, mutta hänen kokemansa vastoinkäymiset ovatkin ihan eri luokkaa kuin mitä me nykyajan lumihiutaleet joudumme kokemaan.

Äidin kuoleman isän ollessa 12-vuotias, isän kaksi vuotta myöhemmin, lapset (6) joutuivat muuttamaan kodistaan etäälle sukulaisista keskenään, vuotta myöhemmin isoveli, vanhin, joutui armeijaan ja sieltä sotaan, sille tielleen jäi. Viisi lasta keskenään, isä vanhin, pärjäsivät miten taisivat. Lopulta yksi täti tuli käymään ja näkin sen surkeuden, alkoi tapahtua. Nuoremmat sisarukset sijoitettiin kuka mihinkin perheeseen, isäni oli liian vanha jo melkein 18-vuotias, sai pärjätä miten taisi. Mahtoi olla ankeaa. No siitähän se lähti alivuokralaishuoneesta tehden mitä töitä nyt milloin sai, sahalla, satamassa, tukinuitossa. Siitä sitten pikkuhiljaa löytyi oma paikka maailmassa, vähän opiskelua työn ohessa. Eläköitysessään oli firman ainoa omassa asema

Millähän vuosikymmenellä? Mummoni jäi orvoksi 1930-luvulla eikä hänenkään sisarussarjaansa jätetty keskenään elämään. Muuttivat mummon luo.

Tuosta viestistäni voi oikeastaan laskeakin, että isoäitini kuoli 1939, isoisä 1941, isän veli kaatui 1943, menköön nyt, vaikka joku voikin perheen tunnistaa. Ei ollut enää isovanhempia joiden luo olisi voinut mennä, ja isoäidin veli hänen kotitalossaan oli kovat mies, joka sanoi, etteivät pysty sellaista katrasta omiensa lisäksi elättämään. Oli kuulemma kuolinvuoteella katunut, että väärin tuli toimittua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi tässä ketjussa alapeukutetaan, jos joku kertoo omaavansa resilienssiä ja selvinneensä vastoinkäymisistä? 

Siksi koska av:lla kuuluu halveksua sanontaa Mikä ei tapa, vahvistaa. Mistään vastoinkäymisestä ei saa selviytyä; pitää vaan masentua, luhistua ja katkeroitua.

Vastoinkäymisistä on selviydyttävä. Mitä muita mahdollisuuksia edes on?! 

Selviytymisestä huolimatta suuret vastoinkäymiset voivat muuttaa ihmistä. Voi esim. masentua, katkeroitua, erakoitua. Ei koskaan voi tietää mitä toinen sisimmässään tuntee vaikka päällisin puolin kaikki vaikuttaisi olevan ihan ok. 

Kyllä tämäkin tosiasia pitää pystyä sanomaan ääneen. 

Aletaanko nyt kilpailla siitä, kellä on ollut vastoinkäymisisä eniten elämässä ja kuka on selvitynyt niistä parhaiten?

Ei varmasti ollut tämän ketjun aloituksen pointti.

Minä voin myöntää, että pidän itseäni hyvin selvinneenä taustaani nähden. Olen jopa onnellinen. Silti minä saan lopun elämääni kamppailla sen kanssa, että en katkeroituisi.

Vastoinkäymisten kokemukset riippuu aina myös tilanteesta, olosuhteista. Periaatteessa sama kokemus ei kaikilla ole samanlainen, vaan olosuhteet määrittää sitä. Esimerkiksi itse olen menettänyt molemmat biologiset vanhempani alle kouluikäisenä. Muutin samana päivänä kun toinenkin heistä kuoli sisarukseni isän, josta tuli minunkin isäni, luo. Hänestä tuli huoltajani ja myöhemmin isäni muls juridisesti. Elämäni jatkui mahdollisimman samanlaisena kuin aiemminkin ja lapsuuteni oli yleisesti hyvä. En koe että vastoinkäymiset olisi vahvistaneet minua, vaan se turvallinen ja hyvä lapsuus.

Ystäväni taas menetti vanhempansa, joutui keskelle huoltajuuskiistoja ja tekemisiin sosiaaliviranomaisten kanssa. Hänen elämässään oli myös paljon enemmän haasteita kuin minulla. Meidän kokemukset ei todellakaan ole samanlaiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi tässä ketjussa alapeukutetaan, jos joku kertoo omaavansa resilienssiä ja selvinneensä vastoinkäymisistä? 

Kateus siitä, kun joku on selvinnyt paremmin kuin itse. Ei tajuta, ettei toisen onni ole muilta pois.

Ärsytys siitä, että hienosti vastoinkäymisistä selvinneet eivät omaa empatiakykyä niitä vähemmän hienosti vastoinkäymisistä selvinneitä kohtaan. Ei tajuta, ettei itsekään välttämättä selvittäisi, jos olisi samanmoiset vastoinkäymiset selätettävänä kuin sillä toisella. No, ehkä joskus ymmärtävät kun tarpeeksi vastoinkäymisiä annetaan. 

Toiset selviytyvät mistä vaan. Suomalaiset tuntuvat erityisesti olevan näitä ruikuttajia.

Eikös supisuomalainen tapa ole juuri tämä vaikeuksista vaikeneminen. Kärvistellään sisimmässä kun puhua ei saa. Ja jos puhuu vaikeuksistaan, mitätöidään tuntemukset, kuten sinäkin nyt teet.

Kärsimyskulttuuri. On vaan jaksettava huulta purren, vaikka pää kainalossa. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla on toki suojaavia tekijöitä, mutta monia niistä ei ole ollut koko elämää. Isoin merkitys on ollut omalla persoonallani. Koen persoonan olevan ihmisellä melko pysyvä ja se vaikuttaa paljon siihen, miten vastoinkäymisten kanssa jaksaa.

 

Hienoa, että Sinun elämäsi on mallillaan ja että pärjäät hyvin vastoinkäymisissä. 

Olen kuitenkin hieman eri mieltä persoonan ja minuuden kehittymisestä. Persoonastakin kehittyy erilainen erilaisissa olosuhteissa. Jo pienestä nujerrettu ihminen harvemmin ponnistaa omin avuin kovin kauaksi totutuista käytösmalleista, vaan ajautuu aikuisenakin samanlaiseen rooliin, minkä omasi lapsena.

Myös aikuisena kovissa traumoissa ihminen voi täysin murtua. Psyyke voi murtua, persoona muuttua täysin jne. 

Eri

Olen eri mieltä kanssasi. Monilla persoona ja minuus voi murtua, menneisyys vaikuttaa väistämättä. Silti persoonaa ja minuutta pystyy myös kehittämään. Se toki on eri asia, onko ihmisellä siihen jaksamista ja mahdollisuutta. Minä olen ainakin aivan erilainen persoona kuin lapsena. Lapsena ja nuorena olin arka, yksinäinen, rikkinäinen, vetäytyvä ja miellyttämisen haluinen. Nykyisin olen avoin, itsevarmempi, otan kontaktia ja olen kuin eri ihminen. Ei tämä ole ilmaiseksi tullut, vaan on vienyt kauan aikaa. Ja monista ihmissuhteista on täytynyt päästää irti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi tässä ketjussa alapeukutetaan, jos joku kertoo omaavansa resilienssiä ja selvinneensä vastoinkäymisistä? 

Kateus siitä, kun joku on selvinnyt paremmin kuin itse. Ei tajuta, ettei toisen onni ole muilta pois.

Ärsytys siitä, että hienosti vastoinkäymisistä selvinneet eivät omaa empatiakykyä niitä vähemmän hienosti vastoinkäymisistä selvinneitä kohtaan. Ei tajuta, ettei itsekään välttämättä selvittäisi, jos olisi samanmoiset vastoinkäymiset selätettävänä kuin sillä toisella. No, ehkä joskus ymmärtävät kun tarpeeksi vastoinkäymisiä annetaan. 

Toiset selviytyvät mistä vaan. Suomalaiset tuntuvat erityisesti olevan näitä ruikuttajia.

En minä ole mitätöinyt tunteita. Vaan puhunut selviämisestä. Joskus on vain tai jaksettava tai luovutettava. Jos luovuttaa, kuolee.

Vierailija kirjoitti:

Aletaanko nyt kilpailla siitä, kellä on ollut vastoinkäymisisä eniten elämässä ja kuka on selvitynyt niistä parhaiten?

Ei varmasti ollut tämän ketjun aloituksen pointti.

Sama kävi mielessä. Kilpailulla kyllä saisi epämiellyttävän aiheen ja epämiellyttävät avautumiset vastoinkäymisten vaikutuksesta loppumaan. Ainakin tukittua ne suut, joilla olisi eniten aiheeseen annettavaa. Se lienee tarkoitus. 

Kärsimyskulttuurihan on juuri tätä, että ruikutetaan vastoinkäymisistä.

Ei selviämistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on toki suojaavia tekijöitä, mutta monia niistä ei ole ollut koko elämää. Isoin merkitys on ollut omalla persoonallani. Koen persoonan olevan ihmisellä melko pysyvä ja se vaikuttaa paljon siihen, miten vastoinkäymisten kanssa jaksaa.

 

Hienoa, että Sinun elämäsi on mallillaan ja että pärjäät hyvin vastoinkäymisissä. 

Olen kuitenkin hieman eri mieltä persoonan ja minuuden kehittymisestä. Persoonastakin kehittyy erilainen erilaisissa olosuhteissa. Jo pienestä nujerrettu ihminen harvemmin ponnistaa omin avuin kovin kauaksi totutuista käytösmalleista, vaan ajautuu aikuisenakin samanlaiseen rooliin, minkä omasi lapsena.

Myös aikuisena kovissa traumoissa ihminen voi täysin murtua. Psyyke voi murtua, persoona muuttua täysin jne. 

Eri

 

Olen eri mieltä kanssasi. Monilla persoona ja minuus voi murtua,

Tämän perusteella persoonan ja minuuden kehitys haastavissa oloissa ja jatkuvissa vaikeuksissa olisi hyvin haastavaa, jopa mahdotonta (jos psyyke on jatkuvassa selviytymismoodissa, eikä pääse stabilisoitumaan missään vaiheessa). 

Itseäni hämmentää keskustelussa, miten vastoinkäymisistä selvinneitä vähätellään, alapeukutetaan ja todetaan, että heillä nyt oli suojaavia tekijöitä, joiden vuoksi mitään aitoa ongelmaa ei oikeastaan edes ole. Ihmiset ovat yksilöitä. Joku kestää paljon ja toinen murtuu samasta taakasta. Monilla on suojaavia tekijöitä, mutta eivät nekään kaikkea takaa.

Minun veljeni päätyi alkoholistiksi ja narkomaaniksi, vaikka hänellä oli rauhallinen koti, jossa oli vanhemmat läsnä, eikä päihteitä käytetty. Veljelle olisi ollut tarjolla apua ja tukea lähipiiristä, hän pärjäsi opinnoissa ja töissä, oli kavereita jne. Kaikista noista suojaavista tekijöistä huolimatta veljeni päätyi päihdeongelmaiseksi, eikä halunnut ottaa vastaan apua. Hänellä ei ollut halua ottaa vastuuta omasta elämästään, me muut emme sitä voineet hänen puolestaan tehdä.

Turha siis alleviivata, onko jollakin ollut suojaavia tekijöitä ja toisella niitä on ollut vähemmän. Ei ne suojaavatkaan tekijät pelasta, jos ihmisellä itsellään ei ole halua työstää tilannettaan.

Mistä ihmeen kilpailusta te jotkut nyt oikein puhutte, en ole semmoista huomannut. Ettei vain olisi omaa mielikuvitustanne.

Tunnen moniakin, itseni mukaanlukien. Vaatii tietynlaisen persoonallisuuden ja älyn, jotta vastoinkäymiset voisi vahvistaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi tässä ketjussa alapeukutetaan, jos joku kertoo omaavansa resilienssiä ja selvinneensä vastoinkäymisistä? 

Kateus siitä, kun joku on selvinnyt paremmin kuin itse. Ei tajuta, ettei toisen onni ole muilta pois.

Ärsytys siitä, että hienosti vastoinkäymisistä selvinneet eivät omaa empatiakykyä niitä vähemmän hienosti vastoinkäymisistä selvinneitä kohtaan. Ei tajuta, ettei itsekään välttämättä selvittäisi, jos olisi samanmoiset vastoinkäymiset selätettävänä kuin sillä toisella. No, ehkä joskus ymmärtävät kun tarpeeksi vastoinkäymisiä annetaan. 

Mistä olet päätellyt, etteivät tajua, sitaatti pliis.