Tunnetko ketään, jota vastoinkäymiset olisi oikeasti vahvistaneet?

Vierailija kirjoitti:

Mua ärsyttää kun ryhmäterapiassa akat aina lässyttää tätä samaa, miten vaikeudet jalostaa ja tekee paremmaksi ihmiseksi, ja kyllä sä olet vahva kun olet selvinnyt kaikesta ja olet vielä siinä. En mä ole vahva, mä olen kyyninen ja nihilistinen k-pää joka vihaa ihmisiä, elämää, maailmankaikkeutta ja itseään. Ei vaikeuksista selviäminen ole vahvuutta, eihän mulle ole annettu edes vaihtoehtoja kun ne asiat vain tapahtuvat multa kysymättä. Ja se että olen elossa johtuu vain siitä että olen liian nynny tekemään edes itsaria.

Hyvä kirjoitus. 

Nää sateenkaaria ja päivänsäteitä oksentelevat tyypit eivät halua kohdata pimeyttä itsessään. Oikeasti nuo onnellisuusorientoituneet ovat sisimmässään niitä kaikkein pahimpia ja ilkeimpiä tyyppejä, jotka sivaltavat ja syyllistävät heti, jos uskaltaa puhua negatiivisista tunteista niiden oikeilla nimillä. Mielellään painavat sua vielä alemmas jos niin annat. Negatiiviset tunteet ovat heille niin kiellettyjä että he kokevat oikeudekseen olla pahoja niille, jotka eivät ole positiivisia. Paradoksi, tiedän. Noista tyypeistä kannattaa pysyä kaukana. Antaa heidän lillua onnellisena vaikeuksien keskellä ihan keskenään. 

Vierailija kirjoitti:

Mua ärsyttää kun ryhmäterapiassa akat aina lässyttää tätä samaa, miten vaikeudet jalostaa ja tekee paremmaksi ihmiseksi, ja kyllä sä olet vahva kun olet selvinnyt kaikesta ja olet vielä siinä. En mä ole vahva, mä olen kyyninen ja nihilistinen k-pää joka vihaa ihmisiä, elämää, maailmankaikkeutta ja itseään. Ei vaikeuksista selviäminen ole vahvuutta, eihän mulle ole annettu edes vaihtoehtoja kun ne asiat vain tapahtuvat multa kysymättä. Ja se että olen elossa johtuu vain siitä että olen liian nynny tekemään edes itsaria.

Kiitos tästä kirjoituksesta. Vilpittömästi. Mukava lukea jotakin aitoa. 

Minä laskisin itseni ihmiseksi, jota vastoinkäymiset ovat vahvistaneet. Taustallani on ollut isoja haasteita lapsuudesta asti: perheväkivaltaa, ra.isk.atuksi tuleminen nuorena, pysyvästi sairastuminen fyysisesti (päivittäisiä kipuja aiheuttava sairaus) ja avioero näin muun muassa. Moni muu olisi tilanteessani päätynyt käyttämään päihteitä tai muuten epäterveesti hoitamaan mielenterveyttään. Minulla on moni asia kuitenkin hyvin, pystyn käymään ainakin vielä toistaiseksi töissä, minulla on hyvä puoliso ja hyvät välit lapseni kanssa. En kärsi mt-ongelmista (synnytyksen jälkeen oli tosin masennuskausi).

Vastoinkäymisteni kanssa olen tehnyt paljon työtä, kävin vuosia terapiassa. Tosin koen, että terapiassa ja muutenkin olen tehnyt työn itse. Kukaan ei ole puolestani työstänyt asioita tai saanut minua ehjemmäksi, vaan itse olen tehnyt tuon työn. Olen halunnut käydä kaikki tunteet läpi ja prosessoida ne rauhassa. En voi vaikuttaa menneisyyteeni, mutta tunteisiini ja niiden työstämiseen voin vaikuttaa. En sano itseäni ehjäksi, mutta vastoinkäymiset ovat vahvistaneet minua. Tiedän, että vastoinkäymisten tullessa tuntuu hirveältä, mutta lopulta helpottaa ja pärjään. Olen oppinut itselleni sopivia keinoja vastoinkäymisten kohtaamiseen. Minulla on positiivinen mieli, olen monessa asiassa utelias. Koen suhtautuvani toisiin ihmisiin empaattisesti, koska en voi koskaan tietää, millaisia taakkoja he kantavat.

Se täytyy kuitenkin sanoa, että en usko, että on vain itsestä kiinni, miten vastoinkäymisistä selviää. Minulla on positiivinen, valoisa mieli ja kova tahto päästä eteenpäin. Kaikilla näitä asioita tai jaksamista ei ole ja senkin ymmärrän. Jokaisen lähtökohdat ja voimavarat ovat erilaiset. Ja totta kai minullakin on päiviä, jolloin on kipujen kanssa vaikeaa, mutta se kuuluu elämään. Pyrin siihen, että oppisin tulevaisuudessa kestämään kipua paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Minä laskisin itseni ihmiseksi, jota vastoinkäymiset ovat vahvistaneet. Taustallani on ollut isoja haasteita lapsuudesta asti: perheväkivaltaa, ra.isk.atuksi tuleminen nuorena, pysyvästi sairastuminen fyysisesti (päivittäisiä kipuja aiheuttava sairaus) ja avioero näin muun muassa. Moni muu olisi tilanteessani päätynyt käyttämään päihteitä tai muuten epäterveesti hoitamaan mielenterveyttään. Minulla on moni asia kuitenkin hyvin, pystyn käymään ainakin vielä toistaiseksi töissä, minulla on hyvä puoliso ja hyvät välit lapseni kanssa. En kärsi mt-ongelmista (synnytyksen jälkeen oli tosin masennuskausi).

Vastoinkäymisteni kanssa olen tehnyt paljon työtä, kävin vuosia terapiassa. Tosin koen, että terapiassa ja muutenkin olen tehnyt työn itse. Kukaan ei ole puolestani työstänyt asioita tai saanut minua ehjemmäksi, vaan itse olen tehnyt tuon työn. Olen halunnut käydä kaikki tunteet läpi ja prosessoida ne rauhassa. En voi vaikuttaa menneis

Toisin sanoen sinulla siis on ollut lukuisia suojaavia tekijöitä. Kaikilla muilla ei ole näitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tunne. Vahvimpia tutuistani ovat ne, joilla on aina mennyt hyvin. Mitä enemmän vastoinkäymisiä, sitä heikommaksi on mennyt.

 

Sama havainto. Parhaiten menee tuttavapiirissä niillä, joilla on mennyt hyvin lapsuudesta saakka: ehjä ja vauras lapsuudenkoti, ei yhtäkään isompaa tragediaa, hyvät verkostot jne. Monella rikkinäisestä taustasta tulevallakin on ihan kohtalainen tilanne aikuisena, mutta kyllä niillä todellakin se tietty myllynkivi tuntuu olevan mukana eli mm. toistuvaa masennusta. Jokainen, joka kehtaa länkyttää, että kaikki on vain itsestä kiinni, sietäisi elää lapsuuden uudestaan jossain väkivaltaisesta alkkisperheessä.

Totta. Kyllähän nää oman elämänsä menestyjät olisivat voineet kokeilla kuinka hyvin se yläluokkaiseen elämään ponnistaminen sujuukaan sieltä p i r i lähiöstä. Kaikki ei tosiaan ole aina itsestä kiinni. Asioihin voi toki itsekin vaikuttaa, mutta kovempaa työtä se vaatii sosioekonomisesta taustasta riippuen. Naiivia väittää muuta. 

En koe että vastoinkäymiset olisi vahvistaneet minua vaan päinvastoin, perusturvallinen ja hyvä lapsuus sekä läheiset on vaikuttaneet positiivisesti elämääni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä laskisin itseni ihmiseksi, jota vastoinkäymiset ovat vahvistaneet. Taustallani on ollut isoja haasteita lapsuudesta asti: perheväkivaltaa, ra.isk.atuksi tuleminen nuorena, pysyvästi sairastuminen fyysisesti (päivittäisiä kipuja aiheuttava sairaus) ja avioero näin muun muassa. Moni muu olisi tilanteessani päätynyt käyttämään päihteitä tai muuten epäterveesti hoitamaan mielenterveyttään. Minulla on moni asia kuitenkin hyvin, pystyn käymään ainakin vielä toistaiseksi töissä, minulla on hyvä puoliso ja hyvät välit lapseni kanssa. En kärsi mt-ongelmista (synnytyksen jälkeen oli tosin masennuskausi).

Vastoinkäymisteni kanssa olen tehnyt paljon työtä, kävin vuosia terapiassa. Tosin koen, että terapiassa ja muutenkin olen tehnyt työn itse. Kukaan ei ole puolestani työstänyt asioita tai saanut minua ehjemmäksi, vaan itse olen tehnyt tuon työn. Olen halunnut käydä kaikki tunteet läpi

Minulla on toki suojaavia tekijöitä, mutta monia niistä ei ole ollut koko elämää. Isoin merkitys on ollut omalla persoonallani. Koen persoonan olevan ihmisellä melko pysyvä ja se vaikuttaa paljon siihen, miten vastoinkäymisten kanssa jaksaa.

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan vahvistaa, tai ainakin muuttaa vähemmän herkäksi. Itselleni ainakin on käynyt niin. Mutta pitää muistaa, että paljon riippuu siitä, mitä tapahtuu sen vastoinkäymisen jälkeen. Tuleeko uusi vastoinkäyminen, vai ehtiikö toipua välillä. Jos elämä on pelkkää vastatuulta, niin silloin ei vahvista, vaan ihminen särkyy, ehkä lopullisesti. Jos välillä on parempia aikoja, niin niiden aikana ehtii kerätä itsensä, ja saa takaisin osan toiveikkuudesta. Silloin voi ajatella, että vastoinkäyminen vahvisti. Mutta kyllä ne vahvimmat ihmiset tuntuu olevan niitä, joilla on ollut vähiten murheita, tai murheista on pitkä aika. Muilla se vahvuus on sellaista esittämistä, ja tunteiden tukahduttamista.

Olen tästä täysin samaa mieltä. Varsinkin isoissa vastoinkäymisissä liika on kuitenkin liikaa ja muuttaa pakostakin ihmistä. 

Olen ap ihan samaa mieltä sun kanssa. Vaikeudet ei vahvista, kasautuessaan ne vaan nakertaa turvattomuuden tunnetta ja vaikeuttaa uusista ongelmista selvitymistä. Ei huonoja asioita jaksa yhtään sen paremmin sillä perusteella, että on kohdannut niitä aiemminkin.

Miksi tässä ketjussa alapeukutetaan, jos joku kertoo omaavansa resilienssiä ja selvinneensä vastoinkäymisistä? 

Vierailija kirjoitti:

Miksi tässä ketjussa alapeukutetaan, jos joku kertoo omaavansa resilienssiä ja selvinneensä vastoinkäymisistä? 

Kateus siitä, kun joku on selvinnyt paremmin kuin itse. Ei tajuta, ettei toisen onni ole muilta pois.

Vierailija kirjoitti:

Miksi tässä ketjussa alapeukutetaan, jos joku kertoo omaavansa resilienssiä ja selvinneensä vastoinkäymisistä? 

Siksi koska av:lla kuuluu halveksua sanontaa Mikä ei tapa, vahvistaa. Mistään vastoinkäymisestä ei saa selviytyä; pitää vaan masentua, luhistua ja katkeroitua.

Tunnen, isäni, mutta hänen kokemansa vastoinkäymiset ovatkin ihan eri luokkaa kuin mitä me nykyajan lumihiutaleet joudumme kokemaan.

Äidin kuoleman isän ollessa 12-vuotias, isän kaksi vuotta myöhemmin, lapset (6) joutuivat muuttamaan kodistaan etäälle sukulaisista keskenään, vuotta myöhemmin isoveli, vanhin, joutui armeijaan ja sieltä sotaan, sille tielleen jäi. Viisi lasta keskenään, isä vanhin, pärjäsivät miten taisivat. Lopulta yksi täti tuli käymään ja näkin sen surkeuden, alkoi tapahtua. Nuoremmat sisarukset sijoitettiin kuka mihinkin perheeseen, isäni oli liian vanha jo melkein 18-vuotias, sai pärjätä miten taisi. Mahtoi olla ankeaa. No siitähän se lähti alivuokralaishuoneesta tehden mitä töitä nyt milloin sai, sahalla, satamassa, tukinuitossa. Siitä sitten pikkuhiljaa löytyi oma paikka maailmassa, vähän opiskelua työn ohessa. Eläköitysessään oli firman ainoa omassa asemassaan, jolla ei ollut yliopistotutkintoa. Sisukas mies oli, sydämen paksuntuma oli tullut jo nuorena, kun joutui pienikokoisena tekemään liian raskaita maatalon töitä.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen, isäni, mutta hänen kokemansa vastoinkäymiset ovatkin ihan eri luokkaa kuin mitä me nykyajan lumihiutaleet joudumme kokemaan.

Äidin kuoleman isän ollessa 12-vuotias, isän kaksi vuotta myöhemmin, lapset (6) joutuivat muuttamaan kodistaan etäälle sukulaisista keskenään, vuotta myöhemmin isoveli, vanhin, joutui armeijaan ja sieltä sotaan, sille tielleen jäi. Viisi lasta keskenään, isä vanhin, pärjäsivät miten taisivat. Lopulta yksi täti tuli käymään ja näkin sen surkeuden, alkoi tapahtua. Nuoremmat sisarukset sijoitettiin kuka mihinkin perheeseen, isäni oli liian vanha jo melkein 18-vuotias, sai pärjätä miten taisi. Mahtoi olla ankeaa. No siitähän se lähti alivuokralaishuoneesta tehden mitä töitä nyt milloin sai, sahalla, satamassa, tukinuitossa. Siitä sitten pikkuhiljaa löytyi oma paikka maailmassa, vähän opiskelua työn ohessa. Eläköitysessään oli firman ainoa omassa asemassaan, jolla ei ollut yliopistotutkintoa. Sisukas mi

Ja tämäkin viesti sai heti alapeukkuja 😂 Ei olisi isäsi saanut selviytyä vastoinkäymisistään.

Minulla on toki suojaavia tekijöitä, mutta monia niistä ei ole ollut koko elämää. Isoin merkitys on ollut omalla persoonallani. Koen persoonan olevan ihmisellä melko pysyvä ja se vaikuttaa paljon siihen, miten vastoinkäymisten kanssa jaksaa.

Hienoa, että Sinun elämäsi on mallillaan ja että pärjäät hyvin vastoinkäymisissä. 

Olen kuitenkin hieman eri mieltä persoonan ja minuuden kehittymisestä. Persoonastakin kehittyy erilainen erilaisissa olosuhteissa. Jo pienestä nujerrettu ihminen harvemmin ponnistaa omin avuin kovin kauaksi totutuista käytösmalleista, vaan ajautuu aikuisenakin samanlaiseen rooliin, minkä omasi lapsena.

Myös aikuisena kovissa traumoissa ihminen voi täysin murtua. Psyyke voi murtua, persoona muuttua täysin jne. 

Eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä laskisin itseni ihmiseksi, jota vastoinkäymiset ovat vahvistaneet. Taustallani on ollut isoja haasteita lapsuudesta asti: perheväkivaltaa, ra.isk.atuksi tuleminen nuorena, pysyvästi sairastuminen fyysisesti (päivittäisiä kipuja aiheuttava sairaus) ja avioero näin muun muassa. Moni muu olisi tilanteessani päätynyt käyttämään päihteitä tai muuten epäterveesti hoitamaan mielenterveyttään. Minulla on moni asia kuitenkin hyvin, pystyn käymään ainakin vielä toistaiseksi töissä, minulla on hyvä puoliso ja hyvät välit lapseni kanssa. En kärsi mt-ongelmista (synnytyksen jälkeen oli tosin masennuskausi).

Vastoinkäymisteni kanssa olen tehnyt paljon työtä, kävin vuosia terapiassa. Tosin koen, että terapiassa ja muutenkin olen tehnyt työn itse. Kukaan ei ole puolestani työstänyt asioita tai saanut minua ehjemmäksi, vaan itse olen tehnyt tuo

Näin se on, olemme erilaisia, jotkut sisuuntuvat koettelemusta alla, jotkut murtuvat, se ei tee heistä ihmisinä huonompia, ja jokainen voi myös ne voimansa löytää.

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä laskisin itseni ihmiseksi, jota vastoinkäymiset ovat vahvistaneet. Taustallani on ollut isoja haasteita lapsuudesta asti: perheväkivaltaa, ra.isk.atuksi tuleminen nuorena, pysyvästi sairastuminen fyysisesti (päivittäisiä kipuja aiheuttava sairaus) ja avioero näin muun muassa. Moni muu olisi tilanteessani päätynyt käyttämään päihteitä tai muuten epäterveesti hoitamaan mielenterveyttään. Minulla on moni asia kuitenkin hyvin, pystyn käymään ainakin vielä toistaiseksi töissä, minulla on hyvä puoliso ja hyvät välit lapseni kanssa. En kärsi mt-ongelmista (synnytyksen jälkeen oli tosin masennuskausi).

Vastoinkäymisteni kanssa olen tehnyt paljon työtä, kävin vuosia terapiassa. Tosin koen, että terapiassa ja muutenkin olen tehnyt työn itse. Kukaan ei ole puolestani työstänyt asioita tai saanut minua ehjemmäksi, vaan itse olen tehnyt tuo

Minulla on toki suojaavia tekijöitä, mutta monia niistä ei ole ollut koko elämää. Isoin merkitys on ollut omalla persoonallani. Koen persoonan olevan ihmisellä melko pysyvä ja se vaikuttaa paljon siihen, miten vastoinkäymisten kanssa jaksaa.

Ei persoona vaikuta lainkaan esimerkiksi sairastumiseen. Lapsuudessa traumatisoitunut siskoni sairastui kaiken koetun jälkeen, minä en.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä pienemmät vastoinkäymiset vahvistaa. Pitäähän lapsuudessakin oppia sietämään pettymyksiä. Opin itse nuorena parista myrkyllisestä ihmissuhteesta, että kannattaa pistää välit kylmästi poikki samantien, se on vahvistanut kun tietää etukäteen, ettei sitä ihmistä jää kaipaamaan. Mutta koko lapsuuden jatkunut kaltoinkohtelu teki ainakin musta ja sisaruksistani heikompia. Sisarukseni ovat lievittäneet pahaa oloaan huumeilla ja mulla on koko aikuisiän ollut isoja mt-ongelmia.

Jatkan: tai yksi mikä tulee mieleen, on tilanteet, joissa joutuu raivoamisen kohteeksi. Tein nuorempana montaa asiakaspalvelutyötä ja jonkun Jorman kiukunpurkaukset eivät koskaan tuntuneet missään kun oli koko ikänsä saanut kuulla ties mitä törkyä. Mulla oli yhdessä vaiheessa työkaveri, jonka koko perhe oli äärimmäisen kiltti ja hän rupesi usein itkemään jos asiakas raivosi.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen, isäni, mutta hänen kokemansa vastoinkäymiset ovatkin ihan eri luokkaa kuin mitä me nykyajan lumihiutaleet joudumme kokemaan.

Äidin kuoleman isän ollessa 12-vuotias, isän kaksi vuotta myöhemmin, lapset (6) joutuivat muuttamaan kodistaan etäälle sukulaisista keskenään, vuotta myöhemmin isoveli, vanhin, joutui armeijaan ja sieltä sotaan, sille tielleen jäi. Viisi lasta keskenään, isä vanhin, pärjäsivät miten taisivat. Lopulta yksi täti tuli käymään ja näkin sen surkeuden, alkoi tapahtua. Nuoremmat sisarukset sijoitettiin kuka mihinkin perheeseen, isäni oli liian vanha jo melkein 18-vuotias, sai pärjätä miten taisi. Mahtoi olla ankeaa. No siitähän se lähti alivuokralaishuoneesta tehden mitä töitä nyt milloin sai, sahalla, satamassa, tukinuitossa. Siitä sitten pikkuhiljaa löytyi oma paikka maailmassa, vähän opiskelua työn ohessa. Eläköitysessään oli firman ainoa omassa asemassaan, jolla ei ollut yliopistotutkintoa. Sisukas mi

Millähän vuosikymmenellä? Mummoni jäi orvoksi 1930-luvulla eikä hänenkään sisarussarjaansa jätetty keskenään elämään. Muuttivat mummon luo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnen, isäni, mutta hänen kokemansa vastoinkäymiset ovatkin ihan eri luokkaa kuin mitä me nykyajan lumihiutaleet joudumme kokemaan.

Äidin kuoleman isän ollessa 12-vuotias, isän kaksi vuotta myöhemmin, lapset (6) joutuivat muuttamaan kodistaan etäälle sukulaisista keskenään, vuotta myöhemmin isoveli, vanhin, joutui armeijaan ja sieltä sotaan, sille tielleen jäi. Viisi lasta keskenään, isä vanhin, pärjäsivät miten taisivat. Lopulta yksi täti tuli käymään ja näkin sen surkeuden, alkoi tapahtua. Nuoremmat sisarukset sijoitettiin kuka mihinkin perheeseen, isäni oli liian vanha jo melkein 18-vuotias, sai pärjätä miten taisi. Mahtoi olla ankeaa. No siitähän se lähti alivuokralaishuoneesta tehden mitä töitä nyt milloin sai, sahalla, satamassa, tukinuitossa. Siitä sitten pikkuhiljaa löytyi oma paikka maailmassa, vähän opiskelua työn ohessa. Eläköitysessään oli firman ainoa omassa asema

joo, outoa on, en tiedä miten hänen kertomuksensa pitäisi kertoa, että se kelpaisi näille alapeukuttajille, Itse en ole isäni henkistä vahvuutta perinyt, mutta syvää myötätuntoa olen hänen ja sisarustena kohtaloa kohtaan tuntenut.