Tunnetko ketään, jota vastoinkäymiset olisi oikeasti vahvistaneet?

Se on täysin loogista, että vaikeuksien kautta vahvistuneet ihmiset eivät jankkaa niistä lopun ikäänsä, vaan menevät elämässä eteenpäin. 

Koen vahvistuneeni vastoinkäymisistäni, mutta en hetkessä. Olen luonteeltani sisukas , ratkaisukeskeinen ja otan huumorilla etäisyyttä vastoinkäymisiini. En siksi voi ottaa osaa saman kokeneiden vertaistukiryhmiin saati puhuisin kokemusasiantuntijana, sillä minultakin odotetaan samaa ahdistusta, paniikkikohtauksia, katkeruutta  ja valitusta kuin muillakin. Olipa vastoinkäymisen  genre mikä tahansa, niin selviämisen keinot ja tahto sopeutua kokemaani on syy jopa jonkun sivaltaa minua , miten en ole kokenut mitään tai ymmärtäisin tuskan päälle.

Teen sen virheen(?), että kun ne todella ikävät asiat ovat taklanneet minut minä myös otan vastaan kaikki tunteet. Eristäydyn jonnekin korpeen ja huudan siellä tuskaani ulos hiljaisessa metsässä. Kun olen valmis menen terapiaan, kirjoitan, käyn PTSD-traumoihin erikoistuneen asiantuntijan vastaanotoilla yms. Otan tilaa surra, ahdistua ihan missä tahansa vieraista ihmisistä välittämättä. HUllun maineenkin saan, mutta mitä väliä. Ihmisen ei tarvitse sulkea tuskaansa ja pahaa oloa sisälleen.

Mitään ei unohda, kokemukset ovat osa  minua, mutta niiden kanssa olen oppinut elämään sovussa. Uuden ammattini myötä tajusin, millaisen voimavaran olen kaikesta saanut. 

Olen aika epäonninen ihminen ollut aina ja taas sain uutisen, jolla on iso merkitys loppu elämääni. 

Tunnen, minä. Elämäni oli helvettiä 51-vuotiaaksi, jolloin erosin.

Nyt olen vahva ja sitkeä kuin tammi. En katkera mistään vaan vallan iloinen, onnellinen ihminen. Käsittääkseni tuotan iloa niille jotka kohtaan. Enkä ainakaan vahinkoa!

Katkeruus on takertumista menneeseen, viha tulevan pelkoa. Turhaa ja typerää. Miksi vatvoa mennyttä, jota ei enää ole, miksi pelätä tulevaa, joka aina yllättää?

Mua ärsyttää kun ryhmäterapiassa akat aina lässyttää tätä samaa, miten vaikeudet jalostaa ja tekee paremmaksi ihmiseksi, ja kyllä sä olet vahva kun olet selvinnyt kaikesta ja olet vielä siinä. En mä ole vahva, mä olen kyyninen ja nihilistinen k-pää joka vihaa ihmisiä, elämää, maailmankaikkeutta ja itseään. Ei vaikeuksista selviäminen ole vahvuutta, eihän mulle ole annettu edes vaihtoehtoja kun ne asiat vain tapahtuvat multa kysymättä. Ja se että olen elossa johtuu vain siitä että olen liian nynny tekemään edes itsaria.

Vierailija kirjoitti:

Mua ärsyttää kun ryhmäterapiassa akat aina lässyttää tätä samaa, miten vaikeudet jalostaa ja tekee paremmaksi ihmiseksi, ja kyllä sä olet vahva kun olet selvinnyt kaikesta ja olet vielä siinä. En mä ole vahva, mä olen kyyninen ja nihilistinen k-pää joka vihaa ihmisiä, elämää, maailmankaikkeutta ja itseään. Ei vaikeuksista selviäminen ole vahvuutta, eihän mulle ole annettu edes vaihtoehtoja kun ne asiat vain tapahtuvat multa kysymättä. Ja se että olen elossa johtuu vain siitä että olen liian nynny tekemään edes itsaria.

Juuri näin. Minulta puuttuu jopa vahvuus lopettaa itseni. Sanoin sen tukiryhmässä ääneen - ketutti niin paljon. Ei musta muutu valkoiseksi kesksimällä siitä satuja ja lässyttämällä.

En nyt mene sanomaan mitään vahvistamisesta mutta omalla kohdallani erittäin rankka ja traumaattinen lapsuus sekä nuoruus kodissa jossa äiti oli psyykkisesti sairas saamatta tai hakematta sihen mitään apua oli jo se pelkästään erittäin suuri taakka lapselle kasvaa. 

Olen saanut kasvattaa itse itseni. Minulla ei ole ollut ketään aikuista johon tukeutua, oli sisar, 4 vuotta vanhempi joka sitten yritti minusta jonkinlaista vastuuta kantaa. Vastuuta joka ei todellakaan lapselle kuulunut.

Tiedän että naapurusto tiesi mitä meillä tapahtui, mutta kukaan ei millään tavalla puuttunut. Yksityiskohtiin en mene.

Me kumpikaan, sisko enkä minä saatu käydä koulua kuin aivan pakollinen oppivelvollisuus. Oli kiire saada meidät pois nurkista. Sisko muutti kotoa poikaystävänsä luo ja myöhemmin he muuttivat pois Suomesta kokonaan. Minä sitten jäin yksin yrittelemään elämän alkua itsenäisenä ja kyllä se vaikeaa oli mutta elämä opetti.

Ensin kävin työssä, sitten aloin opiskella iltaisin ja pääsin parempaan työhön. Sain työpaikan uudelta alalta ja aloin taas opiskella iltaisin lisää. Sisulla mentiin, sielu vereslihalla kun ihan yksin oli eikä ketään johon yhtään turvautua. En uskaltanut pyytää apua keneltäkään koska pienestä asti oili karjuttu että mitäs siinä ruikutat ja olet taakka ja nimitelty erinäisillä nimillä. Luottamus ihmisiin meni kokonaan.

Jotenkin vain sisu on ollut niin kova että periksi en ole antanut enkä anna. Olen opetellut elämänasenteen että kun katsoo valoon varjo jää taakse. Olen käynyt terapiassa, sairastanut vaikean masennuksen josta ahdistuneisuushäiriö edelleen jäljellä, tosin sitä osaan käsitellä niin että pärjään.

Olen ollut kaksi kuukautta psykiatrisessa sairaalassa kun romahdin. 

Nyt vakituisessa työssä, tienaan hyvin ja viihdyn tosi hyvin työssäni. Ajattelen että jos olisin jäänyt kuraan makaamaan kuka minut siitä olisi nostanut jos en minä itse? Ei kukaan.

Sinkkuna elän koska kokemukseni jättäneet sen jäljen etten luota kehenkään niin että lähelleni päästäisin. Kaikki suhteet jää pintapuolisiksi ja se on oma valintani. Näin minua ei kukaan enää koskaan pääse satuttamaan.

Tähän on turha tulla ehdottelemaan mitään koska en kaipaa ketään elämääni. Kokemukseni ovat minut muokanneet yksin selviäväksi ja näin haluan jatkaa. Näin minun on hyvä elää. Yksi todella rakas ystävä on ja pari muuta. Tuttavia totta kai ja työkavereissa monta mukavaa joiden kanssa vaihdetaan viestejä yms. vapaa-ajallakin. Sisko ulkomailla kuoli kaksi vuotta sitten joten sukua ei enää ole. Äitini aikoinaan piti huolen ettei kukaan meillä käynyt eikä me käyty missään.

Joten jos vastoinkäymiset ei ole vahvistaneet, olen kuitenkin noussut niistä, selvinnyt alkamatta alkoholistiksi tai huumeittenkäyttäjäksi tai rikolliseksi. Olen oppinut rakastamaan itseäni ja haluamaan itselleni hyvää. Elämänhalu on aina ollut todella kova, ja halu selvitä.

Keski-ikäinen nainen

Joo, minä. Omaishoidon nuorena puolisoa ja kasvatin erityislapsen aikuisuuteen, omat diagnoosini sain 26- ja 30-vuotiaana. Paljon myöhemmin kaikilla on kaikki hyvin, mutta kyllähän se muuttaa ihmistä. Minulle esimerkiksi työelämä on aivan toisarvoista, enkä koe siitä minkäänlaista stressiä. Vielä nuorena en olisi voinut kuvitellakaan miten vähän tärkeää se on.

Vierailija kirjoitti:

En nyt mene sanomaan mitään vahvistamisesta mutta omalla kohdallani erittäin rankka ja traumaattinen lapsuus sekä nuoruus kodissa jossa äiti oli psyykkisesti sairas saamatta tai hakematta sihen mitään apua oli jo se pelkästään erittäin suuri taakka lapselle kasvaa. 

Olen saanut kasvattaa itse itseni. Minulla ei ole ollut ketään aikuista johon tukeutua, oli sisar, 4 vuotta vanhempi joka sitten yritti minusta jonkinlaista vastuuta kantaa. Vastuuta joka ei todellakaan lapselle kuulunut.

Tiedän että naapurusto tiesi mitä meillä tapahtui, mutta kukaan ei millään tavalla puuttunut. Yksityiskohtiin en mene.

Me kumpikaan, sisko enkä minä saatu käydä koulua kuin aivan pakollinen oppivelvollisuus. Oli kiire saada meidät pois nurkista. Sisko muutti kotoa poikaystävänsä luo ja myöhemmin he muuttivat pois Suomesta kokonaan. Minä sitten jäin yksin yrittelemään elämän alkua itsenäisenä ja kyllä se vaikeaa oli mutta elämä opetti.

Ensin kävin työssä, sitten aloin opiskella iltaisin ja pääsin parempaan työhön. Sain työpaikan uudelta alalta ja aloin taas opiskella iltaisin lisää. Sisulla mentiin, sielu vereslihalla kun ihan yksin oli eikä ketään johon yhtään turvautua. En uskaltanut pyytää apua keneltäkään koska pienestä asti oili karjuttu että mitäs siinä ruikutat ja olet taakka ja nimitelty erinäisillä nimillä. Luottamus ihmisiin meni kokonaan.

Jotenkin vain sisu on ollut niin kova että periksi en ole antanut enkä anna. Olen opetellut elämänasenteen että kun katsoo valoon varjo jää taakse. Olen käynyt terapiassa, sairastanut vaikean masennuksen josta ahdistuneisuushäiriö edelleen jäljellä, tosin sitä osaan käsitellä niin että pärjään.

Olen ollut kaksi kuukautta psykiatrisessa sairaalassa kun romahdin. 

Nyt vakituisessa työssä, tienaan hyvin ja viihdyn tosi hyvin työssäni. Ajattelen että jos olisin jäänyt kuraan makaamaan kuka minut siitä olisi nostanut jos en minä itse? Ei kukaan.

Sinkkuna elän koska kokemukseni jättäneet sen jäljen etten luota kehenkään niin että lähelleni päästäisin. Kaikki suhteet jää pintapuolisiksi ja se on oma valintani. Näin minua ei kukaan enää koskaan pääse satuttamaan.

Tähän on turha tulla ehdottelemaan mitään koska en kaipaa ketään elämääni. Kokemukseni ovat minut muokanneet yksin selviäväksi ja näin haluan jatkaa. Näin minun on hyvä elää. Yksi todella rakas ystävä on ja pari muuta. Tuttavia totta kai ja työkavereissa monta mukavaa joiden kanssa vaihdetaan viestejä yms. vapaa-ajallakin. Sisko ulkomailla kuoli kaksi vuotta sitten joten sukua ei enää ole. Äitini aikoinaan piti huolen ettei kukaan meillä käynyt eikä me käyty missään.

Joten jos vastoinkäymiset ei ole vahvistaneet, olen kuitenkin noussut niistä, selvinnyt alkamatta alkoholistiksi tai huumeittenkäyttäjäksi tai rikolliseksi. Olen oppinut rakastamaan itseäni ja haluamaan itselleni hyvää. Elämänhalu on aina ollut todella kova, ja halu selvitä.

Keski-ikäinen nainen

Hienoa, että pärjäät. Kurjia lapsuuksia on Suomi pullollaan, valitettavasti. Monet kurjan lapsuuden kokeneet saavat vielä kokea työttömyyttä, syrjäytymistä, vakavia sairauksia, väkivaltaa, onnettomuuksia jne. Joten ihan siihen ajatukseen elämästä selviämisessä ei kannata tuudittautua, että kun on kurja lapsuus, mitään muuta kurjaa ei voi tapahtua. Kyllä voi, ja paljon tapahtuukin. Varjelusta kuitenkin elämäntaipaleellesi.

Sama juttu kuin fyysisessäkin rasituksessa: sopiva rasitus vahvistaa, liikaa rasitus aiheuttaa vaivoja ja vammoja jopa pysyvästi. Ja jokaisen sietotaso on erilainen.

Joo, tunnen. Mutta luulen, että se resilienssi on sisäsyntyinen ominaisuus.

Vahvistumisesta en tiedä, mutta uusia ja monesti sellasia luovia selviytymiskeinoja se on opettanut, mitä ei ehkä muuten juolahtaisi mieleenkään. Hyvässä ja pahassa.

Siinä mielessä olen vahvempi, etten ole ihan yhtä naiivi ja muitten vietävissä kuin ennen nyt kun olen vähän nähnyt miten tämä maailma oikeasti pyörii. Mutta todella hauraissa kantimissa psyyke on kyllä ja toivon etten olisi joutunut käymään läpi niitä asioita joita olen käynyt. Saattaisin olla nyt työelämässä ja paljon toimintakykyisempi ja onnellisempi. 

Vierailija kirjoitti:

Se on täysin loogista, että vaikeuksien kautta vahvistuneet ihmiset eivät jankkaa niistä lopun ikäänsä, vaan menevät elämässä eteenpäin. 

Isäni alkoholismi vaikeuksien aiheuttamana on nyt kestänyt yli 60- vuotta. On todellinen ihme että on elossa.

Ei ne minun mielestäni vahvista. Kun ihmisestä tulee kova ja kylmä, se on syvästi rikki. Harva ihminen on niin vahva tässä elämässä, että säilyttää lempeytensä kaikkea kohtaan.

Jäin henkiin, löysin itseni. Niitten ongelma jotka siitä ongelman tekee.

Beautiful.

Vierailija kirjoitti:

Mua ärsyttää kun ryhmäterapiassa akat aina lässyttää tätä samaa, miten vaikeudet jalostaa ja tekee paremmaksi ihmiseksi, ja kyllä sä olet vahva kun olet selvinnyt kaikesta ja olet vielä siinä. En mä ole vahva, mä olen kyyninen ja nihilistinen k-pää joka vihaa ihmisiä, elämää, maailmankaikkeutta ja itseään. Ei vaikeuksista selviäminen ole vahvuutta, eihän mulle ole annettu edes vaihtoehtoja kun ne asiat vain tapahtuvat multa kysymättä. Ja se että olen elossa johtuu vain siitä että olen liian nynny tekemään edes itsaria.

Psykiatrinen s.hoitaja haukkui minut heikoksi ja periksiantavaksi persoonaksi kun epätoivossa hain apu lamauttavaan paniikkihäiriöön, joka pilasi koko varhaisen aikuisikäni. Myöhemmin sain rahalla lääkäripalvelua joka on auttanut sairauteeni.

Tavallaan vahvistaa, tai ainakin muuttaa vähemmän herkäksi. Itselleni ainakin on käynyt niin. Mutta pitää muistaa, että paljon riippuu siitä, mitä tapahtuu sen vastoinkäymisen jälkeen. Tuleeko uusi vastoinkäyminen, vai ehtiikö toipua välillä. Jos elämä on pelkkää vastatuulta, niin silloin ei vahvista, vaan ihminen särkyy, ehkä lopullisesti. Jos välillä on parempia aikoja, niin niiden aikana ehtii kerätä itsensä, ja saa takaisin osan toiveikkuudesta. Silloin voi ajatella, että vastoinkäyminen vahvisti. Mutta kyllä ne vahvimmat ihmiset tuntuu olevan niitä, joilla on ollut vähiten murheita, tai murheista on pitkä aika. Muilla se vahvuus on sellaista esittämistä, ja tunteiden tukahduttamista.

Minusta tuntuu että omalla kohdallani vastoinkäymiset pikemminkin opettivat että aina ei tarvitse olla vahva, jaksaa ja pärjätä. Saa olla heikko, tunteva, herkkä ja pyytää apua, yksin ei tarvitse selvitä. Onnekas ja kiitollinen olen kun läheltäni löytyy ihmisiä jotka tukevat ja auttavat.

En ja jos joku muuta väittää valehtelee.

Vierailija kirjoitti:

En tunne. Vahvimpia tutuistani ovat ne, joilla on aina mennyt hyvin. Mitä enemmän vastoinkäymisiä, sitä heikommaksi on mennyt.

Sama havainto. Parhaiten menee tuttavapiirissä niillä, joilla on mennyt hyvin lapsuudesta saakka: ehjä ja vauras lapsuudenkoti, ei yhtäkään isompaa tragediaa, hyvät verkostot jne. Monella rikkinäisestä taustasta tulevallakin on ihan kohtalainen tilanne aikuisena, mutta kyllä niillä todellakin se tietty myllynkivi tuntuu olevan mukana eli mm. toistuvaa masennusta. Jokainen, joka kehtaa länkyttää, että kaikki on vain itsestä kiinni, sietäisi elää lapsuuden uudestaan jossain väkivaltaisesta alkkisperheessä.