Suomalaiset ovat yksinäisiä. Miksi me ei osata hoitaa tätä ongelmaa?

Vierailija kirjoitti:

Minä minä minä keskeisyydestä pitäisi päästä me-henkisyyteen.

TÄMÄ! Jo koulussa huomaa että ryhmätyöt tehdään niin että jokainen pakotetaan tekemään oma osuutensa ja juuri ennen palautusta kyhätään nopeasti kokoon, kun oikeasti olisi parempi keskustella asioista kasvotusten eikä nyhvätä työn kanssa kotona ja kommunikoidaan somen välityksellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalaisilla on erikoinen tapa, joka ilmenee puheissakin. Naapurissamme asuu insinöörejä, sairaanhoitajia, opettajia, automekaanikko, arkkitehteja j.n.e.

Miksi emme näe että naapurissamme asuu esim. Sami, Mikko, Kaisa, Johanna, Minna, Pekka ja Pentti.

Vasta juotuamme päämme täyteen me alamme kutsua toisiamme nimeltä.

Vasta löydettyämme toisemme nimeltä alamme lähentyä.

Jos joku keksii tähän jonkun hyvän keinon ilman humalaa, olisimme jo lähempänä toisiamme.

Höpö höpö. Ei minulla ole aavistustakaan, mitä naapurit ovat ammatiltaan . Yhtä vähän tiedän heidän nimiään. En minä kyylää naapureitani.

Sama juttu. Minulla ei ole aavistustakaan mitä esimerkiksi naapurin 85 vuotias Mirja on tehnyt ammatikseen tai mikä hän on koulutukseltaan, tai naapurin Pekka. Enpä ole muuten ikinä huomannut siinä kuusiaidan vieressä jutellessa kysyä asiasta. Tai koiria taluttava Risto. Koirien rodut kyllä tiedän, mutta en Riston ammattia tai koulutusta. Myöskään Seijan, yli 80 vuotta, tai hänen miehensä Heikin ammattia en tiedä, molemmat olivat eläkkeellä jo ennen kuin muutimme tuonne 20 vuotta sitten.

Humalassa en ole nähnyt yhtään naapurin kertaakaan ja mekään emme sitä touhua harrasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä minä minä keskeisyydestä pitäisi päästä me-henkisyyteen.

TÄMÄ! Jo koulussa huomaa että ryhmätyöt tehdään niin että jokainen pakotetaan tekemään oma osuutensa ja juuri ennen palautusta kyhätään nopeasti kokoon, kun oikeasti olisi parempi keskustella asioista kasvotusten eikä nyhvätä työn kanssa kotona ja kommunikoidaan somen välityksellä.

Ei ryhmätyötä ole tarkoitus tehdä yhdessä vaan sovitaan mitä tehdään ja jaetaan siitä jokaiselle tehtäväksi oma osuus. Sitten taas katsotaan että osat sopivat yhteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On todella vaikeaa löytää ystäviä. Muutin toiselle paikkakunnalle. Olen pienten lasten äiti, joten uskoin sitä kautta tutustuvani uusiin ihmisiin ja perheisiin. Toki korona pilasi aika paljon, mutta kyllä ihmiset ovat niin kiireisiä omissa elämissään ilmeisesti, ettei ole aikaa ja tilaa muille. Oudointa on, että aikuiset äidit puhuvat kun olisi niin kiva nähdä, mutta yksi toisensa jälkeen ghostaa eikä vastaa mitään kun yrittää ehdottaa tapaamista.

Mulla on tärkeitä lapsuuden ja nuoruuden ystäviä vuosien takaa entisellä kotipaikkakunnalla, joten en ihan allekirjoita tuota edellisten kommenttia, että itsessäni olisi ihan kauheasti ainakaan vikaa.

Koen itseni yksinäiseksi kun ei ole ihmisiä, joiden kanssa viettää livenä aikaa. Pelkään, että se periytyy lapsille kun ei ole lapsillakaan vielä omia kavereita.

Et siis osaa asennoitua siihen, että muillakin on oma perhe, elämä ja arki, vaan odotat, että heillä olisi hyvin aikaa hengata sinun kanssasi silloin kun sinulle sopii. Teetkö kaiken hankalaksi ja yrität sitoa muita ihmisiä liikaa sinuun ja sinun kanssasi olemiseen?

Koronaa syytetään nyt paljon ystävättömyydestä, mutta ei se oikeasti ole juurikaan mitään vaikuttanut. Ihan samalla tavalla ainakin minä olen ollut lasten ja perheeni kanssa ulkona, kävelyillä, leikkipuistoissa ja muualla kuin aikaa ennen koronaakin. Kotiini en muita kutsunut, mutta ulkona olimme muiden äitien ja perheiden kanssa yllin kyllin ja se riitti hyvin ylläpitämään ystävyyttä.

Ghostaaminen ja vastaamattomuus kielii kyllä enemmänkin kusipäisestä toisesta osapuolesta, ei ihmisiä kohdella noin

Kusipäisyyttä taitaa kyllä löytyä tuosta mammavalittajasta enemmän kuin niistä muista. En usko, että näillä muilla on ystävättömyyttä, vaan vain tällä valittajalla. Se, että on tekemistä ja ystäviä ihan omiksi tarpeiksi ja ei ole yksinkertaisesti aikaa jollekin uudelle mammalle, on normaalia. Sitä paitsi tässä kuullaan vain yhden valittajan tarina ja muut eivät saa kertoa omaa versiotaan asiasta. Se heidän versio on varmasti ihan erilainen.

Muutimme aika monta kertaa kaupungista ja jopa maasta toiseen, kun lapsemme olivat pieniä ja jo ennen lapsia. En kokenut ikinä yksinäisyyttä, vaikka ystäväni jäivätkin toiseen maanosaan ja en tuntenut ketään uudesta paikasta. Sain itseasiassa helposti hyviä kavereita ja jopa ystäviä, jotka ovat yhä vieläkin ystäviäni. Yksi ystävistäni esimerkiksi ulkomailla oli naapurin mummo, jonka kanssa aloin juttelemaan heikolla englannillani odottaessani ensimmäistä lastamme. Mummo oli siis ihan eri elämäntilanteessa kuin minä, mutta se ei meidän ystävyyttä häirinnyt millään tavoin. Toinen ystävä oli ja on vieläkin mieheni työkaverin vaimo. Emme ole nähneet toisiamme vuosiin, koska välillämme on satoja kilometrejä, mutta ystävyys on lujaa silti.

Minäkin olen huomannut, että ulkomailla ystävien saaminen tapahtuu ikäänkuin itsestään. On helppoa. Suomessa ei.

No höpsistä. Suomessa löytää ystäviä hyvin helposti kunhan vain lopettaa oman navan tuijottamisen ja hyväksyy, että on olemassa erilaisia ihmisiä kuin mitä itse on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On todella vaikeaa löytää ystäviä. Muutin toiselle paikkakunnalle. Olen pienten lasten äiti, joten uskoin sitä kautta tutustuvani uusiin ihmisiin ja perheisiin. Toki korona pilasi aika paljon, mutta kyllä ihmiset ovat niin kiireisiä omissa elämissään ilmeisesti, ettei ole aikaa ja tilaa muille. Oudointa on, että aikuiset äidit puhuvat kun olisi niin kiva nähdä, mutta yksi toisensa jälkeen ghostaa eikä vastaa mitään kun yrittää ehdottaa tapaamista.

Mulla on tärkeitä lapsuuden ja nuoruuden ystäviä vuosien takaa entisellä kotipaikkakunnalla, joten en ihan allekirjoita tuota edellisten kommenttia, että itsessäni olisi ihan kauheasti ainakaan vikaa.

Koen itseni yksinäiseksi kun ei ole ihmisiä, joiden kanssa viettää livenä aikaa. Pelkään, että se periytyy lapsille kun ei ole lapsillakaan vielä omia kavereita.

Et siis osaa asennoitua siihen, että muillakin on oma perhe, elämä ja arki, vaan odotat, että heillä olisi hyvin aikaa hengata sinun kanssasi silloin kun sinulle sopii. Teetkö kaiken hankalaksi ja yrität sitoa muita ihmisiä liikaa sinuun ja sinun kanssasi olemiseen?

Koronaa syytetään nyt paljon ystävättömyydestä, mutta ei se oikeasti ole juurikaan mitään vaikuttanut. Ihan samalla tavalla ainakin minä olen ollut lasten ja perheeni kanssa ulkona, kävelyillä, leikkipuistoissa ja muualla kuin aikaa ennen koronaakin. Kotiini en muita kutsunut, mutta ulkona olimme muiden äitien ja perheiden kanssa yllin kyllin ja se riitti hyvin ylläpitämään ystävyyttä.

Ghostaaminen ja vastaamattomuus kielii kyllä enemmänkin kusipäisestä toisesta osapuolesta, ei ihmisiä kohdella noin

Kusipäisyyttä taitaa kyllä löytyä tuosta mammavalittajasta enemmän kuin niistä muista. En usko, että näillä muilla on ystävättömyyttä, vaan vain tällä valittajalla. Se, että on tekemistä ja ystäviä ihan omiksi tarpeiksi ja ei ole yksinkertaisesti aikaa jollekin uudelle mammalle, on normaalia. Sitä paitsi tässä kuullaan vain yhden valittajan tarina ja muut eivät saa kertoa omaa versiotaan asiasta. Se heidän versio on varmasti ihan erilainen.

Muutimme aika monta kertaa kaupungista ja jopa maasta toiseen, kun lapsemme olivat pieniä ja jo ennen lapsia. En kokenut ikinä yksinäisyyttä, vaikka ystäväni jäivätkin toiseen maanosaan ja en tuntenut ketään uudesta paikasta. Sain itseasiassa helposti hyviä kavereita ja jopa ystäviä, jotka ovat yhä vieläkin ystäviäni. Yksi ystävistäni esimerkiksi ulkomailla oli naapurin mummo, jonka kanssa aloin juttelemaan heikolla englannillani odottaessani ensimmäistä lastamme. Mummo oli siis ihan eri elämäntilanteessa kuin minä, mutta se ei meidän ystävyyttä häirinnyt millään tavoin. Toinen ystävä oli ja on vieläkin mieheni työkaverin vaimo. Emme ole nähneet toisiamme vuosiin, koska välillämme on satoja kilometrejä, mutta ystävyys on lujaa silti.

Minäkin olen huomannut, että ulkomailla ystävien saaminen tapahtuu ikäänkuin itsestään. On helppoa. Suomessa ei.

No höpsistä. Suomessa löytää ystäviä hyvin helposti kunhan vain lopettaa oman navan tuijottamisen ja hyväksyy, että on olemassa erilaisia ihmisiä kuin mitä itse on.

Höpsistä, höpsistä. Oikea elämä kertoo toista tarinaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aktiivinen ja tutustun helposti ihmisiin, väittäisin olevani sosiaalisesti taitava ja miellyttävää seuraa. Jos tapaan uuden ihmisen, osaan luontevasti kutsua kylään tai leffaan, tai isomman porukan mukaan tekemään asioita.

Vastavuoroisuus puuttuu, en halua alkaa ahdistelijaksi. Jostain syystä usein se toinen osapuoli on hyvin passiivinen ja en halua väkisin tunkea kenekään elämään. Jos parin kutsun jälkeen toinen ei esitä vastakutsua, tutustuminen jää siihen.

Sitten tapaamme sattumalta jossain ja toinen harmittelee "miksi emme ole nähneet pitkään aikaan, olisi niin mukavaa nähdä useammin". Olen sen sorttinen, että uskon tekoja, en sanoja. Jostain syystä ilmeisesti nämä ihmiset eivät halua tutustua minuun.

Olisi ihan kiva tietää miksi, niin voisin esim. korjata käytöstäni jos se olisi aiheellista.

Olen kuitenkin sen verran aktiivinen, että pari ihanaa ystävää löytyy. Se on vaatinut paljon työtä. :D

Juuri tuollaisesta en välitä yhtään, eli siitä, että joku odottaisi koko ajan meillä olevan jotain yhteistä tekemistä! Siis sellainen on hyvin ärsyttävää. Voin lähteä kimpassa joskus leffaan, mutta ei se hyvänen aika sitä tarkoita, että jos sinä olet keksinyt kutsua vaikka minut ja jonkun toisenkin leffaan, että minä järjestäisin seuraavan leffaillan. Lähdin leffaan luultavasti sen takia, että aika ja leffaehdotus sopivat minulle, mutta en edes ajatellut, että sinä odotat minun vastavuoroisesti alkavan kehittelemään meille jotain yhteistä tekemistä. Voi huokaus sentään...

Juuri tästä tuolla aikaisemmin on puhuttu, eli siitä, että jotkut odottavat ystävyyden olevan jatkuvaa yhdessäolemista ja yhdessä puuhaamista. Se ei sovi minulle ja se ei ole minun tapani olla ystävä. Minä en kaipaa eteeni sitä toisen naamaa, että voin jutella hänen kanssaan ja en halua lukita itseäni ajallisesti toiseen ihmiseen jatkuvalla syötöllä. Emme ole naimisissa, emme ole edes parisuhteessa, vaan olemme kaksi aikuista ihmistä, joilla on oma elämänsä.

Minulla on muutama hyvä ystävä, on ollut jo vuosikymmeniä ja todennäköisesti ystävyys jatkuukin kauan, mutta emme sido toisiamme ja oleta toisesta mitään. Emme ehdittele toiselle tekemisiä ja tapaamisia väkisillä, vaan olemme ystäviä ihan sen takia, että toinen on ihana ihminen. Arvostamme toisiamme.

Siis mistä ihmeestä keksit, että tässä vaadittiin jatkuvaa yhdessä nyhväämistä? Ainoastaan vastavuoroisuutta. Ihmiset lukevat kummallisia asioita toisten viesteihin.

Varsinkin tutustumisen alussa kumpikin ehdottaa näkemistä ja tekemistä, tietenkin. Muuten tutustuminen yleensä lopahtaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä minä minä keskeisyydestä pitäisi päästä me-henkisyyteen.

TÄMÄ! Jo koulussa huomaa että ryhmätyöt tehdään niin että jokainen pakotetaan tekemään oma osuutensa ja juuri ennen palautusta kyhätään nopeasti kokoon, kun oikeasti olisi parempi keskustella asioista kasvotusten eikä nyhvätä työn kanssa kotona ja kommunikoidaan somen välityksellä.

Ei ryhmätyötä ole tarkoitus tehdä yhdessä vaan sovitaan mitä tehdään ja jaetaan siitä jokaiselle tehtäväksi oma osuus. Sitten taas katsotaan että osat sopivat yhteen.

Todellakin on! Kuvailemasi tapa on väärä eikä opeta oikeaa ryhmätyön ideaa. Näitä väärällä tavalla tekijöitä kiinnostaa vaan liimaa-leikkaa-askartele äkkiä alta pois tapa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On todella vaikeaa löytää ystäviä. Muutin toiselle paikkakunnalle. Olen pienten lasten äiti, joten uskoin sitä kautta tutustuvani uusiin ihmisiin ja perheisiin. Toki korona pilasi aika paljon, mutta kyllä ihmiset ovat niin kiireisiä omissa elämissään ilmeisesti, ettei ole aikaa ja tilaa muille. Oudointa on, että aikuiset äidit puhuvat kun olisi niin kiva nähdä, mutta yksi toisensa jälkeen ghostaa eikä vastaa mitään kun yrittää ehdottaa tapaamista.

Mulla on tärkeitä lapsuuden ja nuoruuden ystäviä vuosien takaa entisellä kotipaikkakunnalla, joten en ihan allekirjoita tuota edellisten kommenttia, että itsessäni olisi ihan kauheasti ainakaan vikaa.

Koen itseni yksinäiseksi kun ei ole ihmisiä, joiden kanssa viettää livenä aikaa. Pelkään, että se periytyy lapsille kun ei ole lapsillakaan vielä omia kavereita.

Et siis osaa asennoitua siihen, että muillakin on oma perhe, elämä ja arki, vaan odotat, että heillä olisi hyvin aikaa hengata sinun kanssasi silloin kun sinulle sopii. Teetkö kaiken hankalaksi ja yrität sitoa muita ihmisiä liikaa sinuun ja sinun kanssasi olemiseen?

Koronaa syytetään nyt paljon ystävättömyydestä, mutta ei se oikeasti ole juurikaan mitään vaikuttanut. Ihan samalla tavalla ainakin minä olen ollut lasten ja perheeni kanssa ulkona, kävelyillä, leikkipuistoissa ja muualla kuin aikaa ennen koronaakin. Kotiini en muita kutsunut, mutta ulkona olimme muiden äitien ja perheiden kanssa yllin kyllin ja se riitti hyvin ylläpitämään ystävyyttä.

Syyllistät täällä ihmisiä omien huonojen kokemustesi perusteella ja kerrot kuinka minä ainakin sitä ja tätä ja tuota. Vaikutat siis niin mustavalkoiselta ja ankealta tapaukselta että huhheijaa

Täh? Olen mielestäsi syyllistävä, mustavalkoinen ja ankea sen takia, että korona ei vaikuttanut minun ja lasteni sekä muiden äitien ja heidän lastensa leikkipuistoissa käymiseen? Eli kun juttelimme ja ystävystyimme koronasta huolimatta, emmekä linnoittautuneet kotiimme ruikuttamaan? Hahaa, asia selvä, olen mielelläni ankea ja mitä ikinä haluat. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On todella vaikeaa löytää ystäviä. Muutin toiselle paikkakunnalle. Olen pienten lasten äiti, joten uskoin sitä kautta tutustuvani uusiin ihmisiin ja perheisiin. Toki korona pilasi aika paljon, mutta kyllä ihmiset ovat niin kiireisiä omissa elämissään ilmeisesti, ettei ole aikaa ja tilaa muille. Oudointa on, että aikuiset äidit puhuvat kun olisi niin kiva nähdä, mutta yksi toisensa jälkeen ghostaa eikä vastaa mitään kun yrittää ehdottaa tapaamista.

Mulla on tärkeitä lapsuuden ja nuoruuden ystäviä vuosien takaa entisellä kotipaikkakunnalla, joten en ihan allekirjoita tuota edellisten kommenttia, että itsessäni olisi ihan kauheasti ainakaan vikaa.

Koen itseni yksinäiseksi kun ei ole ihmisiä, joiden kanssa viettää livenä aikaa. Pelkään, että se periytyy lapsille kun ei ole lapsillakaan vielä omia kavereita.

Et siis osaa asennoitua siihen, että muillakin on oma perhe, elämä ja arki, vaan odotat, että heillä olisi hyvin aikaa hengata sinun kanssasi silloin kun sinulle sopii. Teetkö kaiken hankalaksi ja yrität sitoa muita ihmisiä liikaa sinuun ja sinun kanssasi olemiseen?

Koronaa syytetään nyt paljon ystävättömyydestä, mutta ei se oikeasti ole juurikaan mitään vaikuttanut. Ihan samalla tavalla ainakin minä olen ollut lasten ja perheeni kanssa ulkona, kävelyillä, leikkipuistoissa ja muualla kuin aikaa ennen koronaakin. Kotiini en muita kutsunut, mutta ulkona olimme muiden äitien ja perheiden kanssa yllin kyllin ja se riitti hyvin ylläpitämään ystävyyttä.

Ghostaaminen ja vastaamattomuus kielii kyllä enemmänkin kusipäisestä toisesta osapuolesta, ei ihmisiä kohdella noin

Kusipäisyyttä taitaa kyllä löytyä tuosta mammavalittajasta enemmän kuin niistä muista. En usko, että näillä muilla on ystävättömyyttä, vaan vain tällä valittajalla. Se, että on tekemistä ja ystäviä ihan omiksi tarpeiksi ja ei ole yksinkertaisesti aikaa jollekin uudelle mammalle, on normaalia. Sitä paitsi tässä kuullaan vain yhden valittajan tarina ja muut eivät saa kertoa omaa versiotaan asiasta. Se heidän versio on varmasti ihan erilainen.

Muutimme aika monta kertaa kaupungista ja jopa maasta toiseen, kun lapsemme olivat pieniä ja jo ennen lapsia. En kokenut ikinä yksinäisyyttä, vaikka ystäväni jäivätkin toiseen maanosaan ja en tuntenut ketään uudesta paikasta. Sain itseasiassa helposti hyviä kavereita ja jopa ystäviä, jotka ovat yhä vieläkin ystäviäni. Yksi ystävistäni esimerkiksi ulkomailla oli naapurin mummo, jonka kanssa aloin juttelemaan heikolla englannillani odottaessani ensimmäistä lastamme. Mummo oli siis ihan eri elämäntilanteessa kuin minä, mutta se ei meidän ystävyyttä häirinnyt millään tavoin. Toinen ystävä oli ja on vieläkin mieheni työkaverin vaimo. Emme ole nähneet toisiamme vuosiin, koska välillämme on satoja kilometrejä, mutta ystävyys on lujaa silti.

Minäkin olen huomannut, että ulkomailla ystävien saaminen tapahtuu ikäänkuin itsestään. On helppoa. Suomessa ei.

No höpsistä. Suomessa löytää ystäviä hyvin helposti kunhan vain lopettaa oman navan tuijottamisen ja hyväksyy, että on olemassa erilaisia ihmisiä kuin mitä itse on.

Pah. Sanoi kettu pihlajanmarjoista. Suomessa on liian helppoa tulla tuomituksi ja jäädä yksin, ulkomailla ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aktiivinen ja tutustun helposti ihmisiin, väittäisin olevani sosiaalisesti taitava ja miellyttävää seuraa. Jos tapaan uuden ihmisen, osaan luontevasti kutsua kylään tai leffaan, tai isomman porukan mukaan tekemään asioita.

Vastavuoroisuus puuttuu, en halua alkaa ahdistelijaksi. Jostain syystä usein se toinen osapuoli on hyvin passiivinen ja en halua väkisin tunkea kenekään elämään. Jos parin kutsun jälkeen toinen ei esitä vastakutsua, tutustuminen jää siihen.

Sitten tapaamme sattumalta jossain ja toinen harmittelee "miksi emme ole nähneet pitkään aikaan, olisi niin mukavaa nähdä useammin". Olen sen sorttinen, että uskon tekoja, en sanoja. Jostain syystä ilmeisesti nämä ihmiset eivät halua tutustua minuun.

Olisi ihan kiva tietää miksi, niin voisin esim. korjata käytöstäni jos se olisi aiheellista.

Olen kuitenkin sen verran aktiivinen, että pari ihanaa ystävää löytyy. Se on vaatinut paljon työtä. :D

Se harmittelu on sellaista kohteliasta smalltalkia joka nyt vaan kuuluu sanoa. oi kun olisi kiva tavata useammin....

Ei muutes kuulu suomalaiseen kulttuuriin. Suomessa olet valehtelija, et kohtelias.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On todella vaikeaa löytää ystäviä. Muutin toiselle paikkakunnalle. Olen pienten lasten äiti, joten uskoin sitä kautta tutustuvani uusiin ihmisiin ja perheisiin. Toki korona pilasi aika paljon, mutta kyllä ihmiset ovat niin kiireisiä omissa elämissään ilmeisesti, ettei ole aikaa ja tilaa muille. Oudointa on, että aikuiset äidit puhuvat kun olisi niin kiva nähdä, mutta yksi toisensa jälkeen ghostaa eikä vastaa mitään kun yrittää ehdottaa tapaamista.

Mulla on tärkeitä lapsuuden ja nuoruuden ystäviä vuosien takaa entisellä kotipaikkakunnalla, joten en ihan allekirjoita tuota edellisten kommenttia, että itsessäni olisi ihan kauheasti ainakaan vikaa.

Koen itseni yksinäiseksi kun ei ole ihmisiä, joiden kanssa viettää livenä aikaa. Pelkään, että se periytyy lapsille kun ei ole lapsillakaan vielä omia kavereita.

Et siis osaa asennoitua siihen, että muillakin on oma perhe, elämä ja arki, vaan odotat, että heillä olisi hyvin aikaa hengata sinun kanssasi silloin kun sinulle sopii. Teetkö kaiken hankalaksi ja yrität sitoa muita ihmisiä liikaa sinuun ja sinun kanssasi olemiseen?

Koronaa syytetään nyt paljon ystävättömyydestä, mutta ei se oikeasti ole juurikaan mitään vaikuttanut. Ihan samalla tavalla ainakin minä olen ollut lasten ja perheeni kanssa ulkona, kävelyillä, leikkipuistoissa ja muualla kuin aikaa ennen koronaakin. Kotiini en muita kutsunut, mutta ulkona olimme muiden äitien ja perheiden kanssa yllin kyllin ja se riitti hyvin ylläpitämään ystävyyttä.

Ghostaaminen ja vastaamattomuus kielii kyllä enemmänkin kusipäisestä toisesta osapuolesta, ei ihmisiä kohdella noin

Kusipäisyyttä taitaa kyllä löytyä tuosta mammavalittajasta enemmän kuin niistä muista. En usko, että näillä muilla on ystävättömyyttä, vaan vain tällä valittajalla. Se, että on tekemistä ja ystäviä ihan omiksi tarpeiksi ja ei ole yksinkertaisesti aikaa jollekin uudelle mammalle, on normaalia. Sitä paitsi tässä kuullaan vain yhden valittajan tarina ja muut eivät saa kertoa omaa versiotaan asiasta. Se heidän versio on varmasti ihan erilainen.

Muutimme aika monta kertaa kaupungista ja jopa maasta toiseen, kun lapsemme olivat pieniä ja jo ennen lapsia. En kokenut ikinä yksinäisyyttä, vaikka ystäväni jäivätkin toiseen maanosaan ja en tuntenut ketään uudesta paikasta. Sain itseasiassa helposti hyviä kavereita ja jopa ystäviä, jotka ovat yhä vieläkin ystäviäni. Yksi ystävistäni esimerkiksi ulkomailla oli naapurin mummo, jonka kanssa aloin juttelemaan heikolla englannillani odottaessani ensimmäistä lastamme. Mummo oli siis ihan eri elämäntilanteessa kuin minä, mutta se ei meidän ystävyyttä häirinnyt millään tavoin. Toinen ystävä oli ja on vieläkin mieheni työkaverin vaimo. Emme ole nähneet toisiamme vuosiin, koska välillämme on satoja kilometrejä, mutta ystävyys on lujaa silti.

Minäkin olen huomannut, että ulkomailla ystävien saaminen tapahtuu ikäänkuin itsestään. On helppoa. Suomessa ei.

No höpsistä. Suomessa löytää ystäviä hyvin helposti kunhan vain lopettaa oman navan tuijottamisen ja hyväksyy, että on olemassa erilaisia ihmisiä kuin mitä itse on.

Höpsistä, höpsistä. Oikea elämä kertoo toista tarinaa.

Onko koskaan tullut mieleen, että vika onkin sinussa eikä kaikissa muissa. , mikälii et saa ystäviä? Sinä olet se ainoa yhteinen nimittäjä kaikissa kokemuksissasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä42048 kirjoitti:

Nyt kerron ensimmäistä kertaa kirjallisena. Minulla sattui ihan hirveä elämänvaihe. Miesystäväni kuoli, olimme olleet 12 vuotta yhdessä. Siitä vajaa kaksi kuukautta, veljeni kuoli, kolme viikkoa ja äitini kuoli. Kuukausi ja löysin siskoni kuolleena. Olen aina ollut tosi sosiaalinen, "tapahtumien ja illanistujaisten ilopilleri."

Tapahtumien jälkeen ihmiset pikkuhiljaa lopettivat yhteydenpidon, koska muutuin synkäksi, eivätkä kuulemma ikinä tienneet soittaessaan, millä tuulella satun olemaan. Keskustelenko vai murahtelen vain puhelimeen. Kellekkään ei tullut mieleen tulla käymään kotonani. Silloin tunsin itseni todella yksinäiseksi.

Kun aikaa kului ja toivuin pikkuhiljaa tragediasta, jos siitä voi koskaan toipua, alkoivat taas ihmissuhteet toimia. Koska jaksan taas rupatella. Joo, en ole taas yksinäinen, mutta jäänyt takaraivoon, miksi jouduin olemaan yksinäinen kun kriisi oli päällä?

Kuulostaapa todella traagiselta jäädä yksin juuri, kun kaikista eniten tarvitsisi tukea. Huomaan kulttuurissamme tietyn yksin pärjäämisen eetoksen, vaikeuksissa oleva saatetaan jättää yksin joskus jopa "hienotunteisuudesta",  mikä on aivan vinksahtanutta.

Huomaan selvän eron ulkomaisiin ystäviin (puhun pohjoismaista, hyvin samanlaisista kulttuureista). Jos minulla on vaikeaa, he kysyvät enemmänkin "miksi et soittanut HETI", tulevat melkeinpä linjoja pitkin auttamaan. Miksi Suomessa on toisin?

Toiset ihmiset eivät ole ajatuksenlukijoita siinä mitä kyseinen henkilö tuossa tilanteessa kaipasi. Jos haluaa seuraa ja tukea sitä pitää itse pyytää. Toiset haluaa olla yksin.

Ei, ei todellakaan. Tuossa tilanteessa yhteisö tulee tueksi, jos ei ole jotenkin vinksahtanut. Todella kylmä ajattelutapa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On todella vaikeaa löytää ystäviä. Muutin toiselle paikkakunnalle. Olen pienten lasten äiti, joten uskoin sitä kautta tutustuvani uusiin ihmisiin ja perheisiin. Toki korona pilasi aika paljon, mutta kyllä ihmiset ovat niin kiireisiä omissa elämissään ilmeisesti, ettei ole aikaa ja tilaa muille. Oudointa on, että aikuiset äidit puhuvat kun olisi niin kiva nähdä, mutta yksi toisensa jälkeen ghostaa eikä vastaa mitään kun yrittää ehdottaa tapaamista.

Mulla on tärkeitä lapsuuden ja nuoruuden ystäviä vuosien takaa entisellä kotipaikkakunnalla, joten en ihan allekirjoita tuota edellisten kommenttia, että itsessäni olisi ihan kauheasti ainakaan vikaa.

Koen itseni yksinäiseksi kun ei ole ihmisiä, joiden kanssa viettää livenä aikaa. Pelkään, että se periytyy lapsille kun ei ole lapsillakaan vielä omia kavereita.

Et siis osaa asennoitua siihen, että muillakin on oma perhe, elämä ja arki, vaan odotat, että heillä olisi hyvin aikaa hengata sinun kanssasi silloin kun sinulle sopii. Teetkö kaiken hankalaksi ja yrität sitoa muita ihmisiä liikaa sinuun ja sinun kanssasi olemiseen?

Koronaa syytetään nyt paljon ystävättömyydestä, mutta ei se oikeasti ole juurikaan mitään vaikuttanut. Ihan samalla tavalla ainakin minä olen ollut lasten ja perheeni kanssa ulkona, kävelyillä, leikkipuistoissa ja muualla kuin aikaa ennen koronaakin. Kotiini en muita kutsunut, mutta ulkona olimme muiden äitien ja perheiden kanssa yllin kyllin ja se riitti hyvin ylläpitämään ystävyyttä.

Ghostaaminen ja vastaamattomuus kielii kyllä enemmänkin kusipäisestä toisesta osapuolesta, ei ihmisiä kohdella noin

Kusipäisyyttä taitaa kyllä löytyä tuosta mammavalittajasta enemmän kuin niistä muista. En usko, että näillä muilla on ystävättömyyttä, vaan vain tällä valittajalla. Se, että on tekemistä ja ystäviä ihan omiksi tarpeiksi ja ei ole yksinkertaisesti aikaa jollekin uudelle mammalle, on normaalia. Sitä paitsi tässä kuullaan vain yhden valittajan tarina ja muut eivät saa kertoa omaa versiotaan asiasta. Se heidän versio on varmasti ihan erilainen.

Muutimme aika monta kertaa kaupungista ja jopa maasta toiseen, kun lapsemme olivat pieniä ja jo ennen lapsia. En kokenut ikinä yksinäisyyttä, vaikka ystäväni jäivätkin toiseen maanosaan ja en tuntenut ketään uudesta paikasta. Sain itseasiassa helposti hyviä kavereita ja jopa ystäviä, jotka ovat yhä vieläkin ystäviäni. Yksi ystävistäni esimerkiksi ulkomailla oli naapurin mummo, jonka kanssa aloin juttelemaan heikolla englannillani odottaessani ensimmäistä lastamme. Mummo oli siis ihan eri elämäntilanteessa kuin minä, mutta se ei meidän ystävyyttä häirinnyt millään tavoin. Toinen ystävä oli ja on vieläkin mieheni työkaverin vaimo. Emme ole nähneet toisiamme vuosiin, koska välillämme on satoja kilometrejä, mutta ystävyys on lujaa silti.

Minäkin olen huomannut, että ulkomailla ystävien saaminen tapahtuu ikäänkuin itsestään. On helppoa. Suomessa ei.

No höpsistä. Suomessa löytää ystäviä hyvin helposti kunhan vain lopettaa oman navan tuijottamisen ja hyväksyy, että on olemassa erilaisia ihmisiä kuin mitä itse on.

Höpsistä, höpsistä. Oikea elämä kertoo toista tarinaa.

Onko koskaan tullut mieleen, että vika onkin sinussa eikä kaikissa muissa. , mikälii et saa ystäviä? Sinä olet se ainoa yhteinen nimittäjä kaikissa kokemuksissasi.

Missä tahansa muussa maassa saan erittäin helposti ystäviä, kuten juuri kerroin. Suomessa on kummallista porukkaa, jota sinunkin kommenttisi edustaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aktiivinen ja tutustun helposti ihmisiin, väittäisin olevani sosiaalisesti taitava ja miellyttävää seuraa. Jos tapaan uuden ihmisen, osaan luontevasti kutsua kylään tai leffaan, tai isomman porukan mukaan tekemään asioita.

Vastavuoroisuus puuttuu, en halua alkaa ahdistelijaksi. Jostain syystä usein se toinen osapuoli on hyvin passiivinen ja en halua väkisin tunkea kenekään elämään. Jos parin kutsun jälkeen toinen ei esitä vastakutsua, tutustuminen jää siihen.

Sitten tapaamme sattumalta jossain ja toinen harmittelee "miksi emme ole nähneet pitkään aikaan, olisi niin mukavaa nähdä useammin". Olen sen sorttinen, että uskon tekoja, en sanoja. Jostain syystä ilmeisesti nämä ihmiset eivät halua tutustua minuun.

Olisi ihan kiva tietää miksi, niin voisin esim. korjata käytöstäni jos se olisi aiheellista.

Olen kuitenkin sen verran aktiivinen, että pari ihanaa ystävää löytyy. Se on vaatinut paljon työtä. :D

Se harmittelu on sellaista kohteliasta smalltalkia joka nyt vaan kuuluu sanoa. oi kun olisi kiva tavata useammin....

Ei muutes kuulu suomalaiseen kulttuuriin. Suomessa olet valehtelija, et kohtelias.

Kyllä Suomessakin on smalltalkia ,jossa sanotaan sosiaalisen konventio takia asioita joita ei tarkoiteta. "olisipa kiva tehdä x ja y, soitellaan joskus. " Kaikki tietää että tarkoitus oli olla ystävällinen, eikä kukaan soita tai odota toisten soittoa koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On todella vaikeaa löytää ystäviä. Muutin toiselle paikkakunnalle. Olen pienten lasten äiti, joten uskoin sitä kautta tutustuvani uusiin ihmisiin ja perheisiin. Toki korona pilasi aika paljon, mutta kyllä ihmiset ovat niin kiireisiä omissa elämissään ilmeisesti, ettei ole aikaa ja tilaa muille. Oudointa on, että aikuiset äidit puhuvat kun olisi niin kiva nähdä, mutta yksi toisensa jälkeen ghostaa eikä vastaa mitään kun yrittää ehdottaa tapaamista.

Mulla on tärkeitä lapsuuden ja nuoruuden ystäviä vuosien takaa entisellä kotipaikkakunnalla, joten en ihan allekirjoita tuota edellisten kommenttia, että itsessäni olisi ihan kauheasti ainakaan vikaa.

Koen itseni yksinäiseksi kun ei ole ihmisiä, joiden kanssa viettää livenä aikaa. Pelkään, että se periytyy lapsille kun ei ole lapsillakaan vielä omia kavereita.

Et siis osaa asennoitua siihen, että muillakin on oma perhe, elämä ja arki, vaan odotat, että heillä olisi hyvin aikaa hengata sinun kanssasi silloin kun sinulle sopii. Teetkö kaiken hankalaksi ja yrität sitoa muita ihmisiä liikaa sinuun ja sinun kanssasi olemiseen?

Koronaa syytetään nyt paljon ystävättömyydestä, mutta ei se oikeasti ole juurikaan mitään vaikuttanut. Ihan samalla tavalla ainakin minä olen ollut lasten ja perheeni kanssa ulkona, kävelyillä, leikkipuistoissa ja muualla kuin aikaa ennen koronaakin. Kotiini en muita kutsunut, mutta ulkona olimme muiden äitien ja perheiden kanssa yllin kyllin ja se riitti hyvin ylläpitämään ystävyyttä.

Ghostaaminen ja vastaamattomuus kielii kyllä enemmänkin kusipäisestä toisesta osapuolesta, ei ihmisiä kohdella noin

Kusipäisyyttä taitaa kyllä löytyä tuosta mammavalittajasta enemmän kuin niistä muista. En usko, että näillä muilla on ystävättömyyttä, vaan vain tällä valittajalla. Se, että on tekemistä ja ystäviä ihan omiksi tarpeiksi ja ei ole yksinkertaisesti aikaa jollekin uudelle mammalle, on normaalia. Sitä paitsi tässä kuullaan vain yhden valittajan tarina ja muut eivät saa kertoa omaa versiotaan asiasta. Se heidän versio on varmasti ihan erilainen.

Muutimme aika monta kertaa kaupungista ja jopa maasta toiseen, kun lapsemme olivat pieniä ja jo ennen lapsia. En kokenut ikinä yksinäisyyttä, vaikka ystäväni jäivätkin toiseen maanosaan ja en tuntenut ketään uudesta paikasta. Sain itseasiassa helposti hyviä kavereita ja jopa ystäviä, jotka ovat yhä vieläkin ystäviäni. Yksi ystävistäni esimerkiksi ulkomailla oli naapurin mummo, jonka kanssa aloin juttelemaan heikolla englannillani odottaessani ensimmäistä lastamme. Mummo oli siis ihan eri elämäntilanteessa kuin minä, mutta se ei meidän ystävyyttä häirinnyt millään tavoin. Toinen ystävä oli ja on vieläkin mieheni työkaverin vaimo. Emme ole nähneet toisiamme vuosiin, koska välillämme on satoja kilometrejä, mutta ystävyys on lujaa silti.

Minäkin olen huomannut, että ulkomailla ystävien saaminen tapahtuu ikäänkuin itsestään. On helppoa. Suomessa ei.

No höpsistä. Suomessa löytää ystäviä hyvin helposti kunhan vain lopettaa oman navan tuijottamisen ja hyväksyy, että on olemassa erilaisia ihmisiä kuin mitä itse on.

Höpsistä, höpsistä. Oikea elämä kertoo toista tarinaa.

Onko koskaan tullut mieleen, että vika onkin sinussa eikä kaikissa muissa. , mikälii et saa ystäviä? Sinä olet se ainoa yhteinen nimittäjä kaikissa kokemuksissasi.

Tyypillistä suomalaisuutta on etsiä vikoja ja syytellä muita, kun voisi oikeasti iloita ja yrittää selvittää asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aktiivinen ja tutustun helposti ihmisiin, väittäisin olevani sosiaalisesti taitava ja miellyttävää seuraa. Jos tapaan uuden ihmisen, osaan luontevasti kutsua kylään tai leffaan, tai isomman porukan mukaan tekemään asioita.

Vastavuoroisuus puuttuu, en halua alkaa ahdistelijaksi. Jostain syystä usein se toinen osapuoli on hyvin passiivinen ja en halua väkisin tunkea kenekään elämään. Jos parin kutsun jälkeen toinen ei esitä vastakutsua, tutustuminen jää siihen.

Sitten tapaamme sattumalta jossain ja toinen harmittelee "miksi emme ole nähneet pitkään aikaan, olisi niin mukavaa nähdä useammin". Olen sen sorttinen, että uskon tekoja, en sanoja. Jostain syystä ilmeisesti nämä ihmiset eivät halua tutustua minuun.

Olisi ihan kiva tietää miksi, niin voisin esim. korjata käytöstäni jos se olisi aiheellista.

Olen kuitenkin sen verran aktiivinen, että pari ihanaa ystävää löytyy. Se on vaatinut paljon työtä. :D

Se harmittelu on sellaista kohteliasta smalltalkia joka nyt vaan kuuluu sanoa. oi kun olisi kiva tavata useammin....

Ei muutes kuulu suomalaiseen kulttuuriin. Suomessa olet valehtelija, et kohtelias.

Kyllä Suomessakin on smalltalkia ,jossa sanotaan sosiaalisen konventio takia asioita joita ei tarkoiteta. "olisipa kiva tehdä x ja y, soitellaan joskus. " Kaikki tietää että tarkoitus oli olla ystävällinen, eikä kukaan soita tai odota toisten soittoa koskaan.

Ei todellakaan ole suomalaista kulttuuria

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä42048 kirjoitti:

Nyt kerron ensimmäistä kertaa kirjallisena. Minulla sattui ihan hirveä elämänvaihe. Miesystäväni kuoli, olimme olleet 12 vuotta yhdessä. Siitä vajaa kaksi kuukautta, veljeni kuoli, kolme viikkoa ja äitini kuoli. Kuukausi ja löysin siskoni kuolleena. Olen aina ollut tosi sosiaalinen, "tapahtumien ja illanistujaisten ilopilleri."

Tapahtumien jälkeen ihmiset pikkuhiljaa lopettivat yhteydenpidon, koska muutuin synkäksi, eivätkä kuulemma ikinä tienneet soittaessaan, millä tuulella satun olemaan. Keskustelenko vai murahtelen vain puhelimeen. Kellekkään ei tullut mieleen tulla käymään kotonani. Silloin tunsin itseni todella yksinäiseksi.

Kun aikaa kului ja toivuin pikkuhiljaa tragediasta, jos siitä voi koskaan toipua, alkoivat taas ihmissuhteet toimia. Koska jaksan taas rupatella. Joo, en ole taas yksinäinen, mutta jäänyt takaraivoon, miksi jouduin olemaan yksinäinen kun kriisi oli päällä?

Kuulostaapa todella traagiselta jäädä yksin juuri, kun kaikista eniten tarvitsisi tukea. Huomaan kulttuurissamme tietyn yksin pärjäämisen eetoksen, vaikeuksissa oleva saatetaan jättää yksin joskus jopa "hienotunteisuudesta",  mikä on aivan vinksahtanutta.

Huomaan selvän eron ulkomaisiin ystäviin (puhun pohjoismaista, hyvin samanlaisista kulttuureista). Jos minulla on vaikeaa, he kysyvät enemmänkin "miksi et soittanut HETI", tulevat melkeinpä linjoja pitkin auttamaan. Miksi Suomessa on toisin?

Toiset ihmiset eivät ole ajatuksenlukijoita siinä mitä kyseinen henkilö tuossa tilanteessa kaipasi. Jos haluaa seuraa ja tukea sitä pitää itse pyytää. Toiset haluaa olla yksin.

Ei, ei todellakaan. Tuossa tilanteessa yhteisö tulee tueksi, jos ei ole jotenkin vinksahtanut. Todella kylmä ajattelutapa.

No todellakaan ei haluta tuppautua häiritsemään kun toisella on tuollaisia ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

No todellakaan ei haluta tuppautua häiritsemään kun toisella on tuollaisia ongelmia.

Se on kylmää ja julmaa.  Sinullekin voi käydä elämässä huonosti, haluatko että sinut jätetään tylysti yksiin selviämään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aktiivinen ja tutustun helposti ihmisiin, väittäisin olevani sosiaalisesti taitava ja miellyttävää seuraa. Jos tapaan uuden ihmisen, osaan luontevasti kutsua kylään tai leffaan, tai isomman porukan mukaan tekemään asioita.

Vastavuoroisuus puuttuu, en halua alkaa ahdistelijaksi. Jostain syystä usein se toinen osapuoli on hyvin passiivinen ja en halua väkisin tunkea kenekään elämään. Jos parin kutsun jälkeen toinen ei esitä vastakutsua, tutustuminen jää siihen.

Sitten tapaamme sattumalta jossain ja toinen harmittelee "miksi emme ole nähneet pitkään aikaan, olisi niin mukavaa nähdä useammin". Olen sen sorttinen, että uskon tekoja, en sanoja. Jostain syystä ilmeisesti nämä ihmiset eivät halua tutustua minuun.

Olisi ihan kiva tietää miksi, niin voisin esim. korjata käytöstäni jos se olisi aiheellista.

Olen kuitenkin sen verran aktiivinen, että pari ihanaa ystävää löytyy. Se on vaatinut paljon työtä. :D

Se harmittelu on sellaista kohteliasta smalltalkia joka nyt vaan kuuluu sanoa. oi kun olisi kiva tavata useammin....

Ei muutes kuulu suomalaiseen kulttuuriin. Suomessa olet valehtelija, et kohtelias.

Kyllä Suomessakin on smalltalkia ,jossa sanotaan sosiaalisen konventio takia asioita joita ei tarkoiteta. "olisipa kiva tehdä x ja y, soitellaan joskus. " Kaikki tietää että tarkoitus oli olla ystävällinen, eikä kukaan soita tai odota toisten soittoa koskaan.

Ei todellakaan ole suomalaista kulttuuria

Vain a- n kirjolaisen mielestä ei. Hehän ottavat kaiken kirjaimellisesti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ainakin venyy yhteydenottovälit niin pitkiksi, että muiden innostus lopahtaa siinä välillä moneen kertaan. Työ, perhe ja pari vielä hengissä olevaa sukulaista taas syö arkea että palautuminen vaatii aikaa. Toisekseen tykkään enempi ex tempore -tapaamisista enkä mistään viikkojen ajanvarauksista. Mulle sopii vanha tyyli että kaverin oven taakse mennään katsomaan sopiiko kaverille kupillinen kahvia nyt vai joskus toiste. Olen nyt ollut 3 viikkoa lomalla...vasta nyt olen alkanut viestitellä ihmisille ovatko maisemissa ja tehtäiskö jotain, aiemmat viikot olin mieluummin perheen kanssa/yksin, ei vielä jaksanut muita.

Tuskin ihan läheltä löytyy toista samanlaista, jonka kanssa vielä jutut ja huumori sopii yhteen.

Mielenkiintoinen ristiriita: sinulla meni kolme viikkoa ennen kuin aloit jaksaa muita ihmisiä, mutta samaan aikaan oletat, että kaverillesi sopii kupillinen kahvia ex tempore. Entä jos hänkin haluaisi ensin  palautua töistä muutaman viikon ajan?

En itse kaipaa ystäviä. Kahdesta läheisestä ystävästäni toinen etääntyi, kun hänen elämäntilanteensa muuttui samaan aikaan kun minun asuinpaikkani muuttui emmekä enää tavanneet luontevasti noin kerran viikossa töiden jälkeen kaupungilla. Toinen asuu kaukana, on asunut koko ajan, emmekä tapaa kuin noin kerran vuodessa, mutta meillä on tosi kiinteä vuosien myötä syntynyt yhteys niin, että jos ikinä tarvitsen kuuntelijaa tai haluan jakaa iloni jonkun kanssa, saan välittömästi häneen kontaktin.

Heidän lisäkseen on pari hyvää nykyistä ja entistä työkaveria. Emme tapaa vapaa-ajalla mutta pidämme yhteyttä muissakin kuin työn merkeissä. Ja paljon tuttavia.

Minulle olisi kauhistus olla koko ajan ystävien ja tuttavien (ja puolison ystävien ja tuttavien) tavoitettavissa eikä meille ole mitään asiaa ilman että on sovittu tapaamisesta, yleensä vieläpä hyvissä ajoin. Loman ulkopuolella minulla on työt, koira, opinnot, luottamustehtävät ja harrastukset. Se vähäinen vapaa-aika, mikä jää, kuluu kyllä ihan puolison kanssa tai sohvannurkassa kirjaa lukien tai elokuvia katsellen.

Mutta tottakai toivoisin, että kenenkään ei tarvitsisi kokea itseään yksinäiseksi. En itse usko, että netti on oikea kanava löytää sydänystäviä, mutta ei kai siitä haittaa ole, vaikka sitäkin kokeilisi. Omat läheisimmät ystävät/tuttavat, esim. em työkaverit, ovat tulleet ystäviksi siten, että olemme tutustuneet ja "kemiat ovat kohdanneet". On välittömästi ollut sellainen olo, että tuon ihmisen kanssa viihtyy hyvin. Ei siitä, että olisi ollut samanlainen elämäntilanne tai samat harrastukset tms. Olemme kahden läheisimmän työkaverin kanssa jopa eri sukupolvea.

Myös sellainen yhteisöllisyys, että kokoonnuttaisiin porukalla tekemään ruokaa ja syömään tms olisi itselleni kauhistus. Mutta tunnen monia ihmisiä, joille se on elämäntapa ja hyvä niin.

Sama juttu, eli en voisi edes kuvitella itseäni jatkuvasti johonkin yhteisiin tekemisiin, saunailtoihin ja ties mihin tapaamisiin. En ole pätkääkään kiinnostunut sellaisista ja sanon aivan varmasti ei kiitos, kun minua sellaisiin kutsutaan. Varsinkin jotkut yön yli kestävät naisten mökkiviikonloput ja muut ovat ihan kamalia, joihin minua ei saa kirveelläkään. Menköön muut, minä en tule ja en edes keksi mitään tekosyitä, vaan sanon tosiaan että ei kiitos.

Voin lähteä kauniina arki-iltana työkavereiden kanssa jätskille läheiseen ulkokahvilaan, mutta kuukauden päähän en sovi uutta reissua. Voin jutella työkaverini kanssa töiden jälkeen vaikka tunnin autojemme vieressä parkkipaikalla, mutta en ole heidän tavoitettavissa enää sen jälkeen. Olemme aikuisia 40-65 vuotiaita ihmisiä, meillä on omat elämämme ja hyvä niin.