Lue keskustelun säännöt.
Suomalaiset ovat yksinäisiä. Miksi me ei osata hoitaa tätä ongelmaa?
09.07.2022 |
Olisiko tässä ketjussa ideoita, miten voisimme poistaa yksinäisyyttä yhteiskunnan tasolla. Voi toki antaa vinkkejä myös yksilön tasolla. Mutta erityisesti kiinnostaa, miten voisimme luoda ympäristön joka tuottaisi yhteisöllisyyttä? Sellaisella suomalaiseen luonteeseen sopivalla tavalla, meidän näköistämme yhteisöllisyyttä.
Kommentit (386)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan noita paikkoja jo, jotka tarjoavat "yhteisöllisyyttä". Harrastukset, vapaaehtoistyöt jne. Sitä vain ei voi pakottaa, että juuri sellaiset yksilöt kohtaisivat, jotka kaipaavat ystävyydeltä samoja asioita ja pitävät juuri toisistaan.
Näin on jokaisessa maassa. Miksi juuri Suomessa on niin paljon yksinäisyyttä?
Miksi luulet ettei muualla ole yksinäisyyttä? Joissain maissa olosuhteet pakottaa yhteisöllisyyteen. Suomessa hyvinvointivaltio on se läheinen joka huolehtii.
Suomessa on erityisen paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onhan noita paikkoja jo, jotka tarjoavat "yhteisöllisyyttä". Harrastukset, vapaaehtoistyöt jne. Sitä vain ei voi pakottaa, että juuri sellaiset yksilöt kohtaisivat, jotka kaipaavat ystävyydeltä samoja asioita ja pitävät juuri toisistaan.
Näin. Mutku mutku mutku... mutku ystävättömät eivät viitsi, kehtaa ja halua. He eivät halua tehdä muuta kuin rypeä itsesäälissään ja syyttää muita. He eivät halua vaivautua, koska muiden pitäisi vaivautua heidän puolestaan.
Minäkin olen ehdottanut täällä usein vapaaehtoistyötä esimerkiksi vanhusten kanssa, muta sitten tulee taas niitä mutkuja. "Mutta kun en minä hyvänen aika viitsi tehdä mitään jonkun vanhuksen kanssa! En minä halua, en kehtaa, en osaa, kykene ja ole millään tavoin kiinnostunut!" Eli siihen kaatui sekin idea, mutkutteluun ja itsensä jalustalle nostamiseen.
Nyt kerron ensimmäistä kertaa kirjallisena. Minulla sattui ihan hirveä elämänvaihe. Miesystäväni kuoli, olimme olleet 12 vuotta yhdessä. Siitä vajaa kaksi kuukautta, veljeni kuoli, kolme viikkoa ja äitini kuoli. Kuukausi ja löysin siskoni kuolleena. Olen aina ollut tosi sosiaalinen, "tapahtumien ja illanistujaisten ilopilleri."
Tapahtumien jälkeen ihmiset pikkuhiljaa lopettivat yhteydenpidon, koska muutuin synkäksi, eivätkä kuulemma ikinä tienneet soittaessaan, millä tuulella satun olemaan. Keskustelenko vai murahtelen vain puhelimeen. Kellekkään ei tullut mieleen tulla käymään kotonani. Silloin tunsin itseni todella yksinäiseksi.
Kun aikaa kului ja toivuin pikkuhiljaa tragediasta, jos siitä voi koskaan toipua, alkoivat taas ihmissuhteet toimia. Koska jaksan taas rupatella. Joo, en ole taas yksinäinen, mutta jäänyt takaraivoon, miksi jouduin olemaan yksinäinen kun kriisi oli päällä?
Vierailija kirjoitti:
Joku kohtaanto-ongelma tässä on. Mulla ei ole paljon ystäviä, mutta mulle sopiva määrä. Kun mua lähestytään ystävyys-mielessä, on vauhti mulle aivan liian nopeaa ja meininki niikuin oltaisiin solmimassa parisuhdetta! Pelkkä kaveruus (jutellaan mukavia, kun törmätään, ollaan fb-kavereita, joskus satunnaisesti voidaan jossain tapahtumassa käydä jos on yhteinen mielenkiinnonkohde) ei riitä kenellekään, vaan pitäisi olla heti samantien luottoystävä, joka vastaa aina puhelimeen, on käytössä kaikissa elämän ongelmissa ja iloissa, raivaa tilaa elämäänsä ystäväänsä varten ja jolle kuuluu tilittää kaikki elämän henkilökohtaisimman asiat täydellä luottamuksella. Mulla ei ole tällaista tarjolla. Pelkkää kaveruutta vaan. Tuntuu, että näin varattuna ei pitäisi joutua antamaan ihmisille sydäntäriipiviä pakkeja, kun en ole millään deitti- tai muillakaan ihmissuhdemarkkinoilla ole.
Ja sitten se ihmetykseni; miksi ne ihmiset eivät tunnu millään kohtaavan toisiaan, joilla on halua ja tilaa elämässään tällaiselle elämäntäyttävälle sydänystävyydelle?
Tämä kuulostaa siltä, että toisella ihmisellä ei ole kovin hyvä sosiaalinen silmä. Kyllähän syvempi ystävyys kehittyy yleensä niin, että kumpikin kurottaa toista kohti ja edetään hiljalleen. Tuollainen kuulostaa kiusalliselta! Sydänystävän löytyminen on lottopotti ja kaikki eivät löydä sellaista ikinä. Ilmankin voi olla olematta varsinaisesti yksinäinen.
Minä minä minä keskeisyydestä pitäisi päästä me-henkisyyteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käyttäjä42048 kirjoitti:
Nyt kerron ensimmäistä kertaa kirjallisena. Minulla sattui ihan hirveä elämänvaihe. Miesystäväni kuoli, olimme olleet 12 vuotta yhdessä. Siitä vajaa kaksi kuukautta, veljeni kuoli, kolme viikkoa ja äitini kuoli. Kuukausi ja löysin siskoni kuolleena. Olen aina ollut tosi sosiaalinen, "tapahtumien ja illanistujaisten ilopilleri."
Tapahtumien jälkeen ihmiset pikkuhiljaa lopettivat yhteydenpidon, koska muutuin synkäksi, eivätkä kuulemma ikinä tienneet soittaessaan, millä tuulella satun olemaan. Keskustelenko vai murahtelen vain puhelimeen. Kellekkään ei tullut mieleen tulla käymään kotonani. Silloin tunsin itseni todella yksinäiseksi.
Kun aikaa kului ja toivuin pikkuhiljaa tragediasta, jos siitä voi koskaan toipua, alkoivat taas ihmissuhteet toimia. Koska jaksan taas rupatella. Joo, en ole taas yksinäinen, mutta jäänyt takaraivoon, miksi jouduin olemaan yksinäinen kun kriisi oli päällä?
Kuulostaapa todella traagiselta jäädä yksin juuri, kun kaikista eniten tarvitsisi tukea. Huomaan kulttuurissamme tietyn yksin pärjäämisen eetoksen, vaikeuksissa oleva saatetaan jättää yksin joskus jopa "hienotunteisuudesta", mikä on aivan vinksahtanutta.
Huomaan selvän eron ulkomaisiin ystäviin (puhun pohjoismaista, hyvin samanlaisista kulttuureista). Jos minulla on vaikeaa, he kysyvät enemmänkin "miksi et soittanut HETI", tulevat melkeinpä linjoja pitkin auttamaan. Miksi Suomessa on toisin?
Vierailija kirjoitti:
Joku kohtaanto-ongelma tässä on. Mulla ei ole paljon ystäviä, mutta mulle sopiva määrä. Kun mua lähestytään ystävyys-mielessä, on vauhti mulle aivan liian nopeaa ja meininki niikuin oltaisiin solmimassa parisuhdetta! Pelkkä kaveruus (jutellaan mukavia, kun törmätään, ollaan fb-kavereita, joskus satunnaisesti voidaan jossain tapahtumassa käydä jos on yhteinen mielenkiinnonkohde) ei riitä kenellekään, vaan pitäisi olla heti samantien luottoystävä, joka vastaa aina puhelimeen, on käytössä kaikissa elämän ongelmissa ja iloissa, raivaa tilaa elämäänsä ystäväänsä varten ja jolle kuuluu tilittää kaikki elämän henkilökohtaisimman asiat täydellä luottamuksella. Mulla ei ole tällaista tarjolla. Pelkkää kaveruutta vaan. Tuntuu, että näin varattuna ei pitäisi joutua antamaan ihmisille sydäntäriipiviä pakkeja, kun en ole millään deitti- tai muillakaan ihmissuhdemarkkinoilla ole.
Ja sitten se ihmetykseni; miksi ne ihmiset eivät tunnu millään kohtaavan toisiaan, joilla on halua ja tilaa elämässään tällaiselle elämäntäyttävälle sydänystävyydelle?
Hyvä kirjoitus ja sitä kirjoitin itsekin aikaisemmin, eli liian usein ihmiset haluavat sellaisen lapsekkaan bestiksen, jonka kanssa voi kulkea käsikynkkää, supattaa kaikki salaisuutensa ja hihittää sitten yhdessä. Toisella ei saisi olla myöskään muita ystäviä, ei mielellään edes muuta elämää kuin ystävä.
Minullakaan ei ole aikaa ja kiinnostusta sellaiseen. En halua sitoa itseäni liiaksi johonkin ihmiseen, sillä minulla on jo tarpeeksi itse aikanaan valittuja sidoksia, jotka haluan hoitaa ensisijaisesti. Minulla on mies, lapset, vanhat vanhemmat, appivanhemmat, sisko, työ, harrastuksia ja koti. Sen lisäksi on myös niitä muita ystäviä, mutta he ovat ystäviäni sopivan verran. Näemme kun näemme, juttelemme silloin kuin juttelemme ja laitamme viestejä kun hyvä on. Se riittää ja ystävyys on kaunista ja hyvää molemmin puolin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On todella vaikeaa löytää ystäviä. Muutin toiselle paikkakunnalle. Olen pienten lasten äiti, joten uskoin sitä kautta tutustuvani uusiin ihmisiin ja perheisiin. Toki korona pilasi aika paljon, mutta kyllä ihmiset ovat niin kiireisiä omissa elämissään ilmeisesti, ettei ole aikaa ja tilaa muille. Oudointa on, että aikuiset äidit puhuvat kun olisi niin kiva nähdä, mutta yksi toisensa jälkeen ghostaa eikä vastaa mitään kun yrittää ehdottaa tapaamista.
Mulla on tärkeitä lapsuuden ja nuoruuden ystäviä vuosien takaa entisellä kotipaikkakunnalla, joten en ihan allekirjoita tuota edellisten kommenttia, että itsessäni olisi ihan kauheasti ainakaan vikaa.
Koen itseni yksinäiseksi kun ei ole ihmisiä, joiden kanssa viettää livenä aikaa. Pelkään, että se periytyy lapsille kun ei ole lapsillakaan vielä omia kavereita.
Minulla on sama juttu. Tosin en ole muuttanut itse, vaan omat ystäväni ovat muuttaneet kauas tältä seudulta.
Vierailija kirjoitti:
Minä minä minä keskeisyydestä pitäisi päästä me-henkisyyteen.
Miksi? Kun suurinta osaa kiinnostaa oma napa enemmän kuin mikään me-porukka, joka sitoo ja vaatii kuten nämä yksinäiset tässäkin ketjussa. Koko ajan roikutaan muissa ja vaaditaan huomiota. Miksette vaan hoida omia asioitanne ja anna muiden elää rauhassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen aktiivinen ja tutustun helposti ihmisiin, väittäisin olevani sosiaalisesti taitava ja miellyttävää seuraa. Jos tapaan uuden ihmisen, osaan luontevasti kutsua kylään tai leffaan, tai isomman porukan mukaan tekemään asioita.
Vastavuoroisuus puuttuu, en halua alkaa ahdistelijaksi. Jostain syystä usein se toinen osapuoli on hyvin passiivinen ja en halua väkisin tunkea kenekään elämään. Jos parin kutsun jälkeen toinen ei esitä vastakutsua, tutustuminen jää siihen.
Sitten tapaamme sattumalta jossain ja toinen harmittelee "miksi emme ole nähneet pitkään aikaan, olisi niin mukavaa nähdä useammin". Olen sen sorttinen, että uskon tekoja, en sanoja. Jostain syystä ilmeisesti nämä ihmiset eivät halua tutustua minuun.
Olisi ihan kiva tietää miksi, niin voisin esim. korjata käytöstäni jos se olisi aiheellista.
Olen kuitenkin sen verran aktiivinen, että pari ihanaa ystävää löytyy. Se on vaatinut paljon työtä. :D
Vierailija kirjoitti:
Mulla ainakin venyy yhteydenottovälit niin pitkiksi, että muiden innostus lopahtaa siinä välillä moneen kertaan. Työ, perhe ja pari vielä hengissä olevaa sukulaista taas syö arkea että palautuminen vaatii aikaa. Toisekseen tykkään enempi ex tempore -tapaamisista enkä mistään viikkojen ajanvarauksista. Mulle sopii vanha tyyli että kaverin oven taakse mennään katsomaan sopiiko kaverille kupillinen kahvia nyt vai joskus toiste. Olen nyt ollut 3 viikkoa lomalla...vasta nyt olen alkanut viestitellä ihmisille ovatko maisemissa ja tehtäiskö jotain, aiemmat viikot olin mieluummin perheen kanssa/yksin, ei vielä jaksanut muita.
Tuskin ihan läheltä löytyy toista samanlaista, jonka kanssa vielä jutut ja huumori sopii yhteen.
Mielenkiintoinen ristiriita: sinulla meni kolme viikkoa ennen kuin aloit jaksaa muita ihmisiä, mutta samaan aikaan oletat, että kaverillesi sopii kupillinen kahvia ex tempore. Entä jos hänkin haluaisi ensin palautua töistä muutaman viikon ajan?
En itse kaipaa ystäviä. Kahdesta läheisestä ystävästäni toinen etääntyi, kun hänen elämäntilanteensa muuttui samaan aikaan kun minun asuinpaikkani muuttui emmekä enää tavanneet luontevasti noin kerran viikossa töiden jälkeen kaupungilla. Toinen asuu kaukana, on asunut koko ajan, emmekä tapaa kuin noin kerran vuodessa, mutta meillä on tosi kiinteä vuosien myötä syntynyt yhteys niin, että jos ikinä tarvitsen kuuntelijaa tai haluan jakaa iloni jonkun kanssa, saan välittömästi häneen kontaktin.
Heidän lisäkseen on pari hyvää nykyistä ja entistä työkaveria. Emme tapaa vapaa-ajalla mutta pidämme yhteyttä muissakin kuin työn merkeissä. Ja paljon tuttavia.
Minulle olisi kauhistus olla koko ajan ystävien ja tuttavien (ja puolison ystävien ja tuttavien) tavoitettavissa eikä meille ole mitään asiaa ilman että on sovittu tapaamisesta, yleensä vieläpä hyvissä ajoin. Loman ulkopuolella minulla on työt, koira, opinnot, luottamustehtävät ja harrastukset. Se vähäinen vapaa-aika, mikä jää, kuluu kyllä ihan puolison kanssa tai sohvannurkassa kirjaa lukien tai elokuvia katsellen.
Mutta tottakai toivoisin, että kenenkään ei tarvitsisi kokea itseään yksinäiseksi. En itse usko, että netti on oikea kanava löytää sydänystäviä, mutta ei kai siitä haittaa ole, vaikka sitäkin kokeilisi. Omat läheisimmät ystävät/tuttavat, esim. em työkaverit, ovat tulleet ystäviksi siten, että olemme tutustuneet ja "kemiat ovat kohdanneet". On välittömästi ollut sellainen olo, että tuon ihmisen kanssa viihtyy hyvin. Ei siitä, että olisi ollut samanlainen elämäntilanne tai samat harrastukset tms. Olemme kahden läheisimmän työkaverin kanssa jopa eri sukupolvea.
Myös sellainen yhteisöllisyys, että kokoonnuttaisiin porukalla tekemään ruokaa ja syömään tms olisi itselleni kauhistus. Mutta tunnen monia ihmisiä, joille se on elämäntapa ja hyvä niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suuri osa vain valittaa eikä oikeasti edes halua seuraa. Olen vuosia etsinyt ystäviä somesta. Ei vain onnistu. Johonkin se lopahtaa sillä toisella osapuolella. Nyt viimeksi uuden kaverisovelluksen kautta viestitteli samassa kaupungissa asuvan ihmisen kanssa. Aluksi vastasi heti viesteihin. Nyt ei ole kuulunut mitään yli viikkoon.
Monet ovat introverttejä, tämä on hieman vaikea yhtälö kieltämättä. Kyllä introverttikin on yksinäinen, jos ei löydä yhteyttä ympärilleen, mutta ei kuitenkaan välttämättä arjen keskellä ole energiaa tai osaamista tehdä asialle tarpeeksi, kun ystävystyminen vaatii suht paljon vaivaa.
Some tuo uusia mahdollisuuksia, mutta on kuitenkin hieman epäluonteva tapa tutustua (ainakin minulle). Tuntuu että vanhanaikaisessa kulttuurissa ihmisten tapaaminen oli luontevampaa.
Vanhanaikaisessa kulttuurissa ei tapaaminen ollut luontevampaa, se vaan mahdollisti toisten kyyläyksen ja käytöksen kontrolloinnin. Nykyisin ihminen saa elää vapaana ja rauhassa yksin, mikä on tärkeä arvo
Sekä yhteisöllisessä, että yksilökeskeisessä kulttuurissa on toki omat hyvät puolensa. Miten saataisiin molemmista ne hyvät puolet?
Ei mitenkään. Kun ihmisillä on vapaus olla ja elää miten haluaa, et voi pakottaa heitä toimimaan niinkuin sinä haluat ja tarvitset.
Ai että tätä ironiaa, kun tämä valtio nimenomaisesti ei tee mitään muuta, kuin sanelee ihmisille sitä, että mitä heidän pitäisi olla.
Vierailija kirjoitti:
Minä minä minä keskeisyydestä pitäisi päästä me-henkisyyteen.
No tällä menolla siihen ei päästä ikinä, erkaannutaan vaan enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ainakin venyy yhteydenottovälit niin pitkiksi, että muiden innostus lopahtaa siinä välillä moneen kertaan. Työ, perhe ja pari vielä hengissä olevaa sukulaista taas syö arkea että palautuminen vaatii aikaa. Toisekseen tykkään enempi ex tempore -tapaamisista enkä mistään viikkojen ajanvarauksista. Mulle sopii vanha tyyli että kaverin oven taakse mennään katsomaan sopiiko kaverille kupillinen kahvia nyt vai joskus toiste. Olen nyt ollut 3 viikkoa lomalla...vasta nyt olen alkanut viestitellä ihmisille ovatko maisemissa ja tehtäiskö jotain, aiemmat viikot olin mieluummin perheen kanssa/yksin, ei vielä jaksanut muita.
Tuskin ihan läheltä löytyy toista samanlaista, jonka kanssa vielä jutut ja huumori sopii yhteen.Mielenkiintoinen ristiriita: sinulla meni kolme viikkoa ennen kuin aloit jaksaa muita ihmisiä, mutta samaan aikaan oletat, että kaverillesi sopii kupillinen kahvia ex tempore. Entä jos hänkin haluaisi ensin palautua töistä muutaman viikon ajan?
En itse kaipaa ystäviä. Kahdesta läheisestä ystävästäni toinen etääntyi, kun hänen elämäntilanteensa muuttui samaan aikaan kun minun asuinpaikkani muuttui emmekä enää tavanneet luontevasti noin kerran viikossa töiden jälkeen kaupungilla. Toinen asuu kaukana, on asunut koko ajan, emmekä tapaa kuin noin kerran vuodessa, mutta meillä on tosi kiinteä vuosien myötä syntynyt yhteys niin, että jos ikinä tarvitsen kuuntelijaa tai haluan jakaa iloni jonkun kanssa, saan välittömästi häneen kontaktin.
Heidän lisäkseen on pari hyvää nykyistä ja entistä työkaveria. Emme tapaa vapaa-ajalla mutta pidämme yhteyttä muissakin kuin työn merkeissä. Ja paljon tuttavia.
Minulle olisi kauhistus olla koko ajan ystävien ja tuttavien (ja puolison ystävien ja tuttavien) tavoitettavissa eikä meille ole mitään asiaa ilman että on sovittu tapaamisesta, yleensä vieläpä hyvissä ajoin. Loman ulkopuolella minulla on työt, koira, opinnot, luottamustehtävät ja harrastukset. Se vähäinen vapaa-aika, mikä jää, kuluu kyllä ihan puolison kanssa tai sohvannurkassa kirjaa lukien tai elokuvia katsellen.
Mutta tottakai toivoisin, että kenenkään ei tarvitsisi kokea itseään yksinäiseksi. En itse usko, että netti on oikea kanava löytää sydänystäviä, mutta ei kai siitä haittaa ole, vaikka sitäkin kokeilisi. Omat läheisimmät ystävät/tuttavat, esim. em työkaverit, ovat tulleet ystäviksi siten, että olemme tutustuneet ja "kemiat ovat kohdanneet". On välittömästi ollut sellainen olo, että tuon ihmisen kanssa viihtyy hyvin. Ei siitä, että olisi ollut samanlainen elämäntilanne tai samat harrastukset tms. Olemme kahden läheisimmän työkaverin kanssa jopa eri sukupolvea.
Myös sellainen yhteisöllisyys, että kokoonnuttaisiin porukalla tekemään ruokaa ja syömään tms olisi itselleni kauhistus. Mutta tunnen monia ihmisiä, joille se on elämäntapa ja hyvä niin.
Tätähän se on, että jotkut haluaa enemmän kuin toisilla on aikaa tai halua antaa. En tiedä onko tämä jatkuva yhdessä roikkuminen tarve jotain elokuvista ja tv-sarjoista apinoitua fantasiaa, joka sopii huonosti suomalaiseen mentaliteetti on. sitten pahastutaan kun ei saada toisilta sitä mitä halutaan.
Itse olen somessa seurannut huvittunuuna serkkuni perhettä, jolla on aivan ihana ystäväpiiri . Kaikki on rakentaneet talonsa samaan uuteen lähiöön samoihin aikoihin ja kaikilla on suunnilleen samanikäisiä lapsia. Sosiaalinen paine toimii siinä miten kuuluu koti sisustaa ja lapset pukea ja tietysti järjestää yhteisiä illanistujaisia ja muita syöminkejä, jotka menee kilpavarustelun puolelle.. Toisa ja niiden elämää kyylätään ja kontrolloidaan tiukasti. Tuosta eivät päässeet eroon muuten kuin vaihtamalla työpaikkaa ja muuttamalla muualle asumaan. Yhteisöllisyys voi kääntyä ahdistavaksi.
Vierailija kirjoitti:
Olen aktiivinen ja tutustun helposti ihmisiin, väittäisin olevani sosiaalisesti taitava ja miellyttävää seuraa. Jos tapaan uuden ihmisen, osaan luontevasti kutsua kylään tai leffaan, tai isomman porukan mukaan tekemään asioita.
Vastavuoroisuus puuttuu, en halua alkaa ahdistelijaksi. Jostain syystä usein se toinen osapuoli on hyvin passiivinen ja en halua väkisin tunkea kenekään elämään. Jos parin kutsun jälkeen toinen ei esitä vastakutsua, tutustuminen jää siihen.
Sitten tapaamme sattumalta jossain ja toinen harmittelee "miksi emme ole nähneet pitkään aikaan, olisi niin mukavaa nähdä useammin". Olen sen sorttinen, että uskon tekoja, en sanoja. Jostain syystä ilmeisesti nämä ihmiset eivät halua tutustua minuun.
Olisi ihan kiva tietää miksi, niin voisin esim. korjata käytöstäni jos se olisi aiheellista.
Olen kuitenkin sen verran aktiivinen, että pari ihanaa ystävää löytyy. Se on vaatinut paljon työtä. :D
Se harmittelu on sellaista kohteliasta smalltalkia joka nyt vaan kuuluu sanoa. oi kun olisi kiva tavata useammin....
Vierailija kirjoitti:
Olen aktiivinen ja tutustun helposti ihmisiin, väittäisin olevani sosiaalisesti taitava ja miellyttävää seuraa. Jos tapaan uuden ihmisen, osaan luontevasti kutsua kylään tai leffaan, tai isomman porukan mukaan tekemään asioita.
Vastavuoroisuus puuttuu, en halua alkaa ahdistelijaksi. Jostain syystä usein se toinen osapuoli on hyvin passiivinen ja en halua väkisin tunkea kenekään elämään. Jos parin kutsun jälkeen toinen ei esitä vastakutsua, tutustuminen jää siihen.
Sitten tapaamme sattumalta jossain ja toinen harmittelee "miksi emme ole nähneet pitkään aikaan, olisi niin mukavaa nähdä useammin". Olen sen sorttinen, että uskon tekoja, en sanoja. Jostain syystä ilmeisesti nämä ihmiset eivät halua tutustua minuun.
Olisi ihan kiva tietää miksi, niin voisin esim. korjata käytöstäni jos se olisi aiheellista.
Olen kuitenkin sen verran aktiivinen, että pari ihanaa ystävää löytyy. Se on vaatinut paljon työtä. :D
Juuri tuollaisesta en välitä yhtään, eli siitä, että joku odottaisi koko ajan meillä olevan jotain yhteistä tekemistä! Siis sellainen on hyvin ärsyttävää. Voin lähteä kimpassa joskus leffaan, mutta ei se hyvänen aika sitä tarkoita, että jos sinä olet keksinyt kutsua vaikka minut ja jonkun toisenkin leffaan, että minä järjestäisin seuraavan leffaillan. Lähdin leffaan luultavasti sen takia, että aika ja leffaehdotus sopivat minulle, mutta en edes ajatellut, että sinä odotat minun vastavuoroisesti alkavan kehittelemään meille jotain yhteistä tekemistä. Voi huokaus sentään...
Juuri tästä tuolla aikaisemmin on puhuttu, eli siitä, että jotkut odottavat ystävyyden olevan jatkuvaa yhdessäolemista ja yhdessä puuhaamista. Se ei sovi minulle ja se ei ole minun tapani olla ystävä. Minä en kaipaa eteeni sitä toisen naamaa, että voin jutella hänen kanssaan ja en halua lukita itseäni ajallisesti toiseen ihmiseen jatkuvalla syötöllä. Emme ole naimisissa, emme ole edes parisuhteessa, vaan olemme kaksi aikuista ihmistä, joilla on oma elämänsä.
Minulla on muutama hyvä ystävä, on ollut jo vuosikymmeniä ja todennäköisesti ystävyys jatkuukin kauan, mutta emme sido toisiamme ja oleta toisesta mitään. Emme ehdittele toiselle tekemisiä ja tapaamisia väkisillä, vaan olemme ystäviä ihan sen takia, että toinen on ihana ihminen. Arvostamme toisiamme.
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä42048 kirjoitti:
Nyt kerron ensimmäistä kertaa kirjallisena. Minulla sattui ihan hirveä elämänvaihe. Miesystäväni kuoli, olimme olleet 12 vuotta yhdessä. Siitä vajaa kaksi kuukautta, veljeni kuoli, kolme viikkoa ja äitini kuoli. Kuukausi ja löysin siskoni kuolleena. Olen aina ollut tosi sosiaalinen, "tapahtumien ja illanistujaisten ilopilleri."
Tapahtumien jälkeen ihmiset pikkuhiljaa lopettivat yhteydenpidon, koska muutuin synkäksi, eivätkä kuulemma ikinä tienneet soittaessaan, millä tuulella satun olemaan. Keskustelenko vai murahtelen vain puhelimeen. Kellekkään ei tullut mieleen tulla käymään kotonani. Silloin tunsin itseni todella yksinäiseksi.
Kun aikaa kului ja toivuin pikkuhiljaa tragediasta, jos siitä voi koskaan toipua, alkoivat taas ihmissuhteet toimia. Koska jaksan taas rupatella. Joo, en ole taas yksinäinen, mutta jäänyt takaraivoon, miksi jouduin olemaan yksinäinen kun kriisi oli päällä?
Kuulostaapa todella traagiselta jäädä yksin juuri, kun kaikista eniten tarvitsisi tukea. Huomaan kulttuurissamme tietyn yksin pärjäämisen eetoksen, vaikeuksissa oleva saatetaan jättää yksin joskus jopa "hienotunteisuudesta", mikä on aivan vinksahtanutta.
Huomaan selvän eron ulkomaisiin ystäviin (puhun pohjoismaista, hyvin samanlaisista kulttuureista). Jos minulla on vaikeaa, he kysyvät enemmänkin "miksi et soittanut HETI", tulevat melkeinpä linjoja pitkin auttamaan. Miksi Suomessa on toisin?
Toiset ihmiset eivät ole ajatuksenlukijoita siinä mitä kyseinen henkilö tuossa tilanteessa kaipasi. Jos haluaa seuraa ja tukea sitä pitää itse pyytää. Toiset haluaa olla yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä minä minä keskeisyydestä pitäisi päästä me-henkisyyteen.
Miksi? Kun suurinta osaa kiinnostaa oma napa enemmän kuin mikään me-porukka, joka sitoo ja vaatii kuten nämä yksinäiset tässäkin ketjussa. Koko ajan roikutaan muissa ja vaaditaan huomiota. Miksette vaan hoida omia asioitanne ja anna muiden elää rauhassa.
Sinulle tekisi hyvää asua vuosi Japanissa niin oppisit mitä yhteisöllisyys ja me-henki ovat. Suomen ongelma on itsekkyys ja liika itsekeskeisyys. Me-henkisyys ei ole roikkumista ja muista riippuvaisuutta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On todella vaikeaa löytää ystäviä. Muutin toiselle paikkakunnalle. Olen pienten lasten äiti, joten uskoin sitä kautta tutustuvani uusiin ihmisiin ja perheisiin. Toki korona pilasi aika paljon, mutta kyllä ihmiset ovat niin kiireisiä omissa elämissään ilmeisesti, ettei ole aikaa ja tilaa muille. Oudointa on, että aikuiset äidit puhuvat kun olisi niin kiva nähdä, mutta yksi toisensa jälkeen ghostaa eikä vastaa mitään kun yrittää ehdottaa tapaamista.
Mulla on tärkeitä lapsuuden ja nuoruuden ystäviä vuosien takaa entisellä kotipaikkakunnalla, joten en ihan allekirjoita tuota edellisten kommenttia, että itsessäni olisi ihan kauheasti ainakaan vikaa.
Koen itseni yksinäiseksi kun ei ole ihmisiä, joiden kanssa viettää livenä aikaa. Pelkään, että se periytyy lapsille kun ei ole lapsillakaan vielä omia kavereita.
Et siis osaa asennoitua siihen, että muillakin on oma perhe, elämä ja arki, vaan odotat, että heillä olisi hyvin aikaa hengata sinun kanssasi silloin kun sinulle sopii. Teetkö kaiken hankalaksi ja yrität sitoa muita ihmisiä liikaa sinuun ja sinun kanssasi olemiseen?
Koronaa syytetään nyt paljon ystävättömyydestä, mutta ei se oikeasti ole juurikaan mitään vaikuttanut. Ihan samalla tavalla ainakin minä olen ollut lasten ja perheeni kanssa ulkona, kävelyillä, leikkipuistoissa ja muualla kuin aikaa ennen koronaakin. Kotiini en muita kutsunut, mutta ulkona olimme muiden äitien ja perheiden kanssa yllin kyllin ja se riitti hyvin ylläpitämään ystävyyttä.
Ghostaaminen ja vastaamattomuus kielii kyllä enemmänkin kusipäisestä toisesta osapuolesta, ei ihmisiä kohdella noin
Tämähän se tuppaa olemaan needyjen kanssa ongelma. Jos kerran erehdyt jonkun kanssa olemaan missään tekemisissä ne olettaa että ollaan kuin paita ja perse lopun elämää.
Oletko tosissasi? Etkö ihan oikeasti keksi mitään muuta keinoa kuin ghostata toinen ihminen? Olet perseestä.
Jostakin syystä ymmärrän erittäin hyvin miksi sinulla ei ole ystäviä...
Joku kohtaanto-ongelma tässä on. Mulla ei ole paljon ystäviä, mutta mulle sopiva määrä. Kun mua lähestytään ystävyys-mielessä, on vauhti mulle aivan liian nopeaa ja meininki niikuin oltaisiin solmimassa parisuhdetta! Pelkkä kaveruus (jutellaan mukavia, kun törmätään, ollaan fb-kavereita, joskus satunnaisesti voidaan jossain tapahtumassa käydä jos on yhteinen mielenkiinnonkohde) ei riitä kenellekään, vaan pitäisi olla heti samantien luottoystävä, joka vastaa aina puhelimeen, on käytössä kaikissa elämän ongelmissa ja iloissa, raivaa tilaa elämäänsä ystäväänsä varten ja jolle kuuluu tilittää kaikki elämän henkilökohtaisimman asiat täydellä luottamuksella. Mulla ei ole tällaista tarjolla. Pelkkää kaveruutta vaan. Tuntuu, että näin varattuna ei pitäisi joutua antamaan ihmisille sydäntäriipiviä pakkeja, kun en ole millään deitti- tai muillakaan ihmissuhdemarkkinoilla ole.
Ja sitten se ihmetykseni; miksi ne ihmiset eivät tunnu millään kohtaavan toisiaan, joilla on halua ja tilaa elämässään tällaiselle elämäntäyttävälle sydänystävyydelle?