Mitä surullisia elämän realiteetteja olet joutunut oppimaan kantapään kautta?

Hyi kirjoitti:

Että kehenkään ei voi luottaa. Itse jouduin nuorena aikuisena r a i s k a u k s e n ja törkeän p a h oi n p i t e l y n kohteeksi. Mitä tekee perhe ja ystävät? Vähättelee ja väittää ettei ole totta, vaikka on selvät todisteet ja ihan tuusan nuuskana koko ihminen.

Tuosts syystä jäi myös rikosilmoitus tekemättä ja elämä aika lailla taputeltu reilu parikymppisenä. Kiva, kiitos tästä. Tässä maaimassa nainen ei voi luottaa yhtään keneenkään eikä saa oikeutta, pelkkää syyllistämistä jostain vaatteista. Kuluneet farkut ja villapaita oli päällä, selvinpäin olin kaikessa rauhassa ystäväni luona. T y r m ä y s t i p a t us yms.tapahtui kahvin välityksellä

Omaa syytä joo o.

Olen tosi pahoillani, elämä on niin epäreilua. Vähän samantapaisen kokemuksen läpikäyneenä rävähti kyllä silmät auki elämän ja muiden ihmisten julmuudelle isosti. Vähättelyä, vittuilua ja syyllistämistä, ihmiset ovat läpeensä pahoja ja valmiita hylkäämään vaikealla hetkellä. Rikosilmoituksen tekemättä jättämisen kohdalla lohdutan, että luultavasti säästyit vain lisätraumoilta. Itseni kohdalla vuosien oikeusprosessi ja siellä saatu kohtelu veti kuupan entistä enemmän sekaisin - jos voisin mennä taaksepäin ajassa, olisin jättänyt sen ilmoituksen tekemättä.

Vierailija kirjoitti:

Keski-ikäisen naisen sairautta ei oteta lääkärissä tosissaan, jos se on vähänkään vaikeammin tutkittava asia. Leimataan luulotautiseksi ja siten lääkäri saa putsattua pöydän tapauksesta ja pääsee kuin koira veräjästä.

Tämä on käytännössä henkistä väkivaltaa, koska potilas jää yksin kipujen kanssa, eikä tiedä mikä on sairaus ja miten sitä hoidetaan.

Naisen asema ei ole vielä tasa-arvoinen Suomessakaan.

Mulla oli Asperger ja add-tyypistä oireilua jotka vaikuttivat työkykyyn. Mulle naurettiin päin naamaa useamman psykiatrin vastaanotolla: "kaikilla meillä on tuollaisia piirteitä kun aletaan tonkia". Lätkäistiin epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosi kahdesti. Vuosia kärsin vielä vaikka tieson että mulla ei mitään persoonallisuushäiriötä ole. Päätin säästää rahaa yksityiselle tehtäviin tutkinuksiin. Lopulta sain diagnoosit ja työkyvyttömyyspaperit rahalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keski-ikäisen naisen sairautta ei oteta lääkärissä tosissaan, jos se on vähänkään vaikeammin tutkittava asia. Leimataan luulotautiseksi ja siten lääkäri saa putsattua pöydän tapauksesta ja pääsee kuin koira veräjästä.

Tämä on käytännössä henkistä väkivaltaa, koska potilas jää yksin kipujen kanssa, eikä tiedä mikä on sairaus ja miten sitä hoidetaan.

Naisen asema ei ole vielä tasa-arvoinen Suomessakaan.

Mulla oli Asperger ja add-tyypistä oireilua jotka vaikuttivat työkykyyn. Mulle naurettiin päin naamaa useamman psykiatrin vastaanotolla: "kaikilla meillä on tuollaisia piirteitä kun aletaan tonkia". Lätkäistiin epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosi kahdesti. Vuosia kärsin vielä vaikka tieson että mulla ei mitään persoonallisuushäiriötä ole. Päätin säästää rahaa yksityiselle tehtäviin tutkinuksiin. Lopulta sain diagnoosit ja työkyvyttömyyspaperit rahalla.

Jatkan: naisia ei uskota ainakaan julkisella puolella ollenkaan oli vaiva mikä hyvänsä. Ja tätä tekee paljon myös naispuoleiset lääkärit ja hoitajat!! Tuo työkyvyttömyyden toteaminen oli hirveä shokki, lopulta helpotus.

Surullisia elämän realiteetteja. Osa näistä omalla kohdalla koettuja, osa muutoin tiedossa.

Jokainen kuolee joskus. Läheisen kuolemalle ei löydy ikinä ns.oikeaa hetkeä, paitsi ehkä vakavien sairauksien kohdalla. Suru jää surevan elämään pysyvästi, jossain muodossa.

Ihmisten ahneus ja itsekkyys. Näilläkin palstoilla kerrotut perintöriidat esim.

Nettijutut, some-maailma ym.on tulleet jäädäkseen. Monien elämää kuitenkin vain sotkeneet.

Avioliittoon tai vakituiseen seurusteluun suhtautuminen muuttunut (ei tietysti kaikilla) hypätään kumppanista toiseen (ei kaikki) tosta vaan.

Nainen pettää aina.