Mitä surullisia elämän realiteetteja olet joutunut oppimaan kantapään kautta?

Asiat eivät ole koskaan niin huonosti, etteikö niitä voisi alkoholia käyttämällä vielä pahentaa.

Karmaa ei ole. Vaikka kuinka eläisit elämäsi hyvin niin siltikin sulle voi käydä huonosti. Itse sairastuin vakavasti vuosia sitten, kuvittelin että ei sellainen ole mahdollista jos syöt terveellisesti, et käytä päihteitä jne. Ettei nuoremmat saa mitään harvinaisia sairauksia jonka vuoksi elämä muuttuu painajaiseksi josta et herää.

Vierailija kirjoitti:

Sen että ihminen todellakin, oikeasti, kuolee.  Nuorenakin.

Multa on mennyt neljä ystävää.  Ensimmäinen, kun oltiin 25-vuotiaita.  Äitinsä sydäntä särkevä itku, kun arkkua lähdettiin kantamaan, jotenkin jysähti tajuntaan sen, että tämä tapahtuu oikeasti, tämä on totta.  Joku elämän realiteetti siinä valkeni lopullisesti.  Tai romahti joku ikuisen nuoruuden ja kuolemattomuuden illuusio.  Nuori ihminen ei osaa ajatella kuolemaa täysin syvällisesti, vaikka tietenkin järjellään sen ymmärtää ja tietää.  Silti elää niin kuin joku kielto olisi päällä.   

Tai sitten elää kuin minä ja on pohtinut kuolemaa varmaan lapsesta saakka. Lapsena ajatus kuolemasta pelotti ja mietin kuinka kamalaa on jos minua ei enää ole. Nuorena taas kuolema tuntui ajatukselta, että se on pakokeino jos ei kestä enää elämää. Olin yksinäinen ja kiusattu. Samaistuin esim kiusattuihin nuoriin, jotka olivat päättäneet elämänsä. Samalla aina, kun luin jonkun kuolleen tuli ajatus, että nyt meni väärä ihminen ja hän olisi halunnut elää. Nyt aikuisena en koe hirveän suurta elämän halua edelleenkään. Silti jopa häpeän tätä jos mietin ihmisten kärsimystä ja vaikka jonkun lapsen kuolemaa. Silloin tuntuu itsekkäältä edes miettiä niin. Minulla taitaa tuo kielto toimia toisin päin. Eli en anna itseni elää täysillä tai ole oikeasti vapaa ajatustenikaan tasolla. Tuntuu kuin elämä olisi jättänyt jälkensä minuun ja ei hyvällä tavalla. Ymmärrän silti mitä tarkoitat. Olen vaan miettinyt kuolemaa niin paljon kaikessa muodoissaan, että minulle hyvin tuttu asia.

Usein ihmiset, jotka apua eniten tarvitsevat, jäävät sitä vaille, koska eivät jaksa taistella byrokratiaa ja järjestelmää vastaan.

Tästä se vasta alkaa. Surullinen tosiasia heille jotka iloitsevat liian aikaisin.

Vierailija kirjoitti:

Sen, että mikään ei ole sitä mitä etukäteen kuvitteli olevan ja yleensä negatiivisessa mielessä (esim joku saavutus ei tunnukaan niin hyvältä), sen että mitään karmaa ei ole joka kostaisi pahantekijälle, sen että elämä on todella epäoikeudenmukaista ja yhtä järjettömältä tuntuvaa kaaosta täällä universumissa, sen että masennukseen/unettomuuteen jne ei todellakaan ole tehokasta apua saatavilla vaan se apu on pelkkä lääke joka lähes pakotetaan ottamaan, sen että ihminen on aina yksin lopulta, oli perhettä tai ei. Tuntuu että elämä on yksi illuusio, koko lapsuuden odotti jotain, koko elämä tuntuu olevan yhtä odottelua ja sitten se onkin jo ohi.

Oikeastaan mihinkään mielenterveyden häiriöön ei ole tehokasta lääkettä, lievittäviä vain.

Pomoillakin on pomo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sen, että mikään ei ole sitä mitä etukäteen kuvitteli olevan ja yleensä negatiivisessa mielessä (esim joku saavutus ei tunnukaan niin hyvältä), sen että mitään karmaa ei ole joka kostaisi pahantekijälle, sen että elämä on todella epäoikeudenmukaista ja yhtä järjettömältä tuntuvaa kaaosta täällä universumissa, sen että masennukseen/unettomuuteen jne ei todellakaan ole tehokasta apua saatavilla vaan se apu on pelkkä lääke joka lähes pakotetaan ottamaan, sen että ihminen on aina yksin lopulta, oli perhettä tai ei. Tuntuu että elämä on yksi illuusio, koko lapsuuden odotti jotain, koko elämä tuntuu olevan yhtä odottelua ja sitten se onkin jo ohi.

Oikeastaan mihinkään mielenterveyden häiriöön ei ole tehokasta lääkettä, lievittäviä vain.

Kaikkiin fyysisiinkään sairauksiin ei ole tehokasta lääkettä. Kuolema on ainut tehokas lääke, joka korjaa jokaisen meistä aikanaan.

Maailmansodat seuraavat toisiaan, inflaatiot seuraavat toisiaan_

Köyhällä ei oikein olisi varaa sairastaa:T ulosotossa kroonisen sairauden takia.

Ihmisten auttaminen ei tarkoita sitä, että he tarjoaisivat apuaan minulle kun sitä tarvitsen.

Todellista ystävyyttä ei ole.  Minulla on yks ystävä, jota olen pitänyt parhaana ystäväni jo noin kolmenkymmentä vuotta. Eli ollaan jo yli 40-vuotiaita. Itse olen vilpittömästi aina luottanut häneen, pitänyt hänen puoliaan ja ajatellut hänen parastaan. Mutta kyllä se nyt on viimein ollut pakko myöntää, että hän ei ajattele samoin minusta. Tai sanotaanko, että teot kertoo enemmän kuin sanat. Pakko oli alkaa kovettamaan itseään hänen suhteensa, kun ei kestä jatkuvia pettymyksiä. Viime viikonloppuna se taas nähtiin, hän osoittaa aina teoillaan, että joku muu on tärkeämpi. Enpä olisi uskonut, että ystävyyssuhteetkin voi näin kovin satuttaa, vaikka ei mitään varsinaista riitaa olekaan. 

Yksinäisyys on varmaan eräs asia jonka tajusin vasta yli 20-vuotiaana kunnolla. Olin nuoruuteni jo hyvin yksinäinen, mutta ajattelin aina tilanteen muuttuvan. Menin esim lukioon ja toivoin, että olisin saanut ystäviä. Ei käynyt niin vaan jäin taas yksin ja pari tuttua kiusasi edelleen. Näin moni lähti siihen mukaan ja tiesin olevan yksinäisiä vuosia edessä. Sitten kun viimein olin aikuinen niin ymmärsin sen etten välttämättä koskaan omaa yhtään ystävää. Tähän lisättynä se jos itse on ujompi tai hiljaisempi eli "pilaa" jo itse mahdollisuuksiaan.

Sama myös parisuhteen kannalta. Isäni "typeryydessään" ( tietää kyllä ettei minulla ole "elämää") kysyi että enkö halua parisuhdetta tai perhettä. Vähän loukkaannuin, koska eihän kysy ole siitä ettenkö esim parisuhdetta haluaisi. Se, kun ei vaan ole mikään asia mitä ostaa kaupasta vaan jonkinlainen onnen potku (jos hyvin käy), että löytää sellaisen ihmisen joka haluaa juuri sinut. Näin elämässä on monesti hyvin vähän omissa käsissä. Minäkin haluaisin parisuhteen, ystäviä, okt-talon, hevosen sekä maailmanympärysmatkan, mutta mitään niissä ei ole helppoa saada tai toteuttaa. Osaa ei ehkä koskaan. Monesti vedotaan liikaa siihen, että kaikki on omissa käsissä. Tietysti moni asia on, mutta ei ihminen pysty kaikkea hallitsemaan. Elämä ei vaan mene monestikaan niin ja ei kärsimys auta ketään tai vahvista. Tai ehkä siinä mielessä ettei murru niin helposti jos on tottunut kestämään kaikkea ikävää.

Tyhmää ei voi korjata.

Elämä on tappelua. Joko tapellaan siitä kuka on paras, rikkain, nopein, jne. Tai sitten tapellaan siitä, kellä on kaikista kurjinta.

Olen tehnyt itsestäni täysin harmaan ja näkymättömän. En jaksa pönkittää kenenkään egoa, enkä jaksa surkutella kenenkään kohtaloa. Kummassakaan tapauksessa en saa itse empatiaa, joten heippa prinsessat. Draama- ja ne toisenlaiset.

up.

Oma vajavaisuus. Nuorena sitä ajatteli saavansa vaikka mitä aikaiseksi elämässään. Intoa ja jopa jonkin verran taitoja olisi ollut, mutta kerta toisensa jälkeen pitää todeta, että uuvun helposti ja keskittymiskykyni sekä itsekurini eivät riitä oikein mihinkään. Vieläkin ideoita ja visioita riittäisi, mutta nyt edellisten lisäksi ovat tulleet fyysiset vaivat. Jatkuvasti omien voimavarojen rajoilla toimiminen on todella uuvuttavaa. On täytynyt oppia nöyryyttä. Ehkä se on ihan hyvä opetus. Sitä kautta on oppinut olemaan myös armollisempi muita kohtaan.    

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaiken katoavaisuus. Menee hetki, niin ei ole minun vanhempia, ei minua, ei minun lapsia. Talo, jossa asun on purettu. Koulu, jota kävin on hävinnyt, tilalla jotain muuta.  Kauppa, jossa asioin on lopetettu. Työpaikkani on muisto vain. Kansallisvaltiot tulevat ja menevät. Kulttuurit syntyvät, elävät ja katoavat.

Lapsuuteni kivi, jonka päällä kiipeilin, olla möllöttää vain. Jos sitä ei joku korjaa pois, niin se on siinä vieläkin silloin kun kukaan ei enää muista minua, meitä tai Suomea lainkaan.

Tämä oli järkyttävää. Koko ajan kaikki muuttuu, eikä välttämättä parempaa. Johonkin 20 ikävuoteen asti asiat elämässä ja muutenkin maailmassa oli pysyneet suurin piirtein samana, sitten alkoi rysähdellä muutoksia toisensa perään. Ei siinä pysy mukana, kaikki vaan katoaa ympäriltä.

Mun mielestä tässä on jotain kaunista. Saa olla pieni ja merkityksetön. Katoavaisuudessa on myös mittaamaton arvo, oppia pysähtymään ja arvostamaan sitä mikä on hyvää ja kaunista juuri sillä hetkellä. Ja toisaalta, kun on tuskaa, voi lohduttautua, että kaikki muuttuu, tämäkin olotila ja nämä olosuhteet. Melankolisuus ja haikeus... niissä on jotain herkkää ja kaunista. 

Ihmiset ovat toisilleen pahoja. Tämä johtuu ahneudesta ja itsekkyydestä. Vallalla on väärät arvot. Nykymaailmassa haetaan omaa hyötyä hinnalla millä hyvänsä. Ahneus ja toisten polkeminen palkitaan. Et voi luottaa muihin. Rehellisyys ja hyväntahtoisuus ei kannata, koska niillä annat työkalut polkea sinut. Jos olet kuspää, sinua ei poljeta.

Vierailija kirjoitti:

Sen, että mikään ei ole sitä mitä etukäteen kuvitteli olevan ja yleensä negatiivisessa mielessä (esim joku saavutus ei tunnukaan niin hyvältä), sen että mitään karmaa ei ole joka kostaisi pahantekijälle, sen että elämä on todella epäoikeudenmukaista ja yhtä järjettömältä tuntuvaa kaaosta täällä universumissa, sen että masennukseen/unettomuuteen jne ei todellakaan ole tehokasta apua saatavilla vaan se apu on pelkkä lääke joka lähes pakotetaan ottamaan, sen että ihminen on aina yksin lopulta, oli perhettä tai ei. Tuntuu että elämä on yksi illuusio, koko lapsuuden odotti jotain, koko elämä tuntuu olevan yhtä odottelua ja sitten se onkin jo ohi.

Jatkan tästä vielä... Että sen ymmärtäminen, että maailmassa ja elämässä on sen tason ongelmia ja niin järkyttäviä ihmiskohtaloita (esim K o s ke l a) joita mikään määrä aikaa, terapiaa tai lääkkeitä ei tuu poistamaan on aika järkyttävää, lapsena/nuorempana sitä ei vielä tajunnut ja ajatteli maailman olevan suhteellisen hyvä paikka elää.