Mitä surullisia elämän realiteetteja olet joutunut oppimaan kantapään kautta?

Olen huomannut, että pahat ihmiset pärjäävät maailmassa ja heitä ihaillaan ja imarrellaan, tekivät he mitä hyvänsä. 

Jos sinua tai perhettäsi pidetään sukulaisten tai naapurien toimesta ikuisena epäonnistujana tai omituisena, se leima ei poistu ikinä, vaikka kuinka eläisi kunnolla normien mukaisesti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulin, että parisuhteessa on kyse rakkaudesta. Mutta kun rakkaus loppuu, on kyse rahasta.

Ymmärsin ulkonäön voiman vasta kun omani alkoi hiipua ja sitä ennen en osannut käyttää sitä hyödykseni.

Eikö näissä yleensä aluksi ole kyse ulkonäöstä / yksin jäämisen pelosta / pænetuksesta.

Sen jälkeen raha / statussymboli / yksin jäämisen pelko 2.0

Erotessa on kyse rahasta. Antelias alkaa pimittää rahoja. Tai eron esteenä on rahan puute.

Että työelämässä ei välttämättä pärjääkään, vaikka olisi tunnollinen ja ahkera työntekijä, joka osaa asioita, joita moni muu ei osaa. Et silti saa kuin pätkäsopimuksia, et pääse etenemään, etkä pahimmillaan saa edes arvostusta tekemästäsi työstä. Jotenkin koulussa opetetaan, että tunnollinen ja ahkera saa palkkionsa ja sellaisille on työelämässä kysyntää. Oikeasti työpaikat jaetaan ihan muilla syillä.

Toinen juttu on se, että työelämässä ei arvosteta koulussa opetettuja ideaalisia toimintamalleja. Esimerkiksi johtajuudesta opetetaan ihannemallia, johon ei törmää oikeassa työelämässä koskaan. Mitään parannusehdotuksia ei myöskään haluta kuulla, vaan niillä saa vain hankalan leiman otsaansa. Siis ihan vain jos kertoo, että nettisivuilla jokin juttu ei toimi, ei edes mitään henkilökohtaisuuksiin menevää tai mitään pätemistä miten asiat pitäisi tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Juljus kirjoitti:

Elämä on kovin haurasta.

T: Kaksi ystävää haudanneena.

Näin on. Oletko itse tuossa kuvassa?

Mä olen täälä omalla kuvalla ja nimellä. Ja suosittelisin sitä myös muille. Vois jutut siistiytyä aikalailla.

Vierailija kirjoitti:

Loppupeleissä elämä on luopumista. Ja kun olet luopunut kaikesta, jää jäljelle vain rakkaus.

T. Parantumatonta syöpää sairastava

Valitettavasti vain osa ihmisistä saavuttaa tuollaisen jalostumisen. Kai tämä aika itsessään ruokkii alhaisuutta ja pienisieluisuutta, vaikka ollaan olevinamme niin vapautuneita kaikesta. Ja ne kaikista vapautuneimmat ovat sitten luonnehäiriöisiä. 

Niille rakkaus on totaalisen tyhjä sana. Nehän halveksivat mitään siihen viittaavaakin.

Vierailija kirjoitti:

Ei haihdu tuska milloinkaan. Tuo tuska laulun tämän kirjoittaa. Tuo tuska kiinni saa kenet vaan. Tuo tuska kiinni saa kenet vain haluaa.

Amen!

Elämä ei loppupeleissä ole niin paljon omissa käsissämme mitä haluaisimme uskoa. Sattumilla on suuri rooli. Oletko oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Satutko saamaan hyvän harjoittelupaikan ja siellä on jatkoa ja työura saa hyvän startin. Vai jäätkö vain määräaikaisiin hommiin ja vaikea saada mitään pysyvää. Telotko jalkasi vahingossa ja jäät sairauslomalle ja masennut. Saatko vakavan sairauden vaikka muuten elämässä olet saanut kaiken. Elämän sattumuksilla on yllättävän iso vaikutus elämäämme, isompi mitä haluamme uskoa.

Elämää on vaikea elää oikein. Siihen parasta valmistautua jo nuorena ku laatii jotain bucket listeja.

Tai jos onnistuukin laukkomaan rakentamansa esteradan, voi takki olla silti tyhjä.

Itse menin minimaalisella effortilla. En osaa vielä päättää, miten pahasti tulen alisuorittamistani vielä katumaan. Jännityksellä odotan putoanko monelle tuttuun työttömyysputkeen viisissäkymmenissä. Aika nopeasti se aika kolmestakymmenestä viiteenkymmeneen lopulta menee. Toisaalta olen ollut joissain asioissa hyvin realistinen. Tekee parhaansa niillä mitä on. Jotakin pitäisi jaksaa, yhteisöllistä tai yhteiskunnallista panosta.

Sen, että mikään ei ole sitä mitä etukäteen kuvitteli olevan ja yleensä negatiivisessa mielessä (esim joku saavutus ei tunnukaan niin hyvältä), sen että mitään karmaa ei ole joka kostaisi pahantekijälle, sen että elämä on todella epäoikeudenmukaista ja yhtä järjettömältä tuntuvaa kaaosta täällä universumissa, sen että masennukseen/unettomuuteen jne ei todellakaan ole tehokasta apua saatavilla vaan se apu on pelkkä lääke joka lähes pakotetaan ottamaan, sen että ihminen on aina yksin lopulta, oli perhettä tai ei. Tuntuu että elämä on yksi illuusio, koko lapsuuden odotti jotain, koko elämä tuntuu olevan yhtä odottelua ja sitten se onkin jo ohi.

up.

Että sukulaisten ja naapureitten kanssa ei ole pakko olla, jos ei synkkaa... 👍

Vierailija kirjoitti:

Sen, että mikään ei ole sitä mitä etukäteen kuvitteli olevan ja yleensä negatiivisessa mielessä (esim joku saavutus ei tunnukaan niin hyvältä), sen että mitään karmaa ei ole joka kostaisi pahantekijälle, sen että elämä on todella epäoikeudenmukaista ja yhtä järjettömältä tuntuvaa kaaosta täällä universumissa, sen että masennukseen/unettomuuteen jne ei todellakaan ole tehokasta apua saatavilla vaan se apu on pelkkä lääke joka lähes pakotetaan ottamaan, sen että ihminen on aina yksin lopulta, oli perhettä tai ei. Tuntuu että elämä on yksi illuusio, koko lapsuuden odotti jotain, koko elämä tuntuu olevan yhtä odottelua ja sitten se onkin jo ohi.

Jep. Monet roikkuu hengissä lääkkeiden varassa. Lääkkeet korvaavat välittävät ihmiset.

Sen että ihminen todellakin, oikeasti, kuolee.  Nuorenakin.

Multa on mennyt neljä ystävää.  Ensimmäinen, kun oltiin 25-vuotiaita.  Äitinsä sydäntä särkevä itku, kun arkkua lähdettiin kantamaan, jotenkin jysähti tajuntaan sen, että tämä tapahtuu oikeasti, tämä on totta.  Joku elämän realiteetti siinä valkeni lopullisesti.  Tai romahti joku ikuisen nuoruuden ja kuolemattomuuden illuusio.  Nuori ihminen ei osaa ajatella kuolemaa täysin syvällisesti, vaikka tietenkin järjellään sen ymmärtää ja tietää.  Silti elää niin kuin joku kielto olisi päällä.   

Aloituksesta tuli mieleen omat ajatukseni tänään. Ajattelin, että jos nyt kuolisin niin vain vanhemmat jäisivät kaipaamaan. Toki jollakin ei ole heitäkään ja sitten kun ikää tulee olen kohta tällä menolla ihan yksin. Näen itseni yksinäisenä mummuna jossain vanhainkodissa tai kotonani jos edes elän sinne saakka. Mietin monesti kuka edes minut hautaa kun ei ole välttämättä ole ketään, eikä sukulaisiakaan. Olen vasta alle 30, mutta mietin välillä näitäkin asioita.

Samalla koen etten kestä tätä elämää niinkuin moni muu. Olen liiankin heikko tänne. Ikävät ihmiset ovat tulleet myös tutuksi monta kertaa. Tänään katsoin sattumalta löytämääni itsemurhan tehneiden muistosivua (faces of suicide) niin mietin, että ainakin heillä oli joku joka jäi kaipaamaan. Toisaalta sitä ei tietysti voi tietää miten heidän elämänsä muuten meni. Mietin monesti myös ihmisten ajatusten eroja. Joku rakastaa elämää ja toinen kuten minä vaan yritän selviytyä eteenpäin. Jotenkin on tiedä kumpi on mielessä enemmän. Se että minun pitäisi elää täällä vielä jopa 50 vuotta vai se kuinka vähän haluan juuri nyt elää niin pitkään tai se ajatus, että sairastun vakavasti ja elän kituen pitkään. Tänään ollut tälläinen surullinen päivä.

Opin ainakin sen, tosin liian myöhään, että Suomessa ei ole oikeasti olemassa mitään tasa-arvoa. Oli sitten kyse sukupuolten, iän, ammatin, perhe, tai muun statuksen, tai terveysasioista. Asema, koulutus, varallisuus ja diagnoosit vaikuttavat jokaisen kohdalla tässä yhteiskunnassa kehdosta hautaan asti.

up.

Sen, että sivusuhteesta tulee ennemmin tai myöhemmin sydänsurua. Ja että olen tavallaan pilannut kolmen ihmisen elämän tässä, vaikka en ole jäänyt edes miehelleni kiinni..

up.

Miten vähän omaan elämään lopulta pystyy vaikuttamaan. Haaveiden eteen voi tehdä asioita, mutta kaikki menee kuitenkin toisin. Kaikkea ei voi kontrolloida, vähiten muita ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Että työelämässä ei välttämättä pärjääkään, vaikka olisi tunnollinen ja ahkera työntekijä, joka osaa asioita, joita moni muu ei osaa. Et silti saa kuin pätkäsopimuksia, et pääse etenemään, etkä pahimmillaan saa edes arvostusta tekemästäsi työstä. Jotenkin koulussa opetetaan, että tunnollinen ja ahkera saa palkkionsa ja sellaisille on työelämässä kysyntää. Oikeasti työpaikat jaetaan ihan muilla syillä.

Toinen juttu on se, että työelämässä ei arvosteta koulussa opetettuja ideaalisia toimintamalleja. Esimerkiksi johtajuudesta opetetaan ihannemallia, johon ei törmää oikeassa työelämässä koskaan. Mitään parannusehdotuksia ei myöskään haluta kuulla, vaan niillä saa vain hankalan leiman otsaansa. Siis ihan vain jos kertoo, että nettisivuilla jokin juttu ei toimi, ei edes mitään henkilökohtaisuuksiin menevää tai mitään pätemistä miten asiat pitäisi tehdä.

Tämä pitää aika pitkälle paikkaansa. Tunnolliset kympin tytöt ei ole niitä, jotka etenevät yrityksissä johtotehtäviin. Asiantuntijoina kyllä. Johtoon etenee kun osaa jättää epäolennaiset vähäisemmälle ja keskittyy tärkeisiin tehtäviin. Pitää olla pelisilmää ja heittäytyä oikeassa tilanteessa ja laittaa kaikkensa peliin työtunteja laskematta. Ja kun on rauhallisempaa, voi mennä vaikka golffaamaan työajalla.

Epäkohtiin (just nettisivujen kirjoitusvirheisiin) ei kannata puuttua ellei joku niistä kysy. Se on juuri sitä epäolennaista, jolla ei ole suurta merkitystä isossa kuvassa. Sen sijan vaikka iso turvallisuusriski on sellainen asia, josta kannattaa huomauttaa ja olla valmis tekemään korjaavia toimenpiteitä. Ja aina kannattaa miettiä miten ne epäkohdat tuo esiin.