Vanhukset kaipaavat lähisukulaisiaan. Joku muu juttelukaveri on vain pieni laastari.

Vierailija kirjoitti:

Kehoitus kaikille, joilla on hyvin iäkkäitä vanhempia ja isovanhempia: menkää nyt kesällä lomalla heidän luokseen vähän pidemmäksi ajaksi. (Jos he sitä toivovat)

Kuule, jos tarkoitus on yöpyä siellä vanhusten nurkissa, kuten aloituksen esimerkissä, viikko on jo aika maksimi kerrallaan. Sitä ei jaksa kumpikaan osapuoli pidempään. Tila ei riitä ja tavat sekä vuorokausirytmi ovat erilaiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tapasin äitiäni vuosia joka pävä, vein kauppaan, hoidin asioita ym.  Etsin ja löysin hänelle mukavia vanhusten palvelutaloja ja asuntoja läheltä kauppoja ja palveluita.  Hän ei halua muuttaa.  LIsäksi hän pidättää asuessaan vanhassa kodissaan minun isältäni saamaani perintöä.  En ole enää ollut missään tekemisissä tämän äitini kanssa.  Monet vuodet olin ystävällinen aidosti.  Kun mikään muutos ei sopinut, nyt hän elää yksin isossa kodissaan ja siellä käy jotkut kodinhoitajat.  Saa hyvää leskeneläkettä edesmenneestä isästäni, isäni kuolemasta jo pitkä aika, äiti tienannut n. 150 000euroa leskeneläkettä oman eläkkeen lisäksi. Mutta niin pihi että lapsenlapsillekaan ei mitään anna-nyt rahat menee sitten näihin kotiavustajiin.  Ja ei ole huono omatunto etten enää käy äidin luona.  Tunne on lähinnä katkeruutta.

Äidilläsi on ihan lakisääteinen oikeus asua kodissaan. Asuntoon et pääsisi käsiksi vaikka äitisi muuttaisi hoitokotiin. Vain siinä tapauksessa että hän saa oikeustoimikyvyttömän lääkärintodistukset. Sittenkin joutuisit hakemaan maistraatilta luvan myydä asunnon.

Äitisi eläkneet ja rahat ovat äitisi, eivät sinun. Ole onnellinen että tulee niillä toimeen ja pystyy ostamaan palveluja.

Näisdä keskusteluissa selvösti tulee esiin se ettei ongelma ole vanhukset. Vaan heidän lapsensa jotka odottavat perintöä ja vanhusten kuolemaa.

Sen kyllä hoitokotien hoitajat tietää, on omaisis jotka tapaavat vanhuksia, on heitä joita ei koskaan näy

Hyvä isoäiti ei jumittaisi isossa asunnossa niin että isänsä menettänyt lapsi ei edes saa isänperintöään.

Ihan normaali ihminen asuu omassa kodissaan niin pitkään kuin pystyy. Ei se ole mitään "isänperintöä", vaan isän ja äidin yhteinen, yhdessä rakentama koti.

Siinä vaiheessa kun omat vanhemmat kuolevat, jokaisen olisi pitänyt hoitaa elämänsä niin ettei enää ole perintörahoille tarvetta.

Normaali vanhempi ajattelee lapsiaan. En tunne ketään joka olisi jäönyt sinne isoon asuntoon edes kaksistaan. Saati yksin jumittamaan. Ahne itsekäs paska niin toimii!

Ei ole aikuisilta lapsilta millään tavoin pois, jos äitinsä asuu omassa kodissaan.

On se jos se aikuinen lapsi ei vuosikymmeniin saa isänsä perintöä ja lomat pitää viettåä siellä talolla töissä koska mummo ei selviä sen ylläpidosta yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tapasin äitiäni vuosia joka pävä, vein kauppaan, hoidin asioita ym.  Etsin ja löysin hänelle mukavia vanhusten palvelutaloja ja asuntoja läheltä kauppoja ja palveluita.  Hän ei halua muuttaa.  LIsäksi hän pidättää asuessaan vanhassa kodissaan minun isältäni saamaani perintöä.  En ole enää ollut missään tekemisissä tämän äitini kanssa.  Monet vuodet olin ystävällinen aidosti.  Kun mikään muutos ei sopinut, nyt hän elää yksin isossa kodissaan ja siellä käy jotkut kodinhoitajat.  Saa hyvää leskeneläkettä edesmenneestä isästäni, isäni kuolemasta jo pitkä aika, äiti tienannut n. 150 000euroa leskeneläkettä oman eläkkeen lisäksi. Mutta niin pihi että lapsenlapsillekaan ei mitään anna-nyt rahat menee sitten näihin kotiavustajiin.  Ja ei ole huono omatunto etten enää käy äidin luona.  Tunne on lähinnä katkeruutta.

Äidilläsi on ihan lakisääteinen oikeus asua kodissaan. Asuntoon et pääsisi käsiksi vaikka äitisi muuttaisi hoitokotiin. Vain siinä tapauksessa että hän saa oikeustoimikyvyttömän lääkärintodistukset. Sittenkin joutuisit hakemaan maistraatilta luvan myydä asunnon.

Äitisi eläkneet ja rahat ovat äitisi, eivät sinun. Ole onnellinen että tulee niillä toimeen ja pystyy ostamaan palveluja.

Näisdä keskusteluissa selvösti tulee esiin se ettei ongelma ole vanhukset. Vaan heidän lapsensa jotka odottavat perintöä ja vanhusten kuolemaa.

Sen kyllä hoitokotien hoitajat tietää, on omaisis jotka tapaavat vanhuksia, on heitä joita ei koskaan näy

Hyvä isoäiti ei jumittaisi isossa asunnossa niin että isänsä menettänyt lapsi ei edes saa isänperintöään.

Ihan normaali ihminen asuu omassa kodissaan niin pitkään kuin pystyy. Ei se ole mitään "isänperintöä", vaan isän ja äidin yhteinen, yhdessä rakentama koti.

Siinä vaiheessa kun omat vanhemmat kuolevat, jokaisen olisi pitänyt hoitaa elämänsä niin ettei enää ole perintörahoille tarvetta.

Normaali vanhempi ajattelee lapsiaan. En tunne ketään joka olisi jäönyt sinne isoon asuntoon edes kaksistaan. Saati yksin jumittamaan. Ahne itsekäs paska niin toimii!

Meidän suvussa kaikki ovat asuneet kotonaan niin kauan kuin ovat pystyneet. Ei meillä kukaan ole niin persaukinen, että pitäisi ihmiseltä koti viedä alta.

Miten voi olla, että kotonaan asuva on ahne ja itsekäs, mutta siitä kodista saatavia rahoja kärkkyvä muka ei ole? Vaikka ensimmäinen on sen kodin rahoittamiseen osallistunut ja jälkimmäinen ei?

Vierailija kirjoitti:

On myös vanhuksia, joita ei haluta tavata, koska ovat k*sipäitä. Ei kaikki ole mitään herttaisia pullantuoksuisia mummuja ja pappoja.

Tämä. Mun vanhemmat ei ole 15 vuoteen halunneet nähdä minua tai lapsiani, olen siis narsistivanhemman inhokkilapsi. vain kultalpsen eli suosikin seura on kelvannut.

Vaikea uskoa että alkavat ikävöimään minua tai lapsiani tästä eteenpäinkään. Ja vaikka alkaisivat, en menisi - sen verran loukkaavaa on se että vanhemmat ovat hylänneet ja jättäneet minut elämässä selviämään aina yksin kaikesta, ilman mitään tukea koskaan (ja samalla suosikille on annettu omaisuutta ja rahaa useamman satatuhatta euroa, ja perintökin menee suosikille).

Totta varmaan joidenkin kohdalla. Ehkä vanhemmat voisivat keksiä myös omia tekemisiä ja menoja. Kotona harrastusta, matkaa, lukemista tai muuta sellaista. Ja jos asuu vähän lähempänä toisiaan, näkee useammin. Mukava vanhempi on ok juttu, mutta jos joku on ollut hankala vihainen ikänsä, on lasten tuskaista olla kasvokkain koko ajan. Onko vanhempi vaativa vai rennohko, ei tuomitse heti kokonaan. Entä lasten oma elämä, jos on jotkut hommat kesken ja tarvetta lomalle kaikesta.

Ja osa iäkkäistä varmaan tehnyt omat ohjelmat, tekemiset ja sukulaisten näkemiset. Jotkut harrastavat tyyliin vesijumppaa tms. Pienituloisilla hankalinta.

Jos on erittäin iäkäs, ei pysty harrastamaan mitään eikä menemään minnekään. (Kuin ihan pakollisiin avustettuna)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne vanhusten lapset on jo 50-60 -vuotiaita ja heillä on oma elämänsä. Mun äiti juoksi omilla vanhemmillaan koko ajan oman teini-ikäni ajan ja tuntui, että mummon ja papan siisteys ja ruoka olivat tärkeämpiä kuin oma elämämme. Mitään ulkopuolista apuahan mummon ja pappa eivät tietenkään ottaneet, kun "kyllä tuo meidän tyttö hoitaa". Tekivät käytännössä orjan äidistäni. Miettikää joskus näitä perheasioita vähän laajemmin, keski-ikäisten pitää kasvattaa nurkkuikäisiä ja hankkia töissä omaa eläkettään. Vanhuuteen kannattaisi valmistautua ja hankkia joku palvelutalo-asunto, ettei tarvisi olla yksin.

Ja kyllähän muistisairaus muuttaa ihmisen persoonaa, ei aina, mutta usein muuttaa eikä miellyttävään suuntaan.

Ja jos vanhuksella ei siis _ikinä_ käy kukaan, niin katsoisin jo peiliin. Vanhuksella on ollut vuosikymmenet aikaa hankkia hyvät suhteet jälkipolviin, mutta nuoruus on ihmisellä vain kerran, joten sanoisin, että keskittykää keski-ikäiset ennemmin niihin nuoriinne ja kysykää mitä kuuluu ja tehkää jotain yhdessä. 

Itselläni ei ole eikä näemmä tule lapsia, mutta pistän asumisasiat kuntoon jo hyvissä ajoin. Ja jos kummilapset eivät sitten käy kylässä, niin se on peiliinkatsomisen paikka minullekin.

Tämä on muuten äärettömän tärkeä kommentti. Oman äitini vanhemmat alkoivat sairastella, kun olin 11. Äitini keskittyä 110% heidän asioidensa hoitamiseen ja toisen 110% työhönsä. Koko minun teini-ikäni meni siinä, että kävelin varpaisillani ja yritin silittää stressaantunutta ja vihaista äitiä myötäkarvaan, koska hän saattoi suuttua jokseenkin yllättävistä asioista.

Äiti tavasi Pharmaca Fennicaa varmistellen vanhempiensa lääkityksiä, soitteli lääkäreille (90-luvulla tämä oli vielä mahdollista). Kaikki viikonloput vietettiin isovanhempien luona ja joka päivä töistä tullessaan äiti soitti pitkän puhelun. Perheen osaksi jäi ottaa vastaan kiukuttelu työn raskaudesta ja lääkäreiden tyhmyydestä.

Kun isovanhemmat sitten kuolivat perä perää, äiti käytännöllisesti katsoen sekosi. Ehdotin että hän menisi psykologille kun laihtui niin kovasti eikä nukkunut, mistä hän sai raivokohtauksen, että pidänkö häntä hulluna.

Isoäitini ystävätär kirjoitti minulle isoisän kuoltua (ennen isoäitiä), että "muistathan olla äitisi ja isoäitisi tukena, koska isoäitisi puheista olen päätellyt sinun olevan vahvin kantaman tämän takaan." Olin 17, minulla oli juuri diagnosoitu eräs elinikäinen sairaus, olin koko yläasteen koulukiusattu ja nyky-ymmärrykselläni luultavasti aika pahasti masentunut.

Ja minun odotettiin kannattelevan edellisen sukupolven naisia.

Naiset, älkää uhratko lapsianne vanhempienne alttarille. Vanhatestamentilliset lapsiuhrit eivät ole olleet muodissa tuhansiin vuosiin. Jos laiminlyö vanhoja vanhempia, ne ehkä kärsivät pari vuotta. Mutta teini, joka joutuu kannattelemaan aikuisia eikä saa itse mitään tukea-

No, ette halua tietää.

Huh, meillä on varmaan teini aika tavalla kärsinyt siitä, että olen hoidellut vanhempieni asioita. En ole ajatellutkaan sitä noin päin.

Mutta kukas muu niitä vanhempieni asioita hoitaisi, jollen minä, kun sisaruksia ei ole. (En puhu nyt fyysisistä avuista, ruoka heille tulee valmiina yms)

Kovin iäkkäät ei pysty matkustelemaan, harrastamaan eikä tapaamaan kavereitaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne vanhusten lapset on jo 50-60 -vuotiaita ja heillä on oma elämänsä. Mun äiti juoksi omilla vanhemmillaan koko ajan oman teini-ikäni ajan ja tuntui, että mummon ja papan siisteys ja ruoka olivat tärkeämpiä kuin oma elämämme. Mitään ulkopuolista apuahan mummon ja pappa eivät tietenkään ottaneet, kun "kyllä tuo meidän tyttö hoitaa". Tekivät käytännössä orjan äidistäni. Miettikää joskus näitä perheasioita vähän laajemmin, keski-ikäisten pitää kasvattaa nurkkuikäisiä ja hankkia töissä omaa eläkettään. Vanhuuteen kannattaisi valmistautua ja hankkia joku palvelutalo-asunto, ettei tarvisi olla yksin.

Ja kyllähän muistisairaus muuttaa ihmisen persoonaa, ei aina, mutta usein muuttaa eikä miellyttävään suuntaan.

Ja jos vanhuksella ei siis _ikinä_ käy kukaan, niin katsoisin jo peiliin. Vanhuksella on ollut vuosikymmenet aikaa hankkia hyvät suhteet jälkipolviin, mutta nuoruus on ihmisellä vain kerran, joten sanoisin, että keskittykää keski-ikäiset ennemmin niihin nuoriinne ja kysykää mitä kuuluu ja tehkää jotain yhdessä. 

Itselläni ei ole eikä näemmä tule lapsia, mutta pistän asumisasiat kuntoon jo hyvissä ajoin. Ja jos kummilapset eivät sitten käy kylässä, niin se on peiliinkatsomisen paikka minullekin.

Tämä on muuten äärettömän tärkeä kommentti. Oman äitini vanhemmat alkoivat sairastella, kun olin 11. Äitini keskittyä 110% heidän asioidensa hoitamiseen ja toisen 110% työhönsä. Koko minun teini-ikäni meni siinä, että kävelin varpaisillani ja yritin silittää stressaantunutta ja vihaista äitiä myötäkarvaan, koska hän saattoi suuttua jokseenkin yllättävistä asioista.

Äiti tavasi Pharmaca Fennicaa varmistellen vanhempiensa lääkityksiä, soitteli lääkäreille (90-luvulla tämä oli vielä mahdollista). Kaikki viikonloput vietettiin isovanhempien luona ja joka päivä töistä tullessaan äiti soitti pitkän puhelun. Perheen osaksi jäi ottaa vastaan kiukuttelu työn raskaudesta ja lääkäreiden tyhmyydestä.

Kun isovanhemmat sitten kuolivat perä perää, äiti käytännöllisesti katsoen sekosi. Ehdotin että hän menisi psykologille kun laihtui niin kovasti eikä nukkunut, mistä hän sai raivokohtauksen, että pidänkö häntä hulluna.

Isoäitini ystävätär kirjoitti minulle isoisän kuoltua (ennen isoäitiä), että "muistathan olla äitisi ja isoäitisi tukena, koska isoäitisi puheista olen päätellyt sinun olevan vahvin kantaman tämän takaan." Olin 17, minulla oli juuri diagnosoitu eräs elinikäinen sairaus, olin koko yläasteen koulukiusattu ja nyky-ymmärrykselläni luultavasti aika pahasti masentunut.

Ja minun odotettiin kannattelevan edellisen sukupolven naisia.

Naiset, älkää uhratko lapsianne vanhempienne alttarille. Vanhatestamentilliset lapsiuhrit eivät ole olleet muodissa tuhansiin vuosiin. Jos laiminlyö vanhoja vanhempia, ne ehkä kärsivät pari vuotta. Mutta teini, joka joutuu kannattelemaan aikuisia eikä saa itse mitään tukea-

No, ette halua tietää.

Huh, meillä on varmaan teini aika tavalla kärsinyt siitä, että olen hoidellut vanhempieni asioita. En ole ajatellutkaan sitä noin päin.

Mutta kukas muu niitä vanhempieni asioita hoitaisi, jollen minä, kun sisaruksia ei ole. (En puhu nyt fyysisistä avuista, ruoka heille tulee valmiina yms)

Kyllä tuo kirjoitus pelästytti, että olenko käyttänyt liikaa energiaa vanhusten hoivaamiseen. En ole ajatellut asiaa noin päin.