Vanhukset kaipaavat lähisukulaisiaan. Joku muu juttelukaveri on vain pieni laastari.

Minullakin syynä vierailemattomuuteeni on nimenomaan sen yksipuolisuus. Esimerkiksi vauvan synnyttyä sanottiin isovanhemmille ja muille sukulaisille, että meille saa tulla vaikka heti kun päästään sairaalasta kotiin. No eipä ole paljon ketään näkynyt vaan kaikki olettivat, että lähdemme vastasyntyneen kanssa pitkille automatkoille esittelemään vauvaa. Ei edes lähes naapurissa asuvat sukulaiset ole tulleet meille vaan narisevat, kun emme ole menneet sinne vauvaa näyttämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma mummoni eli lasteni isoisoäiti osaa kyllä kertoa kaipaavansa välillä meidän seuraa. Puhumme usein puhelimessa. Hän kuitenkin myös aina kertoo ettei sillä niin väliä, on onnellinen että minulla on oma elämäni, lapseni ja kiireeni.

Hän haluaisi, että kävisit useammin, mutta ei halua rasittaa sinua ripustautumalla sinuun.

Juuri noin puhuu se vanhus, jonka tunnen ja joka päätti jo kauan sitten, ettei ripustaudu lapsiinsa. Hän suorastaan taistelee itsensä kanssa, että pystyy ottamaan tuon asenteen.

Mistä ihmisille tulee tämä tapa, että ripustetaan oma onnellisuus muiden ihmisten seuraan? Luulisi että vanha ihminen olisi tajunnut sen olevan aika huono strategia, kun asian oivaltamiseen on ollut vuosikymmeniä aikaa.

Itse en pysty yhtään samaistumaan tuollaiseen kokemusmaailmaan. En ole koskaan oikein kaivannut seuraa, enkä oikein usko että alan kaivatakaan, jos sukuuni tulen. Ainakin minun suvussa kaikki ovat viilettäneet omia menojaan (tai kykkineet yksin kotonaan hoitamassa puutarhaa koska ei heillä ole nyt aikaa nähdä) ja sitten joku raju ja nopea juttu on vienyt hengen.

Tuntuu että siinä on jäänyt aika tavalla ihmisenä kasvamista vanhuksella tekemättä, jos ei edes suurin piirtien kuolinvuoteellaan kykene muuhun kuin seuraa kaipaamaan.

Minkä h*Ivetin takia kävisin katsomassa vanhuksia, jotka ivaavat ja kiusaavat? Jos ei suoranaista veetuilua, niin rivien välistä. Pitäisi ajaa 300 km mökille kuuntelemaan tuntikaudet mitä vaivaa milloinkin on. Sillä ei ole väliä, mitä minulle kuuluu tai mitä vaivoja minulla on. Kun lapset olivat pieniä, kukaan heistä ei auttanut millään tavalla. Aina sinne mökille vaan ois pitänyt mennä heitä kuuntelemaan ja passaamaan.

Nyt ovat roolit kääntymässä. Voivat ajaa meille 300 km, on minullakin kiva kesäpaikka takapihalla. Voin laittaa heille pahanmakuiset ruuat ja jauhaa omia asioitani aamukuudesta iltakuuteen ja voivotella ja arvostella heitä. No ei näy rakkaita sukulaisia, kovasti odottelen. Uudet poppanatkin laitoin kesämajaan, mutta ketään ei näy. Nyyh. :(

Tuollaiset terveet 70-80 v. pystyvät kyllä matkustamaan halutessaan tänne. Käyväthän joka vuosi vielä vaeltamassakin ulkomailla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naapuruston vanhus päätti jo lastensa muuttaessa kotoa, ettei pyytele heitä käymään koko ajan, kuten äitinsä oli tehnyt. Hän kävi äidillään hyvin usein.

Tuo päätös pitää, mutta hän riutuu ikävissään. Paljon on ystäviä ja juttukavereita, mutta heille hän jankuttaa kaipaustaan ja kehuu itsekuriaan, ettei pyytele niitä lapsia käymään. (Käyvät toki, mutta harvoin, vaikka asuvat samassa kaupungissa.)

Lisään, että tunnen tuon koko perheen hyvin pitkältä ajalta.

Onko siis niin, etteivät lapset halua käydä? Vai olettaako vanhus, etteivät he halua käydä, ja lapset taas kuvittelevat olevansa arvottomia, kun heitä ei edes pyydetä.

Oma mummini on mukava ihminen, joten hänen lapsensa sekä lapsenlapsensa auttavat häntä mielellään. Oli aivan mahtava mummi kun lapsenlapset olivat pieniä. 

Onko tämä joku suomalaisten juttu, että vastasyntynyt vauva pitäisi raahata kylään näytille eikä tulla sen vauvan kotiin käymään? Mulla äidin puolen sukulaiset käyvät kerran vuodessa kylässä, osa asuu ihan 5km sisällä mutta silti ei haluta tavata kuin hyvin harvoin. Ja kun ehdottaa tapaamista heille niin ei mikään sovi.  Vaikka yhdessäolo on jopa mukavaa eikä vaivaantunutta ja kukaan ei valita mistään. Isäni sukulaiset ovat taas aivan eri maata. Vietetään joulut ja juhlat yhdessä ja autetaan toista. Harmi että asuvat naapurimaassa eivätkä täällä. Tai meidän perhe siellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tapasin äitiäni vuosia joka pävä, vein kauppaan, hoidin asioita ym.  Etsin ja löysin hänelle mukavia vanhusten palvelutaloja ja asuntoja läheltä kauppoja ja palveluita.  Hän ei halua muuttaa.  LIsäksi hän pidättää asuessaan vanhassa kodissaan minun isältäni saamaani perintöä.  En ole enää ollut missään tekemisissä tämän äitini kanssa.  Monet vuodet olin ystävällinen aidosti.  Kun mikään muutos ei sopinut, nyt hän elää yksin isossa kodissaan ja siellä käy jotkut kodinhoitajat.  Saa hyvää leskeneläkettä edesmenneestä isästäni, isäni kuolemasta jo pitkä aika, äiti tienannut n. 150 000euroa leskeneläkettä oman eläkkeen lisäksi. Mutta niin pihi että lapsenlapsillekaan ei mitään anna-nyt rahat menee sitten näihin kotiavustajiin.  Ja ei ole huono omatunto etten enää käy äidin luona.  Tunne on lähinnä katkeruutta.

Äidilläsi on ihan lakisääteinen oikeus asua kodissaan. Asuntoon et pääsisi käsiksi vaikka äitisi muuttaisi hoitokotiin. Vain siinä tapauksessa että hän saa oikeustoimikyvyttömän lääkärintodistukset. Sittenkin joutuisit hakemaan maistraatilta luvan myydä asunnon.

Äitisi eläkneet ja rahat ovat äitisi, eivät sinun. Ole onnellinen että tulee niillä toimeen ja pystyy ostamaan palveluja.

Näisdä keskusteluissa selvösti tulee esiin se ettei ongelma ole vanhukset. Vaan heidän lapsensa jotka odottavat perintöä ja vanhusten kuolemaa.

Sen kyllä hoitokotien hoitajat tietää, on omaisis jotka tapaavat vanhuksia, on heitä joita ei koskaan näy

Hyvä isoäiti ei jumittaisi isossa asunnossa niin että isänsä menettänyt lapsi ei edes saa isänperintöään.

Ihan normaali ihminen asuu omassa kodissaan niin pitkään kuin pystyy. Ei se ole mitään "isänperintöä", vaan isän ja äidin yhteinen, yhdessä rakentama koti.

Siinä vaiheessa kun omat vanhemmat kuolevat, jokaisen olisi pitänyt hoitaa elämänsä niin ettei enää ole perintörahoille tarvetta.

Vierailija kirjoitti:

Onneksi äitini sai viettää vanhuutensa lastensa ja lastenlastensa parissa. Välit olilvat hyvät, ja aina kun joku lähti, halattiin puolin ja toisin. Vielä kuolinhetkellään, hieman ennen sitä, läheiset olivat äidin luona. Hänen ei tarvinnut viettää yksinäistä vanhuutta.

En kehtaa kieltäytyä vanhan äitini halauksista, vaikka ne ällöttävätkin. Ajatella, miten sama äiti löi ja antoi aikuisten veljiensä lääppiä minua, kun olin pieni tyttö.

Varmaan kaipaavat, mutta eihän kukaan jaksa jonkun virtsalta tuoksuvan, dementoituneen vanhan huuhkajan harhaisia horinoita ilmaiseksi kuunnella. Ammatti-ihmiset saavat kuunnella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tapasin äitiäni vuosia joka pävä, vein kauppaan, hoidin asioita ym.  Etsin ja löysin hänelle mukavia vanhusten palvelutaloja ja asuntoja läheltä kauppoja ja palveluita.  Hän ei halua muuttaa.  LIsäksi hän pidättää asuessaan vanhassa kodissaan minun isältäni saamaani perintöä.  En ole enää ollut missään tekemisissä tämän äitini kanssa.  Monet vuodet olin ystävällinen aidosti.  Kun mikään muutos ei sopinut, nyt hän elää yksin isossa kodissaan ja siellä käy jotkut kodinhoitajat.  Saa hyvää leskeneläkettä edesmenneestä isästäni, isäni kuolemasta jo pitkä aika, äiti tienannut n. 150 000euroa leskeneläkettä oman eläkkeen lisäksi. Mutta niin pihi että lapsenlapsillekaan ei mitään anna-nyt rahat menee sitten näihin kotiavustajiin.  Ja ei ole huono omatunto etten enää käy äidin luona.  Tunne on lähinnä katkeruutta.

Äidilläsi on ihan lakisääteinen oikeus asua kodissaan. Asuntoon et pääsisi käsiksi vaikka äitisi muuttaisi hoitokotiin. Vain siinä tapauksessa että hän saa oikeustoimikyvyttömän lääkärintodistukset. Sittenkin joutuisit hakemaan maistraatilta luvan myydä asunnon.

Äitisi eläkneet ja rahat ovat äitisi, eivät sinun. Ole onnellinen että tulee niillä toimeen ja pystyy ostamaan palveluja.

Näisdä keskusteluissa selvösti tulee esiin se ettei ongelma ole vanhukset. Vaan heidän lapsensa jotka odottavat perintöä ja vanhusten kuolemaa.

Sen kyllä hoitokotien hoitajat tietää, on omaisis jotka tapaavat vanhuksia, on heitä joita ei koskaan näy

Hyvä isoäiti ei jumittaisi isossa asunnossa niin että isänsä menettänyt lapsi ei edes saa isänperintöään.

Ihan normaali ihminen asuu omassa kodissaan niin pitkään kuin pystyy. Ei se ole mitään "isänperintöä", vaan isän ja äidin yhteinen, yhdessä rakentama koti.

Siinä vaiheessa kun omat vanhemmat kuolevat, jokaisen olisi pitänyt hoitaa elämänsä niin ettei enää ole perintörahoille tarvetta.

Normaali vanhempi ajattelee lapsiaan. En tunne ketään joka olisi jäönyt sinne isoon asuntoon edes kaksistaan. Saati yksin jumittamaan. Ahne itsekäs paska niin toimii!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tapasin äitiäni vuosia joka pävä, vein kauppaan, hoidin asioita ym.  Etsin ja löysin hänelle mukavia vanhusten palvelutaloja ja asuntoja läheltä kauppoja ja palveluita.  Hän ei halua muuttaa.  LIsäksi hän pidättää asuessaan vanhassa kodissaan minun isältäni saamaani perintöä.  En ole enää ollut missään tekemisissä tämän äitini kanssa.  Monet vuodet olin ystävällinen aidosti.  Kun mikään muutos ei sopinut, nyt hän elää yksin isossa kodissaan ja siellä käy jotkut kodinhoitajat.  Saa hyvää leskeneläkettä edesmenneestä isästäni, isäni kuolemasta jo pitkä aika, äiti tienannut n. 150 000euroa leskeneläkettä oman eläkkeen lisäksi. Mutta niin pihi että lapsenlapsillekaan ei mitään anna-nyt rahat menee sitten näihin kotiavustajiin.  Ja ei ole huono omatunto etten enää käy äidin luona.  Tunne on lähinnä katkeruutta.

Äidilläsi on ihan lakisääteinen oikeus asua kodissaan. Asuntoon et pääsisi käsiksi vaikka äitisi muuttaisi hoitokotiin. Vain siinä tapauksessa että hän saa oikeustoimikyvyttömän lääkärintodistukset. Sittenkin joutuisit hakemaan maistraatilta luvan myydä asunnon.

Äitisi eläkneet ja rahat ovat äitisi, eivät sinun. Ole onnellinen että tulee niillä toimeen ja pystyy ostamaan palveluja.

Näisdä keskusteluissa selvösti tulee esiin se ettei ongelma ole vanhukset. Vaan heidän lapsensa jotka odottavat perintöä ja vanhusten kuolemaa.

Sen kyllä hoitokotien hoitajat tietää, on omaisis jotka tapaavat vanhuksia, on heitä joita ei koskaan näy

Hyvä isoäiti ei jumittaisi isossa asunnossa niin että isänsä menettänyt lapsi ei edes saa isänperintöään.

Ihan normaali ihminen asuu omassa kodissaan niin pitkään kuin pystyy. Ei se ole mitään "isänperintöä", vaan isän ja äidin yhteinen, yhdessä rakentama koti.

Siinä vaiheessa kun omat vanhemmat kuolevat, jokaisen olisi pitänyt hoitaa elämänsä niin ettei enää ole perintörahoille tarvetta.

Lapsenlapsilla on siinä vaiheessa tarvetta rahalle.

Appiukkoni märisee välillä yksinäisyyttään. On 75 v, jalat ja järki toimii, pääsee kulkemaan missä tykkää.

Mutta. Jätti aikanaan anopin kun tämä kävi liian lihavaksi. Seuraavan naisystävän jätti kun tämä sairastui Parkinsoniin, ja "minä en omaishoitajaksi ala, onneksi ei asuta yhdessä". Luuli nääs saavansa uuden naisen sormia napsauttamalla.

Nyt sitten valittaa kun elämässä ei ole muuta kuin urheilu, kun tuttavatkin kulkevat enimmäkseen vaimojensa kanssa.

Tuli sitten mökille samaan aikaan meidän kanssa. Napsautti kaljan auki heti kun autosta astui, kello 12 päivällä. Jokaisesta pikkuhommasta palkitsee itsensä kaljalla tai paukulla ja ai että hän oli löytänyt hyvää ja halpaa punaviiniä ruokajuomaksi. Valitteli loukkaantuneena, miten ajokorttitarkastuksessa kyseltiin alkoholinkäyttöä! Joi päivän aikana 7 kaljaa, pari lasia likööriä ja punaviiniä, eikä tämä edes näkynyt missään, eli harjoiteltu on. Laskin kaljat koska oli niin iso kasa tyhjiä tölkkejä että ihan yllätyin.

Ei koskaan kuuntele mitä toinen sanoo, jauhaa samoja juttuja joka kerta, uudestaan ja uudestaan.

Jännä juttu, että tuollainen taivaan lahja ihmiskunnalle jää yksin.

Minun mummuni ei koskaan viettänyt aikaa kanssamme kun olin lapsi. Hyvin etäiseksi jäi, joten tuskin oli mikään yllätys että en aikuisena hyppää hänen luomaan kylässä. Käytännössä aivan vieras ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On ihan täysin vanhuksesta itsestään kiinni näkeekö lähisukulaisiaan.

Tämän takia meillä miehen äiti muutti luoksemme. Vetosi siihen, että se on hänestä kiinni,näkeekö lapsenlapsiaan. Mies tietenkin suostui, koska onhan kyseessä äiti ja ajatus on hyvä. Olisin ollut aika alhainen, jos olisin todennut miehelle ja lapsille tärkeästä henkilöstä, että tänne ei ole tulemista. Yritin kyllä, mutta mies kauhistui: oikeastiko en anna lapsille oikeutta isoäitiin!

Asuuko koko suku teillä, vai puuttuuko lapsilta oikeus esim. serkkuihin?

Vierailija kirjoitti:

Ne vanhusten lapset on jo 50-60 -vuotiaita ja heillä on oma elämänsä. Mun äiti juoksi omilla vanhemmillaan koko ajan oman teini-ikäni ajan ja tuntui, että mummon ja papan siisteys ja ruoka olivat tärkeämpiä kuin oma elämämme. Mitään ulkopuolista apuahan mummon ja pappa eivät tietenkään ottaneet, kun "kyllä tuo meidän tyttö hoitaa". Tekivät käytännössä orjan äidistäni. Miettikää joskus näitä perheasioita vähän laajemmin, keski-ikäisten pitää kasvattaa nurkkuikäisiä ja hankkia töissä omaa eläkettään. Vanhuuteen kannattaisi valmistautua ja hankkia joku palvelutalo-asunto, ettei tarvisi olla yksin.

Ja kyllähän muistisairaus muuttaa ihmisen persoonaa, ei aina, mutta usein muuttaa eikä miellyttävään suuntaan.

Ja jos vanhuksella ei siis _ikinä_ käy kukaan, niin katsoisin jo peiliin. Vanhuksella on ollut vuosikymmenet aikaa hankkia hyvät suhteet jälkipolviin, mutta nuoruus on ihmisellä vain kerran, joten sanoisin, että keskittykää keski-ikäiset ennemmin niihin nuoriinne ja kysykää mitä kuuluu ja tehkää jotain yhdessä. 

Itselläni ei ole eikä näemmä tule lapsia, mutta pistän asumisasiat kuntoon jo hyvissä ajoin. Ja jos kummilapset eivät sitten käy kylässä, niin se on peiliinkatsomisen paikka minullekin.

Tämä on muuten äärettömän tärkeä kommentti. Oman äitini vanhemmat alkoivat sairastella, kun olin 11. Äitini keskittyä 110% heidän asioidensa hoitamiseen ja toisen 110% työhönsä. Koko minun teini-ikäni meni siinä, että kävelin varpaisillani ja yritin silittää stressaantunutta ja vihaista äitiä myötäkarvaan, koska hän saattoi suuttua jokseenkin yllättävistä asioista.

Äiti tavasi Pharmaca Fennicaa varmistellen vanhempiensa lääkityksiä, soitteli lääkäreille (90-luvulla tämä oli vielä mahdollista). Kaikki viikonloput vietettiin isovanhempien luona ja joka päivä töistä tullessaan äiti soitti pitkän puhelun. Perheen osaksi jäi ottaa vastaan kiukuttelu työn raskaudesta ja lääkäreiden tyhmyydestä.

Kun isovanhemmat sitten kuolivat perä perää, äiti käytännöllisesti katsoen sekosi. Ehdotin että hän menisi psykologille kun laihtui niin kovasti eikä nukkunut, mistä hän sai raivokohtauksen, että pidänkö häntä hulluna.

Isoäitini ystävätär kirjoitti minulle isoisän kuoltua (ennen isoäitiä), että "muistathan olla äitisi ja isoäitisi tukena, koska isoäitisi puheista olen päätellyt sinun olevan vahvin kantaman tämän takaan." Olin 17, minulla oli juuri diagnosoitu eräs elinikäinen sairaus, olin koko yläasteen koulukiusattu ja nyky-ymmärrykselläni luultavasti aika pahasti masentunut.

Ja minun odotettiin kannattelevan edellisen sukupolven naisia.

Naiset, älkää uhratko lapsianne vanhempienne alttarille. Vanhatestamentilliset lapsiuhrit eivät ole olleet muodissa tuhansiin vuosiin. Jos laiminlyö vanhoja vanhempia, ne ehkä kärsivät pari vuotta. Mutta teini, joka joutuu kannattelemaan aikuisia eikä saa itse mitään tukea-

No, ette halua tietää.

Ei kiinnostanut äitiä aikanaan olla perheen kanssa havahtui vasta eläkkeelle jäätyään siihen että lapsilla onjo perheet ja elämät. Muutti 300km päähän ei minnekään ja nyt kokoajan kitisee kun kukaan ei suunnilleen asu hänen kanssaan. Käydään kyllä ja ollaan yhteyksissä, mutta mikään ei riitä . Lapset eivät ymmärrettävästi jätä omia ympyröitä ja muuta sinne syrjään . Hänellä on seuraa ja kävijöitä, perhe-elåmä meni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tapasin äitiäni vuosia joka pävä, vein kauppaan, hoidin asioita ym.  Etsin ja löysin hänelle mukavia vanhusten palvelutaloja ja asuntoja läheltä kauppoja ja palveluita.  Hän ei halua muuttaa.  LIsäksi hän pidättää asuessaan vanhassa kodissaan minun isältäni saamaani perintöä.  En ole enää ollut missään tekemisissä tämän äitini kanssa.  Monet vuodet olin ystävällinen aidosti.  Kun mikään muutos ei sopinut, nyt hän elää yksin isossa kodissaan ja siellä käy jotkut kodinhoitajat.  Saa hyvää leskeneläkettä edesmenneestä isästäni, isäni kuolemasta jo pitkä aika, äiti tienannut n. 150 000euroa leskeneläkettä oman eläkkeen lisäksi. Mutta niin pihi että lapsenlapsillekaan ei mitään anna-nyt rahat menee sitten näihin kotiavustajiin.  Ja ei ole huono omatunto etten enää käy äidin luona.  Tunne on lähinnä katkeruutta.

Äidilläsi on ihan lakisääteinen oikeus asua kodissaan. Asuntoon et pääsisi käsiksi vaikka äitisi muuttaisi hoitokotiin. Vain siinä tapauksessa että hän saa oikeustoimikyvyttömän lääkärintodistukset. Sittenkin joutuisit hakemaan maistraatilta luvan myydä asunnon.

Äitisi eläkneet ja rahat ovat äitisi, eivät sinun. Ole onnellinen että tulee niillä toimeen ja pystyy ostamaan palveluja.

Näisdä keskusteluissa selvösti tulee esiin se ettei ongelma ole vanhukset. Vaan heidän lapsensa jotka odottavat perintöä ja vanhusten kuolemaa.

Sen kyllä hoitokotien hoitajat tietää, on omaisis jotka tapaavat vanhuksia, on heitä joita ei koskaan näy

Hyvä isoäiti ei jumittaisi isossa asunnossa niin että isänsä menettänyt lapsi ei edes saa isänperintöään.

Ihan normaali ihminen asuu omassa kodissaan niin pitkään kuin pystyy. Ei se ole mitään "isänperintöä", vaan isän ja äidin yhteinen, yhdessä rakentama koti.

Siinä vaiheessa kun omat vanhemmat kuolevat, jokaisen olisi pitänyt hoitaa elämänsä niin ettei enää ole perintörahoille tarvetta.

Normaali vanhempi ajattelee lapsiaan. En tunne ketään joka olisi jäönyt sinne isoon asuntoon edes kaksistaan. Saati yksin jumittamaan. Ahne itsekäs paska niin toimii!

Ei ole aikuisilta lapsilta millään tavoin pois, jos äitinsä asuu omassa kodissaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tapasin äitiäni vuosia joka pävä, vein kauppaan, hoidin asioita ym.  Etsin ja löysin hänelle mukavia vanhusten palvelutaloja ja asuntoja läheltä kauppoja ja palveluita.  Hän ei halua muuttaa.  LIsäksi hän pidättää asuessaan vanhassa kodissaan minun isältäni saamaani perintöä.  En ole enää ollut missään tekemisissä tämän äitini kanssa.  Monet vuodet olin ystävällinen aidosti.  Kun mikään muutos ei sopinut, nyt hän elää yksin isossa kodissaan ja siellä käy jotkut kodinhoitajat.  Saa hyvää leskeneläkettä edesmenneestä isästäni, isäni kuolemasta jo pitkä aika, äiti tienannut n. 150 000euroa leskeneläkettä oman eläkkeen lisäksi. Mutta niin pihi että lapsenlapsillekaan ei mitään anna-nyt rahat menee sitten näihin kotiavustajiin.  Ja ei ole huono omatunto etten enää käy äidin luona.  Tunne on lähinnä katkeruutta.

Äidilläsi on ihan lakisääteinen oikeus asua kodissaan. Asuntoon et pääsisi käsiksi vaikka äitisi muuttaisi hoitokotiin. Vain siinä tapauksessa että hän saa oikeustoimikyvyttömän lääkärintodistukset. Sittenkin joutuisit hakemaan maistraatilta luvan myydä asunnon.

Äitisi eläkneet ja rahat ovat äitisi, eivät sinun. Ole onnellinen että tulee niillä toimeen ja pystyy ostamaan palveluja.

Näisdä keskusteluissa selvösti tulee esiin se ettei ongelma ole vanhukset. Vaan heidän lapsensa jotka odottavat perintöä ja vanhusten kuolemaa.

Sen kyllä hoitokotien hoitajat tietää, on omaisis jotka tapaavat vanhuksia, on heitä joita ei koskaan näy

Hyvä isoäiti ei jumittaisi isossa asunnossa niin että isänsä menettänyt lapsi ei edes saa isänperintöään.

Ihan normaali ihminen asuu omassa kodissaan niin pitkään kuin pystyy. Ei se ole mitään "isänperintöä", vaan isän ja äidin yhteinen, yhdessä rakentama koti.

Siinä vaiheessa kun omat vanhemmat kuolevat, jokaisen olisi pitänyt hoitaa elämänsä niin ettei enää ole perintörahoille tarvetta.

Normaali vanhempi ajattelee lapsiaan. En tunne ketään joka olisi jäönyt sinne isoon asuntoon edes kaksistaan. Saati yksin jumittamaan. Ahne itsekäs paska niin toimii!

Mun vanhempani myivät 6h + k asunnon ja muuttivat 3h + k asuntoon, mutta ei me lapset siitä ison asunnon myynnistä saatu lanttiakaan. Mä asun nyt 4h+k asunnossa yksin eikä ole aikomustakaan muuttaa tästä pois. Autan lapsiani taloudellisesti muilla tavoin aivan kuten mun vanhempanikin aikoinaan auttoivat lapsiaan. Esimerkiksi kun säästivät saadakseen asuntolainan, mä maksoin heidän vuokransa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne vanhusten lapset on jo 50-60 -vuotiaita ja heillä on oma elämänsä. Mun äiti juoksi omilla vanhemmillaan koko ajan oman teini-ikäni ajan ja tuntui, että mummon ja papan siisteys ja ruoka olivat tärkeämpiä kuin oma elämämme. Mitään ulkopuolista apuahan mummon ja pappa eivät tietenkään ottaneet, kun "kyllä tuo meidän tyttö hoitaa". Tekivät käytännössä orjan äidistäni. Miettikää joskus näitä perheasioita vähän laajemmin, keski-ikäisten pitää kasvattaa nurkkuikäisiä ja hankkia töissä omaa eläkettään. Vanhuuteen kannattaisi valmistautua ja hankkia joku palvelutalo-asunto, ettei tarvisi olla yksin.

Ja kyllähän muistisairaus muuttaa ihmisen persoonaa, ei aina, mutta usein muuttaa eikä miellyttävään suuntaan.

Ja jos vanhuksella ei siis _ikinä_ käy kukaan, niin katsoisin jo peiliin. Vanhuksella on ollut vuosikymmenet aikaa hankkia hyvät suhteet jälkipolviin, mutta nuoruus on ihmisellä vain kerran, joten sanoisin, että keskittykää keski-ikäiset ennemmin niihin nuoriinne ja kysykää mitä kuuluu ja tehkää jotain yhdessä. 

Itselläni ei ole eikä näemmä tule lapsia, mutta pistän asumisasiat kuntoon jo hyvissä ajoin. Ja jos kummilapset eivät sitten käy kylässä, niin se on peiliinkatsomisen paikka minullekin.

Tämä on muuten äärettömän tärkeä kommentti. Oman äitini vanhemmat alkoivat sairastella, kun olin 11. Äitini keskittyä 110% heidän asioidensa hoitamiseen ja toisen 110% työhönsä. Koko minun teini-ikäni meni siinä, että kävelin varpaisillani ja yritin silittää stressaantunutta ja vihaista äitiä myötäkarvaan, koska hän saattoi suuttua jokseenkin yllättävistä asioista.

Äiti tavasi Pharmaca Fennicaa varmistellen vanhempiensa lääkityksiä, soitteli lääkäreille (90-luvulla tämä oli vielä mahdollista). Kaikki viikonloput vietettiin isovanhempien luona ja joka päivä töistä tullessaan äiti soitti pitkän puhelun. Perheen osaksi jäi ottaa vastaan kiukuttelu työn raskaudesta ja lääkäreiden tyhmyydestä.

Kun isovanhemmat sitten kuolivat perä perää, äiti käytännöllisesti katsoen sekosi. Ehdotin että hän menisi psykologille kun laihtui niin kovasti eikä nukkunut, mistä hän sai raivokohtauksen, että pidänkö häntä hulluna.

Isoäitini ystävätär kirjoitti minulle isoisän kuoltua (ennen isoäitiä), että "muistathan olla äitisi ja isoäitisi tukena, koska isoäitisi puheista olen päätellyt sinun olevan vahvin kantaman tämän takaan." Olin 17, minulla oli juuri diagnosoitu eräs elinikäinen sairaus, olin koko yläasteen koulukiusattu ja nyky-ymmärrykselläni luultavasti aika pahasti masentunut.

Ja minun odotettiin kannattelevan edellisen sukupolven naisia.

Naiset, älkää uhratko lapsianne vanhempienne alttarille. Vanhatestamentilliset lapsiuhrit eivät ole olleet muodissa tuhansiin vuosiin. Jos laiminlyö vanhoja vanhempia, ne ehkä kärsivät pari vuotta. Mutta teini, joka joutuu kannattelemaan aikuisia eikä saa itse mitään tukea-

No, ette halua tietää.

Niin ja unohdin, että yksi sukulaismies ahdistelu minua vuosia tuossa teini-iässä. En puhunut kenellekään mitään, koska pelkäsin että asia kääntyy minun syykseni ja koska tiesin, että en mitenkään voi lisätä äidin taakkaa sellaisella.

Äitini uskoo vakaasti olleensa hyvä äiti. Kun olen joskus jotain yrittänyt kertoa omasta kokemuksesta, se on kuitattu sillä, että "sä olet aina ollut niin heikkohermoinen".

Me juuri vierailtiin porukalla isoisämme luona. Ei oltu käyty siellä 6 vuoteen, kerran hän on siinä välissä käynyt täällä meidän luonamme. Yhteyttä on pidetty sähköpostitse.

Oli mukava vierailu, vaikka toki aina oltiin läheisempiä isoäitimme kanssa, joten sen takia toisinaan tuntunut vaikealta vierailla isoisän luona. Ehkä juttuaiheet tms. jännittänyt. Onneksi vierailu meni hyvin, joten ensi tai sitä seuraavana kesänä sitten taas uudelle vierailulle.