Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Vierailija kirjoitti:

Ah kuinka elävästi tulee mieleen, kun isäni sanoi asian X. Ja kun hänen hetken kuluttua todistettiin olevan väärässä, hän ei ollut ikinä sanonut asiaa X. Hulluhan ihminen on joka kuvittelee hänen ikinä sanoneen mitään sellaista. Ja hän itse uskoi täysin itseään. Eihän hän ole voinut olla väärässä, kun se vaan ei ole mahdollista.

Ah, juuri näin! Olen nyt vähän eri tilanteessa kohdannut tämän (ei siis avioero) läheisen taholta. Kyse on siis sisarestani, jolla on aina ollut juuri tuo taipumus, väittää ihan mitä sattuu ja kun kirjasta todistetaan, että on väärässä, alkaa väittämään, että ei hän mitään tuollaista ole sanonutkaan vaan että vinksin vonksin-selitys.

Asia on ollut ärsyttävä, mutta ei nyt niin merkityksellinen ennen kuin nyt. Nimittäin hän alkaa olla tyttärelleen, teinille, aika toksinen tapaus. Samalla kun vaatii tietysti lapsilta rehellisyyttä jne hän itse ei sitä todellakaan ole. Antaa es

Tästä tulee niin mieleen oma lapsuus. Veli oli kultapoika ja minulle sai ihan rauhassa rähistä. Tein niin tai näin niin aina löysi jonkun "syyn" miksi huutaa minulle. Nämä raivoamiset saattoivat kestää tuntikausia, silloin minun piti istua hiljaa paikallani, enkä saanut poistua. Saan vieläkin paniikkikohtauksen jos istun ja joku tulee seisten huutamaan lähelle.

Isäni sanoi että "äidillä pitää aina olla joku hampaissaan että se on tyytyväinen" ja hän oli oikeassa. Kun isä lähti, minä jäin tulilinjalle, kun muutin pois kotoa niin paine kohdistui veljeeni. Eikä äiti ole vieläkään muuttunut, kaikki syy on aina muissa ja kaikkien pitäisi elää ja toimia hänen tahtonsa mukaan. On pakko pitää tarkat rajat sillä kuinka usein soittelee tai näkee, ja yleensä otan jonkun puskuriksi mukaan - niin paljon raivoa tämä henkilö herättää minussa vieläkin. Mitään vikaa hän ei näe koskaan itsessään.

Tämä tilanne on siskontyttärellesi sellainen, että jos hän siitä selviää omilleen kohtuullisen järjissään, niin saa loppuelämänsä kärsiä traumaperäisestä stressihäiriöistä. Se järjenvastainen hajota ja hallitse -mentaliteetti todella syö ihmistä. Minulla oli elämässä parikymmentä vuotta että en itkenyt kertaakaan, olin työntänyt kaikki tunteet niin syvälle. Jos mitenkään voit, niin ole hänen tukenaan niin että siskosi ei tiedä. Tytön on tärkeä ymmärtää, että hänessä ei ole mitään vikaa vaan hänen äitinsä on luonnevikainen.

Tällaista henkilöä ei voi miellyttää vaikka mitä tekisi. Hallinta ja raivoaminen on ilmeisesti tämän tyyppisen ihmisen tapoja siirtää tunteet itsensä ulkopuolelle - keksiä aina syitä että miksi on jonkun toisen vika että hän on vihainen. Hän ei ilmeisesti ymmärrä ja osaa hallita tunteitaan.

Hei minunkin puolestani. Luen tätä ketjua aika ajoin. Kiva kuulla kuulumisia tutuilta nimimerkeiltä. Selvästikin elämä on edennyt eteenpäin, mikä on positiivista ja luonnollista kehitystä. On täällä ollut hyvää keskustelua mm. ratkaisukeskeisestä ja empaattisesta lähestymistavasta ja siitä miten itseään voi yrittää kehittää tulevaa varten ja virheistään oppia. Jokainen parisuhde ja ero on kuitenkin omanlaisensa, mikä myös korostuu kun tätäkin ketjua lukee. Valmiiksi emme tule koskaan, mutta jokainen päivä on mahdollisuus kehittyä ja oppia uutta, olipa parisuhteessa tai ei. 

Aurinkoista kesän jatkoa kaikille. 

Kuurankukka

Kiva kuulla susta kuurankukka. 

Täällä kaikki hyvin. Elämä etenee. Ajatuksia ja suunnitelmia tulevan suhteen. Kesäksi luvassa sopivasti kivaa tekemistä, uusia kokemuksia, ystäviä! Ja vapaata olemista ilman aikatauluja.

Muutama viikko töitä. Syksyn työkuviot erittäin hyvällä mallilla. 

Ap

Minäkin olen seuraillut tätä ketjua melkein alusta.

Itse erosin samoihin aikoihin.

Olin etänä iloinen mökkimiehen ilmaantumisesta  yhden vakkarin elämäään ja nyt tajusin yksi päivä että minunkin elämään on vähän vahingossa tullut oma "mökkimies" tai erämies, niinkuin häntä nimitän.

Olin jo ihan ajatellut olla yksin ja vaan elellä rauhassa, mutta niin se elämä yllättää.

Itselläkin erosta siis se kaksi vuotta ja edelleen asiat kesken. Meillä oli pesänjakaja ja jako on tehty ja paperit, minulla on laina odottamassa ja uudet kuviot selvillä. Exä ei saa asioitaan järjestykseen  ja siksi kaikki venyy.

Meillä teini-ikäiset lapset ja exä pörrää pitkin maailmaa ja minä yritän pitää teinit pystyssä teini-iän aallokoissa.

Näen miten kaipaavat isäänsä ja miten sydän särkyy, kun isä ei tajua, että teini tarvitsee ja haluaa läsnäoloa eikä mitään "kaveri-isää".

Mutta näillä mennään ja toivottavasti saisin teinit ohjattua aikuisuuteen ja muut asiat selväksi.

On aika raskasta kun asiat on kesken ja fiilikset vaihtelee. Joten aloittajalle voimia ja tsemppiä, olet päässyt jo niin pitkälle ja pakko se on uskoa että asiat selviävät.

Hei kaikille.

Täällä myös kaikki hyvin, päivät ja viikot etenee hirmuisella vauhdilla. Olen älyttömän onnellinen nainen nykyään, enkä sitä piilottele. Mökkimiehen tapaamisesta kohta 1v 2kk ja olemme todella rakastuneita. Olemme nyt olleet viikon erossa, mökkimies ja poikani olivat juuri viikon kestäneellä työmatkalla ja poikani tyttöystäväkin pääsi töihin samaan paikkaan osaksi aikaan. Mökkimiehen ikävä minua kohtaan on niin valtava, että juuri järjesteltiin asioita niin että pääsen Hänen kainaloon pariksi seuraavaksi yöksi. Suhde vaan syvenee. En hitto vie olisi tätä uskonut kun ystäväni mökille menin.

Ja Sinulle joka oman mökkimiehen = erämiehen tapasit niin kaikkea hyvää, elämä todellakin yllättää. Elämään voi löytää ihmisen, vaikka sitä ei etsisikään. Rohkeutta vaatii se että uskaltaa tunteiden tulla ja luottaa uuteen ihmiseen. Alkuun ajattelin, että otan mieluummin tunneasioissa "uudestaan turpiin" kun lakkaan tuntemasta. 

Hyvää kesää kaikille, 

T: 28 v yhdessä 

Ihana, onnellinen rakastunut 28! Olen niin onnellinen puolestasi! 

Samoin sinun, jonka elämässä oma erämies. Kurjaa, että asiat sielläkin kesken. Se vie voimia. Ja ikävää, että isä ei ymmärrä teinien vanhemman kaipuuta. Voimia sinne, ja ihanaa, että elämässäsi on onnea ja iloa! 

Ap

Ap:lle ja erämiehen löytäneelle vielä, että minullahan on edelleen asunnon osalta kaikki kesken. Vaatisi eksän tapaamisen ja kunnon keskustelun aiheesta. Olemmeko eksän kanssa nähneet kolme kertaa tänä vuonna. Tänään eksä soitti ja kävimme pojan työkuvioita hieman läpi, eli eksä kuskasi pojan mökkimiehen hommiin (aika kuumottavaa). Poika lähtee vielä yhdelle noin viikon keikalle mökkimiehen mukaan, mutta nyt mökkimies ja poikani lähtevät täältä yhdessä ja isän apua ei tarvita. 

Ja Sinulle erämiehen löytänyt täytyy sanoa, että tulee niin oma ero ja lapsen kaipuu isäänsä mieleen. Poika oli isän lähtiessä vielä hetken 16 v ja teki tosi pahaa huomata kuinka koville se otti. Meillä isä vielä alkuun oli tosi vähän tekemisissä pojan kanssa ja perui niitä tapaamisia jatkuvasti. Jotenkin yritin oman shokin ja surun kanssa kannatella poikaakin, mutta en siinä varmasti täydellinen ollut. Nyt 2 vuotta myöhemmin voin sanoa, että ihana nuori aikuinen mies siitä kasvoi. Nykyään isä ja poika ovat enemmän tekemisissä, josta olen tosi iloinen.

Nyt minä lähden matkaan ja suuntana lämmin kaikku ja pari suudelmaa = )

28v yhdessä 

Ihan tippa linssissä luin teidän kommentteja.

Nuorempi oli juuri melkein 15 eron tapahtuessa ja niin kova isänkaipuu että oma sydän menee mykkyrälle. Onneksi koulussa kopattiin hienosti ja sai tukea muualta.

Vanhempi otti asian rauhallisemmin, molempien kanssa olen koittanut jutella asioista avoimesti. ja antaa aikaa ja tukea.

On aikamoista tämä uuteen ihmiseen tutustuminen, kun toinen kertoo mitä tuntee ja ajattelee. Tekee selväksi että haluaa nähdä juuri minua. Koitan jarrutella vaikka tunnen jo aivan muuta. Ehkä tosiaan uskallan löysätä käsijarrua ja katsoa mitä tästä tulee.

Huh..

Mahtavaa kesää kaikille ja kiitos tsemppaavista kommenteista. Ette tiedä miten tärkeä vertaistuki te olitte tällaiselle "etäilijälle" vaikeina hetkinä.

Ihana kuulla, että ollaan oltu etäilijälle tukena. Vertaistuki on parasta. Monessa asiassa. 

Onnea sinulle uuteen onneen. Ja voimia teinien kannatteluun. 

Minä antaisin mitä tahansa, jos saisin olla teinieni tukena. Oli se sitten miten raskasta ikinä. 

On niin turhauttavaa kun apua ei saa mistään. Kukaan ei voi auttaa. Ja tilanne vaan on mikä on. Ja tähän on sopeuduttava, kun muutakaan ei voi. Tarkoitan oikeaa apua, apua mikä saisi aikaan muutosta.

Ap

Hei. Kiva kuulla kuulumisianne ja tervetuloa sinullekin mukaan kirjoittamaan, erämiehen morsian ;) Vertaistuki on parasta tukea.

28, mitäpä jos vain ottaisit yhteyttä kiinteistönvälittäjään? Eivätkö ne tee asuntojen hinta-arviointeja jopa ilmaiseksi. Kiinteistönvälittäjä voisi olla sitten yhteydessä eksään ja asiat lähtisivät sitä kautta eteenpäin. Tässä taas ratkaisukeskeisen ihmisen neuvo - tosin olen sitä aikaisemminkin täällä esittänyt :)

Nauttikaa kesästä ihmiset!

Kuurankukka

Elämältä putosi pohja, 22 vuotta yhteistä taivalta ja nyt olen yksin. En petetty enkä pettänyt vaan ihan jotain muuta. Talo maksettu, suuria suunnitelmia tulevaisuuteen.

T:Kohtalon ivaa

Kun sairaus vie puolison niin se on melko erillainen taistelu irtipäästämisen suhteen ja kaikkien muidenkin asioiden suhteen, mitään ei voi hävittää koska ei vain voi, vaikka tietietää ettei toinen tule enää koskaan takaisin. Uutta elämää on ennen pitkään kuitenkin alettava elämään.

T:Kohtalon ivaa

T:Kohtalon ivaa = hieman yli viiskymppinen mies.

Mä oon myös seurannut tätä ketjua melkein alusta asti. Itse erosin lapsettomasta avioliitosta jo alkuvuodesta 2022 ja muistaakseni aloin lukea tätä ketjua vasta saman vuoden syksynä. 

Olen saanut todella paljon vertaistukea ja hyviä ajatuksia ja mietteitä tästä ketjusta. (Sinänsä ironista, koska kirjoitan tähän nyt ekaa kertaa!) Meidän avioero oli ns. helppo ero. Meillä ei ollut yhteisiä lapsia eikä avioehtoa, joten ei riidelty noista asioista ollenkaan. Oikeastaan exä vain pakkasi mukaansa omat vaatteensa ja henkilökohtaiset tavaransa ja jätti kaiken muun mulle. Sain myös pitää meidän asunnon ja siinä sivussa kävin läpi jäljelle jääneet yhteiset tavarat. 

Alettiin seurustella, kun molemmat olivat 20-vuotiaita, joten ero 35-vuotiaana tuntui maailmanlopulta. Mulla meni kaikki ihan uusiksi; en ollut esimerkiksi koskaan asunut yksin ja ajatus jostain deittailuista tuntui ihan uskomattomalta.

Sain paljon apua ja tukea läheisiltä ja työstin eroa erikseen vielä psykologilla ja eroryhmässä. Se auttoi paljon, lähinnä annoin anteeksi itselleni ja ymmärsin, että että elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Minua auttoivat kovasti esimerkiksi AP:n pohdinnat itsemyötätunnosta ja siitä, että omia rajoja pitää kunnioittaa. 

En missään vaiheessa etsinyt uutta suhdetta tai liittynyt esimerkiksi Tinderiin. Joskus elämä kuitenkin yllättää ja tutustuin uuteen kumppaniini, joka oli myös eronnut hieman aikaisemmin. Alettiin ensin treffailla ja siitä pikkuhiljaa syvennettiin suhdetta. Hänellä on lapsia, joten sovittiin alusta asti että nähdään vain lapsettomilla viikoilla. Työstettiin molemmat ehkä vielä omia eroja tahoillamme, mutta jotenkin saatiin homma toimimaan. Tai sovittiin, että ollaan aina rehellisiä toisillemme ja puhutaan kaikesta, mikä vaivaa vaikka se olisikin vaikeaa. 

Varsinkin 28v kertomukset uudesta suhteesta ja vanhan jättämisestä taakse ovat resonoineet minussa voimakkaasti. Kiitos, kun osasit sanoittaa tunteita niin hyvin, sillä oli ainakin minulle tosi iso apu. <3 

Tällä viestillä ei oikeastaan ole mitään erityistä tarkoitusta. Haluan vain kiittää ketjun kaikkia vakkarikävijöitä näkymättömästä vertaistuesta. Kaikkia, jotka ovat kertoneet omista erotarinoistaan ja kaikkia kommentoijia, jotka ovat jaksaneet lempeästi tsempata kirjoittajia (ja myös minua!) siinä sivussa.

Kohtalon ivaa, Sinulle haluan sanoa, että otan osaa suruusi. Irtipäästäminen tilanteessasi on niin toisenlaista. Tilanteen hyväksyminen ja surun läpikäyminen vaatii oman aikansa. Tyhjyys, 22 vuotta on pitkä aika rakentaa elämää yhdessä ja puolison menettäminen sairaudelle tuntuu varmasti epäreilulta. Anna itsellesi aikaa ja niitä kauniita muistoja ei kukaan pois vie. 

Tästä itselleni tulee vahvasti mieleen se, että elettäisiin elämää täysillä, ilman niitä "sitten kun" ajatuksia. Muistettaisiin näyttää ja sanoittaa tunteitamme niille läheisillemme, osoittaa rakkautemme. 

Toivotan kaikkea hyvää Sinulle,

28v yhdessä 

Haluan myös kiittää Sinua, joka kirjoitit ensimmäistä kertaa "vasta nyt". On ihana tietää, että Ap:n aloittamasta ja minulle tärkeästä ketjusta on todella ollut vertaistukea.

Alkuun omat kirjoitukseni oli niin epätoivoisia ja surullisia, mutkia matkaan toi puuttuvat puhehousut, jatkuvasti eteen tulleet uudet asiat / valheet. Sitten kun mökkimies tuli kuvioihin niin alkuun mietin voinko tässä ketjussa siitä kirjoittaa, tavallaan "ei kuulunut tähän". Toisaalta aika pian tajusin, että sen lisäksi että itse sain tukea uuteen tilanteeseeni niin olin myös esimerkki siitä, että elämä on yllätyksiä täynnä ja joskus se uusi ihminen voi tulla elämään etsimättä. Ja kun vaan uskaltaa tuntea niin uusi suhde voi tuoda elämään vaikka mitä ihanaa ja vaikka millaista kipinää. 

28 v yhdessä 

Ja syy miksi kirjoitan näin pätkissä on se, että tällä viikolla kirjoitin pitkän kirjoituksen ja lähettäessäni se hävisi (vastailin lisää erämiehen löytäneelle ja Ap:lle, mutta todellakin kaikki meni).

Täällä kaikki todellakin hyvin. Mökkimies ja poikani + tyttöystävä ovat olleet nyt neljä päivää työkeikalla ja saan koko poppoon kotiini vielä tänään. 

Sain mökkimieheltä viikonloppuna todella pitkän viestin, todellisen rakkauskirjeen. Hän oli mietiskellyt tätä koko meidän yhteistä aikaa, sitä pientä panikointiansa ensimmäisen kolmen kuukauden kohdalla. Sanoitti tunteensa mitä koki alussa ja mitä kokee nyt, mitä suhde merkitsee Hänelle, miten suhde on saanut hänet tajuamaan itsestänsä paljon asioita, kuinka kokee asiat kun ollaan yhdessä. Myönsi, että kun olemme työkuvioden takia erossa niin ajattelee minua jatkuvasti ja ikävöi ja lopuksi kirjoitti kuinka paljon rakastaa minua. Olen kyllä luottanut vaistooni alusta asti ja mielettömän hyvään puheyhteyteen, mutta oli silti todella ihana saada pitkä kirje. Minkälainen ero on olla ihmisen kanssa joka puhuu asioista ja osaa sanoittaa tunteitansa. Kirje oli niin herkkä / kaunis ja selkeästi mietitty (huumoriakaan unohtamatta) että se oli helpompi lähettää minulle. Nykyään mökkimiehelle tuntuu vaikealta olla erossa 2 yötäkin, viikko on jo kidutusta.

On se elämä kummallista, paljon se ottaa ja paljon se antaa. 

28 v yhdessä 

Onpa kiva kuulla, että edelleen löytyy teitä, joita ketju on auttanut omassa prosessissa. Se aina ilahduttaa. 

Tämä ketju oli pitkään mulle tosi merkityksellinen. Merkityksellinen toki on edelleen. Enää en samalla tavalla tarvitse tätä itaeäni tukemaan, kuten aiemmin. Silloin kun tämä oli ainoa paikka missä päästelin asioita ulos. Aluksi täälläkin varovasti ja totuutta salaillen.

Nykyisin en salaa enää mitään, vaan puhun asioista avoimesti niiden oikeilla nimillä. En toki kaikille, vaan valikoiden. Mutta en myöskään pehmentele enkä selittele, varsinkaan toisen ihmisen käytöstä en selittele parhain päin.

Minä todella tarvitsin sen kaiken tuen mitä teiltä sain. Hellät silitykset, myötätunnon ja lempeän persiille potkimisen, herättelyn. Asiat on vaan itse käytävä läpi, itse ymmärrettävä, ja se ottaa aikansa. Mutta kyllä siinä valtavasti auttaa, kun saa järkeviä, hyviä ajatuksia tuekseen.

Nykyään tukena on ystävät, joita kummasti elämästäni löytyykin. En ole yksin, kuten joskus aiemmin ajattelin olevani. Ja toki tukena on myös ammattilainen, sanottamassa kokemaani ja auttamassa asioiden käsittelyssä.

Pitkä kesäloma ajatuksena oli aiemmin pelottava, nyt se tuntuu todella hyvälle. Paljon kivoja juttuja luvassa. Pitkäaikaisten haaveiden toteutumista ja ystäviä! 

Tuolla puhuttiin rajoista. Rajat olen todella oppinut asettamaan. Ja pitämään puoleni. Pidän puoleni myös muualla kun exän suuntaan. Eikä tämä kuitenkaan tarkoita että olisin jotenkin tiukkis nykyisin. Vaan kysyn, kyseenalaistan ja kerron oman kantani asioihin, en vain tyydy kohtalooni ja ummista silmiäni. Edelleen, taustalla, taistelen lasteni hyvinvoinnin puolesta. En voi ummistaa silmiäni siltä vääryydeltä mitä he kokevat. Tämän kaiken voi kuitenkin tehdä ystävällisesti, provosoimatta. Harkiten.

Sinä, joka menetit puolisosi sairaudelle. Sinun irtipäästämisesi on niin erilainen polku, voimia sinulle. Elämä kantaa. Vaikka välillä se elämä mätkii turpiin niin että lätisee.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kohtalon ivaa, Sinulle haluan sanoa, että otan osaa suruusi. Irtipäästäminen tilanteessasi on niin toisenlaista. Tilanteen hyväksyminen ja surun läpikäyminen vaatii oman aikansa. Tyhjyys, 22 vuotta on pitkä aika rakentaa elämää yhdessä ja puolison menettäminen sairaudelle tuntuu varmasti epäreilulta. Anna itsellesi aikaa ja niitä kauniita muistoja ei kukaan pois vie. 

Tästä itselleni tulee vahvasti mieleen se, että elettäisiin elämää täysillä, ilman niitä "sitten kun" ajatuksia. Muistettaisiin näyttää ja sanoittaa tunteitamme niille läheisillemme, osoittaa rakkautemme. 

Toivotan kaikkea hyvää Sinulle,

28v yhdessä 

------------------------------------------------------------

Moikka, sairauden diagnoosista on yli vuosi aikaa, aluksi surin, kävin terapiassa, olin sairaslomalla, mutta ajan mittaan olen sopeutunut ja hyväksynyt sen ettei ihminen enää tule taikaisin koskaan. Persoona muuttui sairauden myötä niin ettei ole enää sama ihminen edes. Nyt olen antanut itselleni mahdollisuuden tutustua uusiin ihmisiin ja surut on surtu. En aio jäädä tässä iässä ikuiseksi "sota leskeksi" vaan menen eteenpäin ja olen tavannut ihmisiä ja ihmisen jonka kanssa voisi olla jotain tulevaisuuttakin edessä.

T:Kohtalon ivaa.

Olen lukenut ketjua ja ihmetellyt, kuinka kaikki eronneet tuntuvat vaan saavan ystäviä jostain. Itselläni oli vain pari kaveria jäljellä kun erosin. Ei heitä ole sen kummemmin mun kuulumiseni kiinnostaneet, ihan itsekseni olen saanut olla. Uusiakaan kavereita ei ole löytynyt mistään. Olen aivan yksin, kun ei ole enää miestäkään, jonka kanssa aiemmin tein kaikenlaista. 

Ystävyyssuhteet vain jäivät opiskelujen jälkeen, eikä mulla oikeastaan koskaan ole ollut sellaista varsinaista sydänystävää. Ei ketään, kuka kutsuisi illanviettoihin tmv. Joten hieman katkeroittaa sekin, kun lukee kuinka hyvin kaikilla menee eron jälkeen. 

Mä olen aivan turha ihminen. Jos kuolisin nyt, ainoastaan työnantajaa kiinnostaisi hetken.