Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?

Edelliselle: teini-ikäistä ei enää voi minkään lastenvalvojan tai muunkaan auktoriteetilla pakottaa tapaamisiin. Jos ei molemmat huoltajat ole mukana sopimassa yhdessä käytäntöjä, on tilanne vaikea. Eli mielestäni aloittajalla ei ole nyt mitään tehtävissä nopeasti tilanteen avaamiseksi.

Muussa olen kanssasi samaa mieltä. Jos, huom JOS, lapset kokee aloittajan jollain lailla loukanneen tai loukkaavan, eivät he tule oma-aloitteisesti vastaan. Piste. Olen tämän kokenut molemmilta puolin pöytää. Toisaalta jos ap ei pidä minkäänlaista yhteyttä tai ovea näkyvästi auki, kokee lapsi sen hylkäämisenä eli henkilökohtaisista loukkauksista pahimpana.

Ap on voinut tehdä tai sanoa jotain loukkaavaa, on mahdollista, että isä on valehdellut jotain loukkaavaa, tai on myös mahdollista että lasta loukkaa eniten hänen oma syyllisyden tunteensa kun materia ja vapaus houkuttaa ja äidistä tulee nyt irtaannuttua luonnollistakin kehitystä nopeammin. Itse en tietyssä tilanteessa ole osannut peittää viesteissäni sitä, että ottaa päähän tai tunteitani on loukattu. Se on pitkäaikainen oma haasteeni -tuoda omat rajani ja tarpeeni esille rakentavasti. Se ärsytti ja jäi kaivelemaan teiniäni ja vaikka pienistä sävyasioista olikin kyse, ymmärrän ärsytyksen.

Nuoren tunne on nuoren tunne, ja se on hänelle relevantti, vaikka se aloittajalle olisikin käsittämätön.

Siksi aloittajan ei nyt kannattaisi spekuloida mitä nuoriso tuntee tai mitkä heidän motiivit on, vaan käyttäytyä kuten hän äitinä tahtoisi käyttäytyä, vaikka lapsi olisi poissa kotoa vaikka sukuloimassa. Nuorella on tarve ottaa irtiotto äidistä joka tapauksessa, eli ei taida montaa nuorta olla jotka ilahtuneena ottaisi äidiltä vastaan yhteydenottoja päivittäin muutenkaan. Jos niin kuitenkin tekee, ei kannata loukkaantua tympeästä vastaanotosta.

Mitä jos laittaisi silloin tällöin mieleen tullessa jonkun kivan kuvan vaikka lenkkipolun varrelta ja ikävän tullen ne hyvän yön toivotukset? Silleen sopivasti silloin tällöin muistuttaisi itsestään.

Vierailija kirjoitti:

Mukavuuden halu, sopeutuvuus ja riippuvuus tekee ongelmalliseksi irtautua mistään asiasta.

Oikeastaan helpoin tapa on irtautua jättämällä kaikki ja ryhtymällä erakoksi.

Silloin ei tarvitse mitään josta ei voisi luopua tai tehdä ongelmaa.

Suomeen pitäisi perustaa uusi erakoille tarkoitettu keskus. Luostarit on olleet sellaisia ennen mutta niitä ei ole juurikaan enää. Kaikki ei ole uskovaisia vaan muuten pettyneitä yhteiskuntaan joka ei arvosta heitä. Siellä olisi tekemistä ja aikaa itselle hiljentyä ja nauttia elämästä kuten buddhalaiset tekevät. Tällaisia paikkoja tarvitaan jotta ihmiset voivat irrottautua helpommin ahdistavat yhteiskunnasta ja nauttia elämästä joka on muuten kiduttavaa ja ihmisoikeuksia loukkaavaa ym

vähän ohis mutta miksi siihen tarvitaan keskus? Suomi on täynnä syrjäisiä, tyhjillään olevia asuntoja. Varmasti löytyy vuokralle sellainen heti.

1 000 tykkäystä aloitukselle😉

Hyvä ap

Tuumis🌻

Kiitos tästä viestistäsi. 

Ap

Kommentoija 5601, kiitokseni oli sinulle viestistäsi. Ilmeisesti tuo vastaaminen suoraan viestiisi ei sitten onnistunutkaan.

Ap

5601: Tämä! Teini-ikäisen kuuluu vierottautua vanhemmastaan. Voi tuntua tosi kurjalle ja pelottavallekin, mutta se teini ei tosiaan tietoisella tasolla ikävöi äitiä välttämättä vaikkei kuukausiin näkisi. Yhtäkkiä se äitiä tarvinnut pikkupoika käyttäytyykin torjuvasti ja välinpitämättömästi. Ehkä auttaa jos ajattelee että se kuuluu ikään ja tuo huono tilanne pojan isän kanssa vaan tuo sen sitten käytäntöön näin kurjasti kun ei asuta yhdessä? Tilanne korjaantuu kyllä kun ikävaihe on ohi. On nimittäin lähipiirissä vastaava kokemus, pahin vaihe oli n 14-15v, 16v jälkeen alkoi pilkahdella niitä tutumman olosia poikia taas useammin.

Ihan vain tulin kertomaan, että toinen pojistani on ollut minuun yhteydessä. Teinimäisine syineen, mutta yhteydessä kuitenkin, ei totaalihiljaisuutta, ei torjuntaa, ei haukkumista. Ja tämä yhteydessä ollut oli juuri hän joka sitä solvausviestiä aiemmin laittoi.

Pieniä, äärimmäisen tärkeitä murusia. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ihan vain tulin kertomaan, että toinen pojistani on ollut minuun yhteydessä. Teinimäisine syineen, mutta yhteydessä kuitenkin, ei totaalihiljaisuutta, ei torjuntaa, ei haukkumista. Ja tämä yhteydessä ollut oli juuri hän joka sitä solvausviestiä aiemmin laittoi.

Pieniä, äärimmäisen tärkeitä murusia. 

Ap

 

No sehän sattui. Alle viikko Ap uutta strategiaa ja tuotti heti hedelmää; oma-aloitteinen yhteydenotto, ei torjuntaa, ei totaalihiljaisuutta, kuten joku meni manaamaan.

Tämä alleviivaa sitä, ettei Ap tarvitse neuvoja, koska hän tietää itse parhaiten kuinka toimia jokaisessa tilanteessa. Ehkä tämä ketju on enemmän sellainen päiväkirja -interaktiivinen sellainen. Ajatella jos olisi päiväkirja, joka kiittäisi aina kohteliaasti kirjoituksista ja tilanteen mukaan toivottaisi voimia tai iloitsisi kuinka hienosti on tullut toimittua!

Hienoa aloittaja.

Onpa kiva kuulla.

Minua aikanaan auttoi kun jostain luin että teini-ikä on vähän kun aivovamma.

Ja nyt ihan vähän aikaa sitten kaverini, jolla vuorostaan on haastavia teinejä sanoi että häntä auttaa tuo minun lausahdus ja hokee sitä itselleen kun teinin kanssa kolistellaan oikein huolella.

Täällä nuorempi on mennyt vähän ominen lupineen, mutta sain niin hienoa palautetta hänen käytöksestä että melkein tuli tippa linssiin. vaikka siis oli omine lupineen ollut paikalla, niin olipa ainakin osannut käyttäytyä vaikka kaverit oli hölmöillyt,

Vierailija kirjoitti:

Ihan vain tulin kertomaan, että toinen pojistani on ollut minuun yhteydessä. Teinimäisine syineen, mutta yhteydessä kuitenkin, ei totaalihiljaisuutta, ei torjuntaa, ei haukkumista. Ja tämä yhteydessä ollut oli juuri hän joka sitä solvausviestiä aiemmin laittoi.

Pieniä, äärimmäisen tärkeitä murusia. 

Ap

<3 <3 <3

Niinhän se on, jokainen on itse oman elämänsä asiantuntija. Pitää tehdä ja toimia niin kun oma sydän sanoo, muuten sitä elää jonkun muu elämää, tai ainakaan se ei ole aidosti sitä omaa. 

Neuvot, vinkit, kokemukset, vertaistuki kaikki auttaa muodostamaan sen oman tavan toimia. Tärkeintä on tehdä kuten itsestä hyvälle tuntuu. Välillä menee pahasti pieleen ja välillä osuu kohdilleen. Mutta onpahan aitoa.

Jännä miten ex:n pelailut ei tunnu yhtään missään. Osasin täysin odottaa hänen tapaansa toimia, ja toimi juuri niin ja mulle se on ihan se ja sama. Siinäpä pelailee itsekseen, minä en välitä aidosti pätkääkään. Toki, saattaahan kaikki olla vaan sopivaa sattumaa, mutta, jännästi menee juuri kuten osasin odottaa. (Oikeasti en todellakaan usko mihinkään sattumaan) 

Lasten kanssa toimin kuten sydän sanoo. Jos tulee tunne, että pitää laittaa viesti niin laitan ja jos tulee tunne, että nyt hiljasuus, sillon hiljasuus. Mulla on myös kaksi erilaista lasta, heidän kanssa toimittava eri tavoin. Ei voi niputtaa.

Päiväkirjaa olisi pitäny kirjottaa. Tai, onhan mulla tää ketju. 

Tänä aamuna kävelin tuolla koiran kanssa leveä hymy kasvoilla. Kaikki on kuitenkin tosi paljon paremmin kun ennen. Mulla on tilaa ja vapaus olla just se kuka oon. Ja se tuntuu tosi hyvälle. Kaikessa kamaluudessaan kaikki tämä on opettanu ja kasvattanu mua ihmisenä valtavasti. Oli varmaan joku syy, joku karma mikä laitto mut tähän myllyyn.

Ap

Kaksi vuotta ja ap ei vieläkään ota vastuuta käytöksestään. Luulee olevansa unelmaäiti ja lasten välttely kuitataan sillä että isä manipuloi. 

Mihin pohjaat tuon väittämäsi ap:sta? Miksi kuvittelet hänen luulevan olevansa unelmaäiti? Oletko edes lukenut ketjua?

Tai ehkä olet "niitä" ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Mihin pohjaat tuon väittämäsi ap:sta? Miksi kuvittelet hänen luulevan olevansa unelmaäiti? Oletko edes lukenut ketjua?

Tai ehkä olet "niitä" ihmisiä.

Olen toinen, mutten minäkään oikein ole kuullut sellasta pohdintaa, että oliskohan tullut tässä tai tässä kohtaa toimittua lasten kanssa vähän ajattelemattomasti. Se tuntuu itsestä vähän oudolle kun vaikkei nyt mitään suurempaa issukkaa oo koskaan ollutkaan oman teinin kanssa niin onhan sitä silti tullut itsekin hölmöiltyä. Että jos en ois muksulle koskaan sanonut, että sori, olin väsynyt tai että otti päähän mut eihän se sinun vika ole, niin tiedä olisiko jotain jäänyt meidän välille kaivelemaan.

Ihan siis tämmösiä pikkujuttuja, että kun hän on unohtanut luvanneensa jotain, niin olen joskus syyllistynyt vähän sellaiseen 'aina sinä' ja 'sinä se et kyllä ajattele kuin itseäsi'. Tai kun kiistellään jostain kotityöstä niin sanonut 'kermaperzeeksi' tai 'pikkuprinssiksi' jne. Väsyneenä ja turhautuneena.

Tai joskus hehkuttanut jotain fiksua nuorta, vähän niin kuin kannustaakseni, mutta olen kuitenkin rehellisesti sanottuna tiennyt että se on tuntunut vertailulta. 

Tällasia juttuja varmaan itse pohtisin jos tulisi lapsen kanssa jotain huolestuttavampaa hänkslää.

Vähemmän ehkä sellaista 'voi kohtalo kun minua kokeilet' -henkistä pohdintaa. Ehkä se on siitä, etten halua ajatella, ettei kaikkeenn kurjuuteen voisi itse vaikuttaa omilla tekemisillä, että pazkaa voi vaan sataa ihan ämpärikaupalla päälle vaikka itse olisi ollut oikea kullannuppu kaikille ja kaikkialla. Luottamus itseen, toisiin ja koko elämäänhän tuossa menisi!

Tunnistan kirjoituksista oman jotain omasta äidistäni. Koskaan ei ole pyytänyt anteeksi mitään, eikä tunnustanut tehneensä mitään väärää. Palautteeseen vastaa martyyrinä. Asiat vaan tapahtuu hänelle, eikä hän siinä tilanteessa voi toimia toisin kuin toimi. Vika ei ole hänessä: olosuhteissa!

Hän ei eronnut väkivaltaisesta isästä, koska tämä olisi jättänyt meidät köyhyyteen.

Hän itse oli huonopalkkaisessa työssä (ei edes kovin huono), koska vanhemmat ei koskaan tukeneet opiskelua.

Hän itkeskeli kotona, tai räyhäsi, aiheuttaen meille lapsille huolta, mutta sehän johtui isästä, joka oli juopporeissulla.

Hän joutui huutamaan minulle, alle kouluikäiselle, että häivy! kun yritin lähestyä, mutta sehän johtui vain siitä että isosiskolla oli murheita.

Hän joutui lyömään minua kasvoihin kun en tunnustanut tehneeni alakouluikäisenä jotain mistä minua syytettiin, mutta sehän johtui siitä vieraasta aikuisesta joka väitti jotain mikä ei pitänyt paikkaansa. Kun vuosia myöhemmin kysyin miksi hän ei edes pahoitellut kun totuus selvisi, alkoi tuttu paasaus siitä kuinka hän "ei voi tietää mikä on totta jos toinen aikuinen hänelle kertoo jotain ja voivoi kun on ollut niin vaikea lapsuus teillä, että ehkä olisi ollut parempi, että olisitte vaan jääneet isänne kanssa keskenänne". Eikä edelleenkään pahoitellut mitään!

Kaiken jälkeen meille lapsille on melko selvää, että äidin tärkeysjärjestys on 1. hän itse, 2. isä ja 3. heidän omituinen valtataistelujen täyteinen parisuhteensa. Me olimme väline.

Äiti on niitä ihmisiä joille tulee aina olemaan tärkeämpää olla oikeassa kuin olla onnellinen.

Niin, ehkä en ole esittänyt pohdintoja edellä mainituista asioista, koska pidän tuota normaalina lapsi-vanhempi suhteena. Välillä kaikki sanoo tyhmästi, ja sitten sitä pahoitellaan. Tottakai meillä, minulla on semmoista lasteni kanssa ollut, kenellä ei muka olisi? Minä olen pyytänyt lapsiltani anteeksi ja pahoitellut käytöstäni, aina jos/kun siihen on ollut syytä ja kyllä, näitä tilanteita on vuosien aikana tullut eteen paljon. Myös lapseni ovat pyytäneet minulta anteeksi, aidosti, itse asiaa mietittyään, ei pakotettuina, jos siihen on ollut tarvetta.He joutuivat minut näkemään alimmassa kuopassa. Ja perusarkeen ennen eroa ja eron jälkeen kuului ja kuuluu monenlaista tunteiden kuohuntaa, semmoista mitä kuuluu ihan joka perheessä.

Minulle lapseni ovat aina olleet nro.1. Suurimmat ongelmat parisuhteessa tulivat kun nousin isää vastaan puolustamaan lapsia.

Tässä on kyse jostain aivan muusta. Niin poikkeavasta, että ymmärrän, ettei sitä voi ymmärtää. Onneksi on ihmisiä jotka puhuvat samaa kieltä tämän kaiken kanssa.

En missään tapauksessa pidä itseäni täydellisenä. Olen tehnyt pitkän matkan itseeni pohtiessani äitiyttäni varsinkin nyt tämän eron jälkeen. Mutta myös ennen sitä. Näitä asioita en ole täällä "ääneen" pohtinut, mutta se ei tarkoita ettenkö niitä kävisi läpi. Ensisijaisestihan sitä etsii syytä itsestään. Ja itseasiassa olen tehnyt todella pitkän matkan pois epärealistisista itsesyytöksistä ammattilaisten avulla. Heidän tilanteen sanotuksen avulla. Ihminen syyttää itseään jotta tilanteessa säilyisi jonkinlainen kontrollin tunne. Ja edelleen, vähintään viikottain huomaan miettiväni mitä olen tehnyt väärin, käyväni läpi erilaisia tilanteita lasten kanssa ja miettimässä näiden vaikutusta kaikkeen.

Oli toinen vanhempi kuinka epätäydellinen tahansa, vieraannuttaminen on vakavaa henkistä perheväkivaltaa, ja eniten se koskettaa lapsia. Ainoa poikkeus tässä on, jos vanhemmasta on oikeasti haittaa lapselle, väkivalta, päihteet.

Mutta, kiitos kommenteistanne. Paljon olen tänne avannut, mutta en kuitenkaan läheskään kaikkea. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Niin, ehkä en ole esittänyt pohdintoja edellä mainituista asioista, koska pidän tuota normaalina lapsi-vanhempi suhteena. Välillä kaikki sanoo tyhmästi, ja sitten sitä pahoitellaan. Tottakai meillä, minulla on semmoista lasteni kanssa ollut, kenellä ei muka olisi? Minä olen pyytänyt lapsiltani anteeksi ja pahoitellut käytöstäni, aina jos/kun siihen on ollut syytä ja kyllä, näitä tilanteita on vuosien aikana tullut eteen paljon. Myös lapseni ovat pyytäneet minulta anteeksi, aidosti, itse asiaa mietittyään, ei pakotettuina, jos siihen on ollut tarvetta.He joutuivat minut näkemään alimmassa kuopassa. Ja perusarkeen ennen eroa ja eron jälkeen kuului ja kuuluu monenlaista tunteiden kuohuntaa, semmoista mitä kuuluu ihan joka perheessä.

Minulle lapseni ovat aina olleet nro.1. Suurimmat ongelmat parisuhteessa tulivat kun nousin isää vastaan puolustamaan lapsia.

Tässä on kyse jostain aivan muusta. Niin poikkeavasta, että ymmärrän, ettei

Niin poikkeavasta, ettet koskaan kerro mitään konkreettista esimerkkiä. Lisäksi pommitat lapsiasi syyllistävillä idioottiviesteillä, vaikka se ainoa luonasi asuva on asiasta varoittanut.

Mie nyt sotken lusikkani soppaan ja kerron mikä itseä häiritsee tässä kuviossa. En ole mikään ammattilainen mut näppituntumalla en usko et vanhempien teinien kohdalla onnistuu enää mikään varsinainen vieraannuttaminen. Että 15 -vuotias enää ostaisi ihan kaikke mitä toinen vanhempi myy ja tämän vuoksi katkaisisi välit toiseen vanhempaan. Sen ikäinenkin haluaa omalla tavallaan olla vanhemmalle mieliksi. Ei ehkä haluu luopua mistään omastaan (esim jos toisen vanhemman luona on kunnon gaming station niin teini kyllä osaa optimoida kaikki viikonloppunsa sinne), mutta sitten hyvittelee viesteillä kuitenkin tai vääntäytymällä sentään kahville kun kutsutaan.

Itsellä osuu korvaan ikävästi kun puhutaan omista alaikäisistä lapsista kovin sanoin sen vuoksi että lapset on päättäneet elää toisen vanhemman kodissa. Mistä se toisen vanhemman todellinen hyljeksintä sitten lopulta lähtee. Joskus jossain keskustelussa täällä ihmiset on itse avanneet lapsuuden kokemuksiaan ja yleensä on osattu nimetä ne syyt.

Pettymyksen ymmärrän, mut vaikeaa mun olis tuomita omaa lastani mistään puheista tai viesteistä. Saa ajattelemaan että ollaan ap kanssa varmaan aika erilaisia persoonaltamme.

Miten voi aloittajan tapaus olla niin poikkeava, että ei yhtään pysty tästä sen enempää avautumaan? Antaa sellaisen kuvan, että sitä mainintaa käytetään nyt hiukan näiden muutamien ihmisten myötätunnon kalasteluun. Ja siihen on hyvä vedota kun joiltain  ymmärrystä ei tule tai yritetään antaa omien kokemusten kautta jotain neuvoja tai vinkkejä. 

Jokainen ero on omanlaisensa, mutta harva omaa eroaan ihan poikkeavaksi erityistapaukseksi mainitsee. 

Minuakin häiritsee kun aloittajan mukaan teinien yhteydenpito äitiinsä, tai sen puute, on isän manipuloimaa toimintaa. Pienille lapsille se onnistuukin, mutta kasvaessaan teinit ovat monesti hyvinkin tarkkanäköisiä ja heitä ei voi kovin pitkälle ohjailla. 

Suututan nyt teidät taas, sanomalla, että taitaa olla minun aika pitää tästä ketjusta etäisyyttä. 

En kalastele myötätuntoa keneltäkään. Ei ole kyse mistään, että hyväksyn vain tietynlaisia viestejä. On kyse omasta hyvinvoinnistani. Tiettyjen lauseiden aiheuttamasta ikävästä tuttuudesta -> reaktio omassa olossani. On kyse rajaamisesta.

Ajattelin avata tähän vähän enemmän. Mutta sitten tulin siihen päätökseen, että en niin tee. Tärkeintä on, että itse tiedän missä mennään ja mikä on todellisuus.

Kivoja kesäpäiviä kaikille.

Ap