"Lapseni on hienointa mitä olen saanut aikaan"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä toi on tosi surullinen kommentti, että parasta mitä on saanut aikaan on lapsi. Kum eipä siinä aktiivisesti voi itse vaikuttaa lapsen muodostumiseen kohdussa. Noita viljelee varmaan aika epävarmat ja onnettomat ihmiset, jotka eivät ole onnistuneet elämässään oikein missään.

Koska sen lapsen saaminen ja sen rakkauden kokeminen kumoaa kaiken muun merkityksen elämässä. Kukaan tuskin vaihtaisi lastaan johonkin sinun silmilläsi katsottuna olevaan onnistumiseen.

Mitä haluat sanoa niille ketkä ei onnistu löytämään sitä mystistä äidin rakkautta?

Että kaikkia ei ole suotu äidiksi.

Noni, ja silti perheelliset toivoisi toistenkin putoavan samaan kuoppaan?

Vanhemmuudessa on myös vastuuta. Jos kokee, että ei ole valmis / halukas kantamaan tuota vastuuta, ei kannata tehdä lapsia.

Vastuu on ihan valtava. Toisen ihmisen elämästä. Kahdeksantoista vuotta. Viisi ateriaa päivässä. Kolme uhmaikää ja murrosikä.

Ei tämä mitään herkkua aina ole. Palautusoikeutta ei ole. Ei voi kun kestää vain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä toi on tosi surullinen kommentti, että parasta mitä on saanut aikaan on lapsi. Kum eipä siinä aktiivisesti voi itse vaikuttaa lapsen muodostumiseen kohdussa. Noita viljelee varmaan aika epävarmat ja onnettomat ihmiset, jotka eivät ole onnistuneet elämässään oikein missään.

Koska sen lapsen saaminen ja sen rakkauden kokeminen kumoaa kaiken muun merkityksen elämässä. Kukaan tuskin vaihtaisi lastaan johonkin sinun silmilläsi katsottuna olevaan onnistumiseen.

Mitä haluat sanoa niille ketkä ei onnistu löytämään sitä mystistä äidin rakkautta?

Että kaikkia ei ole suotu äidiksi.

Noni, ja silti perheelliset toivoisi toistenkin putoavan samaan kuoppaan?

Vanhemmuudessa on myös vastuuta. Jos kokee, että ei ole valmis / halukas kantamaan tuota vastuuta, ei kannata tehdä lapsia.

Vastuu on ihan valtava. Toisen ihmisen elämästä. Kahdeksantoista vuotta. Viisi ateriaa päivässä. Kolme uhmaikää ja murrosikä.

Ei tämä mitään herkkua aina ole. Palautusoikeutta ei ole. Ei voi kun kestää vain.

Joskus mietin, mitä kaikkea olisin voinut tehdä ajalla, jonka olen käyttänyt lapsiini. Olisin voinut vain nauttia. Elää aikuiselämää. Lohduttavaa on kuitenkin, että lapset kasvavat ja ajallaan lentävät pesästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä toi on tosi surullinen kommentti, että parasta mitä on saanut aikaan on lapsi. Kum eipä siinä aktiivisesti voi itse vaikuttaa lapsen muodostumiseen kohdussa. Noita viljelee varmaan aika epävarmat ja onnettomat ihmiset, jotka eivät ole onnistuneet elämässään oikein missään.

Ja jatkan vielä sen verran, että siitä voikin jo jonkun verran ylpeillä, että on saanut kasvatettua tasapainoisen, fiksun, onnellisen ja menestyvän lapsen. Eli sitten kun se lapsi on aikuinen. Mutta se on aika outo ylpeilyn aihe, että on saanut synnytettyä lapsen. Se kun on aika luonnollinen tapahtuma.

Minulle synnytys fyysisesti oli tosi iso juttu. Kipu ja hallinnan täydellinen menetys. Arki on vain arkea lapsen kanssa: välillä taistellaan ja välillä halataan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä toi on tosi surullinen kommentti, että parasta mitä on saanut aikaan on lapsi. Kum eipä siinä aktiivisesti voi itse vaikuttaa lapsen muodostumiseen kohdussa. Noita viljelee varmaan aika epävarmat ja onnettomat ihmiset, jotka eivät ole onnistuneet elämässään oikein missään.

Ja jatkan vielä sen verran, että siitä voikin jo jonkun verran ylpeillä, että on saanut kasvatettua tasapainoisen, fiksun, onnellisen ja menestyvän lapsen. Eli sitten kun se lapsi on aikuinen. Mutta se on aika outo ylpeilyn aihe, että on saanut synnytettyä lapsen. Se kun on aika luonnollinen tapahtuma.

Minulle synnytys fyysisesti oli tosi iso juttu. Kipu ja hallinnan täydellinen menetys. Arki on vain arkea lapsen kanssa: välillä taistellaan ja välillä halataan.

Minulle raskaus ja synnytys oli yhtä iso ja merkittävä aika kuin lapsen ikävuodet 1-5.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kokenut ja saanut aikaan elämässäni paljon. Mutta mikään ei pysty kilpailemaan lasteni rinnalla, ovat upeita ja rakkaita ihmisiä. Täysin mahdotonta, että mikään voisi olla heitä parempaa. Vanhemmat tietävät.

Näin minäkin sen ajattelen. Nepsylapsen kanssa ei ollut ihan helppo homma saada aikaan tasapainoista, itsenäistä aikuista. Onnistuttiin.

Autismi periytyy. No onneksi sinä sentään sait nukkeleikkisi, vaikka lapsi siitä joutuikin kärsimään.

Miten tuo äiti olisi voinut ennen lapsen hankkimista tietää, että lapsesta tulee nepsy? Logiikallasi kenekään ei koskaan kannattaisi lisääntyä. Lisksi autismia on ihan hirveästi eri tasoista ja -laista, joista suurin osa ei todellakaan periydy. Silti kommentoijan lapsella on ihan itsellä se mahdollisuus päättää, hankkiiko joskus lapsia. Se ei ollenkaan vähennä nepsy-lapsen vanhempien saavutusta.

Mikä saavutus? Lisääntyä nepsygeeneillä liikakansoitetulle pallolle? 

Se että lapsi ei enää lisäänny ei poista hänen itse kokemaansa kärsimystä.

Hajamielisillä geeneillä. Ota huomioon, että mun ikäluokassani ei ole nepsyjä tutkittu eikä tunnistettu, eikä niitä sen vähempää ole ennenkään ollut. Tytärkin sai diagnoosin vasta 16-vuotiaana, että niin hyvin se on tunnistettavissa. En tiedä, miksi sinun elämäsi on ilmeisesti kärsimystä, ei meillä ole.

Tämä on totta. 2000-luvun alussa vasta alettiin puhua aspergeriudesta, adhd tiedettiin ehkä aiemmin mutta diagnosointi ja tunnistaminen oli eri tasolla kuin nykyään. Tyypillinen tarina lapsensa ennen 2010-lukua saaneille oli, että lapsen nepsyys huomattiin ensin, sitten vanhempi perehtyi asiaan ja tajusi omankin nepsyytensä. 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Antinatalismi

Mielestäni jokaisen pitäisi puhua omasta puolestaan, eikä asetttaa sanoja toisten suuhun vain koska toinen kuuluu johonkin ryhmään. Ja jos joku kertoo omasta kokemuksestaan, uskoa se. 

Joku mainitsi kenen tahansa pystyvän lisääntymään nykyajan hoidoilla niin halutessaan. Lisäisin tähän vielä kutenkin, ettei se ole niin mustavalkoista, että kaikki lapsia haluavat hankkisivat niitä hinnalla millä hyvänsä. Esim lesboystäväni olisivat halunneet lapsia, ja hoidoilla olisivat varmaan onnistuneet. Mutta terveydellisten pulmien ja haastavan työn takia joutuivat luopumaan haaveista. Se ei silti tarkoita etteikö oppisi löytämään muita merkityksiä ja rakentamaan elämästään mielekkään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä toi on tosi surullinen kommentti, että parasta mitä on saanut aikaan on lapsi. Kum eipä siinä aktiivisesti voi itse vaikuttaa lapsen muodostumiseen kohdussa. Noita viljelee varmaan aika epävarmat ja onnettomat ihmiset, jotka eivät ole onnistuneet elämässään oikein missään.

Ja jatkan vielä sen verran, että siitä voikin jo jonkun verran ylpeillä, että on saanut kasvatettua tasapainoisen, fiksun, onnellisen ja menestyvän lapsen. Eli sitten kun se lapsi on aikuinen. Mutta se on aika outo ylpeilyn aihe, että on saanut synnytettyä lapsen. Se kun on aika luonnollinen tapahtuma.

Samaa mieltä. Kahden lapsen äitinä en koskaan ymmärtänyt, miten lapsen saaminen on parasta mitä on saavuttanut. Siitähän se työsarka vasta alkaa.

Nyt kahden itsenäisen, tasapainoisen ja fiksun nuoren aikuisen äitinä olen heistä suunnattoman ylpeä, ja ehkä hiukan myös itsestäni. Ei se helppoa ollut, mutta vaivan arvoista.

Kai sitä saa olla ylpeä lapsestaan jos oikeasti on tehnyt jotain sen lapsen hyväksi, että hänellä olisi hyvä olla ja saisi hyvän kasvatuksen.

Minua henk.koht. kyllä ällöttää ihmiset, jotka kohtelevat omia lapsiaan kaltoin eivätkä toivo heille hyvää vaan aiheuttavat tahallaan pahaa mieltä.

Sitten jos lapsi tästä huolimatta kykenee menestymään jollain lailla, niin nuokin vanhemmat ovat omimassa itselleen ansion siitä.

Niin kuin minun kävi. Harmittaa myös v*tusti kun saa joltain ulkopuoliselta kuulla miten kehuttavia minun vanhempani olivat.

Eivät olleet. Olen menestynyt heistä huolimatta, mutta kärsin yhä jatkuvasti siitä lyttäämisestä ja ahdistuksesta, joita he minulle aiheuttivat vuosien aikana.

Välit menivät poikki.

Millään muulla tavallisen tallaajan saavutuksella ei ole merkitystä kuin lapsilla. Vain hirmuhallitsijat ja nerot jäävät historiankirjoihin. Mutta suku jatkuu lapsissa.

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on elinikäinen sijoitus. Toki korkeakoulutus on hienoa ja menestys työelämässä.

Lapsi tarvitsee hoivaa vähintään 20 vuotta. Ja sen jälkeen on ikuinen avunanto- ja yhteistyösopimus.

Minusta on hauska ajatella, että olen synnyttänyt tuon ajattelevan ja tuntevan ihmisen tähän maailmaan. Joka toivottavasti rakentaa maailmasta paremman.

Mikset itse rakenna? Kyllä minustakin on hauska ajatella, että sen tekee joku muu ja silti otan itse kunnian.

Lapsi tuo toivon tullessaan ja syntyessään vanhemmilleen.

Lapsi on uniikki-ihmistaimi. Se on kahden ihmisen naisen ja miehen luomistyön tulos.

Kun saat lapsen,  vanhempana tiedät, ettet ole enää koskaan yksinäinen. Sinulla on joku, jota rakastaa, ja joka rakastaa sinua.

Kasvatuksesi onnistuessa ja ympäristötekijät huomioon ottaen tästä ihanasta vauvasta kasvaa vuosien varrella aikuinen, ja hän puolestaan jatkaa elämäänsä, ja itsenäistyessään normisti hoitaa itsensä ja mahdollisen parisuhteensa ja omat lapsensa aikanansa hyvin.  Ja on yhteiskunnalle kallisarvoinen yksilö.  Perheistä koostuu yhteiskunta, jossa kaikki ihmiset toimivat parhaimmalla mahdollisella kyvyllään pitäen huolta myös omista vanhemmistaan, kunnes he kuolevat ja elämä jatkuu lapsissamme. 

Lapseton ihminen, oletko ajatellut ikääntyessäsi, että joskus saatat joutua turvautumaan siihen itseäsi paljon nuorempaan mahdolliseen erilaisten palveluiden antajaan, joka on jonkun toisen ihmisen synnyttämä ihminen.  Eikö hän ole silloin arvokas myös sinulle?

Vierailija kirjoitti:

No kyllä minusta siitä saa olla ylpeäkin jos on 18-20 vuotta tehnyt pyyteetöntä ja epäitsekästä kasvatustyötä lastensa eteen ja heistä kasvaa hyviä ihmisiä. Eihän se tosiaan ole vain se synnytys, kyllä se vaivannäkö on ihan jossain muussa kohtaa mitä lapsiin tulee ei ne ilman panoksia aikuisiksi kasva.

Jos omat lapset saa joskus fiksuina maailmalle niin kyllä mä taputan itteäni selkään ja voin todella todeta että he ovat se suurin saavutus mitä olen aikaan saanut. Kyllä työ kalpenee sen rinnalla.

No ei se sinun saavutustasi ole vaan niiden lasten.

Kasvoi minustakin fiksu vaikka pahoinpideltiin. Vain omaa saavutustani, ei muiden. Ja kuinka korkealle tahansa lapsesi opiskelee, se ei ole sinun vaan hänen saavutustaan.

Todella yleinen ilmiö että jälkeläisten saavutukset omitaan, ja se on myös iso osa sitä lisääntymisen hienoutta. Voi itse loikoilla sohvalla katsellen salkkareita ja samalla saa itse kunnian kirurgiksi valmistumisesta, jonka eteen toinen ihminen samaan aikaan itkee stressiään ja väsymystään. Mutta kylläpä vain minä niin onnistuin kun hänet synnytin eläinvaistojeni mukaisesti ja hienosti kasvatin tekemään raskaat asiat puolestani.

Vierailija kirjoitti:

Millään muulla tavallisen tallaajan saavutuksella ei ole merkitystä kuin lapsilla. Vain hirmuhallitsijat ja nerot jäävät historiankirjoihin. Mutta suku jatkuu lapsissa.

Ihmiset kuolevat sukupuuttoon kuten ovat aina ennenkin tehneet. Millään ei ole merkitystä.

Miksi sinulle on tärkeää että tämän auringon sammumisesta kitumaan ja kärsimään pääsevä on juuri sinulle etäisesti sukua? Et pysty sitä mitenkään varmistamaan edes.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kyllä minusta siitä saa olla ylpeäkin jos on 18-20 vuotta tehnyt pyyteetöntä ja epäitsekästä kasvatustyötä lastensa eteen ja heistä kasvaa hyviä ihmisiä. Eihän se tosiaan ole vain se synnytys, kyllä se vaivannäkö on ihan jossain muussa kohtaa mitä lapsiin tulee ei ne ilman panoksia aikuisiksi kasva.

Jos omat lapset saa joskus fiksuina maailmalle niin kyllä mä taputan itteäni selkään ja voin todella todeta että he ovat se suurin saavutus mitä olen aikaan saanut. Kyllä työ kalpenee sen rinnalla.

No ei se sinun saavutustasi ole vaan niiden lasten.

Kasvoi minustakin fiksu vaikka pahoinpideltiin. Vain omaa saavutustani, ei muiden. Ja kuinka korkealle tahansa lapsesi opiskelee, se ei ole sinun vaan hänen saavutustaan.

Todella yleinen ilmiö että jälkeläisten saavutukset omitaan, ja se on myös iso osa sitä lisääntymisen hienoutta. Voi itse loikoilla sohvalla katsellen salkkareita ja samalla saa itse kunnian kirurgiksi valmistumisesta, jonka eteen toinen ihminen samaan aikaan itkee stressiään ja väsymystään. Mutta kylläpä vain minä niin onnistuin kun hänet synnytin eläinvaistojeni mukaisesti ja hienosti kasvatin tekemään raskaat asiat puolestani.

Meidän koko suku on duunareita. Aina edellinen sukupolvi odottaa seuraavan tekevän enemmän kuin mitä itse viitsi ja siihen painostaa. Tuosta meidän pojasta/tytöstä mahtaa tulla lääkäri/insinööri/lentäjä/tohtori/pääministeri kun se noin etevästi vääntää pökäleen pottaan. Ei tule, ja hänelle näytetään pettymys.

Lapsena alkaa toistella sanoja joita vanhemmat laittavat suuhun. Minusta tulee isona lääkäri/insinööri/lentäjä/tohtori/pääministeri. Isompana ei kiinnosta raataminen kuitenkaan vaan lisääntyminen. Alkaa miettimään että siitä lapsestahan voi itse tulla vaikka mitä kun siinä on osittain minun geenejä. Alkaa sikiäminen ja saavutusten odotus. Tuosta pojasta/tytöstä mahtaa tulla lääkäri/insinööri/lentäjä/tohtori/pääministeri kun se noin etevästi vääntää pökäleen pottaan. Ei tule, ja hänelle näytetään pettymys.

Sama jatkuu loputtomiin. Tai niin kauan kunnes maapallo on kaluttu tyhjäksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kyllä minusta siitä saa olla ylpeäkin jos on 18-20 vuotta tehnyt pyyteetöntä ja epäitsekästä kasvatustyötä lastensa eteen ja heistä kasvaa hyviä ihmisiä. Eihän se tosiaan ole vain se synnytys, kyllä se vaivannäkö on ihan jossain muussa kohtaa mitä lapsiin tulee ei ne ilman panoksia aikuisiksi kasva.

Jos omat lapset saa joskus fiksuina maailmalle niin kyllä mä taputan itteäni selkään ja voin todella todeta että he ovat se suurin saavutus mitä olen aikaan saanut. Kyllä työ kalpenee sen rinnalla.

No ei se sinun saavutustasi ole vaan niiden lasten.

Kasvoi minustakin fiksu vaikka pahoinpideltiin. Vain omaa saavutustani, ei muiden. Ja kuinka korkealle tahansa lapsesi opiskelee, se ei ole sinun vaan hänen saavutustaan.

Todella yleinen ilmiö että jälkeläisten saavutukset omitaan, ja se on myös iso osa sitä lisääntymisen hienoutta. Voi itse loikoilla sohvalla katsellen salkkareita ja samalla saa itse kunnian kirurgiksi valmistumisesta, jonka eteen toinen ihminen samaan aikaan itkee stressiään ja väsymystään. Mutta kylläpä vain minä niin onnistuin kun hänet synnytin eläinvaistojeni mukaisesti ja hienosti kasvatin tekemään raskaat asiat puolestani.

Meidän koko suku on duunareita. Aina edellinen sukupolvi odottaa seuraavan tekevän enemmän kuin mitä itse viitsi ja siihen painostaa. Tuosta meidän pojasta/tytöstä mahtaa tulla lääkäri/insinööri/lentäjä/tohtori/pääministeri kun se noin etevästi vääntää pökäleen pottaan. Ei tule, ja hänelle näytetään pettymys.

Lapsena alkaa toistella sanoja joita vanhemmat laittavat suuhun. Minusta tulee isona lääkäri/insinööri/lentäjä/tohtori/pääministeri. Isompana ei kiinnosta raataminen kuitenkaan vaan lisääntyminen. Alkaa miettimään että siitä lapsestahan voi itse tulla vaikka mitä kun siinä on osittain minun geenejä. Alkaa sikiäminen ja saavutusten odotus. Tuosta pojasta/tytöstä mahtaa tulla lääkäri/insinööri/lentäjä/tohtori/pääministeri kun se noin etevästi vääntää pökäleen pottaan. Ei tule, ja hänelle näytetään pettymys.

Sama jatkuu loputtomiin. Tai niin kauan kunnes maapallo on kaluttu tyhjäksi.

onpa harmillista. Minä olen iloinen kunhan lapseni kantaa vastuunsa itsestään ja yrittää eteenpäin. Ylpeä olen ihan siitä, että hän on hauska ja lämmin ihminen. Olen muuten ylpeänä seisonut monen läheiseni vierellä kun he ovat menestyneet. Olenko siis ottanut kunnian tai ominut heidän menestyksensä? Ajattelen, että jos ei tätä toisen puolesta ylpeänä olemista ymmärrä, ei ehkä yleisesti sisäistä konseptia jaetusta tunteesta?

Saavutus omalta osaltani on, että olen vanhempana pystynyt tukemaan ja luotsaamaan lastani läpi monenlaisten karikoiden mitä elämässä tulee eteen. Lapsi ei vielä itse pysty huolehtimaan itsestään / asioistaan, eikä kantamaan vastuuta edes itse tekemistään hölmöilyistä. Siksi vanhempana kokee ihan syystä saavutuksekseen sen, että lapsen kanssa on selvinnyt vaikeuksien kautta voittoon ja onnistunut kasvatuksessaan niin, että lapsesta on kasvanut normaalin vastuuntuntoinen ja empaattinen nuori aikuinen.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä toi on tosi surullinen kommentti, että parasta mitä on saanut aikaan on lapsi. Kum eipä siinä aktiivisesti voi itse vaikuttaa lapsen muodostumiseen kohdussa. Noita viljelee varmaan aika epävarmat ja onnettomat ihmiset, jotka eivät ole onnistuneet elämässään oikein missään.

Pääsisitpä katsomaan kuinka hyvin me olemme elämässä onnistuneet vanhemmuudesta huolimatta ja vieläpä lapsemmekin voivat olla erittäin tyytyväisiä omaan elämäänsä. Lienevät saaneet hyvät eväät elämäänsä kotoaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä toi on tosi surullinen kommentti, että parasta mitä on saanut aikaan on lapsi. Kum eipä siinä aktiivisesti voi itse vaikuttaa lapsen muodostumiseen kohdussa. Noita viljelee varmaan aika epävarmat ja onnettomat ihmiset, jotka eivät ole onnistuneet elämässään oikein missään.

Pääsisitpä katsomaan kuinka hyvin me olemme elämässä onnistuneet vanhemmuudesta huolimatta ja vieläpä lapsemmekin voivat olla erittäin tyytyväisiä omaan elämäänsä. Lienevät saaneet hyvät eväät elämäänsä kotoaan.

Miten joku tätäkin peukuttaa alaa? Huono juttu että joku on tyytyväinen elämäänsä?

Mielestäni Saulin vaimo Jenni hoiti tämän hyvin. Aaro oli valtavan toivottu ja varmasti rakastettu, kun viimein syntyi, mutta raskaus ei juurikaan näkynyt ulospäin edustustehtävissä eikä lasta ole juurikaan julkisuudessa esitelty kuvin eikä puhein. Jenni on äiti yksityishenkilönä ja julkisuudessa puhuu samoista asioista, joista puhui myös ennen lapsen saamista. Mielestäni lapsilla on oikeus yksityisyyteen silloinkin, kun vanhemmat eivät ole julkisuudessa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lapseton ja haluaisin vastauksen seuraavaan kysymykseen. Toivon ettei kukaan loukkaannu.

Vanhemmat usein sanovat että oma lapsi on hienointa, mitä on saanut aikaan. Onpa lapsi sitten hiljainen tai äänekäs, matemaattisesti lahjakas tai täysin lahjaton, ystävällinen tai epäystävällinen, avoin tai sulkeutunut niin vanhemmat silti pitävät omaa lastaan kaikesta hienoimpana ihmisenä. Onko siis oikeasti väliä millainen lapsi on? Kun vanhemmilleen hän on joka tapauksessa parasta maailmassa.

Ei sillä tarkoiteta, että lapsi olisi viiteryhmässään erityinen. Ei kai sinunkaan ole tarvinnut olla jotenkin erityinen ollaksesi erityisen tärkeä vanhemmillesi?

Tunnen elämäni alkaneen kun sain lapsia, kaikki sitä ennen tuntuu merkityksettömältä. Eihän se sitä ollut tietenkään, mutta tunneside lapseen on jotain mitä on vaikea kuvailla. Ennen en esimerkiksi olisi kuollut minkään puolesta ja koin olevani itsekäs. Mutta nyt lasten puolesta tekisin mitä vain silmänräpäyksessä. Olen muuttunut ihmisenä empaattisemmaksi ja epäitsekkääksi. (Tietenkään niin ei käy kaikille)

Ei, minun ei ole täytynyt olla mitenkään erityinen ja silti vanhempani ovat kertoneet tuhansia kertoja että olen parasta koko maailmassa. Siksi en taida koko tätä juttua ymmärtääkään.

Annan esimerkin: ystäväni on yltiösosiaalinen. Juttelee kaikille kaikesta. Jos joku ei vastaa hänelle, on hiljaa ja välttelee, saattaa ystävä tokaista että mikä ihme tuota vaivaa, kai sitä voi edes koittaa käyttäytyä.

Ystävän lapsi on ujo ja arka sosiaalisissa tilanteissa. Silti lapsi on hänen silmissään täydellinen, ihana, upea. Eli vaikka ystävä ei muissa ihmisissä ymmärrä epäsosiaalisuutta niin oman lapsen kohdalla hän sitä ymmärtää.

Tämän takia kysyin onko oikeasti väliä millainen lapsi on. Tässä tapauksessa oman lapsen käytös ns. sotii vanhemman arvomaailmaa vastaan mutta lapsen kohdalla se ei äitiä häiritse, muiden ihmisten kohdalla taas häiritsee.

Lapsen temperamentti pitäisi hyväksyä ja antaa lapsen olla luonteeltaan sellainen, kuin on. Kasvatuksen kautta vanhemman pitäisi tietenkin pyrkiä antamaan lapselle niin hyvät eväät elämään, kuin mahdollista.