Lue keskustelun säännöt.
"Lapseni on hienointa mitä olen saanut aikaan"
26.05.2022 |
Puistattaa nämä "En osaa muuta kuin lisääntyä" -kommentoijat jotka projisoivat lastensa menestymisen itseensä.
Kukaan ei pyydä syntyä eikä kuolemaan pakottaminen välttämättä lapsen etu ole ollenkaan. Silti joku laskee hänet omaksi menestyksekseen.
Kommentit (348)
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni Saulin vaimo Jenni hoiti tämän hyvin. Aaro oli valtavan toivottu ja varmasti rakastettu, kun viimein syntyi, mutta raskaus ei juurikaan näkynyt ulospäin edustustehtävissä eikä lasta ole juurikaan julkisuudessa esitelty kuvin eikä puhein. Jenni on äiti yksityishenkilönä ja julkisuudessa puhuu samoista asioista, joista puhui myös ennen lapsen saamista. Mielestäni lapsilla on oikeus yksityisyyteen silloinkin, kun vanhemmat eivät ole julkisuudessa.
Kuulutko siis Jennin lähipiiriin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kyllä minusta siitä saa olla ylpeäkin jos on 18-20 vuotta tehnyt pyyteetöntä ja epäitsekästä kasvatustyötä lastensa eteen ja heistä kasvaa hyviä ihmisiä. Eihän se tosiaan ole vain se synnytys, kyllä se vaivannäkö on ihan jossain muussa kohtaa mitä lapsiin tulee ei ne ilman panoksia aikuisiksi kasva.
Jos omat lapset saa joskus fiksuina maailmalle niin kyllä mä taputan itteäni selkään ja voin todella todeta että he ovat se suurin saavutus mitä olen aikaan saanut. Kyllä työ kalpenee sen rinnalla.
No ei se sinun saavutustasi ole vaan niiden lasten.
Kasvoi minustakin fiksu vaikka pahoinpideltiin. Vain omaa saavutustani, ei muiden. Ja kuinka korkealle tahansa lapsesi opiskelee, se ei ole sinun vaan hänen saavutustaan.
Todella yleinen ilmiö että jälkeläisten saavutukset omitaan, ja se on myös iso osa sitä lisääntymisen hienoutta. Voi itse loikoilla sohvalla katsellen salkkareita ja samalla saa itse kunnian kirurgiksi valmistumisesta, jonka eteen toinen ihminen samaan aikaan itkee stressiään ja väsymystään. Mutta kylläpä vain minä niin onnistuin kun hänet synnytin eläinvaistojeni mukaisesti ja hienosti kasvatin tekemään raskaat asiat puolestani.
Meidän koko suku on duunareita. Aina edellinen sukupolvi odottaa seuraavan tekevän enemmän kuin mitä itse viitsi ja siihen painostaa. Tuosta meidän pojasta/tytöstä mahtaa tulla lääkäri/insinööri/lentäjä/tohtori/pääministeri kun se noin etevästi vääntää pökäleen pottaan. Ei tule, ja hänelle näytetään pettymys.
Lapsena alkaa toistella sanoja joita vanhemmat laittavat suuhun. Minusta tulee isona lääkäri/insinööri/lentäjä/tohtori/pääministeri. Isompana ei kiinnosta raataminen kuitenkaan vaan lisääntyminen. Alkaa miettimään että siitä lapsestahan voi itse tulla vaikka mitä kun siinä on osittain minun geenejä. Alkaa sikiäminen ja saavutusten odotus. Tuosta pojasta/tytöstä mahtaa tulla lääkäri/insinööri/lentäjä/tohtori/pääministeri kun se noin etevästi vääntää pökäleen pottaan. Ei tule, ja hänelle näytetään pettymys.
Sama jatkuu loputtomiin. Tai niin kauan kunnes maapallo on kaluttu tyhjäksi.
onpa harmillista. Minä olen iloinen kunhan lapseni kantaa vastuunsa itsestään ja yrittää eteenpäin. Ylpeä olen ihan siitä, että hän on hauska ja lämmin ihminen. Olen muuten ylpeänä seisonut monen läheiseni vierellä kun he ovat menestyneet. Olenko siis ottanut kunnian tai ominut heidän menestyksensä? Ajattelen, että jos ei tätä toisen puolesta ylpeänä olemista ymmärrä, ei ehkä yleisesti sisäistä konseptia jaetusta tunteesta?
Saavutus omalta osaltani on, että olen vanhempana pystynyt tukemaan ja luotsaamaan lastani läpi monenlaisten karikoiden mitä elämässä tulee eteen. Lapsi ei vielä itse pysty huolehtimaan itsestään / asioistaan, eikä kantamaan vastuuta edes itse tekemistään hölmöilyistä. Siksi vanhempana kokee ihan syystä saavutuksekseen sen, että lapsen kanssa on selvinnyt vaikeuksien kautta voittoon ja onnistunut kasvatuksessaan niin, että lapsesta on kasvanut normaalin vastuuntuntoinen ja empaattinen nuori aikuinen.
Tuollaisia lapsia kasvaa myös huonojen vanhempien lapsista kuten minusta. Ei ole mitään järkeä että vanhempi ottaa lapsestaan kunnian.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kyllä minusta siitä saa olla ylpeäkin jos on 18-20 vuotta tehnyt pyyteetöntä ja epäitsekästä kasvatustyötä lastensa eteen ja heistä kasvaa hyviä ihmisiä. Eihän se tosiaan ole vain se synnytys, kyllä se vaivannäkö on ihan jossain muussa kohtaa mitä lapsiin tulee ei ne ilman panoksia aikuisiksi kasva.
Jos omat lapset saa joskus fiksuina maailmalle niin kyllä mä taputan itteäni selkään ja voin todella todeta että he ovat se suurin saavutus mitä olen aikaan saanut. Kyllä työ kalpenee sen rinnalla.
No ei se sinun saavutustasi ole vaan niiden lasten.
Kasvoi minustakin fiksu vaikka pahoinpideltiin. Vain omaa saavutustani, ei muiden. Ja kuinka korkealle tahansa lapsesi opiskelee, se ei ole sinun vaan hänen saavutustaan.
Todella yleinen ilmiö että jälkeläisten saavutukset omitaan, ja se on myös iso osa sitä lisääntymisen hienoutta. Voi itse loikoilla sohvalla katsellen salkkareita ja samalla saa itse kunnian kirurgiksi valmistumisesta, jonka eteen toinen ihminen samaan aikaan itkee stressiään ja väsymystään. Mutta kylläpä vain minä niin onnistuin kun hänet synnytin eläinvaistojeni mukaisesti ja hienosti kasvatin tekemään raskaat asiat puolestani.
Meidän koko suku on duunareita. Aina edellinen sukupolvi odottaa seuraavan tekevän enemmän kuin mitä itse viitsi ja siihen painostaa. Tuosta meidän pojasta/tytöstä mahtaa tulla lääkäri/insinööri/lentäjä/tohtori/pääministeri kun se noin etevästi vääntää pökäleen pottaan. Ei tule, ja hänelle näytetään pettymys.
Lapsena alkaa toistella sanoja joita vanhemmat laittavat suuhun. Minusta tulee isona lääkäri/insinööri/lentäjä/tohtori/pääministeri. Isompana ei kiinnosta raataminen kuitenkaan vaan lisääntyminen. Alkaa miettimään että siitä lapsestahan voi itse tulla vaikka mitä kun siinä on osittain minun geenejä. Alkaa sikiäminen ja saavutusten odotus. Tuosta pojasta/tytöstä mahtaa tulla lääkäri/insinööri/lentäjä/tohtori/pääministeri kun se noin etevästi vääntää pökäleen pottaan. Ei tule, ja hänelle näytetään pettymys.
Sama jatkuu loputtomiin. Tai niin kauan kunnes maapallo on kaluttu tyhjäksi.
onpa harmillista. Minä olen iloinen kunhan lapseni kantaa vastuunsa itsestään ja yrittää eteenpäin. Ylpeä olen ihan siitä, että hän on hauska ja lämmin ihminen. Olen muuten ylpeänä seisonut monen läheiseni vierellä kun he ovat menestyneet. Olenko siis ottanut kunnian tai ominut heidän menestyksensä? Ajattelen, että jos ei tätä toisen puolesta ylpeänä olemista ymmärrä, ei ehkä yleisesti sisäistä konseptia jaetusta tunteesta?
Saavutus omalta osaltani on, että olen vanhempana pystynyt tukemaan ja luotsaamaan lastani läpi monenlaisten karikoiden mitä elämässä tulee eteen. Lapsi ei vielä itse pysty huolehtimaan itsestään / asioistaan, eikä kantamaan vastuuta edes itse tekemistään hölmöilyistä. Siksi vanhempana kokee ihan syystä saavutuksekseen sen, että lapsen kanssa on selvinnyt vaikeuksien kautta voittoon ja onnistunut kasvatuksessaan niin, että lapsesta on kasvanut normaalin vastuuntuntoinen ja empaattinen nuori aikuinen.
Tuollaisia lapsia kasvaa myös huonojen vanhempien lapsista kuten minusta. Ei ole mitään järkeä että vanhempi ottaa lapsestaan kunnian.
Niin? Ja sen vuoksi, että vanhempi ei ole ollut susip*a niin hänen ei kuulu olla ylpeä saati pitää lastaan onnellisena saavutuksena. Okei.. Ehkä ymmärtäisi ajatuksen ennemmin sitä kautta, että esim täysin poissaolleen vanhemman on noloa tulla karonkkaan paukuttelemaan henkseleitä.
Siis kuinka se on joltain pois jos joku toinen on ylpeä lapsestaan ja uskoo tehneensä hyvää työtä vanhempana?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kyllä minusta siitä saa olla ylpeäkin jos on 18-20 vuotta tehnyt pyyteetöntä ja epäitsekästä kasvatustyötä lastensa eteen ja heistä kasvaa hyviä ihmisiä. Eihän se tosiaan ole vain se synnytys, kyllä se vaivannäkö on ihan jossain muussa kohtaa mitä lapsiin tulee ei ne ilman panoksia aikuisiksi kasva.
Jos omat lapset saa joskus fiksuina maailmalle niin kyllä mä taputan itteäni selkään ja voin todella todeta että he ovat se suurin saavutus mitä olen aikaan saanut. Kyllä työ kalpenee sen rinnalla.
No ei se sinun saavutustasi ole vaan niiden lasten.
Kasvoi minustakin fiksu vaikka pahoinpideltiin. Vain omaa saavutustani, ei muiden. Ja kuinka korkealle tahansa lapsesi opiskelee, se ei ole sinun vaan hänen saavutustaan.
Todella yleinen ilmiö että jälkeläisten saavutukset omitaan, ja se on myös iso osa sitä lisääntymisen hienoutta. Voi itse loikoilla sohvalla katsellen salkkareita ja samalla saa itse kunnian kirurgiksi valmistumisesta, jonka eteen toinen ihminen samaan aikaan itkee stressiään ja väsymystään. Mutta kylläpä vain minä niin onnistuin kun hänet synnytin eläinvaistojeni mukaisesti ja hienosti kasvatin tekemään raskaat asiat puolestani.
Meidän koko suku on duunareita. Aina edellinen sukupolvi odottaa seuraavan tekevän enemmän kuin mitä itse viitsi ja siihen painostaa. Tuosta meidän pojasta/tytöstä mahtaa tulla lääkäri/insinööri/lentäjä/tohtori/pääministeri kun se noin etevästi vääntää pökäleen pottaan. Ei tule, ja hänelle näytetään pettymys.
Lapsena alkaa toistella sanoja joita vanhemmat laittavat suuhun. Minusta tulee isona lääkäri/insinööri/lentäjä/tohtori/pääministeri. Isompana ei kiinnosta raataminen kuitenkaan vaan lisääntyminen. Alkaa miettimään että siitä lapsestahan voi itse tulla vaikka mitä kun siinä on osittain minun geenejä. Alkaa sikiäminen ja saavutusten odotus. Tuosta pojasta/tytöstä mahtaa tulla lääkäri/insinööri/lentäjä/tohtori/pääministeri kun se noin etevästi vääntää pökäleen pottaan. Ei tule, ja hänelle näytetään pettymys.
Sama jatkuu loputtomiin. Tai niin kauan kunnes maapallo on kaluttu tyhjäksi.
onpa harmillista. Minä olen iloinen kunhan lapseni kantaa vastuunsa itsestään ja yrittää eteenpäin. Ylpeä olen ihan siitä, että hän on hauska ja lämmin ihminen. Olen muuten ylpeänä seisonut monen läheiseni vierellä kun he ovat menestyneet. Olenko siis ottanut kunnian tai ominut heidän menestyksensä? Ajattelen, että jos ei tätä toisen puolesta ylpeänä olemista ymmärrä, ei ehkä yleisesti sisäistä konseptia jaetusta tunteesta?
Saavutus omalta osaltani on, että olen vanhempana pystynyt tukemaan ja luotsaamaan lastani läpi monenlaisten karikoiden mitä elämässä tulee eteen. Lapsi ei vielä itse pysty huolehtimaan itsestään / asioistaan, eikä kantamaan vastuuta edes itse tekemistään hölmöilyistä. Siksi vanhempana kokee ihan syystä saavutuksekseen sen, että lapsen kanssa on selvinnyt vaikeuksien kautta voittoon ja onnistunut kasvatuksessaan niin, että lapsesta on kasvanut normaalin vastuuntuntoinen ja empaattinen nuori aikuinen.
Tuollaisia lapsia kasvaa myös huonojen vanhempien lapsista kuten minusta. Ei ole mitään järkeä että vanhempi ottaa lapsestaan kunnian.
Niin? Ja sen vuoksi, että vanhempi ei ole ollut susip*a niin hänen ei kuulu olla ylpeä saati pitää lastaan onnellisena saavutuksena. Okei.. Ehkä ymmärtäisi ajatuksen ennemmin sitä kautta, että esim täysin poissaolleen vanhemman on noloa tulla karonkkaan paukuttelemaan henkseleitä.
Siis kuinka se on joltain pois jos joku toinen on ylpeä lapsestaan ja uskoo tehneensä hyvää työtä vanhempana?
Tarkoittaa sitä että se ei ole vanhemman ansiota vaan lapsen. Lapsen oma saavutus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on elinikäinen sijoitus. Toki korkeakoulutus on hienoa ja menestys työelämässä.
Lapsi tarvitsee hoivaa vähintään 20 vuotta. Ja sen jälkeen on ikuinen avunanto- ja yhteistyösopimus.
Minusta on hauska ajatella, että olen synnyttänyt tuon ajattelevan ja tuntevan ihmisen tähän maailmaan. Joka toivottavasti rakentaa maailmasta paremman.Mikset itse rakenna? Kyllä minustakin on hauska ajatella, että sen tekee joku muu ja silti otan itse kunnian.
Ehkä minä olen hyvä näkemään toisissa ihmisissä heidän vahvuutensa ja tukemaan heitä. En ole miettinyt, että tekisin tässä elämässä mitään suuria juttuja. Mutta aina välillä tuntuu tulevan asioita eteen ja kyllä minä nekin ongelmat ratkon.
En ole ottamassa kunniaa kenenkään työstä. Oikeasti uskon, että lapset valitsevat vanhempansa. Valitsevat elämäntiensä. Oma lapseni on todella viisas, kun on osannut valita minut elämäänsä. En usko, että kukaan muu olisi osannut sitä tehtävää paremmin hoitaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No kyllä minusta siitä saa olla ylpeäkin jos on 18-20 vuotta tehnyt pyyteetöntä ja epäitsekästä kasvatustyötä lastensa eteen ja heistä kasvaa hyviä ihmisiä. Eihän se tosiaan ole vain se synnytys, kyllä se vaivannäkö on ihan jossain muussa kohtaa mitä lapsiin tulee ei ne ilman panoksia aikuisiksi kasva.
Kyllä kasvaa. Fiksuja ihmisiä kasvaa vaikka vanhemmat olisivat välinpitämättömiä tai jopa lapselle haitallisia. Ihmisestä ei välttämättä näe yhtään kuinka hyvät tai huonot vanhemmat hänellä on.
Vierailija kirjoitti:
Jos omat lapset saa joskus fiksuina maailmalle niin kyllä mä taputan itteäni selkään ja voin todella todeta että he ovat se suurin saavutus mitä olen aikaan saanut. Kyllä työ kalpenee sen rinnalla.
Ja jos et saa, millä perusteella syy ei ole sinun vaan heidän?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on elinikäinen sijoitus. Toki korkeakoulutus on hienoa ja menestys työelämässä.
Lapsi tarvitsee hoivaa vähintään 20 vuotta. Ja sen jälkeen on ikuinen avunanto- ja yhteistyösopimus.
Minusta on hauska ajatella, että olen synnyttänyt tuon ajattelevan ja tuntevan ihmisen tähän maailmaan. Joka toivottavasti rakentaa maailmasta paremman.Mikset itse rakenna? Kyllä minustakin on hauska ajatella, että sen tekee joku muu ja silti otan itse kunnian.
Ehkä minä olen hyvä näkemään toisissa ihmisissä heidän vahvuutensa ja tukemaan heitä. En ole miettinyt, että tekisin tässä elämässä mitään suuria juttuja. Mutta aina välillä tuntuu tulevan asioita eteen ja kyllä minä nekin ongelmat ratkon.
En ole ottamassa kunniaa kenenkään työstä. Oikeasti uskon, että lapset valitsevat vanhempansa. Valitsevat elämäntiensä. Oma lapseni on todella viisas, kun on osannut valita minut elämäänsä. En usko, että kukaan muu olisi osannut sitä tehtävää paremmin hoitaa.
Silloin vanhempi on hoitanut työnsä hyvin, kun lapsi ei enää tarvitse vanhempaansa. Vanhemmuus vaatii tosi paljon herkkyyttä, että osaa olla juuri oikealla tavalla kova tai joustava. Aina ei voi mitään omalle persoonalleen, sitten pitää luottaa, että lapsi ymmärtää vanhempien erehtyväisyyden. On tärkeää osata pyytää anteeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihme jankutusta. Tietenkin lapsen saaminen on itsekkäästä halusta lähtöisin ja koko tuohon juttuun perustuu koko ihmiskunnan kehittyminen ja yhteiskunta. Ihmiset ovat halunneet ja haluavat omia lapsia. Itselläni oli vauvakuume ja halusin oman lapsen jota rakastaa ja hoivata. Oma valinta ja halu se lapsi oli ja hyvä niin. Ilman ihmisten halua tehdä lapsia ei olisi mitään yhteiskuntaa.
Silti lapseni elämä ja saavutukset eivät liity minuun, olen kuitenkin onnellinen jos hänkin on.
Em ymmärrä mikä tämän ketjun aihe on ja ap n ongelma? Onko kirjoittaja joku murrosikäinen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on elinikäinen sijoitus. Toki korkeakoulutus on hienoa ja menestys työelämässä.
Lapsi tarvitsee hoivaa vähintään 20 vuotta. Ja sen jälkeen on ikuinen avunanto- ja yhteistyösopimus.
Minusta on hauska ajatella, että olen synnyttänyt tuon ajattelevan ja tuntevan ihmisen tähän maailmaan. Joka toivottavasti rakentaa maailmasta paremman.Mikset itse rakenna? Kyllä minustakin on hauska ajatella, että sen tekee joku muu ja silti otan itse kunnian.
Ehkä minä olen hyvä näkemään toisissa ihmisissä heidän vahvuutensa ja tukemaan heitä. En ole miettinyt, että tekisin tässä elämässä mitään suuria juttuja. Mutta aina välillä tuntuu tulevan asioita eteen ja kyllä minä nekin ongelmat ratkon.
En ole ottamassa kunniaa kenenkään työstä. Oikeasti uskon, että lapset valitsevat vanhempansa. Valitsevat elämäntiensä. Oma lapseni on todella viisas, kun on osannut valita minut elämäänsä. En usko, että kukaan muu olisi osannut sitä tehtävää paremmin hoitaa.Silloin vanhempi on hoitanut työnsä hyvin, kun lapsi ei enää tarvitse vanhempaansa. Vanhemmuus vaatii tosi paljon herkkyyttä, että osaa olla juuri oikealla tavalla kova tai joustava. Aina ei voi mitään omalle persoonalleen, sitten pitää luottaa, että lapsi ymmärtää vanhempien erehtyväisyyden. On tärkeää osata pyytää anteeksi.
Minusta vanhemmuus on kuin liekki, joka palaa, sammuu ja savuaa ilmaan. Lopulta sitä ei kukaan muista. Mutta mitä meistä muutenkaan muistetaan tässä elämässä? Hyvin harvasta jotain. Lapseni on siinä iässä, et kerron hänelle elämäni virheitä. Sanon, että toivottavasti sinä olet viisaampi ja teet asiat toisin. Hän kuuntelee ja tekee ehkä asiat toisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä muu voisi olla yhtä hieno saavutus? Korkeakoulututkintoni? Työni? Mielestäni lapset ovat kuitenkin hienointa, mitä olen saanut aikaan. Olen iloinen äitiydestäni.
Rämmin läpi vaativan alan koulutuksen kahdeksassa vuodessa, sain työpaikan korkeassa asemassa ja rakensin itse talon, mutta mistään ei onniteltu niin paljon kuin silloin kun en osannutkaan käyttää ehkäisyä ja syntyi taas uusi lajimme edustaja valmiiksi ylibuukatulle saastuneelle pallolle kärsimään.
Vierailija kirjoitti:
Ihme jankutusta. Tietenkin lapsen saaminen on itsekkäästä halusta lähtöisin ja koko tuohon juttuun perustuu koko ihmiskunnan kehittyminen ja yhteiskunta. Ihmiset ovat halunneet ja haluavat omia lapsia. Itselläni oli vauvakuume ja halusin oman lapsen jota rakastaa ja hoivata. Oma valinta ja halu se lapsi oli ja hyvä niin. Ilman ihmisten halua tehdä lapsia ei olisi mitään yhteiskuntaa.
Silti lapseni elämä ja saavutukset eivät liity minuun, olen kuitenkin onnellinen jos hänkin on.
Em ymmärrä mikä tämän ketjun aihe on ja ap n ongelma? Onko kirjoittaja joku murrosikäinen?
Pieni lapsi on tosi kaunis. Siihen on punottu ihmisen koko kaari. Jo vauvasta ihminen on ihmeellisen älykäs.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on elinikäinen sijoitus. Toki korkeakoulutus on hienoa ja menestys työelämässä.
Lapsi tarvitsee hoivaa vähintään 20 vuotta. Ja sen jälkeen on ikuinen avunanto- ja yhteistyösopimus.
Minusta on hauska ajatella, että olen synnyttänyt tuon ajattelevan ja tuntevan ihmisen tähän maailmaan. Joka toivottavasti rakentaa maailmasta paremman.Mikset itse rakenna? Kyllä minustakin on hauska ajatella, että sen tekee joku muu ja silti otan itse kunnian.
Ehkä minä olen hyvä näkemään toisissa ihmisissä heidän vahvuutensa ja tukemaan heitä. En ole miettinyt, että tekisin tässä elämässä mitään suuria juttuja. Mutta aina välillä tuntuu tulevan asioita eteen ja kyllä minä nekin ongelmat ratkon.
En ole ottamassa kunniaa kenenkään työstä. Oikeasti uskon, että lapset valitsevat vanhempansa. Valitsevat elämäntiensä. Oma lapseni on todella viisas, kun on osannut valita minut elämäänsä. En usko, että kukaan muu olisi osannut sitä tehtävää paremmin hoitaa.Silloin vanhempi on hoitanut työnsä hyvin, kun lapsi ei enää tarvitse vanhempaansa. Vanhemmuus vaatii tosi paljon herkkyyttä, että osaa olla juuri oikealla tavalla kova tai joustava. Aina ei voi mitään omalle persoonalleen, sitten pitää luottaa, että lapsi ymmärtää vanhempien erehtyväisyyden. On tärkeää osata pyytää anteeksi.
Minusta vanhemmuus on kuin liekki, joka palaa, sammuu ja savuaa ilmaan. Lopulta sitä ei kukaan muista. Mutta mitä meistä muutenkaan muistetaan tässä elämässä? Hyvin harvasta jotain. Lapseni on siinä iässä, et kerron hänelle elämäni virheitä. Sanon, että toivottavasti sinä olet viisaampi ja teet asiat toisin. Hän kuuntelee ja tekee ehkä asiat toisin.
Niin, usein virheissä on sukupolvien sykli, joka toistuu loputtomiin. Sen kaikista lähimpänä olevan edellisen sukupolven virheet voidaan välttää, mutta muut tehdään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä muu voisi olla yhtä hieno saavutus? Korkeakoulututkintoni? Työni? Mielestäni lapset ovat kuitenkin hienointa, mitä olen saanut aikaan. Olen iloinen äitiydestäni.
Rämmin läpi vaativan alan koulutuksen kahdeksassa vuodessa, sain työpaikan korkeassa asemassa ja rakensin itse talon, mutta mistään ei onniteltu niin paljon kuin silloin kun en osannutkaan käyttää ehkäisyä ja syntyi taas uusi lajimme edustaja valmiiksi ylibuukatulle saastuneelle pallolle kärsimään.
No, minulla on lyhyitä pätkäkoulutuksia. Vauvan kasvattaminen mahassa ja synnytys oli työvoitto. Ensimmäisen kerran olin tehnyt jotain normaalia. Olin yhteiskunnankin mielestä hyödyllinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kyllä minusta siitä saa olla ylpeäkin jos on 18-20 vuotta tehnyt pyyteetöntä ja epäitsekästä kasvatustyötä lastensa eteen ja heistä kasvaa hyviä ihmisiä. Eihän se tosiaan ole vain se synnytys, kyllä se vaivannäkö on ihan jossain muussa kohtaa mitä lapsiin tulee ei ne ilman panoksia aikuisiksi kasva.
Kyllä kasvaa. Fiksuja ihmisiä kasvaa vaikka vanhemmat olisivat välinpitämättömiä tai jopa lapselle haitallisia. Ihmisestä ei välttämättä näe yhtään kuinka hyvät tai huonot vanhemmat hänellä on.
Vierailija kirjoitti:
Jos omat lapset saa joskus fiksuina maailmalle niin kyllä mä taputan itteäni selkään ja voin todella todeta että he ovat se suurin saavutus mitä olen aikaan saanut. Kyllä työ kalpenee sen rinnalla.
Ja jos et saa, millä perusteella syy ei ole sinun vaan heidän?
No ei kyllä. Jos rmä ei anna nisää, pentu kuolee. Jos emä ei suojele, pentu kuolee. Ilman huoltajien panostuksia lapsestaan ei kasva yhtään mitään. Se sitten vaihtelee paljonko niitä panostuksia vaaditaan. Vanhemmat, jotka ovat ottaneet pankkilainan, jotta lapsi pääsee sorbonnen yliopistoon, ovat osaltaan turvanneet lapsen menestyksen, kun myös isä, joka on 2 vuotiaasta saakka valinnut kuluttaa aikansa potkimalla palloa ja kentän laidalla ja turnauskiertueella. Tunnen äidin, joka on hieronut lapsen kipeitä lihaksia ja samaan aikaan tentannut kokeisiin, jotta lapsi on saanut seurata urheilu-unelmaansa mutta myös saanut koulutuksen. Hienoa, että monet pärjäävät myös huolimatta onnettomista huoltajistaan.
Naisten pakottava tarve saada elävä nukke jota puetaan ja huolletaan.
Jos leikkinukke riittäisi, kenenkään muun ei tarvitsisi kärsiä ja kuolla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on elinikäinen sijoitus. Toki korkeakoulutus on hienoa ja menestys työelämässä.
Lapsi tarvitsee hoivaa vähintään 20 vuotta. Ja sen jälkeen on ikuinen avunanto- ja yhteistyösopimus.
Minusta on hauska ajatella, että olen synnyttänyt tuon ajattelevan ja tuntevan ihmisen tähän maailmaan. Joka toivottavasti rakentaa maailmasta paremman.Mikset itse rakenna? Kyllä minustakin on hauska ajatella, että sen tekee joku muu ja silti otan itse kunnian.
Ehkä minä olen hyvä näkemään toisissa ihmisissä heidän vahvuutensa ja tukemaan heitä. En ole miettinyt, että tekisin tässä elämässä mitään suuria juttuja. Mutta aina välillä tuntuu tulevan asioita eteen ja kyllä minä nekin ongelmat ratkon.
En ole ottamassa kunniaa kenenkään työstä. Oikeasti uskon, että lapset valitsevat vanhempansa. Valitsevat elämäntiensä. Oma lapseni on todella viisas, kun on osannut valita minut elämäänsä. En usko, että kukaan muu olisi osannut sitä tehtävää paremmin hoitaa.Silloin vanhempi on hoitanut työnsä hyvin, kun lapsi ei enää tarvitse vanhempaansa. Vanhemmuus vaatii tosi paljon herkkyyttä, että osaa olla juuri oikealla tavalla kova tai joustava. Aina ei voi mitään omalle persoonalleen, sitten pitää luottaa, että lapsi ymmärtää vanhempien erehtyväisyyden. On tärkeää osata pyytää anteeksi.
Minusta vanhemmuus on kuin liekki, joka palaa, sammuu ja savuaa ilmaan. Lopulta sitä ei kukaan muista. Mutta mitä meistä muutenkaan muistetaan tässä elämässä? Hyvin harvasta jotain. Lapseni on siinä iässä, et kerron hänelle elämäni virheitä. Sanon, että toivottavasti sinä olet viisaampi ja teet asiat toisin. Hän kuuntelee ja tekee ehkä asiat toisin.
Niin, usein virheissä on sukupolvien sykli, joka toistuu loputtomiin. Sen kaikista lähimpänä olevan edellisen sukupolven virheet voidaan välttää, mutta muut tehdään.
Kyllä ihminen oppii. Hitaasti, mutta kuitenkin. Täytyy luottaa siihen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kyllä minusta siitä saa olla ylpeäkin jos on 18-20 vuotta tehnyt pyyteetöntä ja epäitsekästä kasvatustyötä lastensa eteen ja heistä kasvaa hyviä ihmisiä. Eihän se tosiaan ole vain se synnytys, kyllä se vaivannäkö on ihan jossain muussa kohtaa mitä lapsiin tulee ei ne ilman panoksia aikuisiksi kasva.
Kyllä kasvaa. Fiksuja ihmisiä kasvaa vaikka vanhemmat olisivat välinpitämättömiä tai jopa lapselle haitallisia. Ihmisestä ei välttämättä näe yhtään kuinka hyvät tai huonot vanhemmat hänellä on.
Vierailija kirjoitti:
Jos omat lapset saa joskus fiksuina maailmalle niin kyllä mä taputan itteäni selkään ja voin todella todeta että he ovat se suurin saavutus mitä olen aikaan saanut. Kyllä työ kalpenee sen rinnalla.
Ja jos et saa, millä perusteella syy ei ole sinun vaan heidän?
"Ilman huoltajien panostuksia lapsestaan ei kasva yhtään mitään."
"Hienoa, että monet pärjäävät myös huolimatta onnettomista huoltajistaan."
Sanot yhtä ja kumoat sen heti itse o_O
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on elinikäinen sijoitus. Toki korkeakoulutus on hienoa ja menestys työelämässä.
Lapsi tarvitsee hoivaa vähintään 20 vuotta. Ja sen jälkeen on ikuinen avunanto- ja yhteistyösopimus.
Minusta on hauska ajatella, että olen synnyttänyt tuon ajattelevan ja tuntevan ihmisen tähän maailmaan. Joka toivottavasti rakentaa maailmasta paremman.Mikset itse rakenna? Kyllä minustakin on hauska ajatella, että sen tekee joku muu ja silti otan itse kunnian.
Ehkä minä olen hyvä näkemään toisissa ihmisissä heidän vahvuutensa ja tukemaan heitä. En ole miettinyt, että tekisin tässä elämässä mitään suuria juttuja. Mutta aina välillä tuntuu tulevan asioita eteen ja kyllä minä nekin ongelmat ratkon.
En ole ottamassa kunniaa kenenkään työstä. Oikeasti uskon, että lapset valitsevat vanhempansa. Valitsevat elämäntiensä. Oma lapseni on todella viisas, kun on osannut valita minut elämäänsä. En usko, että kukaan muu olisi osannut sitä tehtävää paremmin hoitaa.Silloin vanhempi on hoitanut työnsä hyvin, kun lapsi ei enää tarvitse vanhempaansa. Vanhemmuus vaatii tosi paljon herkkyyttä, että osaa olla juuri oikealla tavalla kova tai joustava. Aina ei voi mitään omalle persoonalleen, sitten pitää luottaa, että lapsi ymmärtää vanhempien erehtyväisyyden. On tärkeää osata pyytää anteeksi.
Minusta vanhemmuus on kuin liekki, joka palaa, sammuu ja savuaa ilmaan. Lopulta sitä ei kukaan muista. Mutta mitä meistä muutenkaan muistetaan tässä elämässä? Hyvin harvasta jotain. Lapseni on siinä iässä, et kerron hänelle elämäni virheitä. Sanon, että toivottavasti sinä olet viisaampi ja teet asiat toisin. Hän kuuntelee ja tekee ehkä asiat toisin.
Niin, usein virheissä on sukupolvien sykli, joka toistuu loputtomiin. Sen kaikista lähimpänä olevan edellisen sukupolven virheet voidaan välttää, mutta muut tehdään.
Kyllä ihminen oppii. Hitaasti, mutta kuitenkin. Täytyy luottaa siihen.
Oppii siitä mistä voi oppia. Eli tiedossa olevasta edellisestä sukupolvesta, ei muusta.
Historialla on tapana toistaa itseään vaikka mahdollisuus olisikin ollut oppia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä muu voisi olla yhtä hieno saavutus? Korkeakoulututkintoni? Työni? Mielestäni lapset ovat kuitenkin hienointa, mitä olen saanut aikaan. Olen iloinen äitiydestäni.
Rämmin läpi vaativan alan koulutuksen kahdeksassa vuodessa, sain työpaikan korkeassa asemassa ja rakensin itse talon, mutta mistään ei onniteltu niin paljon kuin silloin kun en osannutkaan käyttää ehkäisyä ja syntyi taas uusi lajimme edustaja valmiiksi ylibuukatulle saastuneelle pallolle kärsimään.
No, minulla on lyhyitä pätkäkoulutuksia. Vauvan kasvattaminen mahassa ja synnytys oli työvoitto. Ensimmäisen kerran olin tehnyt jotain normaalia. Olin yhteiskunnankin mielestä hyödyllinen.
Ihmisiä on liikaa maailman jokaisessa maassa.
Olisi se mun mielestä monta kertaa kamalampaa (varsinkin omalta vanhemmalta) kuulla että "lapseni on kamalinta mitä olen saanut aikaan"