Lue keskustelun säännöt.
Asperger-ihmiset: onko teillä ystäviä?
12.05.2022 |
Jos ei, niin kaipaisitteko sellaisia? Kärsittekö yksinäisyydestä?
Kommentit (85)
Tämä ei nyt mitenkään liity aiheeseen, mutta pakko kirjoittaa kun ottaa aina silmään. Palstalla on harva se päivä mammojen ulinaketjuja hirvittävän vaikeista ja kauhistuttavista nepsylapsista joiden kanssa ei pärjää, ja ainakin tarvitaan tukitoimet ja huostaanotto. Sitten tulee tällainen aikuisten assien ketju: rauhallista jengiä, ilmeisesti aika moni korkeakoulutettu (!) Ristiriita on suuri!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei nyt mitenkään liity aiheeseen, mutta pakko kirjoittaa kun ottaa aina silmään. Palstalla on harva se päivä mammojen ulinaketjuja hirvittävän vaikeista ja kauhistuttavista nepsylapsista joiden kanssa ei pärjää, ja ainakin tarvitaan tukitoimet ja huostaanotto. Sitten tulee tällainen aikuisten assien ketju: rauhallista jengiä, ilmeisesti aika moni korkeakoulutettu (!) Ristiriita on suuri!
Minä olin 70-luvun kriteereillä ihannelapsi. Kiltti, hiljainen, koulussa lukuaineissa menestyvä ja rauhallinen. Ei kaikilla ole ADHD:ta. Aikuisena on opetellut esittämään paremmin normaalia. Mutta raskasta ja tylsää se on. Siksi en vapaaehtoisesti vietä lainkaan aikaa nenttien kanssa.
Pari hyvää ystävää tarttui lukiosta mukaan. Molemmat on huomattavasti keskivertoihmistä rennompia, joten eivät katso kieroon jos sanon jotain hölmöä tai rikon vahingossa jotain sanatonta sosiaalisen vuorovaikutuksen kaavaa. Ihania ihmisiä. :)
Ei ole. Lapsena olin yllättävästi jopa tosi tykätty outouteni takia. Ehkä silloin 80-luvulla oli helpompaa tehdä vaikutus muihin jollain erityistaidoilla, mitä nykyään älypuhelinaikana kukaan ei enää tarvitse, esimerkiksi että osaa noin vaan ulkomuistista luetella jotakin kasvien tieteellisiä nimiä. Sitten teininä alkoi tulla selkeä ero oman ikäisiini, mua ei kiinnostanut mitkään sen hetken nuorison muotijutut, vaan olin edelleen se oman tieni kulkija, mutta siinä iässä se alkoikin olla muiden silmissä noloa, joten minusta tuli seinäruusu. Pikkuhiljaa kaverit alkoi seurustella ja ottaa etäisyyttä minuun.
Se oli kyllä todella vaikea jakso elämässäni, vaikka samalla kuitenkin nautin valtavasti niistä omista touhutuksistani mihin syvennyin täysillä. Muistan kuinka teininä tutkiskelin intensiivisesti esimerkiksi järviemme vesikasvistoja ja linnustoa, samalla kun oman ikäiset työt alkoivat meikata ja bilettää. Ikävöin kuitenkin niitä kavereitani ja tavallaan ikävöin heitä vieläkin nyt nelikymppisenä, mutta ajattelen positiivisesti että mulla sentään on hyvät muistot heistä.
Tajusin viimeistään parikymppisenä, että minulla tulee olemaan yksinäinen elämä. Ja sellaista se on ollutkin. Olen kyllä seurustellut pari kertaa, mutta ne miehetkin tajusivat nopeasti, että en ole ihan normaali tyttö, enkä ole niiden kokemusten jälkeen edes yrittänyt löytää enää ketään, koska en usko olevan miestä joka rakastaisi näin friikkiä tapausta. En ole niin seksinkään perään, kun mielestäni maailmasta ja luonnosta löytyy niin paljon kiinnostavampia tutkiskelun aiheita kuin pelkästään pissavehkeiden toisiinsa hinkkaaminen. Mieluummin kalastan laiturin nokassa mökilläni ja grillaan hyvää ruokaa kuin naida nussutan alvariinsa.
Edelleenkin se ajoittain ahdistaa, välillä todella rajustikin ja joudun kyllä käyttämään jatkuvasti masennuslääkkeitä. Mutta enimmäkseen koen eläväni ihan ok elämää. Minulla on hyvä työpaikka ja ihan kivat työkaverit, mutta kyllä sitä on tottunut töissäkin siihen, että ei mun kanssa kukaan syvemmin ystävysty, lähinnä joudun selittämään itseäni aina muille. Miksi teet noin, mikset tee näin, mikset oo kuin me muut jne. Mutta ei se nyt enää nelikymppisenä niin stressaa, siihen on tottunut jo. Nuorena kyllä olin ihan romuna.
Vierailija kirjoitti:
Assburger kirjoitti:
On ja ei, kaipaan kyllä.
Meillä ei käy koskaan ketään.
Täytin 50 eikä kukaan muistanut, se vähän karvasteli.
Kouluaikana ei ollut kavereita tai he jäivät etäisiksi.
Työpaikoilta ei tullut 10v aikana ystäviä kuin 1.
Hän on tosin aika erakko(epäilen as-henkilöksi), ei esim. välttämättä vastaa viesteihini.Paljon onnea syntymäpäivän johdosta! 🎂💐 Toivon sulle hyvää uutta elinvuotta, toteutuvia toiveita ja kiinnostavia ihmisiä matkaan mukaan!
Kiitos!
Joo, kyllä tässä jonkinlaista sosiaalistakin elämää on, minulla on myös perhe.
Useammalla lapsellani on myös autismin kirjon häiriö, osalla pahemi, osalla lievempi.
Nykyinen ammattini, jossa olen toiminut parikymmentä vuotta, on aika yksinäinen ja yleensä kollegat eivät ole kiinnostuneet samoista asioista kuin minä(ammattiin liittyviä asioita lukuunottamatta).
Iän myötä jotkut omituisuureni tuntuvat helpottavan(en välttämättä esitelmöi kiinnostuksenaiheistani jokaiselle), mutta jotkut pahenevan, oman ohjauksen ongelmat tuntuvat korostuvan jumitun ja ahdistun kunnpitäisi aloittaa jotain tai vaihtaa hommaa, pirullista yksityiselle elinkeinonharjoittajalle...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei nyt mitenkään liity aiheeseen, mutta pakko kirjoittaa kun ottaa aina silmään. Palstalla on harva se päivä mammojen ulinaketjuja hirvittävän vaikeista ja kauhistuttavista nepsylapsista joiden kanssa ei pärjää, ja ainakin tarvitaan tukitoimet ja huostaanotto. Sitten tulee tällainen aikuisten assien ketju: rauhallista jengiä, ilmeisesti aika moni korkeakoulutettu (!) Ristiriita on suuri!
Assi ilman häiritseviä aistihäiriöitä voi olla hyvinkin helppo lapsi. Monesti myös osaavat yhtään isompana sanoa mikä häiritsee, jos häiritsee. Aikuisuuteen mennessä on sitten ehtinyt tehdä elämästään omannäköistä.
Mulla on ystäviä, mutta nykyisellä paikkakunnallani vain yksi. Hän on tosi rakas ja läheinen. Muitten ystävien kanssa on lähinnä puhelimitse yhteydenpito. Eikä auttaisi vaihtaa paikkakuntaakaan, koska ei millään paikkakunnalla ole minulla yli yksi ystävää paitsi kotikaupungissani kaksi, joiden kanssa nähdään satunnaisesti. Toisen kanssa ollaan tunnettu lapsesta asti ja hän ei ole asperger. Toisen kanssa on tunnettu 18 vuotta ja hän saattaa olla asperger. Nuorempana ehkä häiritsi enemmän se, että oli vaikea saada uusia ystäviä, mutta nykyään olen ymmärtänyt, että laatu korvaa määrän ja jotenkin toi korona vei merkityksen myös siltä, että nähdäänkö kasvokkain. Nuorempana ehkä kaipasin kavereita, joiden kanssa viettää aikaa, mutta nykyään en välitä kuin ystävistä, koska oon tajunnu minkälaisia selkäänpuukottajia ja paskanpuhujia ja juonittelijoita monet ihmiset on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole, enkä nyt erityisemmin edes kaipaa, jos ei luonnollisesti sellainen hyvä sosiaalinen kanssakäyminen ilmaannu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei nyt mitenkään liity aiheeseen, mutta pakko kirjoittaa kun ottaa aina silmään. Palstalla on harva se päivä mammojen ulinaketjuja hirvittävän vaikeista ja kauhistuttavista nepsylapsista joiden kanssa ei pärjää, ja ainakin tarvitaan tukitoimet ja huostaanotto. Sitten tulee tällainen aikuisten assien ketju: rauhallista jengiä, ilmeisesti aika moni korkeakoulutettu (!) Ristiriita on suuri!
Assi ilman häiritseviä aistihäiriöitä voi olla hyvinkin helppo lapsi. Monesti myös osaavat yhtään isompana sanoa mikä häiritsee, jos häiritsee. Aikuisuuteen mennessä on sitten ehtinyt tehdä elämästään omannäköistä.
Riippuisikohan myös toisen ihmisen näkökulmasta? Esim. monet ovat kokeneet kiinnostuksenkohteisiini jumiutumiseni ja niistä pitkään puhumisen tahalliseksi hankaluudeksi, vaikka en ole mielestäni tehnyt kenellekään mitään pahaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö naiset ole muutenkin aika assburgereita, luulis niillä olevan muita assburgernaisia ystävinä.
Ei oikeastaan enää. Tosin täytyy myöntää, että on siinä hieman omassakin toiminnassa syytä siihen, että ystävät ja kaverit kaikkoavat. En vain osaa keskustella kovin vastavuoroisesti, vaan ennemmin tai myöhemmin puhe kääntyy kiinnostuksenkohteisiini. Tämä harmittaa itseänikin, ja olen kyllä parhaani mukaan yrittänyt olla kiinnostuneempi myös muiden asioista ja kuulumisista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei nyt mitenkään liity aiheeseen, mutta pakko kirjoittaa kun ottaa aina silmään. Palstalla on harva se päivä mammojen ulinaketjuja hirvittävän vaikeista ja kauhistuttavista nepsylapsista joiden kanssa ei pärjää, ja ainakin tarvitaan tukitoimet ja huostaanotto. Sitten tulee tällainen aikuisten assien ketju: rauhallista jengiä, ilmeisesti aika moni korkeakoulutettu (!) Ristiriita on suuri!
Assi ilman häiritseviä aistihäiriöitä voi olla hyvinkin helppo lapsi. Monesti myös osaavat yhtään isompana sanoa mikä häiritsee, jos häiritsee. Aikuisuuteen mennessä on sitten ehtinyt tehdä elämästään omannäköistä.
Epäilen, että lukion 1. luokkaa käyvä tyttäreni on as.
Hänellä on ollut aina ongelmia saada kavereita. Nytkin hän on luokallaan jotenkin ulkopuolinen.
Aistiherkkyyksiä hänellä tuntuu olevan.
Koulupsykologin juttusilla hän on käynyt ja jotain testejä on tehty.
Ainakin lukivaikeus on todettu.
Nuorimmaisellamme todettiin asperger 13-vuotiaana.
Voisin kiteyttää asian niin, että kyllähän minä kärsin yksinäisyydestä, ajoittain aika paljonkin, mutta kun se yksinäisyys ei ollenkaan helpota olemalla tekemisissä ihmisten kanssa. Se on vain sitä "itsensä selittämistä", kuten joku jo edellä sanoi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei nyt mitenkään liity aiheeseen, mutta pakko kirjoittaa kun ottaa aina silmään. Palstalla on harva se päivä mammojen ulinaketjuja hirvittävän vaikeista ja kauhistuttavista nepsylapsista joiden kanssa ei pärjää, ja ainakin tarvitaan tukitoimet ja huostaanotto. Sitten tulee tällainen aikuisten assien ketju: rauhallista jengiä, ilmeisesti aika moni korkeakoulutettu (!) Ristiriita on suuri!
En ole korkeakoulutettu, vaan merkonomi, mutta osaan kyllä keskustella sivistyneesti ja asiallisesti. Asperger-diagnoosi on.
Vierailija kirjoitti:
Kovasti olen nähnyt vaivaa ystävien saamiseksi, aina uudelleen ja uudelleen, mutta ne kariutuvat. Minä olen se aktiivisempi osapuoli pitämään yhteyttä. Toisesta ei välttämättä kuulu mitään, joten monesti on tuntunut, että koko ystävyyssuhde on oman aktiivisuuteni varassa. Vuosi saattaa mennä maksimissaan ja sitten nämä uudet "ystävät" ottavat viimeistään etäisyyttä. En tiedä mitä teen väärin. En kai osaa olla sellainen, jonka ystävä haluttaisiin olla. Jo lapsena tuntui, että olin ulkona porukasta. Näin nelikymppisenä tuo ystävien puuttuminen ei niin pahasti enää haittaa, oma seura riittää. Mutta kyllä sitä joskus kaipaisi ystävää jakamaan asioita. Välillä tuntee olevansa kovin yksin.
Oma lapsi (alakoululainen) kamppailee jatkuvasti ystävyyssuhteiden puutteen kanssa, asperger hänkin. Lapsen kohdalla se sattuu enemmän. Hän on se, jota ei kutsuta synttäreille, joka jää välituntisin yksin, joka viettää illat yksin. Lapsi ei ymmärrä, miksi hän on erilainen, miksi hän ei kelpaa, miksi ei ymmärrä muita, miksi muut eivät ymmärrä häntä. Onneksi sentään on vertaistuki kotona, kun meitä aspergereita on kaksi.
Siis olet asperger ja SILTI TEHNYT LAPSEN? Voi lapsiparkaa... Olisit ajatellut periytyvyyttä. Inhottava taakka lapselle, näethän sen jo itsekin, miten kärsii.
Vierailija kirjoitti:
Ei ole. Lapsena olin yllättävästi jopa tosi tykätty outouteni takia. Ehkä silloin 80-luvulla oli helpompaa tehdä vaikutus muihin jollain erityistaidoilla, mitä nykyään älypuhelinaikana kukaan ei enää tarvitse, esimerkiksi että osaa noin vaan ulkomuistista luetella jotakin kasvien tieteellisiä nimiä. Sitten teininä alkoi tulla selkeä ero oman ikäisiini, mua ei kiinnostanut mitkään sen hetken nuorison muotijutut, vaan olin edelleen se oman tieni kulkija, mutta siinä iässä se alkoikin olla muiden silmissä noloa, joten minusta tuli seinäruusu. Pikkuhiljaa kaverit alkoi seurustella ja ottaa etäisyyttä minuun.
Se oli kyllä todella vaikea jakso elämässäni, vaikka samalla kuitenkin nautin valtavasti niistä omista touhutuksistani mihin syvennyin täysillä. Muistan kuinka teininä tutkiskelin intensiivisesti esimerkiksi järviemme vesikasvistoja ja linnustoa, samalla kun oman ikäiset työt alkoivat meikata ja bilettää. Ikävöin kuitenkin niitä kavereitani ja tavallaan ikävöin heitä vieläkin nyt nelikymppisenä, mutta ajattelen positiivisesti että mulla sentään on hyvät muistot heistä.
Tajusin viimeistään parikymppisenä, että minulla tulee olemaan yksinäinen elämä. Ja sellaista se on ollutkin. Olen kyllä seurustellut pari kertaa, mutta ne miehetkin tajusivat nopeasti, että en ole ihan normaali tyttö, enkä ole niiden kokemusten jälkeen edes yrittänyt löytää enää ketään, koska en usko olevan miestä joka rakastaisi näin friikkiä tapausta. En ole niin seksinkään perään, kun mielestäni maailmasta ja luonnosta löytyy niin paljon kiinnostavampia tutkiskelun aiheita kuin pelkästään pissavehkeiden toisiinsa hinkkaaminen. Mieluummin kalastan laiturin nokassa mökilläni ja grillaan hyvää ruokaa kuin naida nussutan alvariinsa.
Edelleenkin se ajoittain ahdistaa, välillä todella rajustikin ja joudun kyllä käyttämään jatkuvasti masennuslääkkeitä. Mutta enimmäkseen koen eläväni ihan ok elämää. Minulla on hyvä työpaikka ja ihan kivat työkaverit, mutta kyllä sitä on tottunut töissäkin siihen, että ei mun kanssa kukaan syvemmin ystävysty, lähinnä joudun selittämään itseäni aina muille. Miksi teet noin, mikset tee näin, mikset oo kuin me muut jne. Mutta ei se nyt enää nelikymppisenä niin stressaa, siihen on tottunut jo. Nuorena kyllä olin ihan romuna.
Nepsypiireissä tuota kutsutaan nimellä ekko, eli erityisen kiinnostuksen kohde. Sellaisen kun neurokirjoinen aina jostain keksii, jaksaa hän kuluttaa siihen vaikka tuntikausia yhtä soittoa. Unohtuu jopa syöminen ja nukkuminen. Ei ihme että siinä ihmiskontaktit jää vähemmälle, ja lopulta sitten kokonaan pois. Ei tietenkään johdu pelkästään tuosta. Sitä minä näissä kirjoituksissa välillä ihmettelen, että miksi niissä ikään kuin syyllistetään ei-kirjoperheeseen kuuluvia? Ei kai se ole muiden vastuulla, osaako joku solmia ystävyyssuhteita?
Vierailija kirjoitti:
Tämä ei nyt mitenkään liity aiheeseen, mutta pakko kirjoittaa kun ottaa aina silmään. Palstalla on harva se päivä mammojen ulinaketjuja hirvittävän vaikeista ja kauhistuttavista nepsylapsista joiden kanssa ei pärjää, ja ainakin tarvitaan tukitoimet ja huostaanotto. Sitten tulee tällainen aikuisten assien ketju: rauhallista jengiä, ilmeisesti aika moni korkeakoulutettu (!) Ristiriita on suuri!
Tosi monille nenteille pelkkä akateeminen pärjääminen ei riitä. Huoli syntyy siitä, kun lapsi ei ryhmäänny tai saa ystäviä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kovasti olen nähnyt vaivaa ystävien saamiseksi, aina uudelleen ja uudelleen, mutta ne kariutuvat. Minä olen se aktiivisempi osapuoli pitämään yhteyttä. Toisesta ei välttämättä kuulu mitään, joten monesti on tuntunut, että koko ystävyyssuhde on oman aktiivisuuteni varassa. Vuosi saattaa mennä maksimissaan ja sitten nämä uudet "ystävät" ottavat viimeistään etäisyyttä. En tiedä mitä teen väärin. En kai osaa olla sellainen, jonka ystävä haluttaisiin olla. Jo lapsena tuntui, että olin ulkona porukasta. Näin nelikymppisenä tuo ystävien puuttuminen ei niin pahasti enää haittaa, oma seura riittää. Mutta kyllä sitä joskus kaipaisi ystävää jakamaan asioita. Välillä tuntee olevansa kovin yksin.
Oma lapsi (alakoululainen) kamppailee jatkuvasti ystävyyssuhteiden puutteen kanssa, asperger hänkin. Lapsen kohdalla se sattuu enemmän. Hän on se, jota ei kutsuta synttäreille, joka jää välituntisin yksin, joka viettää illat yksin. Lapsi ei ymmärrä, miksi hän on erilainen, miksi hän ei kelpaa, miksi ei ymmärrä muita, miksi muut eivät ymmärrä häntä. Onneksi sentään on vertaistuki kotona, kun meitä aspergereita on kaksi.
Siis olet asperger ja SILTI TEHNYT LAPSEN? Voi lapsiparkaa... Olisit ajatellut periytyvyyttä. Inhottava taakka lapselle, näethän sen jo itsekin, miten kärsii.
NO SIIS VOI HYVÄ TAIVAS SENTÄÄN. Pitäisiköhän sun itsesi vaan mennä karhumetsään juoksemaan ympyrää puolukoita takapuolessa
Australian euroviisuedustaja näyttäisi tänä vuonna olevan Asperger:
Ei virallista diagnoosia, koska peruskeissi, että naisena saa kourallisen mt-diagnooseja ilman, että kukaan harkitseekaan, että lapsesta saakka outo tyttö voisi olla autismin kirjolla. Eikä as siis sulje pois mt-ongelmia. Mutta onhan se väärin, että saa vihdoin rauhan ja puolisokin vastauksia vasta siinä vaiheessa elämää, kun tutustuu näihin neuropsyk. kirjon asioihin, kun on yli vuosikymmenen kuluttanut psykiatrian poleilla, takaraivossa tieto että jotain ns. kummaa kyllä tässä myös on.
Ystäviksi en uskalla kutsua juuri ketään. Välillisesti tunnen hyväksyntää kumppanin kautta, koska olen todistetusti jonkun rakkauden arvoinen, mutta omia ystäviä ei ole. En osaa. Enkä osaa kaivata. Olen kyllä kiintynyt ihmisiin, ja puolisoa rakastan. En yleisesti tunne ihmisiä kohtaan negatiivisesti. En vain itse osaa linkittyä ihmisten joukkoon, olen ns. ikiouto. En tiedä, saako joku tästä kirjoituksesta kiinni. Eikä tämä ole minua kiusannut, olen itse asiassa hyväksynyt itseni nyt paremmin ja vointi on kohentunut kun olen asioita puhki pohdiskellut.