Lue keskustelun säännöt.
Asperger-ihmiset: onko teillä ystäviä?
12.05.2022 |
Jos ei, niin kaipaisitteko sellaisia? Kärsittekö yksinäisyydestä?
Kommentit (85)
Omaan aspergerpiirteitä, mutta en riittävästi saadakseni diagnoosin. Seurastani kyllä pidetään ja osaan olla sosiaalinen, mutta ihmisten pinnallisuus sosiaalisissa tilanteissa käy ainoastaan voimille, en saa siitä mitään itselleni. Ystävyyssuhteet ovat tästä syystä haasteellisia, en vain jaksa tyhjänpäiväistä huulten heiluttelua. Riittävän syvällisen ihmisen löytäminen ystäväksi ei ole kovinkaan helppoa, varsinkin kun ei ole laajaa tuttavapiiriä ammennettavaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaipaisin ystäviä, että joku pyytäisi vaikka reissuun, harrastukseen tms. Olen mies ja suvun miespuoliset jäsenetkin karttavat. Juhlissakaan kukaan ei puhu, jos itse yritän puhua jotain niin vastataan yksitavuisesti. Ainoa sosiaalisen elämän muoto on nämä suvun "pakolliset" tapahtumat.
Naimisiin olen päässyt, naisten kanssa kommunkointi sujuu aavistuksen paremmin. Itseltä puuttuu joku "äijägeeni", koska aikuisiällä miehet ei halua olla vapaa-ajalla tekemisissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapeuttini on kiistänyt mulla olevan aspergeria, mutta itse olen varma että joku diagnoosi olisi paikallaan kun minulla on valtavan suuria haasteita sosiaalisessa kanssakäynnissä. Ja juuri tästä syystä kukaan ei halua olla kanssani tekemisissä. Olen siis aikanaan kavereita ja ystäviä saanut, mutta näiden ihmissuhteiden ylläpitäminen ei onnistu, joten otsikon kysymykseen vastaan että olen todella yksinäinen.
Jos kerta toisensa jälkeen ihmiset ghostaavat tai jopa suuttuvat, vika ei voi olla aina muissa - se on minussa. En vain tiedä mikä se on, joten lakkasin edes yrittämästä.
Miksi terapeutti ei usko kohdallasi aspergeriin? Jos vaikeudet eivät liity muiden ihmisten tulkitsemiseen, hän on varmaan oikeassa.
Hänen mielestään minulla ei ole niitä piirteitä. Ja jotenkin hänen kanssaan vuorovaikutus sujuukin, mutta sitten "tosielämässä" se ei enää onnistukaan. En tiedä mistä se johtuu, mutta ihan kuin olisin vieraalta planeetalta mitä tulee muiden kanssa kommunikointiin.
Monilla ammattilaisillakin on sellainen käsitys, että aspergereilla on aina käytös silmiinpistävän kummallista. Asperger tunnistetaan niillä jotka ovat sitä vahvasti, lievemmin aspergerpiirteiset ja usein nimenomaan naiset jäävät ilman diagnoosia ja selitystä ongelmilleen. Tämä on siksikin niin onnetonta, että naisaspergerit miehiä useammin kaipaisivat sosiaalista kanssakäymistä ja kärsivät siitä ettei se suju.
Tässäkin asiassa on usein vaikeinta niillä, jotka ovat eräänlaisia väliinputoajia: riittävän normaaleja, jotta diagnoosi ei ole ilmiselvä, mutta kuitenkin tarpeeksi poikkeavia tullakseen karsaasti katsotuksi.
Suosittelen avun etsimistä neuropsykiatrisiin diagnooseihin erikoistuneelta taholta.
Minulla oli itsellänikin aiemmin aspergerista se perinteinen käsitys joka ei kaikilta osin itseeni sovi ollenkaan, joten en olisi osannut itsekään epäillä omaavani aspergerpiirteitä. Mutta kyllä niitä on.
Olen itse todennäköisesti tällainen rajatapaus. Lapsi on sitten ihan kunnolla kirjolla.
Miten te olette kaikki noin itsekseen viihtyviä vrt minun kaveriin? Miksei minun ass kaverini ole?
Olisipa hänkin.
Kysyy joka päivä mitä kuuluu, selittää pitkiä juttuja, on todella raskas henkilö ja haluaisi tavata usein. Huoh. Harmittaa että päästin hänet niin lähelle. Enhän minä tiennyt että hänestä tuleekin taakka. Ei näköjään hiffaa sitäkään että sivuutan osan kysymyksistä, vastaan tahallani hitaasti.
Hänellä on todella paljon vaivoja, huolia ja ongelmia jaarittelee.
Minun etäisyyteeni hän varmaan ajattelee että hän nyt vain on sellainen.
Vierailija kirjoitti:
Australian euroviisuedustaja näyttäisi tänä vuonna olevan Asperger:
Niin? Mitä väliä? Varmasti euroviisuja on ennenkin edustanut ihmisiä joilla on erilaisia oireyhtymiä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten te olette kaikki noin itsekseen viihtyviä vrt minun kaveriin? Miksei minun ass kaverini ole?
Olisipa hänkin.
Kysyy joka päivä mitä kuuluu, selittää pitkiä juttuja, on todella raskas henkilö ja haluaisi tavata usein. Huoh. Harmittaa että päästin hänet niin lähelle. Enhän minä tiennyt että hänestä tuleekin taakka. Ei näköjään hiffaa sitäkään että sivuutan osan kysymyksistä, vastaan tahallani hitaasti.
Hänellä on todella paljon vaivoja, huolia ja ongelmia jaarittelee.
Minun etäisyyteeni hän varmaan ajattelee että hän nyt vain on sellainen.
Mitä sinun ^etäisyyteesi^ pitäisi ajatella? Että ylennät itsesi toista alentamalla - mikä onkin totuus. Haluaisiko niin?
Ei oikeastaan. Mutta tuttavia on ja perhe. Niissäkin riesaa kerrakseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten te olette kaikki noin itsekseen viihtyviä vrt minun kaveriin? Miksei minun ass kaverini ole?
Olisipa hänkin.
Kysyy joka päivä mitä kuuluu, selittää pitkiä juttuja, on todella raskas henkilö ja haluaisi tavata usein. Huoh. Harmittaa että päästin hänet niin lähelle. Enhän minä tiennyt että hänestä tuleekin taakka. Ei näköjään hiffaa sitäkään että sivuutan osan kysymyksistä, vastaan tahallani hitaasti.
Hänellä on todella paljon vaivoja, huolia ja ongelmia jaarittelee.
Minun etäisyyteeni hän varmaan ajattelee että hän nyt vain on sellainen.Mitä sinun ^etäisyyteesi^ pitäisi ajatella? Että ylennät itsesi toista alentamalla - mikä onkin totuus. Haluaisiko niin?
No siihen pitäisi reagoida niin että vähennä viestittelyä 😀 ei minun ole velvollisuus viihdyttää häntä. Minulla on oma elämä, erillinen! Olen itse ihminen joka ei tykkää siitä että tungetellaan
Eipä ole mutta haluaisin kyllä. Näin junantuomana yliopisto-opiskelijana oon käyny 2 kertaa Suomen aspergeryhdistyksen toiminnassa mukana ja siellä oon kyllä nähnyt, miten kuppikuntaista on valitettavaa sielläkin toiminta erittäin tärkeän asian ajamisesta huolimatta. Syksyllä lähen kyllä vielä johonkin ryhmäjuttuun yliopistopiireissä vielä mukana, jossa on enemmän meitä sosiaalisia kummajaisia mukana kuin neurotyypillisiä. Kävin keväällä SPR:n ystävätaitojen ryhmässä ja yllätyin, miten paljon ujoja ihmisiä todellisuudessa on yhteiskunnassamme.
T: M28
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten te olette kaikki noin itsekseen viihtyviä vrt minun kaveriin? Miksei minun ass kaverini ole?
Olisipa hänkin.
Kysyy joka päivä mitä kuuluu, selittää pitkiä juttuja, on todella raskas henkilö ja haluaisi tavata usein. Huoh. Harmittaa että päästin hänet niin lähelle. Enhän minä tiennyt että hänestä tuleekin taakka. Ei näköjään hiffaa sitäkään että sivuutan osan kysymyksistä, vastaan tahallani hitaasti.
Hänellä on todella paljon vaivoja, huolia ja ongelmia jaarittelee.
Minun etäisyyteeni hän varmaan ajattelee että hän nyt vain on sellainen.Mitä sinun ^etäisyyteesi^ pitäisi ajatella? Että ylennät itsesi toista alentamalla - mikä onkin totuus. Haluaisiko niin?
Uskon, että on hankalaa hankkia ja pitää kavereita as-ihmisenä. Ettekö voisi hyödyntää tukiryhmiä? Voisitte löytää sieltä samankaltaisia ihmisiä.
Kaverini on todella seurankipeä ja hyväksynnänkaipaava. Mutta minä en ole hänen viihdyttäjänsä, tukihenkilönsä, terapeuttinsa hänen tarpeensa mukaan. Kaverisuhteemme on hyvin yksipuolinen. Eli hän saa kaverisuhteesta enemmän kuin minä.
Kyllä vastaan viiveellä koska hänelle pitää opettaa että en ole päivittäin tai edes viikoittain hänen tarpeensa mukaisesti saatavilla
Vierailija kirjoitti:
Ei ole. Lapsena olin yllättävästi jopa tosi tykätty outouteni takia. Ehkä silloin 80-luvulla oli helpompaa tehdä vaikutus muihin jollain erityistaidoilla, mitä nykyään älypuhelinaikana kukaan ei enää tarvitse, esimerkiksi että osaa noin vaan ulkomuistista luetella jotakin kasvien tieteellisiä nimiä. Sitten teininä alkoi tulla selkeä ero oman ikäisiini, mua ei kiinnostanut mitkään sen hetken nuorison muotijutut, vaan olin edelleen se oman tieni kulkija, mutta siinä iässä se alkoikin olla muiden silmissä noloa, joten minusta tuli seinäruusu. Pikkuhiljaa kaverit alkoi seurustella ja ottaa etäisyyttä minuun.
Se oli kyllä todella vaikea jakso elämässäni, vaikka samalla kuitenkin nautin valtavasti niistä omista touhutuksistani mihin syvennyin täysillä. Muistan kuinka teininä tutkiskelin intensiivisesti esimerkiksi järviemme vesikasvistoja ja linnustoa, samalla kun oman ikäiset työt alkoivat meikata ja bilettää. Ikävöin kuitenkin niitä kavereitani ja tavallaan ikävöin heitä vieläkin nyt nelikymppisenä, mutta ajattelen positiivisesti että mulla sentään on hyvät muistot heistä.
Tajusin viimeistään parikymppisenä, että minulla tulee olemaan yksinäinen elämä. Ja sellaista se on ollutkin. Olen kyllä seurustellut pari kertaa, mutta ne miehetkin tajusivat nopeasti, että en ole ihan normaali tyttö, enkä ole niiden kokemusten jälkeen edes yrittänyt löytää enää ketään, koska en usko olevan miestä joka rakastaisi näin friikkiä tapausta. En ole niin seksinkään perään, kun mielestäni maailmasta ja luonnosta löytyy niin paljon kiinnostavampia tutkiskelun aiheita kuin pelkästään pissavehkeiden toisiinsa hinkkaaminen. Mieluummin kalastan laiturin nokassa mökilläni ja grillaan hyvää ruokaa kuin naida nussutan alvariinsa.
Edelleenkin se ajoittain ahdistaa, välillä todella rajustikin ja joudun kyllä käyttämään jatkuvasti masennuslääkkeitä. Mutta enimmäkseen koen eläväni ihan ok elämää. Minulla on hyvä työpaikka ja ihan kivat työkaverit, mutta kyllä sitä on tottunut töissäkin siihen, että ei mun kanssa kukaan syvemmin ystävysty, lähinnä joudun selittämään itseäni aina muille. Miksi teet noin, mikset tee näin, mikset oo kuin me muut jne. Mutta ei se nyt enää nelikymppisenä niin stressaa, siihen on tottunut jo. Nuorena kyllä olin ihan romuna.
Kolahti. Itselläni ei ole diagnoosia, enkä näe enää yli nelikymppisenä järkeä alkaa hakemaan sitä. Mutta lapsena ja teininä olin juuri tuollainen. Osasin kasvion latinankielisine nimineen ulkoa ym.
Minulla olisi kyllä ollut vientiä, kun olin ilmeisesti jokseenkin hyvännäköinen, mutta en koskaan tajunnut kiinnostuksen osoituksia riittävän nopeasti, ja olen onnistunut suututtamaan monta tyttöä, jotka ovat tulkinneet tämän ylpeydeksi ja nirppanokkaisuudeksi. Ja onnistunut jäämään yksin. Parisuhteen onnistuin solmimaan yliopistossa toiseen kirjolaiseen, jolla oli samantyyppisiä kiinnostuksen kohteita. Se päättyi eroon naisen ADHD:n ja muiden oireiden vuoksi.
Kaverisuhteita en ole oikein koskaan osannut ylläpitää. Solmiminen onnistuu, jos on ympäristö, jossa on pakotettua kanssakäymistä, kuten koulu, mutta siitä on jo vuosikymmeniä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muutamia ystäviä on, mutta teen asioita mieluiten yksin.
Vierailija kirjoitti:
Assburger kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kovasti olen nähnyt vaivaa ystävien saamiseksi, aina uudelleen ja uudelleen, mutta ne kariutuvat. Minä olen se aktiivisempi osapuoli pitämään yhteyttä. Toisesta ei välttämättä kuulu mitään, joten monesti on tuntunut, että koko ystävyyssuhde on oman aktiivisuuteni varassa. Vuosi saattaa mennä maksimissaan ja sitten nämä uudet "ystävät" ottavat viimeistään etäisyyttä. En tiedä mitä teen väärin. En kai osaa olla sellainen, jonka ystävä haluttaisiin olla. Jo lapsena tuntui, että olin ulkona porukasta. Näin nelikymppisenä tuo ystävien puuttuminen ei niin pahasti enää haittaa, oma seura riittää. Mutta kyllä sitä joskus kaipaisi ystävää jakamaan asioita. Välillä tuntee olevansa kovin yksin.
Oma lapsi (alakoululainen) kamppailee jatkuvasti ystävyyssuhteiden puutteen kanssa, asperger hänkin. Lapsen kohdalla se sattuu enemmän. Hän on se, jota ei kutsuta synttäreille, joka jää välituntisin yksin, joka viettää illat yksin. Lapsi ei ymmärrä, miksi hän on erilainen, miksi hän ei kelpaa, miksi ei ymmärrä muita, miksi muut eivät ymmärrä häntä. Onneksi sentään on vertaistuki kotona, kun meitä aspergereita on kaksi.
Siis olet asperger ja SILTI TEHNYT LAPSEN? Voi lapsiparkaa... Olisit ajatellut periytyvyyttä. Inhottava taakka lapselle, näethän sen jo itsekin, miten kärsii.
Tämä paskasanko oli odotettavissa.
Mitä hyvää toit keskusteluun sen kumoamisella?
Moni as-aikuinen on muuten saanut diagnoosinsa vasta lapsensa jälkeen.
Moni itsensä assiksi mieltävä on ilman diagnoosia, havahtunut tutkimaam itseään ja omituisuuksiaan vasta lastensa diagnoosien myötä.
1989 taisi tulla ensimmäinen asperger-diagnoosi Suomessa.
Mielenterveysongelmia kulkee suvussa, joten en ihmettele as-diagnoosia. Ehkä mielummin se, kuin korkea syöpäriski.
As ei ole mielenterveysongelma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eipä ole mutta haluaisin kyllä. Näin junantuomana yliopisto-opiskelijana oon käyny 2 kertaa Suomen aspergeryhdistyksen toiminnassa mukana ja siellä oon kyllä nähnyt, miten kuppikuntaista on valitettavaa sielläkin toiminta erittäin tärkeän asian ajamisesta huolimatta. Syksyllä lähen kyllä vielä johonkin ryhmäjuttuun yliopistopiireissä vielä mukana, jossa on enemmän meitä sosiaalisia kummajaisia mukana kuin neurotyypillisiä. Kävin keväällä SPR:n ystävätaitojen ryhmässä ja yllätyin, miten paljon ujoja ihmisiä todellisuudessa on yhteiskunnassamme.
T: M28
Oletko kirjoitellut aikaisemminkin?
Tunnut tutulta tyypiltä ja liva lukea juttujasi.
Annat jotenkin uskoa siihen, että teini as-pojasastakin voisi tulla jotakin.
T. As-pojan isoäiti
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten te olette kaikki noin itsekseen viihtyviä vrt minun kaveriin? Miksei minun ass kaverini ole?
Olisipa hänkin.
Kysyy joka päivä mitä kuuluu, selittää pitkiä juttuja, on todella raskas henkilö ja haluaisi tavata usein. Huoh. Harmittaa että päästin hänet niin lähelle. Enhän minä tiennyt että hänestä tuleekin taakka. Ei näköjään hiffaa sitäkään että sivuutan osan kysymyksistä, vastaan tahallani hitaasti.
Hänellä on todella paljon vaivoja, huolia ja ongelmia jaarittelee.
Minun etäisyyteeni hän varmaan ajattelee että hän nyt vain on sellainen.Mitä sinun ^etäisyyteesi^ pitäisi ajatella? Että ylennät itsesi toista alentamalla - mikä onkin totuus. Haluaisiko niin?
Uskon, että on hankalaa hankkia ja pitää kavereita as-ihmisenä. Ettekö voisi hyödyntää tukiryhmiä? Voisitte löytää sieltä samankaltaisia ihmisiä.
Kaverini on todella seurankipeä ja hyväksynnänkaipaava. Mutta minä en ole hänen viihdyttäjänsä, tukihenkilönsä, terapeuttinsa hänen tarpeensa mukaan. Kaverisuhteemme on hyvin yksipuolinen. Eli hän saa kaverisuhteesta enemmän kuin minä.
Kyllä vastaan viiveellä koska hänelle pitää opettaa että en ole päivittäin tai edes viikoittain hänen tarpeensa mukaisesti saatavilla
No tuota. Minusta tuollainen on henkistä väkivaltaa. Laita koko ystävyyssuhde poikki; sinä et toden totta ole oikeutettu kouluttamaan kaveriasi millään tapaa 😳 Mitä helvettiä oikein ajattelet!
Vierailija kirjoitti:
Oli, mutta ystävyys on aina enemmän yksipuoleista. Yksi päivä lopetin yhteydenpidon testiksi ja kukaan ei ottanut yhteyttä, joten annoin asian olla. Yksin huomattavasti parempi, kuin "ystävien" kanssa.
Minäkin lopetin yhteyden ottamisen. Tässä on muutama vuosi nyt mennyt odotellessa. Sitten ne vielä väittää somessa, että olet rakastettu, olet tärkeä. Ok. Kivat sulle, joka olet. Meistä moni ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten te olette kaikki noin itsekseen viihtyviä vrt minun kaveriin? Miksei minun ass kaverini ole?
Olisipa hänkin.
Kysyy joka päivä mitä kuuluu, selittää pitkiä juttuja, on todella raskas henkilö ja haluaisi tavata usein. Huoh. Harmittaa että päästin hänet niin lähelle. Enhän minä tiennyt että hänestä tuleekin taakka. Ei näköjään hiffaa sitäkään että sivuutan osan kysymyksistä, vastaan tahallani hitaasti.
Hänellä on todella paljon vaivoja, huolia ja ongelmia jaarittelee.
Minun etäisyyteeni hän varmaan ajattelee että hän nyt vain on sellainen.Mitä sinun ^etäisyyteesi^ pitäisi ajatella? Että ylennät itsesi toista alentamalla - mikä onkin totuus. Haluaisiko niin?
No siihen pitäisi reagoida niin että vähennä viestittelyä 😀 ei minun ole velvollisuus viihdyttää häntä. Minulla on oma elämä, erillinen! Olen itse ihminen joka ei tykkää siitä että tungetellaan
En tajua, miksi olet saanut alapeukkuja, kun yrität pitää rajoja itsellesi!
Olen assinainen, ja kaipaisin yhden ystävän. Se riittää. Tai sitten parisuhde.
Kun olen etsinyt kaveria, olen tietysti tutustunut ihmisiin, joiden kanssa en lopulta haluakaan olla tekemisissä. En ainakaan niin tiiviisti kuin he ehkä haluaisivat.
Tai ei tiiviisti, mutta silloin kun ollaan yhteyksissä (f2f tai whatsapp), he ovat aivan liian puheliaita ja purkavat kaiken patoutuneensanottavan minuun. Juu, ovat varmaan yksinäisiä myös, mutta enhän minä jaksa tuommoista.
Minun ei sitten auta kuin lopettaa yhteydenpito kokonaan, että saan rauhan.
On se kumma, ettei löydy yhden yhtä suht normaalia ihmistä kaveriksi. Olen itse kouluttautunut ja älykäs, en paasaa omista asioistani, osaan kuunnella, en ole tylsä jne. Mutta kun ei niin ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli, mutta ystävyys on aina enemmän yksipuoleista. Yksi päivä lopetin yhteydenpidon testiksi ja kukaan ei ottanut yhteyttä, joten annoin asian olla. Yksin huomattavasti parempi, kuin "ystävien" kanssa.
Minäkin lopetin yhteyden ottamisen. Tässä on muutama vuosi nyt mennyt odotellessa. Sitten ne vielä väittää somessa, että olet rakastettu, olet tärkeä. Ok. Kivat sulle, joka olet. Meistä moni ei ole.
Minä olen myös oppinut, että somerakastaminen on ilmeisesti small talkia. Nykyisin olen tullut lopputulemaan, että ihan kaikki rakastaminen ja ystävyys on nenteille vain statuksen pönkitystä ja hyötysuhteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli, mutta ystävyys on aina enemmän yksipuoleista. Yksi päivä lopetin yhteydenpidon testiksi ja kukaan ei ottanut yhteyttä, joten annoin asian olla. Yksin huomattavasti parempi, kuin "ystävien" kanssa.
Minäkin lopetin yhteyden ottamisen. Tässä on muutama vuosi nyt mennyt odotellessa. Sitten ne vielä väittää somessa, että olet rakastettu, olet tärkeä. Ok. Kivat sulle, joka olet. Meistä moni ei ole.
Presiis.
Assinainen, joka uskoo, että olemalla assimies, olisi ystävä/ystäviä.
Assinainen jää yksin.
Monilla ammattilaisillakin on sellainen käsitys, että aspergereilla on aina käytös silmiinpistävän kummallista. Asperger tunnistetaan niillä jotka ovat sitä vahvasti, lievemmin aspergerpiirteiset ja usein nimenomaan naiset jäävät ilman diagnoosia ja selitystä ongelmilleen. Tämä on siksikin niin onnetonta, että naisaspergerit miehiä useammin kaipaisivat sosiaalista kanssakäymistä ja kärsivät siitä ettei se suju.
Tässäkin asiassa on usein vaikeinta niillä, jotka ovat eräänlaisia väliinputoajia: riittävän normaaleja, jotta diagnoosi ei ole ilmiselvä, mutta kuitenkin tarpeeksi poikkeavia tullakseen karsaasti katsotuksi.
Suosittelen avun etsimistä neuropsykiatrisiin diagnooseihin erikoistuneelta taholta.
Minulla oli itsellänikin aiemmin aspergerista se perinteinen käsitys joka ei kaikilta osin itseeni sovi ollenkaan, joten en olisi osannut itsekään epäillä omaavani aspergerpiirteitä. Mutta kyllä niitä on.