Asperger-ihmiset: onko teillä ystäviä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kovasti olen nähnyt vaivaa ystävien saamiseksi, aina uudelleen ja uudelleen, mutta ne kariutuvat. Minä olen se aktiivisempi osapuoli pitämään yhteyttä. Toisesta ei välttämättä kuulu mitään, joten monesti on tuntunut, että koko ystävyyssuhde on oman aktiivisuuteni varassa. Vuosi saattaa mennä maksimissaan ja sitten nämä uudet "ystävät" ottavat viimeistään etäisyyttä. En tiedä mitä teen väärin. En kai osaa olla sellainen, jonka ystävä haluttaisiin olla. Jo lapsena tuntui, että olin ulkona porukasta. Näin nelikymppisenä tuo ystävien puuttuminen ei niin pahasti enää haittaa, oma seura riittää. Mutta kyllä sitä joskus kaipaisi ystävää jakamaan asioita. Välillä tuntee olevansa kovin yksin.

Oma lapsi (alakoululainen) kamppailee jatkuvasti ystävyyssuhteiden puutteen kanssa, asperger hänkin. Lapsen kohdalla se sattuu enemmän. Hän on se, jota ei kutsuta synttäreille, joka jää välituntisin yksin, joka viettää illat yksin. Lapsi ei ymmärrä, miksi hän on erilainen, miksi hän ei kelpaa, miksi ei ymmärrä muita, miksi muut eivät ymmärrä häntä. Onneksi sentään on vertaistuki kotona, kun meitä aspergereita on kaksi.

Siis olet asperger ja SILTI TEHNYT LAPSEN? Voi lapsiparkaa... Olisit ajatellut periytyvyyttä. Inhottava taakka lapselle, näethän sen jo itsekin, miten kärsii.

Tämä paskasanko oli odotettavissa.

Mitä hyvää toit keskusteluun sen kumoamisella?

Moni as-aikuinen on muuten saanut diagnoosinsa vasta lapsensa jälkeen.

Moni itsensä assiksi mieltävä on ilman diagnoosia, havahtunut tutkimaam itseään ja omituisuuksiaan vasta lastensa diagnoosien myötä.

1989 taisi tulla ensimmäinen asperger-diagnoosi Suomessa.

Minulla ei ole asperger, vaan ADD ja pidän ystävyyssuhteiden ylläpitämistä raskaana. Ihmiset usein haluavat olla ystäviäni, mutta pettyvät siihen, kun en jaksa niin usein käydä ulkona tms.

Minulla on tuttuja. Yhteydenpidoksi riittää viesti tai pari vuodessa tai kahdessa, kolmessa. Ihmiset on rasittavia koska koen, että jos aikoo pitää ihmissuhdetta siihen pitää sitoutua jollain tavoin. Minulta loppuu energia jo silloin kun toinen ei jätäkään viestimistä 2-3 viestiin. En tiedä miten paljon jotain tiettyä tunnetilaa pitää jakaa yksilöiden kesken, että se luokitellaan ystävyydeksi. Aivan kuten tunteetkin joiden määrittelyn koen hankalaksi niin myös suhteen etäisyyden ja läheisyyden määrittely ja kategorisointi on vaikeaa.

Miks tästä aiheesta tulee aloitus palstalle pari kertaa kuukaudessa? Ja siihen joka kerta samat kommentit? Mikä just asseissa mahtaa olla näin mieltäkääntävää?

Assburger kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kovasti olen nähnyt vaivaa ystävien saamiseksi, aina uudelleen ja uudelleen, mutta ne kariutuvat. Minä olen se aktiivisempi osapuoli pitämään yhteyttä. Toisesta ei välttämättä kuulu mitään, joten monesti on tuntunut, että koko ystävyyssuhde on oman aktiivisuuteni varassa. Vuosi saattaa mennä maksimissaan ja sitten nämä uudet "ystävät" ottavat viimeistään etäisyyttä. En tiedä mitä teen väärin. En kai osaa olla sellainen, jonka ystävä haluttaisiin olla. Jo lapsena tuntui, että olin ulkona porukasta. Näin nelikymppisenä tuo ystävien puuttuminen ei niin pahasti enää haittaa, oma seura riittää. Mutta kyllä sitä joskus kaipaisi ystävää jakamaan asioita. Välillä tuntee olevansa kovin yksin.

Oma lapsi (alakoululainen) kamppailee jatkuvasti ystävyyssuhteiden puutteen kanssa, asperger hänkin. Lapsen kohdalla se sattuu enemmän. Hän on se, jota ei kutsuta synttäreille, joka jää välituntisin yksin, joka viettää illat yksin. Lapsi ei ymmärrä, miksi hän on erilainen, miksi hän ei kelpaa, miksi ei ymmärrä muita, miksi muut eivät ymmärrä häntä. Onneksi sentään on vertaistuki kotona, kun meitä aspergereita on kaksi.

Siis olet asperger ja SILTI TEHNYT LAPSEN? Voi lapsiparkaa... Olisit ajatellut periytyvyyttä. Inhottava taakka lapselle, näethän sen jo itsekin, miten kärsii.

Tämä paskasanko oli odotettavissa.

Mitä hyvää toit keskusteluun sen kumoamisella?

Moni as-aikuinen on muuten saanut diagnoosinsa vasta lapsensa jälkeen.

Moni itsensä assiksi mieltävä on ilman diagnoosia, havahtunut tutkimaam itseään ja omituisuuksiaan vasta lastensa diagnoosien myötä.

1989 taisi tulla ensimmäinen asperger-diagnoosi Suomessa.

Lapsen diagnoosin kautta minäkin sain tietoisuuden asiasta. En ole tutkimuksiin kuitenkaan mennyt kun tässä ollaan jo työkyvyttömyyseläkkeellä totaali uupuneena elämästä.

Terapeuttini on kiistänyt mulla olevan aspergeria, mutta itse olen varma että joku diagnoosi olisi paikallaan kun minulla on valtavan suuria haasteita sosiaalisessa kanssakäynnissä. Ja juuri tästä syystä kukaan ei halua olla kanssani tekemisissä. Olen siis aikanaan kavereita ja ystäviä saanut, mutta näiden ihmissuhteiden ylläpitäminen ei onnistu, joten otsikon kysymykseen vastaan että olen todella yksinäinen.

Jos kerta toisensa jälkeen ihmiset ghostaavat tai jopa suuttuvat, vika ei voi olla aina muissa - se on minussa. En vain tiedä mikä se on, joten lakkasin edes yrittämästä.

Vierailija kirjoitti:

Terapeuttini on kiistänyt mulla olevan aspergeria, mutta itse olen varma että joku diagnoosi olisi paikallaan kun minulla on valtavan suuria haasteita sosiaalisessa kanssakäynnissä. Ja juuri tästä syystä kukaan ei halua olla kanssani tekemisissä. Olen siis aikanaan kavereita ja ystäviä saanut, mutta näiden ihmissuhteiden ylläpitäminen ei onnistu, joten otsikon kysymykseen vastaan että olen todella yksinäinen.

Jos kerta toisensa jälkeen ihmiset ghostaavat tai jopa suuttuvat, vika ei voi olla aina muissa - se on minussa. En vain tiedä mikä se on, joten lakkasin edes yrittämästä.

Miksi terapeutti ei usko kohdallasi aspergeriin? Jos vaikeudet eivät liity muiden ihmisten tulkitsemiseen, hän on varmaan oikeassa.

Vierailija kirjoitti:

Miks tästä aiheesta tulee aloitus palstalle pari kertaa kuukaudessa? Ja siihen joka kerta samat kommentit? Mikä just asseissa mahtaa olla näin mieltäkääntävää?

Ehkä ihmisiä kiinnostaa, ovatko assit onnistuneet saamaan ystäviä vaikeuksistaan huolimatta?

Vierailija kirjoitti:

Terapeuttini on kiistänyt mulla olevan aspergeria, mutta itse olen varma että joku diagnoosi olisi paikallaan kun minulla on valtavan suuria haasteita sosiaalisessa kanssakäynnissä. Ja juuri tästä syystä kukaan ei halua olla kanssani tekemisissä. Olen siis aikanaan kavereita ja ystäviä saanut, mutta näiden ihmissuhteiden ylläpitäminen ei onnistu, joten otsikon kysymykseen vastaan että olen todella yksinäinen.

Jos kerta toisensa jälkeen ihmiset ghostaavat tai jopa suuttuvat, vika ei voi olla aina muissa - se on minussa. En vain tiedä mikä se on, joten lakkasin edes yrittämästä.

Aspergerin diagnosointi ( ei ole enää tautiluokituksessa, kaikki on nyt kirjolaisia ) kuuluu neuropsykiatriaan ei psykiatriaan. Psykiatrian edustajilla eli psykiatreilla, psykiatrisilla sairaanhoitajilla ja psykologin koulutuksen saaneilla ei ole mitään ammattiosaamista tulkinnan tekemiseen. Mene neuropsykiatrille ja pyydä testaamista. Naisten asperger on vaikeammin tulkittavissa koska diagnostiset kriteerit on vielä tehty vain miehille, mutta ymmärrys on kasvanut näissäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapeuttini on kiistänyt mulla olevan aspergeria, mutta itse olen varma että joku diagnoosi olisi paikallaan kun minulla on valtavan suuria haasteita sosiaalisessa kanssakäynnissä. Ja juuri tästä syystä kukaan ei halua olla kanssani tekemisissä. Olen siis aikanaan kavereita ja ystäviä saanut, mutta näiden ihmissuhteiden ylläpitäminen ei onnistu, joten otsikon kysymykseen vastaan että olen todella yksinäinen.

Jos kerta toisensa jälkeen ihmiset ghostaavat tai jopa suuttuvat, vika ei voi olla aina muissa - se on minussa. En vain tiedä mikä se on, joten lakkasin edes yrittämästä.

Miksi terapeutti ei usko kohdallasi aspergeriin? Jos vaikeudet eivät liity muiden ihmisten tulkitsemiseen, hän on varmaan oikeassa.

Hänen mielestään minulla ei ole niitä piirteitä. Ja jotenkin hänen kanssaan vuorovaikutus sujuukin, mutta sitten "tosielämässä" se ei enää onnistukaan. En tiedä mistä se johtuu, mutta ihan kuin olisin vieraalta planeetalta mitä tulee muiden kanssa kommunikointiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapeuttini on kiistänyt mulla olevan aspergeria, mutta itse olen varma että joku diagnoosi olisi paikallaan kun minulla on valtavan suuria haasteita sosiaalisessa kanssakäynnissä. Ja juuri tästä syystä kukaan ei halua olla kanssani tekemisissä. Olen siis aikanaan kavereita ja ystäviä saanut, mutta näiden ihmissuhteiden ylläpitäminen ei onnistu, joten otsikon kysymykseen vastaan että olen todella yksinäinen.

Jos kerta toisensa jälkeen ihmiset ghostaavat tai jopa suuttuvat, vika ei voi olla aina muissa - se on minussa. En vain tiedä mikä se on, joten lakkasin edes yrittämästä.

Aspergerin diagnosointi ( ei ole enää tautiluokituksessa, kaikki on nyt kirjolaisia ) kuuluu neuropsykiatriaan ei psykiatriaan. Psykiatrian edustajilla eli psykiatreilla, psykiatrisilla sairaanhoitajilla ja psykologin koulutuksen saaneilla ei ole mitään ammattiosaamista tulkinnan tekemiseen. Mene neuropsykiatrille ja pyydä testaamista. Naisten asperger on vaikeammin tulkittavissa koska diagnostiset kriteerit on vielä tehty vain miehille, mutta ymmärrys on kasvanut näissäkin.

Kiitos tästä, pistän viestin talteen myöhempää varten, kun on voimavaroja alkaa viemään tätä eteenpäin. 😊

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kovasti olen nähnyt vaivaa ystävien saamiseksi, aina uudelleen ja uudelleen, mutta ne kariutuvat. Minä olen se aktiivisempi osapuoli pitämään yhteyttä. Toisesta ei välttämättä kuulu mitään, joten monesti on tuntunut, että koko ystävyyssuhde on oman aktiivisuuteni varassa. Vuosi saattaa mennä maksimissaan ja sitten nämä uudet "ystävät" ottavat viimeistään etäisyyttä. En tiedä mitä teen väärin. En kai osaa olla sellainen, jonka ystävä haluttaisiin olla. Jo lapsena tuntui, että olin ulkona porukasta. Näin nelikymppisenä tuo ystävien puuttuminen ei niin pahasti enää haittaa, oma seura riittää. Mutta kyllä sitä joskus kaipaisi ystävää jakamaan asioita. Välillä tuntee olevansa kovin yksin.

Oma lapsi (alakoululainen) kamppailee jatkuvasti ystävyyssuhteiden puutteen kanssa, asperger hänkin. Lapsen kohdalla se sattuu enemmän. Hän on se, jota ei kutsuta synttäreille, joka jää välituntisin yksin, joka viettää illat yksin. Lapsi ei ymmärrä, miksi hän on erilainen, miksi hän ei kelpaa, miksi ei ymmärrä muita, miksi muut eivät ymmärrä häntä. Onneksi sentään on vertaistuki kotona, kun meitä aspergereita on kaksi.

Onko lapsi erityisluokalla vai tavallisella? Jos on tavallisella, niin voisiko mahdollisesti harkita siirtoa erityisluokkaan, jossa on muita samantyylisistä vaikeuksista kärsiviä, jolloin ystäviä voisi ehkä saada helpommin?

Lapsi on tavallisella luokalla. On yritetty saada pienluokkaan, mutta ei onnistu. Lapsi kuormittuu isossa ryhmässä. Uskon, että pienluokka olisi paras, mutta sellaiseen ei ole valitettavasti päässyt, vaikka lapsella on muitakin haasteita (toiminnanohjaus, keskittyminen jne). Ystävyyssuhteiden solmiminen olisi pienluokassa ja tarvittavalla tuella varmasti helpompaa.

Pienluokkapaikkoja on vähennetty tuntuvasti monessa kunnassa. Erityisen tuen oppilaat ovat integroituna normaaliluokkiin. Tarvittava tuki (esim. koulunkäynninohjaaja) ei ole seurannut perässä. Kunnat säästää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapeuttini on kiistänyt mulla olevan aspergeria, mutta itse olen varma että joku diagnoosi olisi paikallaan kun minulla on valtavan suuria haasteita sosiaalisessa kanssakäynnissä. Ja juuri tästä syystä kukaan ei halua olla kanssani tekemisissä. Olen siis aikanaan kavereita ja ystäviä saanut, mutta näiden ihmissuhteiden ylläpitäminen ei onnistu, joten otsikon kysymykseen vastaan että olen todella yksinäinen.

Jos kerta toisensa jälkeen ihmiset ghostaavat tai jopa suuttuvat, vika ei voi olla aina muissa - se on minussa. En vain tiedä mikä se on, joten lakkasin edes yrittämästä.

Aspergerin diagnosointi ( ei ole enää tautiluokituksessa, kaikki on nyt kirjolaisia ) kuuluu neuropsykiatriaan ei psykiatriaan. Psykiatrian edustajilla eli psykiatreilla, psykiatrisilla sairaanhoitajilla ja psykologin koulutuksen saaneilla ei ole mitään ammattiosaamista tulkinnan tekemiseen. Mene neuropsykiatrille ja pyydä testaamista. Naisten asperger on vaikeammin tulkittavissa koska diagnostiset kriteerit on vielä tehty vain miehille, mutta ymmärrys on kasvanut näissäkin.

Tämä. Minä olen 48-vuotias, ja reilu kymmenen vuotta sitten koko oma testausprosessi tehtiin sairaalassa NEUROLLA - ei todellakaan psykiatrian puolella. Testipaketit suoritti neuropsykologi.

Assburger kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kovasti olen nähnyt vaivaa ystävien saamiseksi, aina uudelleen ja uudelleen, mutta ne kariutuvat. Minä olen se aktiivisempi osapuoli pitämään yhteyttä. Toisesta ei välttämättä kuulu mitään, joten monesti on tuntunut, että koko ystävyyssuhde on oman aktiivisuuteni varassa. Vuosi saattaa mennä maksimissaan ja sitten nämä uudet "ystävät" ottavat viimeistään etäisyyttä. En tiedä mitä teen väärin. En kai osaa olla sellainen, jonka ystävä haluttaisiin olla. Jo lapsena tuntui, että olin ulkona porukasta. Näin nelikymppisenä tuo ystävien puuttuminen ei niin pahasti enää haittaa, oma seura riittää. Mutta kyllä sitä joskus kaipaisi ystävää jakamaan asioita. Välillä tuntee olevansa kovin yksin.

Oma lapsi (alakoululainen) kamppailee jatkuvasti ystävyyssuhteiden puutteen kanssa, asperger hänkin. Lapsen kohdalla se sattuu enemmän. Hän on se, jota ei kutsuta synttäreille, joka jää välituntisin yksin, joka viettää illat yksin. Lapsi ei ymmärrä, miksi hän on erilainen, miksi hän ei kelpaa, miksi ei ymmärrä muita, miksi muut eivät ymmärrä häntä. Onneksi sentään on vertaistuki kotona, kun meitä aspergereita on kaksi.

Siis olet asperger ja SILTI TEHNYT LAPSEN? Voi lapsiparkaa... Olisit ajatellut periytyvyyttä. Inhottava taakka lapselle, näethän sen jo itsekin, miten kärsii.

Tämä paskasanko oli odotettavissa.

Mitä hyvää toit keskusteluun sen kumoamisella?

Moni as-aikuinen on muuten saanut diagnoosinsa vasta lapsensa jälkeen.

Moni itsensä assiksi mieltävä on ilman diagnoosia, havahtunut tutkimaam itseään ja omituisuuksiaan vasta lastensa diagnoosien myötä.

1989 taisi tulla ensimmäinen asperger-diagnoosi Suomessa.

Mielenterveysongelmia kulkee suvussa, joten en ihmettele as-diagnoosia. Ehkä mielummin se, kuin korkea syöpäriski.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kovasti olen nähnyt vaivaa ystävien saamiseksi, aina uudelleen ja uudelleen, mutta ne kariutuvat. Minä olen se aktiivisempi osapuoli pitämään yhteyttä. Toisesta ei välttämättä kuulu mitään, joten monesti on tuntunut, että koko ystävyyssuhde on oman aktiivisuuteni varassa. Vuosi saattaa mennä maksimissaan ja sitten nämä uudet "ystävät" ottavat viimeistään etäisyyttä. En tiedä mitä teen väärin. En kai osaa olla sellainen, jonka ystävä haluttaisiin olla. Jo lapsena tuntui, että olin ulkona porukasta. Näin nelikymppisenä tuo ystävien puuttuminen ei niin pahasti enää haittaa, oma seura riittää. Mutta kyllä sitä joskus kaipaisi ystävää jakamaan asioita. Välillä tuntee olevansa kovin yksin.

Oma lapsi (alakoululainen) kamppailee jatkuvasti ystävyyssuhteiden puutteen kanssa, asperger hänkin. Lapsen kohdalla se sattuu enemmän. Hän on se, jota ei kutsuta synttäreille, joka jää välituntisin yksin, joka viettää illat yksin. Lapsi ei ymmärrä, miksi hän on erilainen, miksi hän ei kelpaa, miksi ei ymmärrä muita, miksi muut eivät ymmärrä häntä. Onneksi sentään on vertaistuki kotona, kun meitä aspergereita on kaksi.

Siis olet asperger ja SILTI TEHNYT LAPSEN? Voi lapsiparkaa... Olisit ajatellut periytyvyyttä. Inhottava taakka lapselle, näethän sen jo itsekin, miten kärsii.

Oman diagnoosini sain vasta aikuisiällä, lapsen diagnoosin jälkeen. Ihan samalla tavalla, kuin tämä monella muullakin menee: aletaan tutkia vasta lapsen diagnoosin myötä. Korkeakoulutettu olen, mutta jäänyt aina syrjään sos. suhteissa. Ei nämä kaikille periydy suinkaan. Huonolla tuurilla. Suvussa on useampi asperger. En näkisi, että itselläni tai muillakaan suvussa ei olisi oikeutta lisääntymiseen. Tai että minulla tai pojallani ei olisi oikeutta olla olemassa tms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapeuttini on kiistänyt mulla olevan aspergeria, mutta itse olen varma että joku diagnoosi olisi paikallaan kun minulla on valtavan suuria haasteita sosiaalisessa kanssakäynnissä. Ja juuri tästä syystä kukaan ei halua olla kanssani tekemisissä. Olen siis aikanaan kavereita ja ystäviä saanut, mutta näiden ihmissuhteiden ylläpitäminen ei onnistu, joten otsikon kysymykseen vastaan että olen todella yksinäinen.

Jos kerta toisensa jälkeen ihmiset ghostaavat tai jopa suuttuvat, vika ei voi olla aina muissa - se on minussa. En vain tiedä mikä se on, joten lakkasin edes yrittämästä.

Aspergerin diagnosointi ( ei ole enää tautiluokituksessa, kaikki on nyt kirjolaisia ) kuuluu neuropsykiatriaan ei psykiatriaan. Psykiatrian edustajilla eli psykiatreilla, psykiatrisilla sairaanhoitajilla ja psykologin koulutuksen saaneilla ei ole mitään ammattiosaamista tulkinnan tekemiseen. Mene neuropsykiatrille ja pyydä testaamista. Naisten asperger on vaikeammin tulkittavissa koska diagnostiset kriteerit on vielä tehty vain miehille, mutta ymmärrys on kasvanut näissäkin.

Tämä. Minä olen 48-vuotias, ja reilu kymmenen vuotta sitten koko oma testausprosessi tehtiin sairaalassa NEUROLLA - ei todellakaan psykiatrian puolella. Testipaketit suoritti neuropsykologi.

Valitettavasti tuputtavat asiakkailleen väkisin vääriä lääkityksiä ja hatusta heitettyjä mielenterveyongelmia persoonallisuushäiriöineen kuin sanovat, että menisitkö neuropsykiatrille tutkimuksiin ja selvitettäisiin autismin mahdollisuus. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapeuttini on kiistänyt mulla olevan aspergeria, mutta itse olen varma että joku diagnoosi olisi paikallaan kun minulla on valtavan suuria haasteita sosiaalisessa kanssakäynnissä. Ja juuri tästä syystä kukaan ei halua olla kanssani tekemisissä. Olen siis aikanaan kavereita ja ystäviä saanut, mutta näiden ihmissuhteiden ylläpitäminen ei onnistu, joten otsikon kysymykseen vastaan että olen todella yksinäinen.

Jos kerta toisensa jälkeen ihmiset ghostaavat tai jopa suuttuvat, vika ei voi olla aina muissa - se on minussa. En vain tiedä mikä se on, joten lakkasin edes yrittämästä.

Miksi terapeutti ei usko kohdallasi aspergeriin? Jos vaikeudet eivät liity muiden ihmisten tulkitsemiseen, hän on varmaan oikeassa.

Hänen mielestään minulla ei ole niitä piirteitä. Ja jotenkin hänen kanssaan vuorovaikutus sujuukin, mutta sitten "tosielämässä" se ei enää onnistukaan. En tiedä mistä se johtuu, mutta ihan kuin olisin vieraalta planeetalta mitä tulee muiden kanssa kommunikointiin.

Eikös aspergereillä usein ole juuri se, että juuri kahden kesken tai pienissä ryhmissä sosiaalinen kanssakäyminen saattaa onnistua, ne on ne isot ryhmädynamiikat mitkä eniten tuottaa hankaluuksia.

Vierailija kirjoitti:

Assburger kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kovasti olen nähnyt vaivaa ystävien saamiseksi, aina uudelleen ja uudelleen, mutta ne kariutuvat. Minä olen se aktiivisempi osapuoli pitämään yhteyttä. Toisesta ei välttämättä kuulu mitään, joten monesti on tuntunut, että koko ystävyyssuhde on oman aktiivisuuteni varassa. Vuosi saattaa mennä maksimissaan ja sitten nämä uudet "ystävät" ottavat viimeistään etäisyyttä. En tiedä mitä teen väärin. En kai osaa olla sellainen, jonka ystävä haluttaisiin olla. Jo lapsena tuntui, että olin ulkona porukasta. Näin nelikymppisenä tuo ystävien puuttuminen ei niin pahasti enää haittaa, oma seura riittää. Mutta kyllä sitä joskus kaipaisi ystävää jakamaan asioita. Välillä tuntee olevansa kovin yksin.

Oma lapsi (alakoululainen) kamppailee jatkuvasti ystävyyssuhteiden puutteen kanssa, asperger hänkin. Lapsen kohdalla se sattuu enemmän. Hän on se, jota ei kutsuta synttäreille, joka jää välituntisin yksin, joka viettää illat yksin. Lapsi ei ymmärrä, miksi hän on erilainen, miksi hän ei kelpaa, miksi ei ymmärrä muita, miksi muut eivät ymmärrä häntä. Onneksi sentään on vertaistuki kotona, kun meitä aspergereita on kaksi.

Siis olet asperger ja SILTI TEHNYT LAPSEN? Voi lapsiparkaa... Olisit ajatellut periytyvyyttä. Inhottava taakka lapselle, näethän sen jo itsekin, miten kärsii.

Tämä paskasanko oli odotettavissa.

Mitä hyvää toit keskusteluun sen kumoamisella?

Moni as-aikuinen on muuten saanut diagnoosinsa vasta lapsensa jälkeen.

Moni itsensä assiksi mieltävä on ilman diagnoosia, havahtunut tutkimaam itseään ja omituisuuksiaan vasta lastensa diagnoosien myötä.

1989 taisi tulla ensimmäinen asperger-diagnoosi Suomessa.

Mielenterveysongelmia kulkee suvussa, joten en ihmettele as-diagnoosia. Ehkä mielummin se, kuin korkea syöpäriski.

Ei AS ole mielenterveysongelma, vaan neurologinen poikkeavuus. Toki monella heistä on liitännäisenä masennusta, ahdistusta jne., kun joutuvat elämään poikkeavina neurotyypillisten joukossa.

Mulla ei ole virallista diagnoosia, synnyin 1970-luvulla eikä silloiin ollut tapana juuri tutkia jos joku vähän erilainen olikin, mutta nettitesteistä tulee kovat pisteet aspergerille. Tosin usein mietin että saatan olla vain ääripään introvertti enkä asperger.

Mutta joo ei ole ystäviä enkä ole sellaisia koskaan kaivannut. Jo lapsena halusin koulussa vaan itseksenii välitunnit nojailla tolppaan ja miettiä omia asioitani. Ne toiset lapset ei kiinnostaneet edes vähää alusta. Onneksi siitä ei tuohon maailmanaikaan tehty mitään ongelmaa vaan hyväksyttiin että ihmiset on erilaisia ja saa ollakin. Nykyään olisi herännyt kauhea huolii kun ei ryhmäydy yms ja kärräty turhiin tutkimuksiin...

Ei mulla ole koskaan oikeastaan ollut ystävää tai edes kaveria, enkä ole kaivannut. Parisuhteessa olen ollut kahdesti noiin vuoden mutta totesin, että ei ole mun juttu, en jaksa niin paljoa sosiaalisuuta. Nyt olen 48 v ja hyvin pärjännyt elämässäni vaikka olenkin tällainen erakko. Akateeminen koulutus on tekniselle alalle, en ole työtöntä päivää nähnyt (vaikka paljon puhutaan ettei ilman suhteita muka pääse töihin), elämä on mennyt kaikin puolin mukavan tasaisesti ja pääosin olen varsin onnellinen ihminen aina kun ei ole mitään akuuttia asiaa mikä tilapäisesti aiheuttaa murhetta.

Oli, mutta ystävyys on aina enemmän yksipuoleista. Yksi päivä lopetin yhteydenpidon testiksi ja kukaan ei ottanut yhteyttä, joten annoin asian olla. Yksin huomattavasti parempi, kuin "ystävien" kanssa.